Part 31

Pitkä oleskeluni Berliinissä ei kulunut yksinomaan raporttien kirjoittamiseen. Minä olin ottanut suorittaakseni kaksi päätehtävää. Toinen oli propagandan teko sen ajatuksen hyväksi, että saksalaisen sotaväen pitäisi yhdessä meidän jääkäripataljoonamme kanssa heti miehittää Ahvenanmaa. Tämän toimenpiteen suotavuudesta oli valtuuskunta jo kauan ollut yhtä mieltä — se suunnitelmahan oli yhtä vanha kuin maailmansota — ja minä tiesin, että myöskin uudet valtuutetut toimivat samaan suuntaan. Minä puhuin asiasta Nadolnyn kanssa ulkoministeriössä ja everstiluutnantti Buchfinckin kanssa, joka oli esikuntapäällikkö Riian rintamalla ja suoranaisissa mieskohtaisissa kosketuksissa kenraali Ludendorffin kanssa. Heidän kehoituksestaan jätin marraskuun 8 p:nä everstiluutnantti Buchfinckille yksissä neuvoin toht. Sivénin kanssa kirjoittamani memorandumin ja laadin senjälkeen yhdessä eversti W. Thesleffin, joka äskettäin oli saanut luvan tulla Berliiniin Riiasta, missä hän oli joutunut saksalaisten vangiksi, sekä luutnantti von Gerichin kanssa yksityiskohtaisen esityksen, joka marraskuun 16 p:nä jätettiin amiraaliesikunnalle suureen päämajaan toimitettavaksi. Esitystä perusteltiin osittain sotilaallisilla, osittain poliittisilla syillä. Oli näet tunnettua, että mahtavia voimia oli liikkeellä, jotta saataisiin Ruotsi miehittämään Ahvenanmaa ympärysvaltain eduksi, mikä toimenpide olisi ollut yksinomaan vahingoksi Suomelle, sitä kun varmaan ei olisi sidottu mihinkään toimeen Suomen eduksi, vaan se olisi vain riistänyt meiltä tuon tärkeän saariston omistuksen. Meidän ehdotuksemme sisälsi siis strateegisesti ja poliittisesti Suomelle ja Saksalle yhtä edullisen vastavedon. Jos se olisi toteutettu, olisi muun muassa jääkäripataljoonamme, joka nyt oli toimettomana Libaussa, saanut erinomaisen asemapaikan tulevia tehtäviä odotettaessa, ja moni seikka olisi muodostunut toiseksi vapaussodassamme. On huomautettava, että meidän esityksemme oli täydessä sopusoinnussa sen promemorian kanssa,[90] jonka marraskuun 18 p:nä valtioneuvos Hjelt ja vapaaherra von Bonsdorff jättivät kapteeni von Hülsenille suureen päämajaan toimitettavaksi. Aloitteen tähän viimeksimainittuun esitykseen oli tehnyt maisteri Fabritius eräässä valtuuskunnan kokouksessa Tukholmassa ennen Hjeltin ja Bonsdorffin lähtöä.

Toinen tehtävä oli koettaa saada Saksan hallitus valtuuttamaan meidän edustajamme lähettämään Suomeen luottamuksellinen tieto, että Saksa, heti kun eduskuntamme on julistanut Suomen itsenäiseksi, tulisi julkisesti ja virallisesti tunnustamaan Suomen riippumattomaksi valtioksi. Tämäkin oli vanha suunnitelma — kuinka usein olikaan aikaisemmin ollut puhetta tällaisesta sitoumuksesta Saksan puolelta! — Mutta se voitiin nyt rakentaa aivan toiselle ja reaalisemmalle perustalle kuin ennen. Minä panin kysymyksen vireille käydessäni Nadolnyn luona ulkoministeriössä marraskuun 6 p:nä. Hän vastasi minulle olevansa varma, että me voisimme saada semmoisen selityksen Saksan hallitukselta, ja pyysi meitä jättämään kirjallisen esityksen asiasta. Samanlaisen tiedon sai professori Erich käydessään Nadolnyn luona paria päivää myöhemmin. Ne valtuuskunnan jäsenet, jotka silloin olivat Berliinissä — Erich, Sario, Sivén ja minä — kokoontuivat nyt ja päättivät ryhtyä toimeen. Minä kirjoitin esityksen ulkoministeri von Kühlmannille osoitetun kirjeen muodossa ja Erich laati ehdotuksen Saksan hallituksen puolesta annettavaksi selitykseksi. Asiakirjan tarkastimme ja allekirjoitimme me kaikki neljä, ja marraskuun 12 p:nä jätettiin se lähetystöneuvos Nadolnylle, joka lausui siitä tyytyväisyytensä.

