Part 5

Hän näet kuvitteli kirkkaaksi poleerattuja kuparikattiloita, joista kiehuvan kuumaa soppaa ajettaisiin kouluihin kello puoli kaksitoista; kaikki koululapset söisivät siitä suuren annoksen leivän kanssa, niin että talvikuukausina tulisivat lämpiminä ja ravittuina köyhiin koteihinsa; sitten olisi siellä enemmän muille antamista ja sitten saisivat he vähän herkutella hekin sunnuntaisin ja sitten -- ja sitten avautui näiden molempien eteen pitkät näköpiirit heidän laatiessaan suunnitelmia tulevaisuuden varalle.

Ja kun he vihdoinkin aamupuoleen yötä heittivät hyvästinsä, niin puristivat he lämpimästi toinen toisensa kättä; he olivat varmat siitä, että sittenkin tulisivat heidän aatteensa voitolle ja että nuo "piikkisiat" saisivat väistyä, ja niin nukkuivat he sitten onnellisiin unelmiinsa.

Mutta seuraavana päivänä välttivät he mieluummin tapaamasta toisiaan. --

VIII.

Jok'ainoa aamu oli neiti Thorsen tervehtinyt herra Jesseniä hänen tullessaan puotiin katseella, joka -- vaikkakaan herra Jessen ei usein siitä suuresti välittänyt -- kuitenkin vakuutti häntä siitä, että hän niin hyvin täällä kuin kotonaankin äidin luona oli hemmoteltu suosikki.

Mutta seuraavana päivänä, kun Törres yöllä oli ollut hänen luonaan, sanoi neiti Thorsen: hyvää huomenta! katsahtamatta Jesseniin kun tämä tuli puotiin.

Ja samassa silmänräpäyksessä näytti hänestä että salainen liiton kipinä lensi noiden kahden toisen välillä; se oli ainoastaan pikainen värähdys Törresin kasvoissa, kun tämä seisoi puodin pimeämmässä osassa ja teki kauppaa muutamien maalaisten kanssa.

Ja kuta enemmän päivä kului, sitä varmemmin tunsi herra Jessen, että tässä oli jotain kätkettynä. Ei koskaan ollut hän ollut puoleksikaan niin ystävällinen kuin nyt. Mutta kun hän ennen yhdellä ainoalla silmän luonnilla tai käden hivelyllä oli saanut hänet punastumaan ja onnesta loistamaan, niin ei se näyttänyt tänä päivänä ollenkaan häntä ymmärtävän.

Lopuksi -- vähää ennen kuin kaasu sytytettiin iltapäivällä -- uskalsi hän melkein epätoivoissaan neiti Thorsenin kylmyydestä mennä pidemmälle kuin koskaan ennen, ja aikoi suudella häntä takaapäin poskelle.

Mutta silloin kääntyi neiti Thorsen päin ja sanoi loukatun neitseellisyytensä ankaralla äänellä: "Mutta herra Jessen! -- oletteko te tullut hulluksi?"

Jessen'in polvinivelet vapisivat ja hän tunsi kylmiä hikipisaroita silmäinsä alla. Eilen, toispäivänä ja kaikkina muina päivinä oli hänellä ollut tyttö hallussaan -- ja nyt se oli yhtäkkiä pujahtanut tiehensä. Mutta juuri se, että hän sisällisesti oli vakuutettu siitä, että hänellä ei ennen olisi ollut rohkeutta ottamaan häntä, se vuodatti hänen suruunsa sietämätöntä katkeruutta, jonka kivut häntä sanomattomasti kirvelivät, sillaikaa kuin tuo suuri viekas talonpojan tallukka siinä iloitsi ja riemuitsi.

Ja neiti Thorsen, joka ei voinut selittää hänen rohkeuttaan tänä päivänä, oli pahasti hämillään. Jos se olisi tapahtunut eilen, olisi hänen sydämmensä ollut kokonaan herra Jessenin oma; mutta tänäpäivänä oli todistettava herra Törres Voldille, että hän oli puhunut totta sanoessaan ett'ei hänen ja herra Jessenin välillä ollut mitään salaista liittoa.

