Part 8

"Hm!" antoi Kröger vastaukseksi ja astui vaivaloisesti alas tuolilta.

Törres hikoili; mutta hän ei ollut se mies, joka antautuisi:

"Minä tahtoisin puhua kanssanne, herra Kröger! koska hyvä tapa vaatii, että pyydetään vanhempain suostumus."

"Häh" sanoi Kröger ja ajatteli: "se on päissään -- tuo sika!"

"Teidän tyttärenne suostumus minulla jo melkein on!"

"Tietysti, tietysti", sanoi Kröger ja koetti päästä niin pian kuin mahdollista tuon humalaisen miehen ohitse.

"Ei, ei, elkää menkö! Nyt teidän täytyy kuunnella minua!" sanoi Törres terävästi ja piti häntä kiinni nutun liepeestä: "minä olen melkein kihloissa teidän tyttärenne Julian kanssa."

Gustaf Kröger vaan murahti jotain ja tuijotti peloissaan tuohon mieheen. Valo ovesta sattui suoraan Törresin kasvoihin. Ne eivät olleet humalaisen miehen kasvot nuo; niissä oli sellainen kiinteä lujuus, sellainen järkähtämättömän tahdon ilmaus, että tuo miesparka ei osannut muuta kuin riuhtaista itsensä irti ja juosta, juosta ulos huutaen: "Julia! -- missä on Julia!" -- kortinlyöjäin suureksi kummastukseksi.

Ja seuraavassa huoneessa tapasi hän tyttärensä rouva Steinerin ja useiden muiden seurassa.

"Tuolla on isä! -- me tulemme lähetystönä pyytämään sinua tanssimaan kotiljongia, -- mutta isä! mikä sinua vaivaa?"

Hän ei voinut vastata, mutta tarttui häntä kalvoseen ja veti mukanaan. Törres Vold seisoi konttorin avonaisessa ovessa; hänen vaalea päänsä ja hänen kasvonsa, jotka olivat nyt vieläkin vaaleammat, ja tuo suuri valkea avorinta näkyivät tavallista selvemmin pimeää huonetta vastaan hänen takanaan. Kaikkien silmät olivat häneen päin kääntyneet, samassa kun Kröger hengästyneenä huusi: "Vastaa -- Julia! onko totta että olet kihloissa tämän -- tämän --"

"Ei! mutta isä! --" huusi Julia sävähtäen tulipunaiseksi.

"Oletko vai et?" hän oli aivan raivoissaan.

"En, en! tässä on erehdys! Miksi teit tämän -- isä!" Julia heittäytyi hänen rintaansa vasten ja purskahti itkuun.

Siinä hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului pieni huudahdus rouva Steinerin suusta, ja hän peräytyi ehdottomasti askeleen herrojen taa, sillä hän oli nähnyt Törres Voldin käsien puristautuvan nyrkkiin ja hänen koko ruumiinsa värähtävän. Mutta muut näkivät vaan sen, että hän yhtäkkiä syöksyi tiehensä, kalman kalpeana, läpi huoneiden -- kaikki väistyivät -- ulos -- pois -- ja ei minuuttiakaan kulunut, kun hän jo oli kadulla.

Kröger vei Julian mukanaan pimeään konttoriin ja sulki oven; mutta skandaali levisi miehestä mieheen niinkuin läpitunkeva haju, jonka kaikki saivat sisäänsä, kolmessa -- neljässä henkäyksessä.

Herra Jessen heräsi unelmistaan ja alkoi koota pilkan ja naurun tulisia hiiliä kaatuneen kilpailijansa pään ympärille. Luutnantit riemuitsivat ja pian näyttäytyi, että kaikki herrat olivat vihoissaan tälle talonpoikaiskeikarille; jota vastoin naiset ensimmäkseen ajattelivat Juliaa, joka oli saanut ansaitun rangaistuksensa keikailustaan tuon tomppelin edessä, joka ei mitään ymmärtänyt.

