Part 32

Mutta kävipä sen kuinka tahansa — pian olisi meillä aseellinen voima asettaa venäläistä sotaväkeä ja myöskin omia punaisiamme vastaan, jos nämä ovat kyllin mielettömiä kulkemaan edelleen niitä polkuja, joille he niin katalasti olivat marraskuun lakossa astuneet. Ne, jotka olivat työskennelleet jääkäripataljoonamme aikaansaamiseksi ja kansamme asestamiseksi, olivat närkästyen torjuneet ajatuksen, että pataljoonaa ja niitä aseita, joita he koettivat tuoda maahan, voitaisiin tarvita omia venäläisiin liittyneitä kansalaisia vastaan. Mutta jos tähän keinoon täytyi tarttua suuren päämäärän — itsenäisyyden — saavuttamiseksi ja maan pelastamiseksi anarkiasta, ei voinut eikä saanut epäröidä. Sen käsityksen huomasin olevan vallalla, kun keskustelin ystävieni kanssa A.K:ssa ja sitä lähellä olevissa piireissä, ja minun täytyi mielikarvaudekseni myöntää heidän olevan oikeassa. Mutta kohtasin heidän keskuudessaan myöskin porvarillisen johdon arvostelua. Eräs ystävistäni sanoi minulle, että oli tehty suuri erehdys, kun ei oltu ilmoitettu sosialidemokraattien johtajille Hjeltin ja von Bonsdorffin Ludendorffin kanssa tekemän sopimuksen sisällystä. (Oliko asia todella näin, en tiedä. Oli ehkä pelätty, että sopimus ilmiannettaisiin venäläisille.) Toiset katsoivat, että porvarilliset olivat tehneet itsensä vikapäiksi raskaaseen laiminlyönnin syntiin, kun olivat viivytelleet kääntymistä Leninin hallituksen puoleen itsenäisyyden tunnustuksen saamiseksi. Erehdyinkö vai oliko asia niinkuin olin havaitsevinani: että kosketus varsinaisten aktivistien ja niiden henkilöiden välillä, joiden käsissä nyt oli maan johto, ei ollut niin läheistä, kuin sen olisi pitänyt olla?

Joka tapauksessa oli näillä hallituksen johdossa mies, jonka persoonaan oli yhtyneenä vanhan passiivisen vastarinnan esitaistelija- ja vanhan ja uuden aktivismin parhaat ominaisuudet: P.E. Svinhufvud. Minä kävin hänen luonaan senaatin linnan kuuluisassa nurkkahuoneessa. missä hän hallituspäällikkönä isännöi. Jos muut olivat hermostuneita näinä vaikeina aikoina, niin ei maan korkein hallintomies totisesti ollut. Tuntui tyynnyttävältä ja turvalliselta, kun vain näki hänet ja puhui hänen kanssaan. Myöskin senaatin muiden jäsenten kanssa tulin kosketuksiin, etusijassa ulkoasiaintoimituskunnan päällikön Karl Enckellin kanssa. Sain tilaisuuden tehdä selkoa Ruotsissa ja Saksassa vallitsevasta asemasta, niinkuin sen käsitin, ja myöskin kuvata ajatuksiani meidän suhteistamme Venäjän valtakunnan ei-venäläisiin kansallisuuksiin. Olen merkinnyt muistiin, että senaatti minun ehdotuksestani päätti lähettää edustajan Kiovaan. Suurella auliudella antoi Svinhufvud minulle allekirjoittamansa valtakirjan siihen poliittiseen työhön, johon aioin antautua Berliinissä. On huomattava, että tähän aikaan vielä ei mikään ulkovaltio ollut tunnustanut Suomen riippumattomuutta ja että meillä niin ollen ei vielä ollut säännöllisiä, virallisia lähetystöjä enempää Berliinissä kuin muissakaan pääkaupungeissa. Mutta senkin jälkeen kun Berliiniin perustettiin lähetystö, oli minulla varmaankin tehtävää siellä suoritettavana. Voin lisätä, että A.K. kokouksessaan 23 p:nä antoi minun tehtäväkseni toimia sen edustajana Berliinissä. Kokoukseen ottivat osaa toht. Zilliacus, toht. Eino Suolahti, maisterit Th. Swedlin ja Eino Välikangas sekä tri. Sven Donner.