-- Kun hänen poikansa illalla tuli kotiin hajamielisenä ja hermostuneena ja teki hämäriä viittauksia, ei rouva Jessen enää voinut pidättäytyä sanomasta:

"Sinun pitäisi varoa itseäsi, Anton! se saattaa tulla sinulle liika rasittavaksi -- tuo naisseura."

"Mitä tarkoitat?" kysyi hän, saattaakseen hänet hämmilleen.

Hän sekautuikin aivan, eikä saanut sanotuksi muuta kuin että häneltä kului siinä aikaa niin paljon.

"Oh -- jos ei siinä muuta kuluisi kuin aikaa", vastasi poika uupuneella äänellä ja kosketti kädellään takaraivoaan.

"Onko sinulla nyt taaskin pää kipeä, Anton?"

"Ei kuin vähän veltto -- äiti! vähän veltto."

Rouva Jessenin huulet vapisivat, kun hän kokosi kaikki rohkeutensa:

"Sinä -- olet kai sinä vaan -- varovainen, Anton?"

"Hm -- äiti -- sinä kyllä tiedät: nuori mies -- minun asemassani --" hän kiersi pienet viiksensä ylös ilmaan ja hyräili jotain, jonka oli tarkoitus kuulua hyvin kevytmieliseltä.

Tuo vahvisti häntä koko lailla tänä päivänä kärsityn nöyryytyksen jälkeen, että hän oli saanut äitinsä näin pelästymään; ja vähitellen kun oli syönyt hyvää ruokaa ja juonut lasin hienoa konjakkia, jota hän äidin mielestä välttämättömästi tarvitsi, kasvoi hän taas omissa silmissään niin korkealle, että neiti Thorsen oikeastaan oli liika halpa hänelle.

Hän meni huoneesensa ja otti kasvot ankaroina hänen kuvansa albumistaan, jossa se oli ollut heti äidin kuvan vieressä ja muutti sen kauvaksi loppulehdille ostettujen näyttelijättärien ja alastomien naiskuvien joukkoon.

Mutta tuolle tyhjälle paikalle asetti hän rouva Knudsenin, ja kun hän hetken aikaa oli katsellut tämän hienoja, totisia piirteitä ja tuota mustaa tukkaa, niin häntä melkein hävetti, että tuolla pienellä pörriäisellä neiti Thorsenilla oli koskaan ollut hänelle mitään merkitystä.

Mutta äiti lepäsi kauvan valveillaan ja hautoi huoliaan Antonista, joka siis kaikista huolimatta oli joutunut tuohon suureen vaaraan. Ja kun hän ajatteli poikansa kauheata elämää, niin tuli hän ajatelleeksi, etteiköhän sittenkin olisi parasta, että hän menisi naimisiin, vaikka olikin niin nuori.

Ennen oli hän aina pannut vastaan, kun joku viittaili Antonin suhteesta rouva Knudseniin. Mutta nyt alkoi se näyttää hänestä pelastukselta. Rouva Knudsen oli ollut ennen naimisissa -- ja vielä vanhan miehen kanssa; hän kyllä ymmärtäisi, ja hänen kanssaan voisi äiti puhua; molemmat he yhdessä pitäisivät huolta hänen Antonistaan ja tekisivät hänet onnelliseksi.

Mutta seuraava päivä oli vielä vaikeampi herra Jessenille. Sillä tänäkin yönä oli Törres hiipinyt neiti Thorsenin luo, joka kyllä oli aikonut lukita oven, mutta joku oli ottanut avaimen pois ja häntä hävetti mennä sitä kyselemään.

Hän oli muuten ollut yhtä rauhallinen ja tottelevainen kuin eilenkin, mutta leikillisempi, niin että neiti Thorsenin oli pitänyt nauraakin pari kertaa, vaikka pelkäsi kovasti.

