Part 7

Niin kuluivat pidot kuin voideltuina ja niin niiden Gustaf Krögerin mielestä piti kuluakin, että nuo ihmiset, murjottivatpahan kuinka murjottivatkin jokapäiväisessä elämässään, edes kerran vuodessa heräisivät huvittelemaan sydämmensä pohjasta ja hyvällä omalla tunnolla.

Mutta samalla oli hän hyvin tarkka siinä, ett'ei ilo menisi liika pitkälle. Hänen juhlatuulensa meni samassa pilalle, jos tapahtui jotain hullua, -- jos esimerkiksi joku nuori mies rohkaistuna isännän vieraanvaraisuudesta tuli juoneeksi liika paljon ja alkoi meluta tai tehdä skandaalia tanssisalissa; silloin oli Kröger ihan onneton kunnes häiritsijä saattiin pois. Hän ei sietänyt sitä, että hänen untaan häirittiin, tuota unta, että tässä oli valittu seura varmoja, sivistyneitä ihmisiä, jotka osasivat huvitella perin pohjin -- mutta maltillisesti.

-- Viime aikain menestys oli antanut Törres Voldille rohkeutta ja itseluottamusta, jota hyvin olisi voinut luulla varmuudeksikin. Ei hän kuitenkaan läheskään tuntenut itseään sisällisesti varmaksi, kun hän muutamien muiden puotilaisten seurassa tuli näihin vanhoihin saleihin, joista kaupungissa niin suurella kunnioituksella puhuttiin.

Hän ei uskaltanut mennä tanssisaliin, mutta asettui erääsen sisähuoneista, jossa hän -- yhdessä useiden muiden nuorempien ja yhtä rohkeiden herrain kanssa rohkasi sieluaan kaikenlaisilla juomatavaroilla.

Mutta juuri kun hän seisoi sikari suussa piirin keskessä ja puheli kaupungin pankkiliikkeestä sellaisen miehen varmuudella, jolla jo on jotain ja jota suuret jo ovat ottaneet suosiakseen -- näkyi hänen edessään yhtäkkiä savupilven läpi: rouva Steiner -- rinta ja olkapäät paljaina, hehkuvan valkoisena, posket tanssista punoittaen ja kiiluvin silmin.

Hänellä oli sileä liivi valkoisesta atlasvaatteesta, vaalean punaiset ruusut olkapäillä ja korallikäädyt kaulassa; helmat olivat hyvin lyhyet ja reunustetut samanlaisista ruusuista tehdyillä kukkaiskimpuilla, kengät olivat silkistä, kannat korkeat ja punaiset. Hän oli pukeutunut erään sevresporsliinista tehdyn paimentytön mukaan, jonka oli löytänyt Julian kammarista. Mutta hän oli pistänyt ruusun oksan tukkaan paimenhatun sijasta.

"Kas tuolla seisoo tuo pitkä ihminen ja savuaa kuin lamppu", huusi rouva Steiner ja ajoi pois savua esiliinallaan; "Eikö teillä ole vähääkään omaatuntoa? -- Franseesi alkaa!"

Törres ei osannut muuta kuin tuijottaa häneen, kunnes rouva Steiner kääntyi pois; silloin syöksi hän jälkeen ja toverit jäivät katsomaan toisiinsa yksimielisellä kateudella.

Herätti yleistä huomiota salissa, että tämä nuori poika, jolta milloin tahansa voi ostaa 20 äyrin edestä rihmaa, että hänet täällä, missä oli kaupungin valikoiduin seura, oli huomannut kaupungin ensimmäinen nainen. Kateus iski alas luutnanttien ja ylioppilasten sydämmiin; mutta kunnioitusta heräsi tätä herra Voldia kohtaan niissä, joilla oli vähänkään järkeä ja jotka näkivät vähän tuonnemmaksi. Yksin vanhain herrainkin pöydässä häntä kortin lyönnin lomalla mainittiin, ja pankinjohtaja Christensen sanoi niin että kaikki sen kuulivat, että T. Vold on yksi kaupungin toivorikkaimpia nuoria voimia.