Joulukuun 26 p:nä matkustin postijunalla Tornioon jatkaakseni sieltä matkaa Tukholman kautta Berliiniin. Helsinkiläiseltä järjestöltämme olin saanut neuvon astua pois junasta Kemissä ajaakseni sieltä jään yli Ruotsin puolelle. Minähän olin edelleenkin ilman passia. Mutta aktivistien kuuluisassa päämajassa Kemissä Osulan matkustajakodissa sanottiin minulle, että oli aivan tarpeetonta ryhtyä rasittavaan taivallukseen jään yli. Lähellä Torniota oli paikka, josta vaarattomasti voi kävellä pienen matkan joen yli. Olin kyllin varomaton noudattamaan neuvoa. Saavuttuani Tornion asemalle ajoin oppaani kanssa Alatornion kirkolle, nousin siinä reestä ja menin alas rantatöyryä jäälle matkalaukku kädessäni. Kaikki oli hiljaista. Mutta en ollut ehtinyt ottaa montakaan askelta, ennenkuin kuulin takaani ärjäistävän »astanavitesj!» (pysähtykää!). Minä en siitä välittänyt, vaan kävelin rauhallisesti eteenpäin. Mutta silloin pamahti laukaus ja sen jälkeen useita muita. Minä aloin juosta ja samoin oppaani, joka katosi kuin salama jäälle puolipimeässä. Äkkiä tunsin kovan kolauksen ja kaaduin. Luoti oli sattunut vasempaan reiteeni. Seuraavassa hetkessä olivat venäläiset sotamiehet kimpussani.

Mitä sitten tapahtui, voidaan kertoa muutamalla sanalla. Minut vietiin rannalla olevaan vahtitupaan ja siitä reellä päämajaan kaupunkiin. Haavastani, joka vuoti vahvasti verta, eivät tavarishtshit paljon välittäneet. Se oli »nitshevoo». Eräs upseeritavarishi oli sitä mieltä että tämä välinpitämättömyys meni hiukan liian pitkälle, ja soitti tohtori Beckerille kaupungin sairaalaan. Tämä tuli, sitoi haavani ja sanoi, että se on arveluttavan luontoinen. Ennenkuin minut vietiin sairaalaan, kuulusteli kuitenkin eräs »natshalnik» minua. Hän sai kuulla, että minä en suinkaan ole mikään ruplansalakuljettaja, vaan kunniallinen vanha kumousmies, joka on istunut Pietari-Paavalin linnassa y.m. Kuulijat joutuivat aivan hämilleen. Miksi en ollut tullut heidän päämajaansa? Olisin silloin heti saanut passin jos ei minulla semmoista ollut.

Sairaalassa sain nyt maata ankkurissa kaksi viikkoa Läpi ammuttua säärtäni ei tarvinnut leikata poikki! kuten tohtori Becker oli pelännyt. Toistaiseksi olin turvattu. Venäläiset eivät edes tiedustelleet minua. Pakollinen ankkurissaoloni muodostui niin mieluisaksi kuin suinkin saatoin toivoa. Tätini, neiti Augusta Krook, vanha aktivisti kuten minäkin, oli tapaturmasta sanan saatuaan rientänyt Tornioon pitämään minulle seuraa. Kaupunkilaiset osoittivat minulle mitä suurinta ystävällisyyttä. M.m. oli minulla ilo nähdä luonani yksi uskollisia avustajiani, rouva Hulda Reuter, joka vuonna 1915 oli välittänyt salaista postinkulkua Tukholman ja Helsingin välillä. Mutta mieleni oli täynnä levottomuutta. Joka päivä oli sanomalehdillä kerrottavana tärkeitä tapahtumia. Toinen ulkovalta toisensa jälkeen oli tunnustanut Suomen riippumattomuuden. Ulkomailla tarvittiin siis työvoimia nyt enemmän kuin milloinkaan, mutta minä makasin täällä kaukaisessa maailmankolkassa vuoteeseen kytkettynä. Seikkailuni oli todellakin sangen harmillinen.