Hän tulee -- oli hän sanonut -- pyytämään anteeksi ilkeää epäluuloaan, ja tuo oli kauniisti tehty.

Ja sentähden oli heidän välillään tänäpäivänä tuollainen rauhallinen sopu, joka kiusasi herra Jesseniä enemmän kuin avonaisin pilkka. Hän poistui konttoriin ja alkoi työskennellä kirjain kanssa; mutta hän oli niin hajamielisen näköinen, että rouva Knudsen hyvin osanottavaisesti ja ystävällisesti kysyi, oliko hän sairas.

Nykyisessä mielentilassaan liikutti tämä ystävällisyys häntä niin, että hän katsoi rouva Knudsenia lämpimästi silmiin; ja rouva Knudsen punastui.

Ei ollut muuten ensi kerta kuin hänen ensimmäinen puotilaisensa uskalsi katsoa häntä tuolla tavalla; eikä hän siitä ehkä nytkään olisi sen enempää välittänyt. Mutta sittenkun hän oli tullut leskeksi, niin viittaili koko maailma tähän asiaan -- Kröger myöskin. Jos olisi saanut elää rauhassa, ei hänen mieleensä kenties olisi johtunutkaan mennä uusiin naimisiin. Vanha Cornelius Knudsen oli ottanut hänet silloin kuin hän oli hänellä puotinaisena; oli helpoitus, kun hän kuoli, ja häneen jäi siitä jonkunlainen vastenmielisyys miehiä kohtaan.

Mutta nyt ne suhisivat lakkaamatta hänen korvissaan, aina oli hänellä nämä miehet kintereillään, ensiksi herra Jessen lämpimine silmineen, sitten Gustaf Krögerin avosydäminen leikinteko --, ja kaikki tuo saattoi hänet epävarmaksi, niinkuin olisi se ollut jotain ihan välttämätöntä.

Mennessään sisähuoneisinsa, joihin vei ovi konttoorista, sanoi hän niin kylmästi kuin suinkin voi:

"Jos ette ole oikein terve, herra Jessen, voitte aivan hyvin olla kotonanne pari päivää."

Jessen kiitti ja aikoi sanoa enemmän; mutta rouva sulki oven jälkeensä.

Niinpiankuin Törres sai kuulla, että herra Jessen oli sairas, alkoivat kaikki hänen aikomuksensa kuohua hänen aivoissaan.

Jo kauvan oli hänestä tuntunut että kauppa ei käynyt niin reippaasti kuin olisi pitänyt. Hän huomasi, että hyvät ostajat eivät useinkaan joutaneet viipymään niin kauvan, että hyllyiltä ja laatikoista olisi ehditty saada esille kaikkia mitä oli olemassa noista pyydetyistä tavaroista. Ja päinvastoin tapahtui usein, että jotkut hienot naiset parhaina kaupankäyntitunteina edeltä puolen päivän vedättivät alas tiskille loppumattomat pakat kankaita, joita vaan sitten katselivat.

Sen lisäksi oli Cornelius Knudsenin tavaravarasto vanhastaan niin moninainen, että siinä olisi pitänyt olla ostamista puolta suuremmalle yleisölle. Mutta nyt oli niin kuin olisi yksi tavaralaji ollut toisensa jaloissa eikä yksikään oikein viihtynyt.

Tuo pitkä vanhanaikuinen puoti, johon mahtui kaikellaista tavaraa paperikukkaisista aina tervaan ja suolaan saakka, ei ollut sen paremmin järjestetty kuin että hienommat tavarat olivat suuressa katuikkunassa; jota vastoin karkeammat löytyivät rantamakasiinien puoleisesta päästä.

Törres oli usein miettinyt, mikä olisi viisaampaa, sekö että luovuttaisiin muutamista tavaroista ja pidettäisiin vaan erityisiä kaupaksi? vaiko että yhdestä puodista tehtäisiin kaksi?