Tällä välin oli yleisesikunnan poliittisessa jaostossa toimiva kapteeni von Hülsen marraskuun 2:sena päivätyssä kirjeessä pyytänyt valtioneuvos Hjeltiä saapumaan Berliiniin suomalaisen valtuuskunnan valtuuttamana edustajana (siis katsoivat Saksan viranomaiset edelleenkin valtuuskuntaa johtavaksi ja määrääväksi laitokseksi meidän puoleltamme) selvittämään väärinkäsitystä eversti Mexmontanin ja poliittisen jaoston välillä, joka muun muassa johtui jääkäripataljoonan maihinnousua Suomeen koskevan suunnitelman epäonnistumisesta. Hjelt saapui nyt 15 p:nä ja seuraavana päivänä vapaaherra von Bonsdorff. Heidän aikomuksensa oli nyt saada aikaan saksalaisten kanssa se yleissopimus, joka tuntui yhä välttämättömämmältä, kuta pitemmälle aika kului. Marraskuun 18 p:nä pidettiin ulkoministeriössä neuvottelukokous, johon meidän puoleltamme ottivat osaa Hjelt, von Bonsdorff ja Erich sekä saksalaisten puolelta Nadolny, kapteeni Püschel, Steinwachs ja von Hülsen. Minä olin ajatellut, että sitä kysymystä, joka oli esitetty Erichin, Sarion, Sivénin ja minun allekirjoittamassa kirjelmässä, käsiteltäisiin tässä neuvottelukokouksessa. Käydessäni sittemmin Nadolnyn luona sainkin kuulla, että hän huomauttaakseen läsnäoleville yleisesikuntaupseereille, että ulkoministeriö oli valmis kannattamaan meidän asiaamme, nimenomaan oli kysynyt Hjeltiltä ja von Bonsdorffilta, oliko jokin poliittinen toimenpide Saksan puolelta Suomen eduksi nykyjään toivottava. Siihen olivat nämä vastanneet, että sotilaallinen toiminta nyt on tärkein. Nadolny oli siitä ilmeisesti tehnyt sen johtopäätöksen, että Hjelt ja von Bonsdorff eivät halunneet Saksan hallituksen puolelta sellaista selitystä, jota me olimme ehdottaneet. Muuten, sanoi hän minulle, oli hän omalta kohdaltaan taipuvainen pitämään sitä tarpeettomana, kun näet Suomen sosialidemokraatit tulisivat työskentelemään itsenäisyysvaatimuksen toteuttamiseksi ulkonaisesta painostuksesta riippumatta. Siihen huomautin minä, että virallinen lausunto Saksan taholta Suomen riippumattomuuden hyväksi, tosin ei tällä hetkellä ollut sovelias, mutta että oli sitä tarpeellisempaa antaa tukea riippumattomuuspyrinnöillemme sellaisella luottamuksellisella tiedonannolla, jota me olimme ehdottaneet.