Törresin itsensä mielestä kävi nyt kaikki hyvin. Hän tuli yhtäkkiä tanssisalin häikäsevään valoon, väkevän punssin vahvistamana, ja hetkellä jolloin alkujäykkyys jo oli poissa ja mielet enemmän taipuvaisia huvittelemaan kuin arvostelemaan.

Rouva Steinerin suojelemana tarttui hän hetikohta ujostelematta tanssiin kiinni ja pyöriskeli hänen kanssaan niin vapaasti kuin ei hän koskaan olisi koskenut muihin naisiin kuin näihin hienoihin, puoli-alastomiin olennoihin, jotka lentivät kädestä käteen.

Ei kukaan tiennyt hänen suhteestaan isoon Berthaan eikä noihin muihin; itseään neiti Thorseniakin alkoi hän hiukan hävetä. Hänen hän oli määrä kohota paljoa korkeammalle.

Noiden klubbitanssiaisten jälkeen ei hän ollut saanut Julia Krögeriä mielestään. Jos hän voittaisi tyttären "ukosta" huolimatta! -- silloin tarttuisi hän Brandtin liikkeesen, rouva Knudsen joutuisi pian häviölle, Gustaf Krögerin täytyisi taipua, ja hän näki jo nimen T. Vold suurilla kirjaimilla paistavan molempien kilpailevien kauppapuotien oven päällä!

Kaikista naisista asetti hän etusijaan rouva Steinerin. Häntä viehitti tämän kiihoittava kauneus, hänen vaihtelevainen luonteensa: milloin pysyttelihe hän kaukana niinkuin joku äärettömän hieno ulkomaalainen, milloin tuli hän luo niinkuin läheisin toveri; ja sitten: että hän, joka huomasi kaikki miehet ja hallitsi kaikkia naisia, että hän oli yksi noita erotettuja! hän oli jonkunlainen puolinainen leski, jonka mies oli elossa ja kummitteli kaikkialla; hän oli ikäänkuin merkitty raamatun tuomiolla, ja kuitenkin parveilivat kaikki miehet hänen ympärilleen. Kauan oli Törresille ollut käsittämätöntä, että vaimo voisi vapaaehtoisesti lähteä miehensä luota, joka omisti talon ja irtaimen. Mutta kun hän sai tietää, että hänellä oli mieheltään useita tuhansia vuodessa -- vaikk'ei tehnyt työtä hänelle eikä ollut hänen vaimonsa, silloin muuttui tämä ihminen hänelle arvoitukseksi, jota hänen täytyi sokeasti ihailla.

Mutta hän ei kuluttanut aikaansa haaveksimalla kauvemmaksi kuin sinne missä, lukuun ottaen hyvää onnea ja viisaita laskuja, aina tuntuisi varma pohja jalkaan. Vetelille vesille ei hänen tehnyt mieli lähteä.

Sen hän kuitenkin heti oivalsi, kuinka suurta hyötyä hänellä tulisi olemaan rouva Steineristä Julian ystävänä; ja että hän tällä tavalla tuli näin pitkälle häntä vastaan se oli taas yksi rengas tuossa onnen kultaköydessä, joka niin lyhyessä ajassa oli hinannut hänet niistä ahtaista salmista, jotka vievät elämän aavalle ulapalle, missä kaikilla tahoilla ilmaantuu tuhansia mahdollisuuksia ja missä ei ole muita rajoja kuin taivas, johon purjehdus kerran on päättyvä.

Niin vankka uskossaan ei Törres Vold ollut koskaan ennen ollut, -- uskossaan itseensä ja onneensa.

Rouva Steiner oli saanut päähänsä, että he tanssisivat franseesinsa niin, että hän tanssisi Voldin kanssa vastapäätä Juliaa ja luutnantti Filtveldiä.

