Part 6

Neiti Thorsen oli saanut ikäänkuin lyönnin rintaansa, kun hän tuli sisään; hra Jessenillä oli vielä suuri vaikutus häneen ja hän seisoi nyt kalpeana ja liikahtamatta paikaltaan; eivät muutkaan näyttäneet aikovan totella.

Herra Jessen'in kasvot alkoivat värähdellä ja suupielet vapisivat; hän nosti pienen hienon keppinsä ilmaan ja löi sillä tiskiin:

"Täällä on siivottava, sanon minä. Kuka täällä käskee -- te vai minä?" hän katsoi Törresiä suoraan silmiin.

Mutta Vold tekeytyi ihan rauhalliseksi ja hymyili pilkallisesti:

"Minä luulen, ett'ei meistä täällä käske kumpainenkaan."

"Sepähän nähdään!" huusi herra Jessen ja juoksi konttooriin. Puotiin tuli väkeä ja kauppa kävi; mutta joka kerta kuin kuului ääniä konttoorista, katsahti neiti Thorsen Voldiin; hän tunsi, että nämä hetket ratkaisisivat hänen kohtalonsa; mutta ei hän voinut mitään arvata Voldin kasvoista; hän teki työtä iloisesti ja reippaasti, niinkuin ei olisi mitään tulossa.

-- Niinpiankun herra Jessen tapasi rouvan, alkoi hän puhua nopeasti ja kiivaasti, silmät kiihkeinä.

Rouva Knudsen keskeytti hänet:

"Niin, se oli hullusti -- herra Jessen! minä myönnän, että minun olisi pitänyt puhua teidän kanssanne, ennenkun minä --"

"Ei -- se ei ole kaikista pahinta -- rouva! mutta" --

-- "Mutta" -- jatkoi rouva -- "minä en itsekään aavistanut, että muutos --"

"En minä nyt puhu muutoksesta, minä tahtoisin puhua ---" sanoi hän synkästi.

"Mutta minun täytyy kuitenkin myöntää", sanoi taas rouva, "että se tähän saakka näkyy menevän" --

"Minä olen puhunut paljon äitini kanssa -- viime aikoina -- tulevaisuudestani --"

Rouva Knudsen koetti vielä torjua sitä, jonka hän tunsi olevan tulossa; mutta toisen sisällinen mielen kuohu tulvasi nyt yli reunojensa. Herra Jessen unohti arkuutensa tuntiessaan ainoastaan sen, että kaikki riippui nyt vaan tästä hetkestä ja että hänen täytyi voittaa. Ja kun nyt kaikki asianhaarat pakoittivat saavuttamaan häntä, kuvasi hän vapisevalla kiihkolla, kuinka kaikki hänen unelmansa aina olivat harhailleet rouvan ympärillään, kuinka hän rakasti häntä, ja kuinka hänen vanha äitinsä siunaisi sitä päivää, jolloin hän tällä tavalla tekisi hänen poikansa onnelliseksi.

Rouva Knudsen oli monta kertaa ajatellut, kuinka hänen kävisi, jos hän vielä tapaisi miehen, joka huumaisi hänet rakkautensa koko kiihkolla; mutta vaikka tämän sanoissa olikin intohimoa, tunsi rouva kuitenkin -- melkein omaksi ihmeekseen, että hän yhä enemmin kylmeni kuta enemmän toinen puhui.

Loukattu itserakkaus ja hiukan sairas mielensä antoivat herra Jessenin sanoille väärän soinnun; se oli kovaa kuohua, se oli palavaa rukousta; mutta se ei ollut tuo rakastunut mies, -- jonka rouva Knudsen huomasi melkein mieliharmikseen.

Hän nousi pulpettinsa äärestä, meni sisähuoneen ovelle ja sanoi kuivasti ja arvokkaasti:

"Herra Jessen! minä kiellän teitä puhumasta minulle tällä tavalla -- muuten täytyy meidän erota."