Kun minä seuraavana päivänä kerroin keskusteluni Nadolnyn kanssa Hjeltille, sanoi tämä minulle, että Nadolny oli käsittänyt hänet väärin. Että niin todellakin oli ollut laita, totesi Hjelt käydessään uudelleen Nadolnyn luona. Asiaa oli kuitenkin nyttemmin vaikea muuttaa, kun Nadolny jo oli lähettänyt esityksemme suureen päämajaan ynnä tiedon, että Hjelt ja von Bonsdorff katsoivat, että toimenpiteet olisivat keskitettävät sotilaallisiin toimenpiteisiin. Minulla ei ole tietoa, otettiinko meidän esityksemme keskustelun alaiseksi neuvotteluissa kenraali von Bartenwerfferin kanssa, jonka Ludendorff oli lähettänyt Berliiniin Suomen asioissa, sekä Hjeltin ja von Bonsdorffin historiallisesti merkityksellisellä käynnillä Ludendorffin luona Kreuznachissa marraskuun 26 p:nä. Se päätös, joka tehtiin viimemainitussa tilaisuudessa, sisälsi kuten tunnettua seuraavaa. Siinä tapauksessa, että Venäjän kanssa tehtäisiin aselepo, tulisi Suomi vaatimaan itsemääräämisoikeutta ja venäläisen sotaväen poistamista maastamme. Tämän yhteydessä lausuttaisiin virallisesti julki toivomus, että Saksa kannattaisi näitä Suomen pyrkimyksiä. Kenraali Ludendorff puolestaan vaikuttaisi siihen, että vaatimusta venäläisen sotaväen poistamisesta Suomesta kannatettaisiin aselepo- tai rauhanneuvotteluissa. Suomessa pantaisiin pystyyn miliisi, jo alkanutta aseiden lähetystä jatkettaisiin ja meidän jääkäripataljoonamme siirrettäisiin Suomeen.[91] Pääajatus Erichin, Sanon, Sivénin ja minun aikaisemmin jättämässä esityksessä — luottamuksellinen Saksan kannatuksen lupaus Suomen rohkaisemiseksi julistautumaan riippumattomaksi — tuli siis, vaikka muutetussa muodossa, ilmaistuksi kenraali Ludendorffin kanssa tehdyssä sopimuksessa. Se ehdotus Ahvenanmaan saariston miehittämiseksi, joka oli tehty toht. Sivénin ja minun everstiluutnantti Buchfinckille jätetyssä esityksessäni sekä eversti Thesleffin, luutnantti von Gerichin ja minun kirjelmässä marraskuun 16 p:ltä samoin kuin valtioneuvos Hjeltin ja vapaaherra von Bonsdorffin marraskuun 18 p:nä jätetyssä promemoriassa, ei sitävastoin saavuttanut kenraali Ludendorffin hyväksymistä. Marraskuun 26 p:nä tehdyssä päätöksessä sanottiin siitä vain lyhyesti, että se ei voi tulla kysymykseen tänä vuonna, mutta että sellaisen yrityksen toteuttamismahdollisuudet seuraavana vuonna ovat suotuisat.

Vähän enemmän kuin kaksi vuotta aikaisemmin oli toinen neuvottelu Suomen kysymyksestä tapahtunut suuressa päämajassa, joka silloin oli Plessissä. Se mies, Fredrik Wetterhoff, joka silloin ajoi Suomen asiaa Saksan yleisesikunnan päällikön luona, oli nyt tavallisena sotamiehenä jossakin länsirintamalla kaikkien unohtamana ja hylkäämänä. Mutta voitaneen kysyä, olisiko se menestys, minkä Hjelt ja von Bonsdorff saavuttivat kenraali Ludendorffin luona marraskuun 26 p:nä 1917, ylimalkaan ollut mahdollinen, ellei Wetterhoffin elokuun 24 p:nä 1915 olisi onnistunut saada kenraali von Falkenayn taivutetuksi jääkäripataljoonamme perustamiseen. Olisiko saksalaista avustusretkeä milloinkaan aikaansaatu, ellei sen lähtökohtana olisi ollut tämä Saksassa muodostettu suomalainen joukko?

Kun sanon, että Wetterhoff oli kaikkein unohtama, ei tämä ole aivan täsmällistä. Jääkärit eivät olleet häntä varmastikaan unohtaneet ja myöskin saksalaisissa piireissä muisteltiin nyt hänen ansioitaan. Marraskuun alussa kertoi eräs suomalainen minulle, että hän uikoministeriössä ja samoin sotaministeriössä oli kuullut lausuttavan, että Wetterhoff pitäisi nyt asettaa jälleen entiseen toimeensa suomalaisen toimiston johtajaksi. Odotettiin sellaista anomusta meidän puoleltamme. Mutta se oli tietenkin mahdoton nykyisen valtakauden aikana.