Rouva Steiner ajatteli, että kun hän kerran oli "löytänyt" Törresin, hän samalla myöskin omisti hänet -- niinkuin omisti kaikki muutkin herrat, jos vaan viitsi. Samaa mieltä oli Juliakin ollut tähän saakka. Ainoastaan leikin vuoksi rouva Steiner sentähden oli sanonut, että uusi löytö mahdollisesti voisi antaa aihetta mustasukkaisuuteen heidän välillään. Mutta jäi siitä kuitenkin jotain kangertamaan Julian mielessä. Hän oli jo tullut siitä syystä pitämään nuoren miehen puolta, että isä tuolla liioitetulla tavallaan puhui niin paljon pahaa hänestä. Ja sitten arveli hän että hänen ystävättärensä kernaasti leikitelköön luutnanttien ja muiden kanssa, jotka ovat tottuneet keikaileviin naisiin. Mutta hän ei voinut suvaita, että tuota nuorta, herkkäuskoista maalaispoikaa pidettäisiin narrina.

Rouva Steiner oli heti tuntenut tuulahduksen tästä mielentilasta, ja se oli hänen mielestään jotakin uhkarohkeaa, että tuo pikkunen pikkukaupungin neitinen, jota hän kunnioitti ystävyydellään, että tämä, -- vaikkei toisekseen Törres Voldkaan! -- ei se toden totta ollut mikään kadehdittava voitto --

Mietittyään sinne ja tänne oli hän saanut päähänsä että oli hupaista uskotella tuolle itserakkaalle talonpoikaiskavaljeerille, että neiti Kröger oli rakastunut häneen ja että hän vaan odotti; -- siten saisi Juliakin rangaistuksensa ja oppisi olemaan varuillaan tuota naurettavaa ihailua vastaan; -- hän kyllä pitäisi huolen siitä, että se tulisi naurettavaksi.

"Te ette ole ollenkaan tanssineet tänä iltana, herra Vold."

"Ei, minun on pitänyt jutella kauppa-asioista useiden kanssa."

"Ja te luulette, että se on tärkeämpää kuin tanssiminen."

Niin, hän luuli, että se oli tärkeämpää -- ja nauroi.

"Te luulette voivanne tulla eteenpäin maailmassa ilman meitä --?" kysyi rouva ja katsoi ivallisesti Törresin silmiin.

Mutta Törres ei oikein ymmärtänyt ja katseli vaan naista tuolla vastapäätä, samalla kuin uusi vuoro alkoi.

Kuin he taas pääsivät paikoilleen, sanoi rouva:

"Oletteko nähneet miehen milloinkaan tulevan toimeen ilman naisen apua?"

Nyt ymmärsi Törres ja vastasi vakavasti:

"Minä olen tuntenut miehen, joka nai suuren talon; mutta hänestä ei tullut koskaan muuta kuin vanha akka. Se riippuu siitä nähkääs --"

"Oh! -- Te käsitätte kaikki niin raasti", huudahti rouva; "tiedättekö sitten mitään, joka olisi mahtavampi kuin nainen?"

"Tiedän -- mies, jolla on paljon rahaa", vastasi Törres ja nauroi, niin että kiiluivat hänen voimakkaat kellanvaaleat talonpoikaishampaansa.

Yhtäkkiä tuntui hän ihan peloittavalta tuo raakavoimainen mies, joka kulki täällä kuin susi lammasten vaatteissa näiden ajattelemattomien tyttösien, luutnanttien ja kukkaisten keskessä. Jumala varjelkoon häntä tästä löydöstä, Julia sai hyvin kernaasti ottaa hänet.

"Te ette ymmärrä naisia", sanoi hän kuivasti.

"Mutta te, rouva, te ymmärrätte miehiä."

Hänen äänessään ja katseessaan oli vilpitöntä ihailua.

"Tahdotteko, että annan teille hyvän neuvon?" kysyi rouva hiukan lauhtuneena.

"Jos tahdotte alentaa itsenne sitä tekemään."