"Hyvä!" huudahti tämä yhtäkkiä jonkunlaisella naurulla, "erotaan sitten heti, -- jos te sallitte."

"Olkaamme nyt järkeviä -- herra Jessen!"

Mutta nyt oli Jessen yhtäkkiä muuttunut tuoksi hemmotelluksi lapseksi, joka kuolemakseenkin tahtoo ajaa kaikki äärimmäiseen huippuunsa; hän tahtoo olla tuo hyljätty ja pilkattu; hän tahtoo sälyttää selkäänsä kaikki -- kuta enempi sen parempi; kerran koittaa kai sekin päivä, jolloin huomataan, mihin Anton Jessenkin kelpaa!

Ja samassa syöksyi hän ulos konttoorista, läpi puodin, tervehtimättä ja hyvästiä sanomatta, äidin luo, saamaan lohdutusta suruunsa. --

-- Muutaman ajan kuluttua istui pankinjohtaja Christensen johtokunnan peremmässä huoneessa ja hieroi isoa paksua nenäänsä odottaessaan erästä, jota hän oli lähettänyt kutsumaan luokseen.

Kun nyt Törres tuli sisään, katsoi Christensen häntä kätensä alta ja merkitsi mieleensä, että tuo nuori mies oli kalpea ja hänen katseensa epävarma. Sitten osoitti hän Törresille paikan lähellä omaa nojatuoliaan; mutta Törres istuutui vähän pelonalaisesti hymyillen ovensuutuolin äärimmäiselle huipulle.

"Olen usein nähnyt teidän käyvän pankissa -- herra Törres Vold! varsinkin viime aikoina --"

"Niin, meillähän on useita papereita täällä kulkemassa --"

"Minä en nyt puhu Cornelius Knudsenin papereista", keskeytti pankinjohtaja kuivasti, "olen seurannut teidän omia sisäänpanojanne suurella mielihyvällä."

"Ne ovat -- herra pankinjohtaja! -- ne ovat kovin vähäpätöisiä", vastasi Törres ja vääntelihe tuolillaan.

"Jaa, ei ne ole niinkään vähäisiä summia, joita kauttanne on pantu pankkiin viimeisten --"

"Mutta ne eivät ole minun rahojani", alkoi Törres innokkaasti ja pyyhki hikeä otsaltaan.

-- "Viimeisten kuukausien kuluessa", jatkoi pankinjohtaja rauhallisesti.

"Mutta ne eivät ole minun rahojani -- herra pankinjohtaja!" huudahti Törres, "minä olen vaan muiden asiamies" --

"Tietysti ne eivät ole teidän rahojanne -- kaikki", sanoi Christensen, ikäänkuin olisi hän kummastellut tuota intoa, "minähän kyllä ymmärrän, että nuori mies teidän asemassanne ei ole voinut koota niin paljoa, vaikka hän olisi kuinkakin -- hm! -- kuinkakin säästäväinen."

Taas hieroi hän nenäänsä, samalla kuin salaa tarkasteli Törresiä kätensä alta.

Törresin sisuksissa nytkähti; tuo mies tietää kaikki ja minä olen kokonaan hänen vallassaan.

Oli näet käynyt siten, että hän sittenkun oli tullut ensimmäiseksi mieheksi puodissa, oli pääomaansa kartuttaakseen sijoittanut koko joukon pikkusummia Christensenin pankkiin ja keksityille nimille. Hän valitsi kernaimmin kotipaikkansa Snörtevoldin läheiset talot ja laittoi omasta päästään etunimiä, joita siellä ei löytynyt. Siten oli hänellä jo monet vastakirjat pankissa, vaikka hänen omaa nimeään ei näkynyt missään.

Mutta pankinjohtajan nenä oli kyllä jo haistanut, mistä laatikosta ne nuo rahat tulivat, se selvisi Törresille samassa, -- hän istui tuolin äärimmäisellä huipulla -- valmiina juoksemaan tiehensä tai heittäytymään maahan ja pyytämään armoa, -- hän ei itsekään tiennyt mitä tekisi.