Ja kun ensi hämmästys oli mennyt ohitse, ja musiikki taas pääsi soimaan, alkoi kotiljonki reippaasti niinkuin maalaisjuhla, joka puhkee uuteen eloon, sittenkun ukkosen pilvi on poistunut.

Gustaf Kröger näyttäytyi taas pian vierailleen. Vaikka häntä oikeastaan suututti ja hävetti oma kömpelyytensä, ei hän kuitenkaan antanut juhlan mennä myttyyn.

Vanhat herrat pelasivat taas korttia savuun kiedottuina; nuoret salissa huvittelivat niin kuin ei mitään olisi tapahtunut ja Kröger piti huolta siitä, että ruuvan ja juoman tarjoominen kävi loistolla loppuun saakka. Sitä ei kuitenkaan saatu peitetyksi, että juhla oli saanut kolahduksen, josta se ei voinut tointua.

Julia makasi vuoteellaan ja itki; rouva Steiner hävisi hyvästiä heittämättä, ja yksi ja toinen vanhemmista naisvieraista poistui vastahakoisten tyttäriensä kanssa; mieliala laimeni, ja pidot päättyivät itsestään -- aikaisemmin kuin tavallista.

Kun pankinjohtaja Christensen tuli kadulle, seisattui hän hetkeksi avonaiselle paikalle Brandtin edustalla, käännähti ja katasti noihin valaistuihin ikkunoihin, samalla kun hän miettiväisen näköisenä hieroskeli isoa nenäänsä. Jo kauan oli hänestä tuntunut että Brandtin liike hajahti vähän oudolle; siihen lisäksi nämä suuret, ylpeät pidot, jotka päättyivät loukkauksella erästä kaupungin nuorta voimaa kohtaan! -- pikku neiti Julia saisi ehkä vielä maksaa kipurahat tästä illasta! --

-- Törres Vold loikoi vuotellaan ja tuijoitti silmät auki mustaan pimeään.

Tuo hetkellinen raivon kohtaus, jolloin hänen korvissaan suhisi ja se ajatus iski hänen aivojensa läpi, että hän ajaa puhtaaksi koko huoneen ja panee pirstoiksi kaikki, -- se oli vaan salama, joka hävisi pimeään; mitä sen jälkeen oli tapahtunut, sitä hän ei muistanut eikä tiennyt, kuinka hän oli tullut kotiinsa ja vuoteelleen.

Mutta kun hän nyt peitteensä alle kyyristyneenä tuijotti eteensä, näyttäytyi se hänelle uudelleen kaikkityyni ja hän tunsi kuin kauhua jotain -- niinkuin hänelle olisi tapahtunut jotain kamalata ja salaperäistä; hän oli koko ajan ollut kuin toinen mies, hän oli kulkenut ulkopuolella itseään -- tuota oikeata Törres Voldia -- narrina, koko kaupungin narrina.

Hän tutki itseään, oliko hän päissään. Mutta ei mikään pyörinnyt hänen silmissään; kaikki oli selvää, selvempää kuin koskaan ennen. Se oli paljon pahempaa: hän oli hullu; hän vapisi vuoteellaan ja kuulosti henkeään vetämättä, tulivatko ne hänen jälessään; hän oli varmaankin menettänyt järkensä.

Kuinka olisi muuten ollut mahdollista, että hän, joka oli niin tarkkasilmäinen, koko illan oli vaeltanut ihmisten seurassa, jotka ilmeisesti pitivät häntä narrinaan? Nehän eivät olleetkaan hymyilleet hänelle, mutta ne olivat nauraneet häntä vasten naamaa -- kaikki tyyni! Herrat, jotka antoivat hänen puhua pankkiasioista! -- ja naiset! -- hän porasi päänsä tyynyyn ja tunsi, ett'ei hän enää koskaan uskaltaisi näyttäytyä ihmisten ilmoissa.