Haava parantui kuitenkin pian ja minä tahdoin päästä uudistamaan epäonnistunutta yritystäni rajan yli. Toht. Lindgren, joka oli Punaisen Ristin palveluksessa ja saattoi liikkua vapaasti Tornion ja Haaparannan väliä, hankki minulle salakuljettajan, joka eräänä pimeänä iltana tammikuun puolivälissä vei minut reessään viisi kilometriä pohjoiseen pitkin jokea ja sitten täyttä neliä jään yli Ruotsin puolelle. Nytkin vinkui kiväärinluoteja korvissani — tällä kertaa lienevät ampujat olleet suomalaisia tullivartijoita — mutta kaikki kävi onnellisesti ja pian istuin ehein nahoin Haaparannan kaupungin hotellissa syömässä hyvää illallista toht. Lindgrenin kanssa. Hän kertoi minulle, että Tornion venäläisessä päämajassa juuri nyt oli löydetty paksu asiakirjapakka, joka koski minua. Se oli peräisin santarmien arkistosta ja sisälsi arvattavasti asioita, jotka olisivat aiheuttaneet minun vangitsemiseni uudelleen. Olin päässyt pälkähästä viime hetkellä. Seuraavana aamuna jatkoin keskeytynyttä matkaani Tukholmaan.

Kaksi viikkoa myöhemmin olin siksi toipunut haavastani, että saatoin ajatella matkustamista Berliiniin aloittaakseni sikäläisen työni. Valtakirjani oli onneksi tallella. Se oli Helsingistä lähetetty kuriirin mukana. Mutta kun helmikuun 2 p:nä soitin ministeri Gripenbergille ilmoittaakseni lähdöstäni, kysyi hän minulta, enkö mieluummin tahtoisi jäädä Tukholmaan lähetystöneuvoksena auttaakseni häntä lähetystötyössä. Hiukan epäröityäni vastasin myöntävästi. Berliinissä olisin kenties voinut olla suuremmaksi hyödyksi poliittisessa työssä, mutta täällä Tukholmassa oli juuri nyt vapaussotamme puhjettua äärettömän paljon käytännöllistä työtä tehtävänä. Niin tapahtui, että minä astuin viralliselle diplomaattiuralle viipyäkseni siinä lähes 8 vuotta. Toimintani Tukholmassa seuraavana myrskyisenä aikana rajoittui sitten suurimmaksi osaksi vaatimattoman lähetystövirkamiehen tehtävien puitteisiin. Kertomus elämyksistäni tänä aikana ei toisi paljoa uutta siihen, mikä jo on tunnettua Tukholman lähetystömme kuumeisesta toiminnasta, viimeisistä yrityksistä saada Ruotsin hallitusta luopumaan passiivisesta kannastaan meidän vapaussotaamme, uljaasta kansanliikkeestä Ruotsissa Suomen hyväksi, ruotsalaisten vapaaehtoisten rientämisestä kenraali Mannerheimin lippujen alle, Ruotsin surkuteltavasta Ahvenanmaan-retkestä, niistä vielä surettavammista oloista, jotka liittyivät Uudenkaupungin joukkueen aseistariisumiseen Ahvenanmaalla ja sen tuonnista Ruotsiin, jääkäripataljoonamme muistorikkaasta retkestä Vaasaan Pohjanlahden jäiden halki ja siitä, kuinka saksalaiset apuretkellään Etelä-Suomeen ottivat suorittaakseen sen tehtävän, jonka Ruotsi olisi voinut, mutta jota se ei tahtonut ottaa suorittaakseen.