"Teillä lienee hyvä nimi kotipuolessanne, kun niin monet eri henkilöt uskovat säästönsä teidän haltuunne", sanoi johtaja hetken äänettömyyden kuluttua.

Törres ei saanut sanaa suustaan vastaukseksi.

"Se on aina hyvä merkki, kun nuori mies nauttii omaistensa luottamusta. Minä harrastan hyvin nuorten voimain kehittymistä kaupungissamme."

Ei koskaan elämässään ollut Törres ollut niin epävarma. Leikkiikö se tuo suuri mies hänen kanssaan ennenkun musertaa? -- eli mitä ihmettä hän tarkoittaa?

"Minä näen", sanoi pankinjohtaja hymyillen, "että istutte siinä ja ajattelette, mitä tarkoitusta varten olen kutsunut teidät tänne yksityiseen huoneeseni -- vai kuinka? -- Te olette epävarma?"

Tätä kidutusta ei Törres voinut kauvemmin kestää; tuo hieno verkko, johon hän tunsi olevansa kiedottu, suututti häntä, hänen luontoperäinen uhkamielisyytensä puhkesi esiin ja asettuessaan päättäväisesti tuolin koko istuimelle, kysäsi hän pankinjohtajalta vasten naamaa:

"Onko teillä ehkä jotain epäilystä?"

"Epäilystä! --" huudahti pankinjohtaja ja hypähti vähän tuolillaan; "minä en ymmärrä mitä tarkoitatte? -- epäilystä minkä johdosta? -- vai niin! te ajattelette noita vekseleitä; mutta minä vakuutan teille, minä uskon, että Cornelius Knudsenin liike on aivan varma, varsinkin kuin se on yhteydessä G. Krögerin endossementin kanssa; mutta kun olette ensimmäinen mies leskirouva Knudsenin luona, pitäisi olla teidänkin etunne saada tuo velka vähenemään; se on suuri kyllä; mutta minulla ei suinkaan ole mitään pelkoa -- tai epäilystä -- niinkuin te sanoitte."

Puhuessaan oli pankinjohtaja noussut ja mennyt ikkunan luo. Mitään noin kömpelöä ei hän ollut koskaan tavannut, ja hän sai paljoa huonommat ajatukset tuosta "nuoresta voimasta". Hänen tapansa oli muutoin se, että kun hän näki jonkun nuoren miehen edistyvän, tuli hän sille avuksi neuvoillaan, joista hän sittemmin otti moninkertaisen maksun, mutta niiden piti toki olla viisaampia kuin tuo tuossa.

Törres taas käytti sitä aikaa kuin tuo toinen katsoi ulos kadulle kootakseen ajatuksiaan. Hänhän oli ollut ihan perikatonsa partaalla, yksi sana lisäksi ja hän olisi paljastanut sekä itsensä että salaisuutensa. Niin hullusti ei kuitenkaan ollut käynyt; tiesipä taikka aavisti pankinjohtaja kuinka paljon tahansa, ei hän ainakaan tahtonut häntä tilille siitä, mistä hän oli saanut nuo rahansa. Ja kaikkeen muuhun oli Törres kyllä valmis vastaamaan.

"Ei -- katsokaas! miksi olen teidät kutsuttanut tänne", alkoi nyt pankinjohtaja uudelleen ystävällisellä äänellä, "minä näet -- niinkuin jo sanoin -- harrastan nuorien voimien edistymistä kaupungissamme; ja kun teillä jo on niin suuri luottamus omaistenne kesken, niin saatte varmaankin tulevaisuudessa yhä enemmän varoja käytettäväksenne."

"Minä toivon sen -- herra pankinjohtaja."

"Ja sentähden tahtoisin tarjota teille apuani ja neuvojani."