Lopuksi oli hän tullut siihen päätökseen, ettei kumpaakaan tarvittaisi. Koko konsti on siinä, että samallaiset tavarat kootaan samaan paikkaan ja että jos mahdollista kaikki asetetaan esille, niin että yleisö heti saa sen käsityksen, että täältä voi saada mitä tahansa.

Ja tuo vanha järjestys, että hienot tavarat olivat yhdessä päässä ja karkeat toisessa -- se olisi välttämättä muutettava. Se oli hullua se, että naiset valtasivat valoisan ikkunan, josta he ikäänkuin peloittivat pois huonomman väen ja palveluspiiat, jotka eivät aina voineet olla niin hyvin puettuina juostessaan ostamaan jotakin kiireellistä.

Ostajat olisivat sekoitettavat. Heihin olisi saatava se että tässä sattuvat kaikki tiet yhteen ja että täällä voivat kaikki toisiaan tavata. Kaikki pitäisi olla avonaisesti näytteillä, niin että ostajat viipyisivät kauvan puodissa ja täyttäisivät sen aamusta iltaan.

Näitä aatteitaan esitteli Törres rouva Knudsenille, kun oli ruualla hänen kanssaan, -- niin pitkälle oli hän jo edistynyt. Hän tuli nyt yhä vilkkaammaksi, puhui sujuvasti ja sattuvasti, niin että rouva kuunteli häntä hämmästyksellä. Tämä talonpoikaispoika ei ollut ainoastaan näppärä ja väkevä; hänellä oli myöskin ajatuksia ja se kuului järkevältä, mitä hän sanoi.

"Minun haluttaisi hyvin puhua Gustaf Krögerille tästä", sanoi hän.

"Krögerillekö, rouva?" huudahti Törres pelästyen.

"Miksei?"

"Meidän pahimmalle kilpailijallemme!"

"Tässä ei ole koskaan ollut kysymystä mistään kilpailusta meidän välillämme", vastasi rouva Knudsen.

Törres hymyili kierosti: "Kröger sanoisi tietysti että se on typerätä kaikki tyyni, ja sitten hän tekisi sen itse."

Rouva Knudsen näki tuon ilkeän piirteen hänen kasvoissaan ja ajatteli Krögerin varoitusta; mutta kun Törres pyysi saadakseen hiukan järjestää puotia herra Jessenin poissa ollessa, niin ei hän voinut kieltää; ikäänkuin ei oikein uskaltanut.

Tulisella kiireellä selitti Törres neiti Thorsenille, mitä hän aikoi tehdä; hän kumartui aivan lähelle häntä ja neiti Thorsen katsoi häntä silmiin uskollisesti ja ihaillen; nyt oli hänen sydämmensä taas ehyt, se oli Törresin, kokonaan Törresin, hän olisi voinut ehdottaa, että sytytettäisiin puoti tuleen ja neiti Thorsenista olisi se ollut niin mainio keksintö, että hän itse olisi sitä varten raapaissut tulta tikkuun.

Sitten ajoi Törres makasiinirengin ja juoksupojan liikkeelle, he saivat vielä vaiteliaan Halvor Röidevaaginkin avukseen, ja itse tarttui hän tähän käsiksi heränneen intonsa koko voimalla. Koko iltapäivä jo laiteltiin, vaikka ihmisiä tuli ja meni; mutta vasta illalla, kun puoti oli suljettu ja luukut ikkunain edessä, alkoi muutos näyttäytyä mitä kauneimpana epäjärjestyksenä.

Makasiinirenki Simon Varhoug mutisi hikoillessaan: piru sitä riivaa tuota. Sillä kaikki vanhat laarit ja suolatynnörit, jotka olivat olleet puodissa siitä alkaen kuin se avattiin, ne olivat nyt lyötävät irti ja muutettavat rantamakasiiniin. Ja tuolla makasiinissa, missä Simon oli tottunut nuuskimaan pienen lyhdyn kanssa, sinne tuli nyt mies kaasu laitoksesta ja laittoi kaksi liekkiä, jotka valaisivat niin että makasiini näytti oikealta puodilta.