* * * * *

Toukokuun alussa matkustin Suomeen. Kun toukokuun 16 p:nä seisoin Nikolainkirkon portailla ja katselin Mannerheimin ja hänen talonpoikaisarmeijansa juhlamarssia, palasivat ajatukseni siihen päivään huhtikuun alussa 1915, jolloin näin ensimmäisten Lockstedtin, nuorukaisten marssivan harjoituskentälle. Se, mikä silloin useimmista tuntui fantastiselta unelmalta, oli nyt toteutunut. Samat nuorukaiset, jotka silloin olin nähnyt harjoituksissa, ampumassa maaliin ja kaivamassa juoksuhautoja vieraassa maassa outoon pfadfinder-pukuun puettuina, marssivat nyt omaan pääkaupunkiimme jäntevinä upseereina niiden pataljoonain ja komppaniain etunenässä, joita he olivat johtaneet taisteluun ja voittoon. Nuorukaisunelman ihmeellisempää täyttymystä ei minkään kansan historia voi osoittaa.

On totta, unelman toteutumista olisi voinut ajatella vielä kauniimmaksi. Saman päivän aamuna, jolloin valkoinen armeija marssi Helsinkiin, olin nähnyt toisen sotaisen näytelmän: joukon voitettuja vihollisia matkalla vankileiriin, mutta se näky oli ollut sellainen, että se oli syöpynyt minun mieleeni ja esti minua tuntemasta eheää voitoniloa. Sillä nämä vangitut viholliset olivat kapinallisia, eksytettyjä maanmiehiä. Jälleen täytyi minun kysyä itseltäni, eikö meillä ollut mitään syytä siihen, että vapaustaisteluumme oli yhtynyt sisäisen sodan kauhu. Minun omatuntoni vastasi kieltävästi. Me olimme — nekin meistä, joiden osalle poliittinen työ oli tullut — viimeiseen saakka pitäneet kiinni ajatuksesta: yksimielinen kansa taistelussa ulkonaista vihollista vastaan. Senvuoksi olimme viimeiseen saakka tahtoneet pitää ystävinämme ja liittolaisinamme sosialidemokraattisia johtajia ja heidän vallassaan olevia työläisjoukkoja, huolimatta siitä ivallisesta moitteesta, mitä keskinkertaisporvarien puolelta siitä saimme. Ja me olimme siinä olleet oikeassa, kun emme unohtaneet, että sosialidemokraatit olivat voimakkaimmin julkilausuneet itsenäisyysvaatimuksen Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeisinä ensi kuukausina ja että itsenäisyysliike oli saanut väkevän nousunsa suureksi osaksi heidän menettelynsä avulla. Sitten oli käynyt, niinkuin kenties täytyi käydä; työläiset eivät enää olleet voineet erottaa kansan vapausvaatimusta ja sosialisen vallankumouksen unelmaa toisistaan. Heidän sydämensä pohjalla hehkuva luokkaviha porvarillisen yhteiskunnan vanhojen syntien jälkimaininkina oli leimahtanut ilmiliekkiin idästäpäin tulevassa vallankumoustuulessa, ja sitä paloa eivät johtajat joko olleet voineet taikka ehkä sokaistuina tahtoneet sammuttaa. Se voitiin silloin sammuttaa ainoastaan verellä. Kansojen elämässä on traagillisia ristiriitoja, jotka vain väkivalta voi ratkaista.