"Tahdon kyllä alentaa itseni", vastasi hän nauraen; "mutta sanokaa minulle ensiksi, eivätkö talonpojat ole hirveän hitaita rakkauteen."

"Millä lailla hitaita?"

"Niin, että eivätkö mieti kauan, ennenkun --?"

"Tytötkö?"

"Kumpaisetkin."

"Mitäs ne pojat kauvan miettisivät?" huudahti Törres ja nauroi taas.

Rouva huomasi hänen katseensa, joka himokkaasti näytti ikäänkuin kiemurtautuvan hänen ympärilleen kiireestä kantapäähän, ja hän ymmärsi, että tämän miehen kanssa oli vaarallisempaa puhua näistä tällaisista asioista kuin luutnanttien.

Hän vastasi kuivasti:

"Minä luulin, että avioliitot maalla rakennettaisiin vasta molemmanpuolisen pitkän miettimisen jälkeen."

"Niin, avioliitot!" vastasi Törres ja laittautui heti totiseksi; "tarkoititteko sitä?"

"Mutta niin ei käy meidän kesken", sanoi rouva Steiner ja heitti nopean katseen Julian ja luutnantin puoleen, jotka juuri näkyivät puhelevan innokkaasti keskenään; "meidän kesken täytyy olla rohkea ja nopea tuumissaan, osata tehdä kaikki aikanaan! -- -- muuten --"

"Muuten?"

"Muuten tulee joku toinen väliin", vastasi hän ja alotti kuudennen vuoron.

Törresin silmät eivät eronneet Juliasta, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että joku jo tämän tanssin aikana hänet vie.

Ei jäänyt sen enemmän aikaa keskusteluun. Törres seurasi naistaan pieneen kammariin, jossa rouva tahtoi levähtää. Törres olisi niin mielellään tahtonut kysyä; mutta hän seisoi vaan ja änkytti:

"Tahdottekos sitten neuvoa mi-- minua --"

"Onni on aina rohkean puolella", sanoi rouva hymyillen ja meni.

Kello oli jo liki kaksitoista ja tanssi kuumimmillaan, ei mitään jäykkyyttä mutta ei uupumusta eikä lioitteluakaan. Kaikki huvittelivat yhdessä; samalla kuin jokaisella oli omat pienet vehkeensä, toiveensa ja pettymyksensä. Vaarallinen, hurmaava virtaus rakkautta ja viiniä tulvi edes takaisin salien ja huoneiden läpi.

Törres käyskenteli merkillisessä sisällisessä liikutuksessa ja mielen kuohussa, haluten kiihkeästi ryhtyä johonkin. Ei koskaan ollut hän ennen huomannut kuinka kaunis Julia voi olla. Tuo pieni pää oli niin hienosti pitkän kaulan päässä, hänen kaulansa ja olkapäänsä olivat paljaat, mutta kaulusta oli reunustettu kalliilla pitseillä, jotka hänen isänsä oli tuonut ulkomaalta, mutta joita hän ei koskaan saanut vaimoaan käyttämään.

Sen lisäksi punotti hän tanssista ja oli iloinen, ajattelematta nyt ollenkaan noita happamia ja piikkisiä -- joita oli sekä täällä nurkissa että ulkona kaupungissa.

Ainoastaan ensimmäisen franseesin aikana oli Julia ollut hiukan pahalla tuulella. Sillä ensiksi oli hänen kavaljeerinsa luutnantti Filtveld koko ajan puhunut hänelle toivottomasta rakkaudestaan rouva Steineriin. Ja sitten oli hän tanssin kuluessa pitänyt silmällä vastapäätä seisovaa paria. Oli hävytöntä -- Julian mielestä -- että hänen ystävättärensä tuolla tavalla keikaili herra Voldin edessä, kun hän kuitenkin vaan piti häntä narrinaan; siihen oli tämä todellakin toki liika hyvä.