Halvor Röidevaag olisi myöskin sanonut jotain, mutta hän oli niin hämmästyksissään ett'ei muuta kuin pudisteli päätään.

Kuta kauvemmaksi ilta kului sitä rohkeammaksi tuli Törres ja keksi aina jotain uutta. Kaikista karkeammista makasiini-tavaroista keräsi hän näytteitä ja suuret köysirullat, jotka haisivat tervalle, muutatti hän makasiiniin. Sitävastoin laittoi hän kokonaisen koristeen verkkorihmoista, koukuista, nauloista, tupakista ja pulloihin pannuista jyvä-, suola-, kahvi- ja hernenäytteistä. Kaikki hänelle kelpasi ja kaikkea osasi hän käyttää. Hän ei pitänyt mitään lukua väreistä ja suhteista; hänen ainoa tarkoituksensa oli saada kaikki niin runsaasti esille, että silmä kaikkialla näki mitä erilaisimpia tavaroita, mutta että samankaltaiset tavarat kuitenkin olisivat jotakuinkin koolla.

Vasta kun kello oli yli puoliyön, saivat apumiehet mennä; alapää puotia oli jo puhdistettu; ja neiti Thorsen ja Törres alkoivat nyt järjestää kaikkea hänen suunnitelmansa mukaan.

Rouva Knudsen oli mennyt tyytymätönnä levolle; hän toivoi vaan, että herra Jessen tulisi huomenna ja panisi taas kaikki paikoilleen.

Oli tullut kaksi vaimoa puhdistamaan puotia kaikista niistä papereista ja roskista, joita sinne oli kokoontunut, sekä pölyyttämään ja pesemään lattiata.

"Mutta tiski!" huudahti yhtäkkiä neiti Thorsen ja löi kätensä yhteen.

Koko tuo pitkä, kiiltävä tiski oli ihan täynnä kaiken maailman tavaroita. Siellä oli pinottain hamevaatteita, silkkiä, flanellia, harsoja, saippuata, korutavaroita -- kaikki siinä tilassa jossa ne oli hyllyltä nostettu.

"Ne saavat olla niinkuin ne ovat -- kaikki tyyni!" sanoi Törres nauraen.

Ensi kerran katsahti neiti Thorsen häntä epäillen.

"Niin -- tietysti täytyy niitä vähän järjestää, jos ette ole ihan uuvuksissa?"

Ei hän ollut ollenkaan uuvuksissa ja hän tarttui hetipaikalla työhön käsiksi pienillä näppärillä käsillään. Mutta silloin otti Törres hänen valkosen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä huulille. Tyttö tarttui häntä kalvosiin ja katsoi säikähtyneenä pesuvaimojen puoleen; mutta kun ne eivät voineet mitään nähdä, päästi hän hänet ja jatkoi työtään pää kumarassa.

Törresin tarkoitus oli, että tiskikin olisi suuri näyttely ja järjestys oli etupäässä siinä, että vaatteet levitettäisiin niin, että ne näkyisivät edullisissa poimuissa ja laskoksissa; ja kun he nyt vihdoinkin olivat saaneet tämän valmiiksi, sanoi Törres hänelle kiitokset tästä päivästä ja että hän kyllä itse järjestäisi ikkunat.

Törres seurasi häntä pimeään porstuaan rappujen edessä, johon puotiväki ripusti vaatteensa; täällä tarttui hän häneen kiinni, nosti hänet ylös lattiasta ja kuiskasi: saanko tulla tänä iltana?

Toinen ei vastannut mitään; Törres kysyi uudelleen; mutta ei sittenkään sanonut hän mitään, pujahti vaan hiljaa ja vikkelästi ylös rappusista. Hän oli niin onnellinen ja samalla tuntui kummallinen ahdistus.