Nyt oli kapinaliekki sammutettu ja ulkonainenkin vihollinen karkoitettu. Suomen taival vapauteen oli ollut vaikea, mutta nyt seisoi vapaa Suomi tuossa voittajana koko nuoressa voimassaan. Tosin kuului jo itse voitonhetkenä kateellisen pikkumaisuuden ja kansallisen suvaitsemattomuuden ääniä, jotka sittemmin totisesti eivät ole heikenneet. Mutta se henki, joka sai meidän kansamme lähettämään 2 000 poikaansa Lockstedtin-leirille oppimaan aseiden käyttöä aikana, jolloin muukalaisvalta aseettomassa maassamme oli ankarimmillaan, se henki, joka muutamissa viikoissa oli saattanut yhteensulattaa kymmeniätuhansia kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista taistelukuntoiseksi armeijaksi, jonka päämääränä oli maan pelastus, se elää kuitenkin, se elää sentään heikentymättömänä puoluekiistojen ja kansallisvastakkaisuuksien raateleman pinnan alla. Tämä saadaan nähdä niin pian kuin vaara uhkaa kalliisti hankittua itsenäisyyttämme. Silloin on kansamme seisova yksimielisempänä kuin se seisoi onnettomana ja kuitenkin kunniakkaana vuonna 1918.

VIITTEET:

[1] Suomen Vapaussota vuonna 1918. I. siv. 132 ja seur.

[2] Viimeksi mainitun tiedon nojaan omiin muistelmiini ja sitäpaitsi siihen kirjoitukseen »Katsaus Suomen vapausliikkeen kulkuun sodan aikana», jonka lokakuun 23 päivänä 1916 jätin majuri von Aweydenin seuraajalle sotilasattaseana Tukholmassa eversti von Gieselle. Walter Horn kertoo selostuksessaan käynnistään Tukholmassa (Suomen Jääkärit, I siv. 92), että raportti lähetettiin Berliiniin konsuli Goldbeck-Löwen välityksellä. Saman tiedon toistaa Kai Donner kirjoituksessaan Jääkäriliikkeen synnystä teoksessa Suomen vapaussota I siv. 84. Minä en kuitenkaan hevin voine tässä kohdassa erehtyä. Asialla on jonkun verran merkitystä, koska Suomen ylioppilaiden anomus sai toisen luonteen, jos se saapui Saksan sotilasviranomaisten käsiin heidän Tukholmassa olevan virallisen edustajansa lähettämänä.— »Suomen vapaussota» tarkoittaa tässä kirjassa Kai Donnerin, Th. Svedlinin ja Heikki Nurmion toimittamaa teosta, »Suomen Vapaussota vuonna 1918» taas n.s. virallista julkaisua.

[3] Hindenburg sanoo muistelmissaan (Elämäni, Porvoo 1920 Werner Söderström Oy, siv. 132): »Kysymykseen, voisimmeko lannistaa Venäjän, luulin talvella 1914—15 voivani vastata myönteisesti ja vielä tänä päivänä olen tällä kannalla!»

[4] Y.O. Ruuth, Itsenäisyyspolitiikan edellytykset ja alkuvaiheet. Jyväskylä 1918, K.J. Gummerus. Siv. 70.

[5] Heidän elämäntyötänsä on kauniisti kuvannut heidän entinen Joensuun lyseon rehtorinsa K.A. Wegelius kirjassaan Aseveljet. Porvoo, Werner Söderström O/Y 1925.

[6] Ks. m.m. Alma Söderhjelm, Pfadfindereitä Tukholman kautta kulkemassa, Suomen Jääkärit, I siv. 262 ja seur.

[7] Ks. Luodon ilmiantoa Wetterhoffista, päivätty Berliinissä Moabitin sotilasvankilassa 10:ntenä heinäkuuta 1916. J. Sundwall Kring jägarbataljonen, siv. 141.

[8] Suomen vapaussota I, siv. 90 ja seur.

[9] Edv. Hjelt, Vaiherikkailta vuosilta, II, siv. 44. Kai Donnerin mukaan (Suomen vapaussota, I, siv. 99) muodostettiin keskuskomitea (C.K.; centralkommittén) vasta syksyllä 1915. Siiloin oli ilmeisesti kysymys aikaisemmin muodostetun komitean uudestijärjestelystä poistamalla jäseniä, jotka eivät kaikessa hyväksyneet meidän politiikkaamme..

[10] Kahta lukkoneulaa, joita pidettiin päät vastakkain, käytettiin tuntomerkkinä järjestön jäsenten kesken.