Muun toimintani Berliinissä voin kuvata muutamalla sanalla. Kirjoitin useita artikkeleita saksalaisiin sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin. Yksissä neuvoin toht. Sivénin kanssa tein esityksiä amiraaliesikunnalle ja ulkoministeriölle semmoisen sitoumuksen aikaansaamiseksi, että Saksan laivasto ei kohtelisi elintarvelastissa Suomeen kulkevia aluksia vihollisvaltiolle kuuluvina aluksina. Luulen esityksen johtaneen tulokseen. Paroni von der Roppin ja hänen avustajansa von Eckardtin kanssa olin paljon yksissä. Von der Roppin toimistossa Neutrale Korrezpondenz oli erityinen huone varattu suomalaisia varten. Von der Roppin kautta sain kutsun erääseen Hotel Continentalin tavanmukaiseen keskustelukokoukseen. Läsnäolijoiden joukossa oli ruhtinas Löwenstein, kenraali von Kluck, ruhtinas Henckell-Donnersmarck, valtiopäivämies Friedrich Naumann, kreivi Manteuffel, Vossische Zeitungin toimittaja Bernhard ja useita upseereja sekä muutamia puolalaisia, liettualaisia ja ukrainalaisia. Kokouksessa, jonka avasi paroni von der Ropp, pidin esitelmän aiheesta Venäjä ja Suomen riippumattomuus. Esittämäni näkökohdat kohtasivat kuitenkin aika paljon vastarintaa. Erikoisen ankarasti ahdisti minua Bernhard, joka esitti tunnettuja aatteitansa siitä, että Englanti oli päävihollinen ja että Venäjää, joka oli Saksan luonnollinen liittolainen, ei saa heikentää. Useimmat läsnäolijoista katsoivat minun kuitenkin olevan oikeassa. Mielenkiintoista oli todeta toisaalta puolalaisten ja toisaalta liettualaisten ja ukrainalaisten kiivas ottelu. Von der Ropp asettui lämpimästi jälkimmäisten puolelle. Juuri tähän aikaan saavutti von der Ropp Liettuan esitaistelijana suuren menestyksen, kun hänen onnistui saada aikaan, että maa sai oman kotimaisen hallituksen, toistaiseksi Landesrat-nimisen.

Ylimalkaan saatoin havaita, että mielenkiinto Suomea kohtaan oli poliittisissa piireissä voimakkaasti nousemassa. Friedrich Naumann, joka käydessäni hänen luonaan elokuussa oli Suomen asioista niin vähän perillä, ettei tiennyt edes oliko jääkäripataljoonaamme olemassakaan, oli nyt tulisesti innostunut meidän asiaamme. Hän selitti olevansa valmis kutsumaan koolle enemmistöön kuuluvien valtiopäivämiesten kokouksen keskustelemaan Suomen asiasta. Siinä oli ilmeisesti laaja työala meidän propagandallemme. Ei riittänyt, että meillä oli armeijan ylin johto puolellamme. Saattoihan tapahtua, että saksalainen apuretki viime hetkessä joutuisi karille valtiopäiväin puolelta ilmenevän vastarinnan vuoksi. Kuten tunnettua, oli tosiaankin vähällä niin käydä maaliskuussa 1918.[92]

* * * * *

Marraskuun 28 p:nä olin jälleen Tukholmassa. Siellä oli parhaillaan Ahvenanmaata koskeva väittely kiivaimmillaan. Leon Ljunglund oli Nya Dagligt Allehandassa asettunut puoltamaan Ahvenanmaan yhdistämistä Ruotsiin. Minä olin hänen kanssaan pitkissä keskusteluissa asiasta, mutta minun täytyi todeta, että emme voineet siinä suhteessa päästä yksimielisyyteen. Ljunglundin mielestä oli Ruotsilla oikeus vaatia Ahvenanmaata itselleen, koska saaristo ennen aina oli kuulunut Ruotsille (?) ja ainoastaan onnettoman sattuman kautta oli joutunut Haminan rauhassa emämaasta irroitetuksi. Sitäpaitsi oli meidän puoleltamme epäjohdonmukaista vastustaa ahvenanmaalaisten toivomusta päästä Ruotsin yhteyteen, kun me omasta puolestamme vetosimme kansojen itsemääräämisoikeuteen. Kuten näkyy, olivat ruotsalaisten pääargumentit jo valmiiksi muovatut.