Millainen päivä tämä oli ollut! --

Kuinka hän oli ollut kaunis tuo poika -- ja niin väkevä -- ajatteli hän, avatessaan vapisevalla kädellä korsettiaan.

Kun Törres tuli takaisin puotiin, aikoi hän hetikohta ruveta laittelemaan ikkunoita; mutta hän jäi seisomaan ja vaipui ajatuksiinsa tämän ylellisyyden edessä, joka ennen oli ollut rauhallisesti suljettuna hyllyihin ja laatikoihin ja jonka hän nyt yhdellä käden käänteellä oli lyönyt levälleen.

Oikeastaan oli tämä teko vastoin hänen varovaista talonpoikaisluonnettaan. Mutta hänen mielessään kuvitteli jotain samanlaista kuin nuo kirjavat kepit, joita hän nuoruudessaan oli niin paljon ajatellut, kunnes sitten yhtäkkiä oli hänet vallannut se, että näin juuri pitää laittaa kaupunkilaisille, noille hulluille ihmisille, joilla on rahaa kuin roskaa ja jotka ostavat kaikkea, mitä näkevät.

Mutta kun hän aikoi ryhtyä uudelleen työhön, tunsi hän, ett'ei hän nyt enää onnistuisi, kun tuo tyttö ei ollut läsnä. Ainoastaan hänen silmäinsä alla sai hän kätensä tottelemaan.

Häneen tuli kirpeloiva kaipaus koko ruumiisen; hän ei voinut kestää kauvemmin. Sammutettuaan liiat kaasuliekit ja kehoitettuaan pesuvaimoja hyvin lämmittämään isoa uunia, että lattia olisi huomenna kuiva, veti hän saappaat jalastaan ja hiipi ylisille.

IX.

Törres oli varmasti laskenut saavansa auringon paistetta tuoksi suureksi päiväkseen; sentähden tuli hän hiukan alakuloiseksi, kun aamulla varhain haparoi puolipimeän puotinsa läpi ottaakseen luukut pois ikkunoista: ulkona oli raaka, kylmä ja pilvinen syyssää.

Hän alkoi työskennellä ikkunoissa; mutta kaikki oli muuttunut toiseksi, kuin eilen illalla iloisen kaasun valaistessa; tuo kylmä harmaa valo, joka imi pois heleyden kaikista väreistä, vei häneltä rohkeuden.

Hän seisahtui ja alkoi epäillä omaa itseään. Tokkohan tämä mihinkään kelpaisi? Eiköhän kaikki ollut ihan hullua?

Mutta sitten kuuli hän neiti Thorsenin keveät askeleet ylhäällä rapuissa. Hän juoksi häntä vastaan tuohon pimeään porstuaan; he syleilivät toisiaan -- onnellisina kuin vastanaineet ja kaikki epäilys oli samassa kuin pois puhallettu.

Mutta valoisassa puodissa ujostutti neiti Thorsenia, hän punastui ja änkytti, kun Törres hyvin totisesti sanoi: "Tahdotteko auttaa minua -- neiti?"

Tämä oli sellaista ilveilyä; he olivat loistavan onnellisia, eikä kukaan tiennyt siitä mitään.

Tuli sana herra Jesseniltä, ett'ei hän voi tulla vielä tänään; ja nyt odottivat he jännityksellä rouva Knudsenia.

Hän seisahtui konttoorin ovelle -- aivan huumautuneena. Ensimmäinen tunne, joka hänet valtasi, oli huoli kaikista noista tavaroista, jotka olivat hänen ja jotka piti saada myydyiksi ja maksetuiksi.

"Mutta Herra Jumala tätä saippuan paljoutta!" huudahti hän ja seisattui korkean kirjavan saippuatornin eteen, jonka Törres oli rakentanut keskelle tiskiä; "meillä on aivan liika paljon saippuata!"

Törres näytti hänelle hymyillen, että torni oli ontto.