Hän oli ja pysyi moukkana, joka ei osaa avata suutaan puhumatta heti paikalla tyhmyyksiä ja raakuuksia; sana sanaltaan muistui hänen mieleensä, mitä hän oli sanonut tanssiaisissa -- kunnes hän näki itsensä seisomassa hienon Gustaf Krögerin edessä ja sanomassa, että hän oli kihloissa -- hän valitti tuskasta eikä tahtonut enää muistella; mutta se tuli uudelleen ja aina uudelleen takaisin, yhtämittaa joutui hän tuohon puolipimeään konttooriin, josta hänet oli ajettu ulos kuin hullu koira.

Hän oli tyhmyydessään luottanut vähiin rahoihinsa ja unohtanut aukon, joka oli välillä; nyt loikoi hän kuilun pohjalla voimatta koskaan enää kohota. Ei koskaan voisi hän saavuttaa sitä maailmaa, jossa oli valoisaa ja hienoa, jossa ei kukaan ollut raaka eikä tyhmä, jossa uskalsi olla iloinen, ja jossa oli naisia, joita kannatti omistaa.

Neiti Thorsenkin oli liika hieno hänen laiselleen; ei, Bertha -- tuo paksu Bertha oli juuri omansa semmoiselle pölkylle kuin hän. Ei koskaan pääse hän perille; jos hän ei olisi itse pudonnut, olisi pankinjohtaja piankin musertanut hänet; hänellä on vaan vihamiehiä.

Näin vaipui ja vaipui hän yhä syvemmällä itseensä, omaan luontonsa, tuli varovaiseksi talonpoikaispojaksi, joka kyllä selviäisi pulasta; mutta jonka päähän ei pistäisi ruveta kulkemaan tyhjässä ilmassa.

Ja yhtäkkiä näki hän edessään vanhan lapsuutensa kuvan Jaakopista, joka putosi portailta ja loukkasi kylkensä.

Niin oli hänkin pudonnut; mutta paljoa pahemmin. Ja tyhjässä ilmassa oli hänkin tahtonut kulkea -- yhtä hullusti kuin Jaakoppikin, niin, vielä hullummin.

Mutta tämä vertailu soi hänelle kuitenkin jotain rauhaa; se vei hänet unelmien ja mielikuvituksien maailmasta järkevien laskujen vakavalle pohjalle, joka ei petä.

Hänen lankeemuksensa oli luonnollinen; ei yksikään ihminen -- ei edes tuo suuri patriarkkakaan voi kävellä tyhjän päällä. Sentähden olkoon tämä päivä niinkuin Jaakopinkin uni, varoitus ja merkki, joka, vaikkakin oli ollut kiusallinen kärsiä, voi antaa hyviä toiveita tulevaisuudesta. Ja näihin mietteihinsä hän vihdoinkin nukkui.

XII.

Niinä vuosina, joina Törres Vold rikastui rikastumistaan, vallitsi koko maassa yleinen velttous. Niinkuin raskasta, pilaantunutta ilmaa hengittivät ihmiset vielä vanhoja ajatuksia, ja uusia kahlehti vaitiolo ja teeskentely.

Ei pitkään aikaan ollut papistolla ollut niin suurta valtaa kuin nyt; kaikkialla olivat mustatakit mukana -- ei ainoastaan kouluissa ja kodeissa, mutta kaikkialla julkisessakin elämässä; politiikassakin oli joka puolueella oma pappinsa, ja tekopyhyys tunki joka paikkaan, ylentäen sitä, mikä oli alhaista, ja kutistaen kokoon sitä, mikä oli tuoresta ja tervettä.

Tiede mateli hiljalleen eteenpäin varovaisine, pienine tiedonantoineen; kaikki korkeampi henkinen elämä saatettiin epäluulon alaiseksi; kirjallisuutta ja taidetta pilkattiin, siksi että ne olivat uusia, ja kaikki järjestettiin "kansalle" valmiiksi.