"Minä en voi kyllin kiittää --"

"Ei, ei -- minä hyvin mielelläni autan eteenpäin nuoria voimia", sanoi pankinjohtaja, istuutui taas nojatuoliin ja selitti herra Voldille, kuinka säästöön pano kyllä saattaa olla hyvä keino vanhoille piioille, mutta että nuorten voimain, jotka tahtovat vaikuttaa kaupungin kohottamiseen, tulisi panna pääomansa myöskin kaupungin kauppayrityksiin, laivoihin, teollisuuslaitoksiin ynnä muihin semmoisiin.

Nyt oli Törres kokonaan mukana ja huokasi helpoituksesta. Hän tunsi hyvin kyllä pankinjohtajan vanhan kepposen: houkutella kokemattomia ystäviä ostamaan epäedullisia laivain osuuksia ja arveluttavia osakkeita. Hän oli valmistunut olemaan varuillaan tämän vaarallisen miehen houkutuksia vastaan, joka nähtävästi oli arvannut noiden keksittyjen nimien oikean laidan ja aavisti hänen salaisuutensa; mutta hän pitäisi kyllä varansa.

Sentähden oli hän olevinaan hyvin halukas ja taipuvainen ja kiitti lupauksesta saada rahansa hyvin sijoitetuiksi; mutta hän ei tarttunut mihinkään varmaan tarjoukseen, kun hän yhäkin väitti ettei hänellä itsellään ole mitään pääomaa; mutta jos hän saisi rahoja käsiinsä, ei hän suinkaan olisi jättävä käyttämättä pankinjohtajan ystävällistä avuntarjousta. Sillä puheella erosivat he toisistaan tällä kertaa.

Pankinjohtaja istui hetkisen ja mietti. Hän oli huomannut, kuinka viekkaasti tuo nuori mies sijoitti rahansa, mistä hän oli ne saanut, sitä ei Christensen'in tarvinnut kauvan tuumia; olihan hän itsekin kohonnut tyhjästä. Sentähden oli hän hämmästynyt Törresin kömpelyyttä, jota oli ollut melkein mahdoton olla ymmärtämättä. Tuo "nuori voima" voisi mahdollisesti tulla rikkaaksi; mutta ei hän koskaan tulisi kohoamaan niille kukkuloille, joilla pankinjohtaja oli ja hallitsi.

Mutta Törres Voldille oli tämä kohtaus tärkeä tapaus, joka kohotti hänet yhdellä kertaa monta askelta entistään ylemmäksi. Että hänet oli kutsuttu yksityiseen keskusteluun kaupungin ensimmäisen rahamiehen kanssa, se oli äärettömän suuri kunnia hänenlaiselleen puotipojalle; ja se vahvisti ensiksikin hänen asemansa Knudsenilla.

Hän oli kyllä herra Jessenin yhtäkkiä erottua tullut liikkeen johtajaksi, kun ei ollut muitakaan saatavana. Mutta rouva ei ollut ollenkaan varma, että hän täysin kykenisi tähän tehtäväänsä. Siihen tuli lisäksi, että Gustaf Krögerillä aina oli jotain pahaa sanottavaa Törresistä.

Ainoastaan harvoin pistäytyi Kröger enää hänen konttoorissaan; ja kun hän viimeisen kerran oli siellä, oli hän ilmoittanut, että Jessen oli otettu Brandtille, -- hän ei ollut voinut tehdä muuten -- sanoi Kröger, näinä aikoina, kun kaikki näkyy muuttuvan kilpailuksi.

Sen rouva Knudsen kyllä näki, että Törres Vold oli mainio myymään, ja tavarain vaihto lisääntyikin suuresti syksypuoleen; mutta käsittäisikö hän noita kirjoja? ja kaikkia noita vekseleitä, joita rouva ei koskaan ymmärtänyt muuten kuin että hän aina epäili, olisiko tehtävä niin taikka näin? ja silloin ei hän tullut avutta toimeen.