Eivät sentään läheskään kaikki ystävämme Ruotsissa olleet näin jyrkällä kannalla tässä onnettomassa kiistakysymyksessä. M.m. sanoi minulle entinen ulkoministeri amiraali Lindman, että hän ei voi yhtyä Ljunglundin käsitykseen, että Ruotsi ilman muuta saattaisi vaatia Ahvenanmaata. Sen saadakseen täytyy Ruotsin ehdottomasti »tehdä jotakin Suomen hyväksi». Entinen kirkollisministeri professori Westman meni niin pitkälle, että sanoi, että puhetta Ruotsin vaatimuksista Ahvenanmaan suhteen on pidettävä enemmänkin romantiikkana. Pääasia on saada kansan mieliala Ruotsissa taivutetuksi ryhtymään avustamaan Suomea. Sitä varten pitäisi laatia juhlallinen julistus Ruotsille ja samalla Tanskalle ja Norjalle.

Lähimpinä päivinä palaamiseni jälkeen pidettiin useita valtuuskunnan kokouksia. Eräässä niistä joulukuun 2 p:nä teki valtioneuvos Hjelt, joka juuri silloin oli saapunut Berliinistä, selkoa siitä, mihin tuloksiin hänen ja von Bonsdorffin käynti suuressa päämajassa oli johtanut. Meidän odotuksemme olivat olleet niin suurenmoisia, että selonteko tavallansa tuntui meistä pettymykseltä. Varsinkin se seikka, että siinä pöytäkirjassa, jonka Hjelt luki, ei ollut nimenomaista lupausta, että Saksa tunnustaisi Suomen riippumattomuuden heti kun se julistettaisiin, tuntui meistä (Castrénista, Fabritiuksesta ja minusta) olevan arveluttava. Luulen kuitenkin, että arvostelimme asiaa liian pessimistisesti. Epäilemättä olivat Hjelt ja Sario oikeassa huomauttaessaan, että Suomen itsenäisyyden tunnustaminen seuraisi sopimuksesta luonnollisena johtopäätöksenä.

Tukholmassa tapasin näinä päivinä useita helsinkiläisiä poliitikkoja, jotka oleskelivat siellä eri tehtävissä, m.m. senaattori Paasikiven, maanviljelysneuvos Paloheimon, toht. Törngrenin ja professori G. von Wendtin. Viimeksimainitulta sain mielenkiintoisen kuvauksen siitä käsityksestä, joka juuri silloin oli vallalla ympärysliiton leirissä Suomen itsenäisyyskysymyksestä. Professori von Wendt oleskeli Tukholmassa varustettuna laajoilla valtuuksilla senaatin elintarvetoimituskunnalta ja oli tehtäväänsä varten neuvotteluissa sekä Ruotsin hallituksen että ympärysvaltojen Tukholmassa olevien edustajien kanssa. Mutta kun ympärysliiton suhtautuminen elintarpeiden hankintaan oli kiinteästi kytketty sen sotapolitiikkaan ylimalkaan, oli hän joutunut tekemisiin myöskin puhtaasti poliittisten kysymysten kanssa. On tunnettua, että hän tällöin sai tilaisuuden tehdä maallemme tärkeitä palveluksia vähän ennen ja heti jälkeen itsenäisyysjulistuksen. Erikoisen onnellinen seikka oli tässä se mieskohtainen luottamus, jota Englannin silloinen ministeri Tukholmassa sir Esmé Howard osoitti hänelle. On lisättävä, että professori von Wendt nautti samaa hyväntahtoista luottamusta Saksan ministerin puolelta.

Maanmiehiltäni sain mitä masentavimpia kuvauksia Suomessa vallitsevasta tilanteesta. Minusta tuntui kuin kotimaassa olisi oltu aivan sekaisin ei ainoastaan sosialidemokraattien, vaan myöskin porvarillisten taholla. Minut valtasi vastustamaton halu matkustaa kotimaahan näkemään, ovatko asiat tosiaan niin huonolla kannalla kuin sanottiin. Ennen kaikkea tahdoin saada selkoa mielialasta sosialidemokraattien keskuudessa. Ehkäpä sentään vielä oli toivoa, että maltilliset ainekset saisivat puolueessa ylivallan. Sitäpaitsi en tahdo kieltää, että vähitellen aloin tuntea itseni tarpeettomaksi Tukholmassa. Toimistoni oli tosin jäljellä ja siellä tehtiin sanomalehtipropagandaa y.m., mutta tämä työ tuntui minusta nyttemmin olevan verraten vähäarvoista. Berliinissä sitä vastoin vielä katsoin itselläni olevan tehtävää, mutta siellä en voinut työskennellä saamatta varmaa määrättyä tehtävää kotimaasta. Valtuuskunnan marraskuun 23 p:nä Berliinissä tekemän päätöksen mukaan piti sen useiden jäsenten, niiden joukossa minunkin, siirtää toimintansa Saksaan, mutta itsenäisyysjulistuksen jälkeen olivat valtuuskunnan päivät luetut. Sen sijaan tulisi virallinen lähetystö luonnollisestikin perustettavaksi sekä Berliiniin että Tukholmaan, heti kun Saksa ja Ruotsi ovat tunnustaneet Suomen itsenäiseksi valtioksi.