[11] Kesäk. 30:ntenä päivätyssä raportissani luulin voivani ilmoittaa Wetterhoffille: »Mieliala tuntuu nyt kääntyneen meidän eduksemme. Törngren, jota vielä en ole tavannut, lienee jonkun verran muuttanut kantaansa.» Sittemmin saimme kokea, että loppuosa tätä hyväuskoista ilmoitusta oli hiukan ennenaikainen.

[12] Edv. Hjelt, Vaiherikkailta vuosilta, II, siv. 49.

[113] K. A. Wegelius, Routaa ja Rautaa. I. Tornion etappi. Porvoo 1926. Werner Söderström O/Y. Siv. 130 ja seur.

[14] Alkuperäinen kirje on ruotsinkielinen, ja kun sanoja Fia, Svea,4 Rolf ja Tor (= Finland, Sverige, Ryssland, Tyskland) on toivotonta yrittää suomentaa; menee osa sen verrattomasta pirteydestä käännöksessä väkisinkin hukkaan.

[15] C.O. Nordensvan, Världskriget 1914-1918, Tukholma 1922. Åhlén & Åberlund. Siv. 156.

[16] Tiedot molempain pääkomiteain kokoonpanosta mainitaan tässä Kai Donnerin kirjoituksen mukaan, ks. teosta Suomen vapaussota, I, siv. 99.

[17] K.A. Wegelius, Routaa ja Rautaa, I, siv. 28.

[18] J. Sundwall, Kring Jägarbataljonen, siv. 40.

[19] Kirjeen, jossa nämä ohjeet olivat, kirjoitti maisteri Fabritius muutamille muistikirjanlehdille salamusteella. Se on julkaistu kokonaisuudessaan teoksessa Suomen Jääkärit, 1, siv. 431.

[20] Ks. von Essenin omaa kuvausta teoksessa Suomen jääkärit I, siv. 364 ja seur.

[21] Edv. Hjelt, Vaiherikkailta vuosilta, II, siv. 52.

[22] Minun huomautukseni.

[23] Suomen Vapaussota I, siv. 49.

[24] Suomen me valloitamme, kävi miten kävi, ja Ahvenanmaan me joka tapauksessa otamme.

[25] Vrt. Suomen vapaussota vuonna 1918 teoksessa, I, siv. 198 esitettyjä, minun mielestäni harhaanjohtavia mietelmiä.

[26] J. Sundwall, Kring Jägarbataljonen, siv. 48.

[27] Suomen Jääkärit, I, siv. 293.

[28] Samuli Sario, Suomen vapausliikkeen ulkomaanvaltuuskunta Suomen Vapaussota, I, siv. 182.

[29] Ruotsalaiset, ruotsalaiset! Ne eivät tule mukaan.

[30] Wetterhoffin kertomus von Falkenhaynin tiedonannosta herttualle käy pääasiassa yksiin sen kanssa, mitä marraskuun 30 p:nä kuulin samasta asiasta.

[31] C.O. Nordensvan, Världskriget 1914—1918. Tukholmassa 1922. Siv. 192.

[32] Päinvastainen käsitys on Hindenburgilla. Puhuessaan Saksan viimeisestä Ranskassa v. 1918 tekemästä rynnistyksestä hän lausuu (Elämäni, suom. painos, siv. 335): »Tästä olisimme ehkä säästyneet, jos olisimme jo vuonna 1915 lopullisesti voittaneet venäläiset.»

[33] Maurice Paléologue, La Russie des tsars pendant la grande guerre, II, siv. 138.

[34] Maurice Paléologue, m.t. II, siv. 148.

[35] Rautatietöissä oli sitäpaitsi tuhansittain sotavankeja. Näitä kohdeltiin tietenkin vielä huonommin. Ks. Ira Nelson Morris: Minnen från min ministertid i Stockholm 1914-1923, Tukholma 1923, siv. 45 ja seur.

[36] Herman Gummerus, Aktiva Kampar 1899-1910, Helsinki 1925, Söderström & C:o, siv. 162.