Täti Sofia oli vähäksi aikaa vapautunut monista puuhistaan ja pistäytyi tanssisaliin katsoakseen nuorisoa: ja hän oli tuntijan silmällä selittänyt, että herra Vold on ainoa mies koko salissa. Julia ei ollut aivan samaa mieltä; mutta ei hän ainakaan ollut mikään pilkan esine. Kun heidän tanssinsa tulisi, olisi hän ihan varmaan suora ja ystävällinen hänelle; kenties myöskin varoittaisi häntä vähäsen Lullista.

Franseesin jälkeen ei Törres aikonut tanssia ennen kuin tulisi Julian valssi. Hän teki sentähden vaan lyhyen kierroksen pankinjohtaja Christensenin tyttären kanssa, joka kankeana ja happamena antoi pyörittää itseään, tietäen, hän itse yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että tämä tanssi oli kaikkien nuorukaisten tanssittava, jos he kerran tahtoivat kuulua kaupungin "nuorien voimien" joukkoon.

Sen jälkeen kiiruhti hän herrain puolelle -- ajatellen vaan itseään ja onneaan -- tuota onneaan, joka hänellä jo mielestään oli kädessään. Olihan rouva Steiner ihan selvästi viitannut, että Julia vaan odottaa rohkeaa askelta. Sitä ei tarvitse kauan odottaa -- ja sitten! sitten olisi hän yhdellä hypyllä ohjaksissa!

Eräässä sohvassa istui herra Jessen ja tekeytyi taloon kuuluvaksi. Törres oli nyt niin korkealla yläilmoissa, että hän huusi hänelle sivumennen:

"No, Jessen! etkö sinä tanssi?"

Tuo hävyttömyys ei ehtinyt kohota päähän; sillä yliopettaja Hamre, joka koko illan oli huvitellut tutkimalla nuoria miehiä, istuutui viereen ja alkoi puhella.

Tuota pikaa oli herra Jessen uskonut ystävälliselle vanhalle herralle, että hän oli kyllästynyt kaikkeen, -- varsinkin oli elämä opettanut häntä äärettömästi halveksimaan naista. Tuo oli vanhan herran mielestä niin peräti luonnollista, vaikkakin surullista. Hän sanoi ottavansa osaa ja lausui sen toivomuksen, että aika ehkä voisi parantaa; mutta herra Jessen vastasi uupuneella katseella, että kaikki toivo oli kuollut. Kun tätä puhelua oli kestänyt hetken aikaa, sanoi yliopettaja yhtäkkiä:

"Mutta, herra Jessen! Te olette varmaankin lahjakas!"

"Minä? -- En -- kuinka niin?"

"Eikö teillä ole paljon sukulaisia?"

"On -- kyllä", vastasi herra Jessen hämmillään, "minun äitini suku on hyvin suuri -- alkujaan tanskalainen!"

"Ahaa!" huudahti yliopettaja; "ja eikö suvussa ole yhtään lahjakasta miestä?"

"Ei -- ei ainakaan sen verran kuin minä tiedän."

"Varsin kummallista", sanoi tuo vanha ystävällinen herra ja katseli herra Jesseniä hyvin uteliaasti.

"Minun äitini soittaa vähä", sanoi herra Jessen arasti.

"Sitähän minä jo aavistin; mutta nähkääs: kussakin suuremmassa perheessä on aina joku lahjakas -- maalari tai ainakin kirjailija; eikä teidän suvussanne ole ainoatakaan?"

"E -- en -- minä luule."

"Sepä on hyvin kummallista", sanoi yliopettaja totisesti; "mutta seis! jospa te itse olisitte!"

Jessen sähähti aivan kuumaksi.

"Tietysti tietämättänne -- niin! usein käy sillä tavalla --" sanoi vanha herra ja nousi; "täällä sitä kulkee muiden joukossa aivan tavallisena ihmisenä lahjoistaan tietämättä, kunnes eräänä kauniina päivänä --!" hän kosketti salaperäisesti herra Jesseniä otsaan ja lähti jatkamaan tarkastustaan.