Sentähden laimeni elämän ilo, ja ajatusten ja elämän kansanvaltaisuus maatui maatumistaan. Sillä kun ihmisjärjen ja ihmishengen jalointa työtä ei pidetty minkään veroisena tyhjänpäiväisen "tunnustuksen" rinnalla, niin mitäpä hänestä sitten välittääkään, ja niin tapahtui, että alhaisimmat ja sivistymättömimmät määräsivät koko kansan henkisen suunnan.

Se oli tuo vanha niin kutsuttu inttelligenssi, joka oli saanut tämän aikaan. Pappien ja sanomalehtien kautta oli se levittänyt sellaista ylenkatsetta uudenaikaiseen kulttuuriin ja henkielämään, että se sopi aivan hyvin yhteen talonpojissa vallitsevan uskonnollisen orjallisuuden kanssa. Yhteiseksi ei kuitenkaan jäänyt muuta kuin virallinen uskonnollisuus, jossa kaikkien täytyi olla mukana taikka erota.

Niin oli yhteiskunta avoinna alhaisimmille voimille. Kaikki henkinen arvo, ulkopuolella "tunnustusta", alennettiin mitättömiin, ja niin ei ollut kuin rahat jälellä. Ja tätä päämaalia kohti: rahaa taskussa ja tunnustus kielellä -- pyrittiin sekä ylhäältä että alhaalta päin.

-- Sittenkun Brandtin suurista joulupidoista ja niihin kuuluvasta skandaalista oli lausuttu lukemattomia eri mielipiteitä, arvosteluja ja selityksiä, päättyi julkisen moraalin tuomio johtopäätökseen, jota alussa ei olisi voinut aavistaakaan.

Kaikki ne, jotka olivat kiivastelleet puotipoikaa kohtaan, jotka olivat surkutelleet neiti Krögeriä ja jotka eivät kylläkseen voineet kiitellä Gustaf Krögeriä hänen päättäväisestä käytöksestään, -- kaikki ne äänet vaikenivat vähitellen. Ja kolme kuukautta senjälkeen oli yleinen tuomio kuin naulattu ja se oli tämä: että oli oikeastaan hyvin naurettavaa, kun nämä Krögerit tahtoivat pysytelläidä noin ylhäällä; mitäs pahaa siinä olisi, jos kauppiaan tytär menisi naimisiin kauppapalvelijan kanssa? olisi tainnut olla paljoa parempi, jos vanha ukko Brandt aikoinaan olisi valinnut tyttärelleen miehen omalta ammattialaltaan sen sijaan kuin tuon Krögerin, jonka n.k. sivistys lopussa kuitenkaan ei ollut muuta kuin että hän oli vapaa-ajattelija ja rakasti elää humussa ja ylellisyydessä.

Nuori Vold oli herkkäuskoinen kansan lapsi, jota nuo hienoiset olivat hävyttömästi kohdelleet Se päivä voipi piankin valjeta -- ja oli semmoista nähty ennenkin -- jolloin neiti Kröger mielelläänkin ottaisi vastaan tällaisen kosijan.

Pankinjohtaja Christensen hieroi nenäänsä -- niinkuin taputetaan hyvää metsäkoiraa ja ehdotti pankin osakkaiden kokouksessa että herra T. Vold valittaisiin johtokuntaan. Ehdotukseen suostuttiin melkein yksimielisesti.

Tämä vaali hämmästytti Törresiä äärettömästi. Noiden pitojen jälkeen oli hän tuskin uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin. Hän oli hetikohta muuttanut rouva Knudsenin luota erääsen lähitaloon. Mutta koko päivän teki hän työtä tämän liikkeessä uutterammin kuin koskaan ennen. Niin paljo kuin mahdollista karttoi hän kuitenkin seisomasta tiskin ääressä -- varsinkin pelkäsi hän naisia.

Simon Varhoug'in täytyi taas valittaa ystävälleen Halvor Röidevaagille, ettei ollut rauhaa talossa. Sillä nuori Vold täytti kaikki huoneet sellaisilla kaiken maailman tavaroilla, jotka tulivat ja menivät, että siitä saattoi tulla ihan hulluksi.