Mutta keskustelu pankinjohtajan ja Törresin välillä, niinkuin tämä sen kertoi, rauhoitti häntä suuresti. Tuo suuri mieshän oli neuvotellut hänen kauppapalvelijansa kanssa niinkuin nuoremman liikemiehen kanssa, jonka mielipiteille hän pani arvoa.

Myöskin muut ihmiset alkoivat jonkunlaisella uteliaisuudella katsella nuorta Voldia. Ne, jotka tunsivat hänet, ja jotka tähän saakka olivat pitäneet häntä vaan tavallisen näppäränä talonpoikaispoikana, ne rupesivat nyt arvelemaan, eikö hänessä kuitenkin olisi jotain merkillistä, koska suuri pankinjohtajakin oli suvainnut hänet huomata.

Ja vähitellen alkoi tuo nuori mies syrjäisessä asemassaan tulla tunnetuksi; hänen nimeään mainittiin, ja niin kuin aavistuksena keräytyi tämän uuden nimen ympärille jotain siitä kunnioituksesta, joka kasvaa ihailuksi, ja päättyy nöyrimpään palvelukseen, kun tuollainen n.s. omatekoinen mies nousee tyhjästä ja yhtäkkiä näyttää nuo kaksi tyhjää kättä, joilla hän tietenkin oli aloittanut, täynnä käsittämättömällä tavalla hankittua kultaa.

Kaikki tämä taas puolestaan vaikutti vapauttavasti Törres Voldin tähän saakka vähäiseen toimintaan. Nyt ei hänen enää tarvinnut niin huolellisesti salata rahojaan kuin ennen ja sijoittaa niitä epävarmoihin yrityksiin; hän voi laajentaa lainausliikettään ja turvata asemansa joka taholta, kun hän aina esiintyi muiden asiamiehenä.

Sillä kadottaa rahoja, sitä hän ei voinut, s.o. hän tuli aivan sairaaksi siitä. Oli tapahtunut pari kertaa, että hän ei voinut saada takaisin omiaan; ja silloin tuli hän aivan epätoivoihinsa, ei käynyt syönti eikä saanut unta silmiinsä. Vasta sitten kun hän oli aivan varma siitä, ettei hän enää saisi penniäkään velkamieheltään, rauhoittui hän jotakuinkin; mutta hän pani tappiot tarkasti mieleensä ja laski niitä usein päässään yhteen pitääkseen varovaisuuttaan valveilla.

Kun nyt jotkut -- ja niitä oli merkillisen monta -- tarvitsivat pari sataa kruunua, niin voi Törres Vold epäluuloa herättämättä hankkia rahat kolmen kuukauden vekseliä vastaan, samalla kuin molemmin puolin oletettiin, että nämä rahat oli hän saanut hoitaakseen joltain kaukana asuvalta tuttavalta.

Silloin tällöin saattoivat kuitenkin jotkut toverit, joiden kesken tällaiset salaisuudet eivät olleet niin salaisia, totipöydän ääressä viitata rouva Knudsenin rahalaatikkoon.

Mutta Törres nauroi itse muiden mukana; hän tiesi, ettei täällä ollut ketään, joka todenteolla olisi uskaltanut heittää ensimmäisen kiven. Mutta muualla ei kuulunut minkäänlaista epäilystä; ja jos joku ymmärtämätön perheen emäntä kysyikin mieheltään: "Mutta mistä ihmeestä saa tuollainen puotipoika rahoja?" -- niin vastattiin viranomaisella äänellä:

"Nuori T. Vold on tavattoman teräväpäinen, pankinjohtajakin suosii häntä."

-- Sitäpaitse ei Törres ollut yhtenäkään päivänä laiminlyönyt kastelemasta kättään rahalaatikossa. Hän ymmärsi, että kaikista varminta on ottaa aina ja yhtä tasaisesti; ja kun hän eroitti pois oman osansa, otti hän aina lukuun sen päivän menekin ja mukautui sen mukaan.