"Mutta varastossa!" -- sanoi rouva.

"Ei ole enempää kuin tämä", nauroi Törres.

"Te olette panneet kaikki esille?" -- hän ei ollut koskaan voinut ajatella, että esillä pidettäisiin muuta kuin pikkunen näyte; "mutta käykö tämä päinsä?"

Törres otti -- yhäkin hymyillen -- suuren paperirasian hyllyltä, jossa oli koko rivi samanlaisia rasioita, avasi sen ja näytti rouvalle, että se oli aivan tyhjä.

"Katsokaa -- rouva! Ihmisiin on saatava se luulo, että Cornelius Knudsenin puoti on niin täpösen täynnä kaiken maailman mainioita tavaroita, että ne ihan vuotavat yli omaa yltäkylläisyyttään."

Päivä alkoi ja rouva jäi puotiin. Häntä huvitti nähdä noita hämmästyneitä kasvoja ja kuulla mitä ihmiset sanoivat, kun tulivat sisään ja saivat nähdä muutoksen. Kaikki luulivat, että puotia oli isonnettu, kun siinä katosta lattiaan oli vaan silmään pistäviä värejä ja valkeita vaatteita.

Ja tuo uusi näytteille pano ikkunoissa, jonka Törres oli keksinyt, veti väkeä puotiin; niitä lisäytyi vaan päivän kuluessa; mutta vasta iltapäivällä, kun kaasu oli sytytetty, näyttäytyi puoti uutuutensa koko komeudessa.

Yläpäässä, missä ennen oli ollut vaan hienompia naisten koristeita, oli nyt näytteillä villalankoja ja valmiita villavaatteita yli koko tiskin ja ylhäällä hyllyillä, jotka näyttivät olevan täynnä kaiken karvaista ja kaiken hienoista villatavaraa.

Mutta suurin muutos oli kuitenkin tapahtunut alapäässä puotia, joka ennen oli ollut puolipimeä. Siellä loisti nyt uusia kaasuliekkejä ja koko osasto oli laesta lattiaan häikäsevän valkonen. Tänne olivat Törres ja neiti Thorsen koonneet kaikki valkoset tavarat.

Hyllyiltä, jotka olivat täynnä serviettejä, riippui isoissa laskoksissa leveitä damaskihuiveja aivan lattiaan saakka -- niinkuin jäävirtoja; teehuiveja suurine kukkineen ja leveine reunuksineen, rimsuniekkaserviettejä, jotka olivat silkkinauhoilla kiinni sidotut; tiski oli peitetty hehkuvan valkosilla naisten ja lasten alusvaatteilla; paitapitsejä, virkkauksia; nenäliinoja, valkeita paitoja, -- yksi ainoa puhallus oli muuttanut tämän takanurkan mitä mieluisimmaksi olopaikaksi naisille; ja puodin vanha kahtiajako oli yhdellä ainoalla iskulla poistettu.

Siitä syntyi kieltämättä hiukan hämmennystä; mutta se oli Törresistä mieleen; hän tahtoi juuri sitä, että ihmiset vähän aikaa pyörästelisivät toistensa keskessä, ennenkun löytäisivät sitä, mitä hakisivat; ja vähitellen tulikin yleisö lämpöseksi ja hyvälle tuulelle, nuoret tytöt nauroivat ja juttelivat ääneensä, samalla kuin totiset miehet, joiden piti ostaa totisia tavaroita, seisoivat naisten ympäröiminä eivätkä oikein näyttäneet tietävän, hyväksyisivätkö vai ei.

Mutta olihan täällä Simon Varhoug -- niinkuin ennenkin; ja näytteitä kaikesta, mitä halusivat, voivat he löytää edestään tiskiltä, valoisaa oli täällä myös, niin että kyllähän tämä menetteli; oli vaan vähän outoa liikkua täällä noiden hienojen naisten keskessä.