Törres itse, kuinka hän vähitellen taas alkoi sulaa siihen kaavaan, josta hän oli pudonnut pois rangaistukseksi ylpeydestään ja itserakkaudestaan. Tuo kiusallinen tunne että hänessä oli kaksi henkilöä, hävisi, ja hän sai taas takaisin synnynnäisen ja juurtuneen luottamuksensa rahoihin, -- ainoastaan nehän ne kuitenkin jotain merkitsivät. Mutta niitä pitäisi olla paljon, paljon enemmän kuin niitä hänellä oli, ennenkun voisi yrittää aukon yli!

Mutta ensimmäisen lankeemuksensa jälkeen järjesti hän kulkunsa toisella tavalla. Nopeasti, vielä nopeammin kuin tähän saakka oli kuljettava, mutta pimeässä. Tosin ei hän uskonut enää, että hän koskaan voisi päästä kotiutumaan iloisten ja varmojen ihmisten joukossa; mutta niin korkealle hän nyt ehkä kuitenkin voisi kiivetä että niiltä loppuisi tanssiminen noilta, yhdeltä niinkuin toiseltakin. Ja silloin tahtoisi Törres Vold itse alkaa omat tanssiaisensa, -- ja uskaltaisikohan kukaan silloin nauraa?

Mutta rahaa siihen tarvittaisiin, paljo enemmän rahaa, ja Törres keräili ja kätki. Kotona uudessa asunnossaan otti hän vastaan lainan hakijoita taikka niiden asiamiehiä ruokatunneilla ja illalla myöhään. Sunnuntai oli kuitenkin hänen paras liikepäivänsä. Hänen huoneensa muuttui oikeaksi konttooriksi; hän uskalsi jo ostaa tulenpitävän kaapinkin ja alkoi kerätä osakkeita ja pieniä laivan osuuksia, oli yleisesti tunnettu asia, että Törres Voldilla oli rahoja -- se oli käsittämätöntä, mutta totta se oli.

Rouva Knudsenilla ei ollut mitään valittamista. Tuo tasainen järjestetty tapa, millä Törres aina otti osansa, ei näkynyt missään. Sitäpaitse syntyi lisääntyneestä menekistä, joka oli hänen ansionsa, enemmän liikettä ja suurempia tuloja. Nyt olivat kirjatkin hänen hallussaan; ei mikään silmä voinut keksiä sitä, mitä hän tahtoi peittää.

"Mutta emmekö me nyt", kysyi rouva eräänä päivänä, "voisi koettaa tulla toimeen ilman kaikkia noita vekseleitä?"

"Ne ovat kauppavekseleitä, rouva!" vastasi Törres tuolla pankkimiehen äänellä, jota hän aina käytti silloin kuin tahtoi sanoa rouvalle, ett'ei hän oikein ymmärrä näitä asioita; ja rouvasta tuntui kuin ei hän koskaan voisi tunkea noihin miesväen salaisimpiin vehkeihin.

"Te tiedätte, että vekselit ovat minun kauhuni", sanoi hän.

"Me voisimme kieltäytyä tunnustamasta G. Krögerin papereita", vastasi Törres.

"Ei sitä voi, se on vanha sitoumus; minä olen sen avun hänelle velkaa; ja apuhan on molemmin puolinen."

"Niin", vastasi Törres, "mutta voisihan tapahtua, ett'emme sitä kauemmin tarvitseisi."

"Me kirjoitamme G. Krögerin papereihin -- niinkuin ennenkin", sanoi rouva vähän kiivaasti.

"Niinkuin tahdotte -- rouva."

Rouva Knudsen ei ollut mennyt joulupitoihin, sillä hän ei rakastanut suuria seuroja. Mutta kun skandaali seuraavana päivänä kerrottiin hänelle, asettui hän heti Törresin puolelle. Hän tiesi tämän sukkelaksi pojaksi, josta tavattoman lyhyessä ajassa oli tullut taitava kauppias. Mutta ei ollut ollenkaan ihmeellistä, että hän oli joutunut tappiolle niin taitavien naisten käsissä kuin olivat rouva Steiner ja neiti Kröger.