Aivan huumautuneena istui herra Jessen sohvassa ja unhotti tanssin melun miettiessään tuota uutta ja odottamatonta seikkaa, että hän mahdollisesti olisi lahjakas. Ja kuta kauemmin hän sitä ajatteli, sitä todenmukaisemmalta se alkoi tuntua.

Eivätkö ne olleet hänen lahjansa, jotka pyrkivät esille, kun hän aina tunsi haluavansa johonkin korkeampaan; eivätkö ne juuri olleet niitä lahjoja, joita ei näkynyt?

Kaiken tuon oli tuo viisas vanha herra huomannut; kun hän nyt vaan itse voisi päästä selville siitä, mitä ne hänen lahjansa olisivat.

Seuraava, jonka yliopettaja kohtasi, oli Törres Vold; vanha herra tervehti häntä ystävällisesti; hän tunsi hänet noin puolittain ja kysyi, oliko hänellä hauska?

"Tuhannet kiitokset -- hyvin hauska!" vastasi Törres ihastuneena, ja tarttui toisen käteen, joka ei suinkaan ollut tarkoitus. Yliopettaja meni edelleen ja myönsi, että Kröger oli oikeassa: se ei ole mikään miellyttävä poika tuo.

Kun Törres tällä tavalla käyskenteli ja odotti tanssiaan Julian kanssa, jonka hän tunsi tulevan käännekohdaksi elämässään, vahvisti hän itseään parilla lasilla Krögerin kotona tehtyä kuuluisata joulupunssia. Väkevä juoma ei noussut hänen päähänsä muutoin kuin että se teki hänet iloisemmaksi ja karkoitti vähän sitä varovaisuutta, joka hänellä muuten oli verissä.

Eräs hänen ystävistään esitteli hänet uudelle papille.

"Me olemme saman paikkakuntalaisia -- melkein!" sanoi pappi ystävällisesti, "minun isäni oli huonemies ja otti nimensä talosta -- Opstadista -- te kai tunnette? --

"En", vastasi Törres lyhyesti; ei nyt ollut aikaa ajatella Snörtevoldia!

Pappi, joka oli vastatullut ja varovainen, väistyi; mutta Törres tyhjensi vielä yhden lasin ja kiiruhti tanssisaliin. Valssi oli juuri alkamassa.

XI.

Koko edellisen tanssin kuluessa oli Julia ollut omassa kammarissaan Jolla Blomin kanssa. Hän oli uuvuksissa ja halusi jutella jonkun kanssa. Oli aikoja siitä, kun Jolla Blom näin oli valittu uskotuksi.

"Mitä sinä sanot hänestä -- Jolla? sano nyt oikein suoraan!"

"Oletko sinä todellakin rakastunut häneen Julia?" kysyi Jolla Blom vuorostaan.

"En tiedä."

"Silloin sinä olet."

"Ei, en ollenkaan! Mutta minä en voi sietää, että hänestä tehdään pilkkaa."

"Rouva Steiner tekee pilkkaa kaikista, -- yksin parhaista ystävistäänkin -- sanotaan."

"Koettakoompas vaan."

"Jos sinä vaan tietäisit kaikki, mitä ne sanovat hänestä."

Tavallisesti kielsi Julia hänet puhumasta, kun alkoi tulla kaikkia noita juoruja; mutta tänä iltana salli hän Jolla Blomin keventää sydäntään.

"Ajatteles, että ne sanovat sitäkin, että hänellä on Kristianiassa yksi tuommoinen -- oikea."

"Niin, hänen miehensä --"

"Ei, ei, vaan toinenkin, yksi semmoinen, sinä tiedät."

"Ole nyt! -- Jolla!"

"Niin, ja ne sanovat myöskin", jatkoi hän innoissaan, "että hän on liitossa Voldinkin kanssa, vaikka hän on tekevinään hänestä pilkkaa ett'ei kukaan ymmärtäisi."

"Kuka on sen sanonut?" huusi Julia kiivaasti.

"Niin ne vaan minulle ovat sanoneet; enkä minä tiedä sen enempää", vastasi Jolla viattomasti.