Mutta tuon suuren voiton jälkeen ei hän ainoastaan ottanut omaa osaansa mutta pidätti myöskin sen määrän, minkä hän laski herra Jessenin entiseksi osaksi ja siten syntynyt summa lisääntyneen kaupan aikana, jonka hän luki omaksi ansiokseen, ei ollut niinkään pieni.

Hän työskenteli innokkaammin kuin koskaan ennen ja melkein huumautuneena omasta onnestaan kaikilla tahoilla. Kaikki, mitä hän oli uneksinut, hän saavutti; hänellä ei ollut enää juuri mitään aikomuksia, sillä kaikki kävi niin nopeasti; hänen rahansa kasvoivat joka päivä ja hän oli ihastuksissaan sievästä leikkikalustaan. Myöskin neiti Thorsen, joka loisti onnesta, veti väkeä puotiin; täytyi lisätä palvelusväkeä ja tilata uusia tavaroita.

Kilpailu Voldin ja Knudsenin välillä huvitti pian koko pitäjää; ja naiset väittelivät missä vaan tulivat yhteen, näistä kahdesta liikkeestä.

Tuosta kömpelöstä talonpoikaispojasta, joka oli tullut kaupunkiin kaksi vuotta sitten, ei nyt ollut muuta jälellä kuin leveä ja voimakas vartalo ja leveä maalaismurre. Elämä oli nyt auki hänen edessään, kaupunki oli jo kuin puoleksi valloitettu ja kaikki se menestys, joka hänellä oli ollut, huimasi hänen päätään; eikä hän uskonut enää oleviksi niitä aukkoja, jotka erottavat ihmiset toisistaan.

Törres Vold antoi tänä syksynä ehdottaa itsensä klubbinkin jäseneksi ja tulikin valituksi Gustaf Krögerin suureksi harmiksi.

Pelotti häntä kuitenkin hiukan, kun hän ilmaantui ensimmäisiin klubbin toimeen panemiin tanssiaisiin. Hän oli kyllä käynyt tanssikoulun ja kunnostanut itsensä loppiaisissa. Mutta naisia oli siellä vaan neiti Thorsen ja hänen laisiaan.

Mutta täällä esitettiin hänet yhtäkkiä vanhalle piispanrouva Hagerupille, jonka hän tähän saakka oli nähnyt ajavan omassa vaunussaan hienoihin turkiksiin käärittynä; ja toinen emännistä oli itse kuuro, tuomarin rouva, jonka irtohampaisiin piti olla tottunut jos mieli pysyä totisena. Siellä oli pormestari ja sotakomisarius univormussaan; luutnantit tarkastivat häntä kiireestä kantapäähän ja ylioppilaat painoivat vaaleat päänsä yhteen kuiskaillen pilkallisesti!

Törres alkoi taas uskoa aukkoja oleviksi; mutta hän liikkui taitavasti juuri rajalla, pysyttelihe alussa aivan syrjässä ja tanssi ainoastaan niiden kanssa, joita muut eivät tanssittaneet. Vanhat naiset antoivat hänestä sen arvolauseen, että oli hän aika somannäköinen talonpoikaispojaksi.

"Herra Vold -- rouva Steiner" -- eräs isännistä esitti heidät toisilleen.

"Minä olen päättämällä päättänyt, että minun täytyy saada tutustua teihin", sanoi rouva ja tarjosi Törresille kätensä.

Törres ei voinut muuta kuin hymyillä ja kumartaa.

"Tule tänne -- Julia! -- salli minun esitellä, minä olen tunkeutunut herra Voldin tuttavuuteen."

Julia Kröger lähestyi -- kauniimpana kuin miksi hän luuli hänen voivan tulla -- punottavana ja ystävällinen hymyily noilla vähän kuivahkoilla kasvoilla. Jolla Blomkin yhtyi seuraan; ja Törres oli yhtäkkiä kaupungin hienoimpien naisten keskessä: Tulla Arentzin, Dalia Within, Assen ja Brassen ja Trutta Maribon sekä Dada ja Didi Brunin; rouva Steiner esitteli hänet heille kaikille; nimittäen häntä:

"Minun löytöni -- herra Vold!"