Sentähden piti hän aivan rauhallisesti Törres Voldin puolta, kun Kröger seuraavana päivänä tuli tyhjentämään sappeaan. He erosivat kummallisen kylmäkiskoisesti ja Kröger tunsi, että nyt oli tuo mies tunkeutunut hänen ja hänen parhaan ystävänsä väliinkin.

Törresille ei rouva virkkanut sanaakaan, eikä ollut tietävinäänkään koko asiasta.

-- Niin oli hänestä taas tullut kauppias, joka ei ajatellut muuta kuin asioitaan.

Kun sitä ei voinut välttää, palveli hän naisia tiskintakaa, mutta vältti katsomasta heitä silmiin -- ei nöyrästi, mutta väjyen. Ei koskaan nauranut hän enää muiden läsnäollessa; mutta tapahtui joskus, varsinkin kun hän oli yksin, että hän purskahti lyhyeen nauruun -- vaan lakkasi samassa ja katseli ympärilleen huoneessa.

Hän oli hyljännyt ystävänsä ja ystävättärensä, ja vietti itse asiassa aivan yksinäistä elämää, vaikka hän aamusta iltaan liikkui ihmisten joukossa ja hänen tuttavapiirinsä sitäpaitsi laajeni samassa määrässä kuin raha-asiat kasvoivat.

Mutta hän tiesi kumminkin, että häntä takana pilkattiin ja koetti itsekin harjaantua ylenkatsomaan, sekä kartuttamaan salaista voimaansa, kunnes kerran voisi nousta kauhuksi vihollisilleen.

Sentähden hämmästyi hän ja melkeinpä pelästyikin, kun hän eräänä iltana luki sanomalehdestä, että hän oli tullut valituksi Christensenin pankin johtokuntaan. Hän ei ollut uskaltanut lähteä kokoukseen, jossa niin monta silmää oli katsomassa. Hän tuijotti tuohon vaaliin, eikä voinut käsittää, oliko se pilkkaa sanomalehdeltä.

Samassa kuuli hän nakutuksen ovellaan. Siinä luulossa, että siellä taaskin oli joku nöyrä lainan pyytäjä, ei hän viitsinyt heti mennä avaamaan.

"Hyvää iltaa herra Vold. Suokaa anteeksi että tulin näin myöhään, mutta olen kuullut että teidät paraiten tapaa tällä ajalla", -- sanoi mies sisään astuessaan; ja Törres tunsi hänet samaksi papiksi, joka hänelle esitettiin tanssiaisissa.

Hän joutui kovasti hämilleen; ja muisti ensimmäisen kohtauksensa papin kanssa, jolloin hänen ylpeytensä ja naurettavaisuutensa oli korkeimmillaan.

Ja tapansa mukaisesti, kun hän tunsi itsensä enin vaivatuksi, kysyi hän jyrkästi:

"Mitä te minusta tahdotte?"

"Minä toivotan teitä tervetulleeksi", -- vastasi pappi ja meni edellä aivan levollisena valaistuun huoneesen -- "tervetulleeksi seurakuntaan, minun seurakuntaani."

Törres ei ollut ajatellut, että hän muuttaessaan rouva Knudsenin luota, oli tullut sen kadun yli, joka eroitti molemmat kaupungin seurakunnat toisistaan. Hän kiitti sentähden jotenkin väliäpitämättömästi, vakuutettuna siitä, että tällä käynnillä oli joku muu tarkoitus.

"Se on minun tapani" -- jatkoi pappi istuutuen -- "sitä en tee tunkeutuakseni, vaan tarjotakseni apuani jokaiselle erityiselle seurakunnan jäsenelle, joka minua tarvitsee."

Törres lausui taaskin jotakin kiitokseksi ja odotti uteliaisuudella mitä tuleman piti.