Rouva Knudsenin täytyi seisoa rahalaatikon ääressä koko kiireinen päivä ja ottaa vastaan onnitteluja tuttavilta; ja illalla olivat sekä hän että hänen palvelijansa aivan uupuneita.

Törres näytti hänelle riemuiten saippuatornin rauniot. "Mutta mitähän herra Jessen on sanova?" arveli yhtäkkiä rouva Knudsen.

Pieni neiti Thorsen tuli yhtäkkiä totiseksi ja katsahti Törresiin, mutta tämä vastasi aivan rauhallisesti:

"Minä soisin että Jessen tulisi huomenna, täällä tulee kyllä olemaan tekemistä."

Kun päivä kului tällä tavalla Cornelius Knudsenin kaupassa, oli seinän takana, Brandtin suuressa puodissa, hyvin hiljaista ja rauhallista. Kauppapalvelijat joutivat juoksemaan kadulle tai tekivät he asiata saadakseen katsoa naapurin uusia laitoksia ja väen tungosta siellä.

Mutta Gustaf Kröger itse ei huomannut mitään, ja kun Julia päivällispöydässä rupesi kertomaan, että hän ja rouva Steiner olivat käyneet katsomassa herra Voldin tekemiä muutoksia, katkasi hän puheen eikä tahtonut kuulla enempää.

Kun hän sitten kuitenkin ruokalevon nukuttuaan laskeusi alas puotiinsa, hämmästyi hän siitä, että oli näin vähän väkeä.

"Ilkeä ilma tänään; ihmiset pysytteleivät kotonaan", sanoi hän sivumennen ensimäiselle konttoristilleen.

"Ihmiset kulkevat toista tietä tänään", vastasi tämä.

Kröger otti hattunsa ja meni ulos.

Näytteille pano ikkunoissa oli hänen mielestään kauhean ruma; mutta kun hän aikoi mennä sisään tervehtimään rouvaa, näki hän lasiovesta, että puoti oli täynnä väkeä ja että rouva itse oli siellä punakkana ja tyytyväisenä rahalaatikkonsa ääressä. Hän päästi oven rivan ja meni kotiinsa jälleen.

Mutta kun hän taas astui suureen ja hyvin järjestettyyn kauppapuotiinsa, jossa ei ollut yhtä ainoata ihmistä, tuli hänen mieleensä väkisinkin ajatus siitä, että tässä nyt alkaa kilpailu elämästä ja kuolemasta; ja hän tiesi kyllä, kenen on syy siihen. --

-- Anton Jessen oli saanut tietää suuresta mullistuksesta puodissa ystäviltä, jotka olivat käyneet hänen luonaan iltasilla. Hän tuli sentähden seuraavana aamuna hyvin varustettuna saapuville, aikoi kohdella tuota uudistusta hyvin ylenkatseellisesti ja oli varma saavansa rouvan vakuutetuksi siitä, että tuollainen typerä tapa sirottaa kaikki ympäri puotia, on hienon kauppaliikkeen häviö.

Hänen periaatteensa oli päinvastoin se, että rasiat ja tavarapakat ovat otettavat alas hyllyltä sellaisella katseella, että myyjä tällä kertaa tekee erityisen kunnian ostajalle näyttäessään hänelle tavarata, joka on jotain aivan erikoista. Tuolla tavalla oli hän voittanut monta voittoa Brandtistakin, jonka tavaroista muuten oli se maine, että ne ovat mitä hienoimpia.

Hän tuli niin varhain puotiin, että kauppa ei vielä ollut oikein alkanut; mutta Törresillä ja muilla oli täysi työ järjestäessään eilisen liikkeen tuottamaa sekasortoa.

Keskelle puotia jäi hän seisomaan hattu päässään, ja katseli pilkallisesti pitkää tiskiä pitkin: sitten sanoi hän äänenpainolla, johon oli jo harjoitellut matkalla:

"Pankaa paikoilleen kaikki; -- tiski puhtaaksi!"