Soitettiin franseesiin ja herrat juoksivat noutamaan naisiaan.

"Onko teillä naista, herra Vold? -- Eikö? -- Mainiota! Kas tässä, Julia! Korvaukseksi onnettomasta luutnantistasi" ja tuossa tuokiossa sai rouva Steiner heidät käsikäteen, samalla kuin hän itse asettui vastapäätä oman kavaljeerinsa luutnantti Filtvadtin kanssa. Tämän eroittamaton ystävä ja sotatoveri luutnantti Toftema oli juuri määrätty saattamaan sotakomisariusta kotiansa, joka aina oli nuorimman luutnantin tehtävä.

Kun he seisoivat paikoillaan, sanoi Törres hyvin hämillään: "Suokaa anteeksi -- neiti Kröger! -- minulla ei olisi koskaan ollut rohkeutta tulla teitä pyytämään".

"Olenko minä sitten niin peloittava teidän mielestänne?" vastasi Julia.

"Ei, mutta minä olen semmoinen kömpelö", sanoi Törres.

"Senpähän saamme nähdä", vastasi hän hymyillen ja tanssi alkoi.

"Sehän menee hyvin", sanoi Julia ystävällisesti; hän ei voinut sietää sitä, että hänen ystävättärensä kohteli herra Voldia noin ylenkatseellisesti -- niinkuin hän nytkin teki tuolla pilkkaa luutnanttinsa kanssa.

"Hän on varmaankin kaunis teidänkin mielestänne?" kysäsi Julia hetken kuluttua.

"Kuka?" kysyi Törres varovaisesti ja käänsi silmänsä toisaanne.

"Minä luulin, että te tarkastelitte ystävääni -- rouva Steineriä. Kaikki herrathan ovat häneen rakastuneita", sanoi Julia lyhyesti.

Mutta Törres oli liika viisas mennäksensä ansaan; hän vastasi huolettomasti:

"Niin no -- jokaisella on oma makunsa! -- olen minä nähnyt muitakin yhtä kauniita naisia."

Julia ihaili itse ystävätärtään, niin ett'ei hän sietänyt -- niin, hän melkein vaati, että kaikki herrat olisivat ihastuneet nuoreen rouvaan. Kuitenkaan ei hänellä ollut nyt mitään sitä vastaan, että tämä nuori, pulska poika, jota Lulli noin olkansa takaisesti kutsui löydökseen, ei ollut sen enempää hurmautunut.

Tanssin kuluessa antautui hän sentähden vilkkaampaan keskusteluun, sai hänet puhumaan ja kertomaan ja kun he erosivat, olivat he jo hyviä ystäviä.

"Sinä näyt tahtovan viedä minulta minun keksintöni -- mutta varo itseäsi!" uhkasi Lulli hymyillen.

-- Mutta Törres meni yöllä kotiinsa aivan huumautuneena, ei siitä, mitä oli juonut, vaan siitä, mitä oli kokenut. Rouva Steiner oli hänen mielestään ihmeolento; loistavampaa naista ei hän olisi voinut ajatella.

Mutta hänellä oli järkeä tarpeeksi, ettei kuitenkaan pyrkisi noin korkealla. Julia Krögerkin oli jo huimaavalla huipulla. Kaikki oli tähän saakka onnistunut hänelle; hyvää apua sai hän kaikkialta; ehkä hän tällä tavalla saisi kostetuksi Krögerille.

X.

Krögerin pidot joulun ja uudenvuoden välillä olivat niin vanhat, että niitä yhäkin vielä kutsuttiin Brandtin joulupidoiksi. Entisinä aikoina oli kaupunki ollut iloinen ja Brandtin varakkaassa talossa olivat virkamiehet ja porvarit laulaneet vanhoja lauluja ja pyöritelleet paljas kaulaisia naisia -- somasti, hauskasti ja ilman turhaa kainoutta.