"Mutta teitä oli minulla erityinen halu hakea" -- jatkoi pappi kehoittavasti hymyillen. -- "Olemmehan me molemmat talonpojan poikia, kotoisin miltei samasta paikasta, ja siten melkeinpä sukua toisillemme, täällä näiden kaupunkilaisten keskessä."

Törres vastasi vaan -- niin -- tahi -- niinhän se on, -- ja vaikeni jälleen ollakseen varoillaan. Siten tuli keskustelu heidän välillään kankeaksi kuin talonpoikain, jotka tahtovat toisiaan tutkia. Vähän ajan perästä nousi pappi hiukan pettyneenä ylös.

"Niin, toivotan teille hyvää yötä, hyvä herra Vold, minua ilahduttaisi, jos tiemme useammin yhtyisivät. Me asumme niin lähellä toisiamme; tiedättehän, että asun..."

Törres tiesi missä pappi asui ja niin erosivat he. Mutta Törres istui ja tuumi kauvan aikaa, mitä tämä käynti mahtoi tarkoittaa.

Hän oli käynyt niin epäluuloiseksi ja tämä epäluuloisuus ilmaantui niin hänen käytöksessään, että hän ikäänkuin levitti pelkoa ympäristöönsä. Ei kukaan yritellyt pilkkamaan häntä, mutta useimmat alkoivat Törres'in itsensä sitä huomaamatta kohdella häntä suuremmalla kunnioituksella ja huomaavaisuudella.

Pikku neiti Thorsen oli ollut tulisessa tuskassa tähän aikaan. Kun hän sai kuulla Törres'in uskottomuudesta Brandtin joulukemuissa, joihin ei häntä oltu pyydetty, koska naisia löytyi aina yltäkyllin, hän ensiksi melkein nautti hänen suuresta tappiostaan.

Mutta ajanpitkään ei hän kestänyt nähdä Törres'iä niin muuttuneena kuin hän etenkin ensi päivinä oli. Tosin oli neiti Thorsen vahvasti päättänyt antaa Törresin kärsiä uskottomuudestaan, mutta hän tahtoi kumminkin antaa lepyttää itsensä ja sitten tahtoi hän rohkaista häntä, vaikkapa kaikki muut hänet hylkäisivätkin.

Mutta illat kuluivat, ja turhaan hänen kuunteleva korvansa odotti noita tuttuja ääniä, kun Törres tarttui lukkoon, tahi tuli hiiviskellen yläsiltaa pitkin. Häntä ei enään kuulunut ja muuttipa hän vielä asuntonsakin virkkamatta sanaakaan neiti Thorsenille. Puodissa taas näytti hän niin jäykältä, ettei hän uskaltanut katsahtaakaan häneen.

Oikein Törres häntä pelotti. Hänestä oli omituista, että Törres voisi olla tuollainen -- ikäänkuin satujen sankari, joka yön pimeässä lähestyi kuin kaunis prinssi prinssessan leiriä, mutta päivän aikana ei ole muuta kuin ruma musta karhu.

Sitä vastoin oli tuo suuri Bertha jo kauvan aikaa sitten rauhoittunut. Hän näki, että Törres oli liian korkea ja hieno hänelle. Mutta sunnuntaisin, vapaina hetkinään, kävi hän Törres'in luona hänen uudessa asunnossaan ja uskoi säästörahansa hänen huostaansa.

Julia Krögerin ja rouva Steinerin ystävällinen väli ei tullut rikotuksi.

Se mieliala, johon rouva oli vaipunut jo tanssiaisten aikana, sai yhä enemmän valtaa, kun juhla oli niin ikävästi loppunut. Hänestä oli nyt tämä pikkukaupungin seura kerrassaan naurettava, eikä sen tähden kannattaisi luopua sekä omasta itsestään että taiteesta. --

Yhteen aikaan oli hän tosin selittänyt mieluummin tahtovansa asua meren saaressa, kuin olla vaarassa kaikkialla kohdata vastenmielistä miestään. Mutta nyt oli toisin. Ikävöidessään pääkaupunkia ja iloista elämää taiteilijain ja nuorten eteväin miesten keskuudessa, johonka he miehensä kanssa olivat niin perehtyneet, tuntui hänestä nyt kerrassaan ahdasmieliseltä vältellä mahdollista kohtausta miehen kanssa, jonka kanssa ei hänellä ollut muuta tekemistä, -- kuin että hän ylläpiti häntä.