[37] Kirjeen on muutamin lyhennyksin julkaissut Sundwall: Kring Jägarbataljonen, siv. 135 ja seur.

[38] Sundwall, main. teos, siv. 139.

[39] Että Norjassakin oli niitä, jotka näkivät selkeästi Venäjän taholta uhkaavan vaaran, osoittaa m.m. toht. Herman Harris Aallin v. 1917 ilmestynyt kirja 'Nordens Skjaebne' (ruotsiksi Nordens öde, Helsinki 1917, Holger Schildt).

[40] Samuli Sario teoksessa Suomen vapaussota, I, siv. 194.

[41] Vrt. sitä Helsingin keskuskomitealle lähettämäni raportin otetta, joka on julkaistu teoksessa Suomen jääkärit, II, siv. 616 ja seur.

[42] J. Sundwall, Suomen jääkärit, I, siv. 559. Vrt. Kai Donner teoksessa Suomen vapaussota I, siv. 117.

[43] Julkaistu teoksessa Suomen vapaussota, I, siv. 142 ja seur.

[44] Vrt. von Essenin omaa kertomusta teoksessa Suomen jääkärit, I, siv. 375 ja seur.

[45] Kai Donner teoksessa Suomen vapaussota, I, siv. 117.

[46] Suomen Jääkärit, II, siv. 316.

[47] Ks. J. Sundwall, Kring Jägarbataljonen, siv. 64 ja seur

[48] Oli kuitenkin poikkeuksia. Monet Suomen liikemiehet osoittivat suurtakin sympatiaa meidän liikettämme kohtaan ja tekivät tuntuvia taloudellisia uhrauksia sen hyväksi, vaikkakin verraten harvat ottivat siihen aktiivisesti osaa, kuten johtaja Armas Saastamoinen. Huhtikuun 24 p:nä olen merkinnyt, että kauppaneuvos Krogius oli lahjoittanut 5 000 kruunua L.L:lle Summa käytettiin jääkärien n.s..Liebesgabe-rahaston vahvistamiseksi.

[49] Erich Ludendorff: Sotamuistelmani 1914-1918 (suom. painos, Porvoo, Werner Söderström), siv. 183.

[50] Suomen Jääkärit, II, siv. 627 ja seur., 678 ja seur.

[51] Erich Ludendorff, main. teos, siv. 195.

[52] Vrt. Kai Donner, teoksessa Suomen Jääkärit, II, siv. 1060.

[53] J. Sundwall, Kring Jägarbataljonen, siv. 66.

[54] Vrt. Samuli Sario, Lausannen kansallisuuskonferenssi v. 1916. Suunta 1921, n:ot 6 ja 7.

[55] Näiden kahdesti kuussa ilmestyväin »Sanomain» tehtävänä oli antaa Suomen yleisölle totuudenmukaisempi käsitys sotatapahtumista ja poliittisesta asemasta kuin minkä meidän sensuroitujen sanomalehtiemme niukoista ja tendenssimäisistä uutisista sai. Niiden toimittajana oli maisteri Thure Svedlin ja suomentajana maisteri V. Puhakka ja ne painettiin 4—6-sivuisina Aftonbladetin kirjapainossa samalle ohuelle paperille, jota oli käytetty »Vapaisiin Sanoihin» sortovuosina. Lehden levittämisen Suomeen hoitivat meidän etappimme. Suurten kuljetus- ja levitysvaikeuksien vuoksi tämä hyödyllinen ja hyvintoimitettu julkaisu ei liene saapunut Helsinkiin ja Etelä-Suomeen asti.

[56] Ks. m.m. Maurice Paléologue: La Russie des tsars pendant la grande guerre, II, 1 luku.

[57] Paléologue, main. teos, II, siv. 5 puhuu siitä, kuinka tavattoman pessimistisesti Kokovtsoff juuri silloin arvosteli asemaa.