Julian äiti oli oikeastaan ollut ainoa tässä suvussa, johon tarttui tuo raskas uskonnollisuus, mikä viime vuosina oli tunkenut paikkakuntaan; ja niin kauan kuin hän eli, oli vanhoissa joulupidoissa vallinnut raskas mieliala.

Mutta nyt tahtoi Gustaf Kröger korvausta tästä ja monesta muusta, ja viime vuoden pidot olivat olleet suureksi suruksi ja harmiksi kaikille niille, joita ei oltu sinne kutsuttu. Ilo kesti myöhään yöhön ja se oli belzebubin juhla kaikille hengellisesti vaivatuille.

Jo valmistukset pitoihin huvittivat Krögeriä. Hän tahtoi yllä pitää vanhoja traditsiooneja. Mutta niinkauan kuin rouva eli, oli tämä pannut vastaan kaikkea, mitä toisen teki mieli, ja joka taholla koettanut vähentä juhlallisuutta. Nyt nautti hän oikein siitä, että sai tehdä kaikki suuremmoiseksi ja komeaksi hienon illallisen ja vanhojen viinien kanssa.

Tämä oli yksi niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin Gustaf Kröger aivan unohti sen, mitä hän muuten alakuloisina hetkinään kutsui epäonnistuneeksi elämäkseen. Kun tuo vanha, arvokas talo oli täynnä valoa ja vieraita, kuvaili hän että sekä hän itse kuin myöskin kaikki muu oli oikella paikallaan; hän kuvaili, että naiset olivat _comme il faut_ sekä pukuihin että käytökseen nähden, että nuoret herrat olivat sukkelia, että vanhat herrat korttipöytäin ääressä olivat mainioita miehiä, jotka virkistivät itseään hienossa seurassa.

Itse kulki hän tässä mainiossa seurassa iloisena isäntänä. Ja nyt, kun hän oli varma siitä, ettei hän missään, ei sisähuoneissa eikä kyökissä, kohtaisi vaimonsa hapanta naamaa, niin oli hän niin onnellinen kuin se, jonka on suotu tehdä kaikki nämä kunnon ihmiset iloisiksi ja tyytyväisiksi.

Mutta sen hän kernaasti tahtoi, että kaikki kävisi hienosti. Hän ei rakastanut tänä iltana kuulla ystävänsä yliopettajan huomautuksia. Eikä hän myöskään ollut huomaavinaan noita kauheita paikkakunnan synnynnäisiä nuorukaisia, joita täytyi kutsua mukaan saadakseen tanssia käymään. Kun hän ensi kerran huomasi Törres Voldin, jota hän ei ollut saanut pois jätetyksi, kääntyi hän hänestä inholla pois; mutta tällä kertaa harmitti häntä oikeastaan se, että tuo vastenmielinen mies ei näyttänyt pahemmalta kuin näytti.

Sittenkun hän juhlallisella poloneesilla tuomarin rouvan kanssa oli alkanut tanssin, ei Kröger enää juuri näyttäytynyt tanssisalissa; se asia kulki itsestään, kunhan vaan ei soitto lakannut janon tähden tai liiasta juomisesta, -- tasapainon pito tässä se oli yksi hänen tehtäviään.

Hän käyskenteli yhtä mittaa ympäri ollen apuna kaikkialla, alkoi kyökistä, jossa hän joi portviinissä vanhan hehkuvan kyökkipiian maljan, joka yhtämittaa vakuutti hänelle, että herra oli ainoa koko kaupungissa ymmärtämään oikeita ruokia. Senjälkeen teki hän kierroksen kaikissa huoneissa -- kaikkialla huomaten loppuun palaneet kynttilät ja tyhjät pullot; milloin lähetti hän palvelijan kellariin, milloin maistoi jonkun kanssa, joka hänen mielestään kaipasi kehoitusta, taikka kohotti hän lasinsa kortinpelaajain yhteiseksi maljaksi, jotka nousivat seisaalleen ja maistoivat totiaan.