Kun he tulivat saliin, oli juuri se valssi alkamaisillaan, jonka Julia oli luvannut Törresille, ja hän seisoi jo ovella ja etsi häntä silmillään.-- päätään pitempänä kaikkia muita.

Kun he olivat tanssineet yhden kerran, istuutuivat he pienelle sohvalle salissa; ja Törres tunsi sydämmensä tykyttävän toivossa siitä, mitä oli tuleva; mutta hän ei voinut keksiä, mistä alottaisi.

Julia sanoi ensiksi:

"Teillä oli hauska franseesi?"

"Olihan se!"

"Hän on hurmaava?"

"Rouva Steinerkö? -- hm -- kullakin on oma makunsa" sanoi Törres ja katsoi häntä suoraan silmiin.

Julia punehtui ja siirrähti sivummalle.

"Hän on kovin vaarallinen --"

"Ei kaikille" -- vastasi Törres.

Julia nousi ylös, ja he tanssivat. Törres vei häntä keveästi ja varmasti, ja häntä melkein nauratti: hän oli jo luullut että Lulli olisi kietonut hänet kokonaan pauloihinsa -- ja siitä vakuutettu oli kai Lulli itsekin! -- ja nythän olikin kysymys aivan toisesta: hänestä itsestään. Voldhan kävi kosimatuumat kurkussa; mutta siitä ei Julia tahtonut kuulla puhuttavan millään muotoa -- ei ainakaan nyt vielä.

Turhaan koetti Törres päästä eteenpäin; Julia pidätteli häntä ja väisteli, niin ettei keskustelu päässyt hauskoja pikkuasioita edemmä, joille he yhdessä nauroivat.

Tanssin loputtua ei Törres, joka oli levoton ja hermostunut, tahtonut millään tavalla päästää häntä. Julia sanoi pitävänsä mennä täti Sofian luo kyökkiin. Törres seurasi mukana; Julia ei päässyt hänestä erilleen ennenkun kyökin ovella, hän hymyili yhäkin, mutta pelkäsi puoleksi.

"Kas tässä me erotaan!" sanoi hän ja ojensi kätensä.

"Mutta -- mehän olemme yksimieliset?" sai Törres vihdoinkin sanotuksi.

"Tietysti olemme!" vastasi Julia hymyillen ja katosi kyökkiin.

Törres haki hetikohta rouva Steinerin, ja aivan loistavana onnestaan, huusi hän:

"Ajatelkaas! Hän luuli, että se koski teitä!"

Rouva ymmärsi hänet ja katsoi häneen katseella, jota Törres ei nyt innoissaan ymmärtänyt. Mutta nyt oli rouvan mitta jo täysi; tuosta pöllöstä täytyi päästä erilleen.

"Ettekö kerran sanonee, että te tahdotte seurata minua neuvojani?"

"Enkös ole sitten seurannut? -- ja ajatelkaas --"

Rouva Steiner keskeytti: "Mutta uskallattekos yhä edelleenkin?"

"Minä uskallan mitä tahansa", vastasi hän.

"Katsokaas, hyvä herra Vold, niinkuin te nyt hyökkäätte eteenpäin, niin voitte turmella kaikki. Meidän laisten ihmisten kesken ei rynnätä --"

"Mutta tehän neuvoitte juuri tarttumaan kiinni, ja sen vakuutan minä teille --"

"Niin kyllä -- katsokaas, mutta --" hän oli itsekin vähän hämillään; mutta sitten selvisi hän; "niin nähkääs, meidän kesken on tavallista, että ensin otetaan selko -- otetaan selko perheen suostumuksesta."

Tuo oli aivan Voldin käsitysten mukaista, että ensin kysytään vanhemmilta; hän sanoi sentähden hiukan huolestuneena:

"Te arvelette, että minä ensin kysyisin ukolta?"

"Minä en luule, että hän pitäisi siitä", sanoi rouva Steiner; asia meni jo hänenkin mielestään liika pitkälle, ja hän kohosi mennäkseen.