Hän tahtoi yhä edelleenkin elää mukana maailmassa. Juuri tuota harvinaista asemaansa -- että hän oli nainen, joka perusteellisesti tunsi kaikki miehet, tahtoi hän käyttää hyväkseen. Täällä pikkukaupungissa oli hän usein huomannut, että miehet kohtelivat häntä naisena, joka muka oli päättänyt toimensa elämässä, ja että he ikäänkuin odottivat hänen jäävän siihen seisomaan jonkunlaisena siveellisyyden riemupatsaana!

Jos hän esimerkiksi olisi pienenä Julia neitinä, joka ei ymmärtänyt miehiä sen paremmin kuin kissanpoikanen, niin koettelisi hän itseään. Mutta ei, se ei ollut tarkoitus. Jo oli aika lopettaa tämä pikkukaupungin elämä.

Hän oli oma herransa ja pani paikalla palvelustyttönsä sullomaan kokoon vaatteita, mutta atelierinsä ja muut huoneet jätti hän vastaiseksi koskematta.

Ainoastaan yksi asia teki hänet levottomaksi: jäähyväiset Krögeriltä. Kirjoittaa kirje ja kadota olisi ollut äärettömän mukavata. Mutta sitten hänet paikalla sotkettaisiin juhlan skandaaliin, ja siitä tahtoi hän tykkönään päästä. Julian kömpelö yritys voittaa vielä kömpelömpi ihailija, oli kaikkeen syynä. Niin taitamattomassa pelissä ei rouva Steiner tahtonut olla osallisena.

Siksi ilmaantui hän komeana ja iloisena ja mitä viattomimman näköisenä pari päivää juhlan jälkeen Krögerille. Salongissa tapasi hän ainoastaan Krögerin, joka vastoin tavallisuutta joutui hämilleen, ja samassa tuli Sofia täti kyökistä tavalla, joka saattoi rouva Steinerin levottomaksi.

"Pikku Julia on maannut aina tanssijaisista asti", -- sanoi Sofia täti istuutuen sohvaan.

"Sepä on ikävä; olisin niin mielelläni tahtonut nähdä häntä."

"Julia ei tahdo tavata ketään, ei edes teitäkään; sen on hän suoraan sanonut."

Gustaf Krögerin täytyi nyt puuttua keskusteluun; hän tiesi että Sofia tätillä oli paljon sydämmellään.

"Katsokaas, siihen menee pitkä aika, ennenkun suuri talo saadaan kuntoon jälleen", -- sanoi hän.

"Sehän on luonnollista", -- vastasi rouva Steiner ystävällisesti, kääntyen hänen puoleensa.

"Talo on totta tosiaan jo kauvan sitten järjestyksessä, kunhan vaan olisi yhtä helppo saada ihmiset kuntoon", -- vastasi Sofia täti tuimasti.

"Te näytätte yhtä iloiselta kuin ainakin, rouva Steiner", -- sanoi tuo kohtelias Kröger.

"Se onkin hauska kyllä, kun täytyy matkustaa."

"Aijotteko matkustaa?"

"Kyllä, matkustan huomena Kristiaaniaan; ... olen saanut kirjeen..."

Hän joutui hämilleen.

"Ainiaaksiko?" -- kysyi Sofia täti niin silmiinpistävällä ilolla, että Krögerin täytyi kiiruhtaa puhumaan matkasta, matka-ilmasta ja matkakapineista. Tulipa hän maininneeksi eräitä oivallisia matkapeitteitäkin, joita hänellä oli puodissaan, vaikk'ei hän ylipäänsä mielellään puhunut puodistaan salongissaan ja seuraelämässä.