[58] Hammarskjöldin ministeristö asettui tässä kysymyksessä sangen päättävälle kannalle. Syyskuun lopulla sanoi Saksan ministeri von Lucius minulle saaneensa Ruotsin hallitukselta varman vakuutuksen, että se ei tulisi myöntymään eikä sallimaan ainoankaan ruutitynnyrin kuljetusta Ruotsin kautta. Lienee kuitenkin tunnettua, että luvatonta sotatarpeiden kuljetusta Ruotsin kautta Venäjän laskuun toimitettiin salassa varsin suuressa määrässä. Me saimme siitä usein raportteja. Niinpä kirjoitti neiti Elin Nylander minulle syyskuun 14 p:nä 1916: »Heinäkuun 1—26 p:n välillä kuljetettiin Englannista kauttakulkutavarana Ruotsin kautta toiminimi Krogiukselle Tornioon joukko laatikoita, joissa oli Punaisen Ristin leima. Toiminimi ei puuttunut Torniossa lastaukseen, vaan siihen komennettiin merisotilaita Helsingistä. Suuret puulaatikot sisälsivät pienempiä laatikoita, joista jokaisessa oli _granaatteja_. Tämä kaikki Punaisen Ristin merkillä varustettuna! Jos kirjoitat asiasta, älä mainitse mitään sotamiehistä. Ne ovat luotettavia hyviä miehiä ja kaikin tavoin suojeltavia».

[59] Kuten tunnettua oli Hindenburg elokuun 29 p:nä tullut von Falkenhaynin seuraajana pääesikunnan päälliköksi ja Ludendorff ensimmäiseksi päämajoitusmestariksi.

[60] Vrt. Edvard Hjelt teoksessa Suomen vapaussota, I, siv. 51.

[61] Pietarin lehdet panivat toimenpidettä vastaan vastalauseen »kyynillisenä kansainoikeuden loukkauksena». Maurice Paléologue, La Russie des tsars pendant la grande guerre, II, siv. 77.

[62] Tämä sabotage-toiminta, jolla kenties oli merkitystä Saksan sodanjohdolle, mutta joka tuntuvasti sai venäläisen valvonnan ja vainon Suomessa kiristymään ja siten myöskin tuli pahaksi esteeksi rekryyttien värväämiselle pataljoonaan, tuotti valtuuskunnalle suurta huolta. Papereitteni joukossa on minulla eräs päiväämätön kopia valtuuskunnan kirjelmästä asianmukaisille Saksan viranomaisille tästä asiasta. Kirjelmä, joka lienee laadittu myöhään syksyllä 1916, päättyy anomukseen, että n.s. sabotage-yrityksiä Suomessa mikäli mahdollista kartettaisiin tai ainakin toimeenpantaisiin ainoastaan erikoisen tärkeissä tapauksissa ja että jääkäripataljoonan nuoria miehiä ei missään tapauksessa enää käytettäisi sellaisiin yrityksiin.

[63] Suomen Jääkärit II, siv. 763.

[64] Sundwall (Kring Jägarbataljonen siv. 70.) kuvaa drastillisesti majuri kreivi Schwerinia: »niukkalahjainen morfinismia sairastava feodaalinen maaneuvos.» Minun saamani vaikutus miehestä ei ollut juuri edullisempi. Että saksalaisillakaan ei ollut erikoisen suuria ajatuksia hänen älystään, tiesi jokainen. Saksan meriattasea Tukholmassa von Fischer sanoi minulle herttaisen avomielisesti katsovansa, että Schwerin on »ein Trodl» (pöhköpää).

[65] Kirjelmä on julkaistu Sundwallin teoksessa siv. 166 ja seur.

[66] Hindenburgin muistelmista (Elämäni, suom. painos, siv. 218 ja seur.) käy kuitenkin ilmi, että hän oli asettunut suunnitelmaan nähden epäilevälle kannalle.

[67] Amerikan Pietarissa olevan lähettilään kautta saamamme vastaus (ks. edellä siv. 251) ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi eikä sitäpaitsi sisältänyt mitään positiivista.