"Elkää luulko, että minä pelkään", huusi Törres; "odottakaa vähän, niin minä näytän!"

Hän hypähti ylös; tänä iltana oli hänellä rohkeutta vaikka mihin ja Juliasta oli hän varma; sillä lailla voi käyttäytyä ainoastaan se, joka oli suostuvainen. Iloisena ja onnellisena meni hän tapaamaan tulevaa appiukkoaan.

Rouva Steiner olisi tahtonut pidättää häntä, tästä tuli liika hullua, mutta hän karkasi käsistä, ja sitäpaitse -- mitä voi hän siihen, jos tämä itserakas ihminen tekee tyhmyyksiä; kaikki ihmisethän ovat hemmotelleet häntä ja saaneet hänet luulemaan itsestään; mutta sehän nyt olisi pitänyt huomata, että suuri narri hän on.

Mutta kuinka oli oikeastaan Julian laita? Jokohan se hanhenpoika kuvaili voittaneensa voiton, joka oli jonkin arvoinen?

Ja yhtäkkiä tuli hän keskellä tanssin hyörinää alakuloiseksi tämä kaunis rouva; hän näki suuren eron entisyytensä ja nykyisyytensä välillä: ennen pääkaupungin hienoimpia naisia ja loistava ympäristö, nyt taisteli hän pienen pikkukaupungin neitosen kanssa maalta tulleesta puotipojasta -- hän puristi nenäliinan kouraansa, viittasi luutnantit Filtvedin ja Tuftemon luokseen, toisen toiselle kupeelleen ja lähti etsimään Juliata ollakseen samalla varoillaan sitä vastaan, mitä oli tulossa.

Sillä välin etsi Törres uupumatta appiukkoaan kaikista huoneista. Hän oli humaltunut omasta menestyksestään. Ja sentähden oli hänellä vaan tämä yksi ajatus: He saavat vielä nähdä! -- he saavat vielä nähdä -- jok'ikinen.

Hän oli kuin toinen ihminen, joka ei ollut enää tuo varovainen talonpoika ja tuli vaan valosia kuvia mieleen: pankinjohtaja, toisten kasvava kunnioitus, rahat, Julia ja hänen ystävällisyytensä -- he saavat vielä nähdä! -- kunnes hän yhtäkkiä näki isännän juttelemassa konsuli Within ja muutamien muiden herrain kanssa konttorin ovella.

Hän säpsähti ehdottomasti nähdessään nyt tuon miehen, jota hän niin omituisella tavalla oli alkanut vihata jo ensi näkemästä; mutta hän lähestyi kuitenkin tarttuakseen sopivaan tilaisuuteen ja puhellakseen Krögerin kanssa konttorissa, jonka ovi oli sattumalta auki ilman vaihtoa varten.

Konsuli Withiä kutsuttiin korttipöytään, ryhmä hajosi ja isäntä meni konttoriin noutamaan sikareja.

Törres meni mukana. Konttorissa ei ollut valkeaa; ikkuna oli auki merelle päin; siellä oli viileää ja hiljaista, tanssin melu kuului vaan kaukaa.

Kylmän jären puuskahdus huhtasi kiihoittunutta nuorta miestä ja hän aikoi jo peräytyä, kun Kröger keksi hänet takanaan ja käännähti:

"Kuka helvetti --! -- Huh! tekö siinä?"

Nyt ei enää voinut peräytyä; Törres kokosi voimansa:

"Te tulette varmaankin hämmästymään, herra Kröger", alkoi hän hiukan epävarmasti; "minulla olisi hyvin tärkeä asia teille ilmoitettavana -- pyydettävänä --"

"Asiat huomiseksi!" sanoi Kröger ja hujautti kädellään; hän seisoi tuolilla korkean kaapin luona ja haki sikarejaan.

"Minä en oikeastaan asioista; se on yksityistä -- aivan yksityistä!" -- sanoi Törres rohkeammin.