Päätin siis käydä Suomessa saadakseni asemasta selkoa. Vähän ennen lähtöäni pidimme vaimoni ja minä kahdet päivälliset kotonamme muutamille saksalaisille ja ruotsalaisille ystävillemme. Minä halusin kiittää heitä siitä kannatuksesta, jota he olivat antaneet meidän asiallemme, ja siitä ystävällisyydestä ja luottamuksesta, jota he olivat minulle mieskohtaisesti osoittaneet. Edelliset päivälliskutsut saivat puolittain virallisen luonteen, kun läsnä oli useita Saksan lähetystön jäseniä — ministeri von Lucius, sotilasattasea eversti von Giese, meriattasea komendööri von Fischer-Lossainen, lähetystöneuvos von Kienlin, salaneuvos Riezler, konsuli Goldbeck-Löwe ja toht. Stiewe — sekä Berliinin yleisesikunnan poliittisen jaoston edustaja tirehtööri. Steinwachs. Muiden kutsuvieraiden joukossa oli erinäisiä ruotsalaisia — amiraali Lindman, professori Fahlbeck, johtaja Sven Palme ja päätoimittaja Ljunglund — sekä meikäläisiä valtioneuvos Hjelt, professori Erich ja professori G. von Wendt. Päivälliset pidettiin joulukuun 7 päivänä. Me saatoimme siis samalla kertaa viettää Suomen itsenäisyysjulistuksen juhlaa. Tämä tuotti ilmeisesti paroni von Luciukselle suurta huolta. Kuuluiko kenties asiaan, että hänen pitäisi pitää puhe? Mitä hän siinä tapauksessa sanoisi ja mitä jättäisi sanomatta? Se oli todellakin arkaluontoinen kysymys. Hän huokasi helpotuksesta — kuulin kerrottavan — kun sai tietää, että myöskin Ruotsin entinen ulkoministeri, amiraali Lindman, oli kutsuttu. Asiahan voitiin järjestää niin, että tämä lausui julki vierasten tunteet siten vapauttaen hänet Luciuksen, tuosta vaikeasta tehtävästä. Ollakseen oikein varma, että hänen itsensä ei tarvitse esiintyä pani hän von Kienlinin soittamaan minulle ja pyytämän, että amiraali Lindmanille annettaisiin kunniapaikka emännän vieressä. Minä voin lisätä, että hän itse aikaisemmin oli soittanut kysyäkseen, onko herra Castrén myöskin kutsuttu. Minä saatoin rauhoittaa häntä ilmoittamalla, että niin ei ollut laita.

Vaimoni oli tehnyt parastansa ja tilaisuus oli onnistunut. Puheessani vieraille huomautin, että Suomi toivoo tukea ja apua sekä Saksalta että Ruotsilta uuden vastajulistetun itsenäisyytensä hyväksi, joka ilman tätä tukea kenties jäisi vain tyhjäksi sanaksi. Amiraali Lindmanin vastaus oli Suomen vapautta rakastavan kansan kaunopuheinen ylistys ja päättyi vakuutukseen, että Ruotsin kansa tervehtii vanhan veljesmaan tuloa itsenäisten valtioiden joukkoon mitä lämpimimmällä myötätunnolla. Mitäpä enempää hän saattoi sanoa? Nythän hoiti Ruotsin ulkopolitiikkaa ministeri Hellner eikä hän. Kaikki odottivat, että von Lucius nyt sanoisi muutamia sanoja, mutta hän noudatti taktiikkaansa ja vaikeni. Minun on kuitenkin lisättävä, että hän yksityisesti puhui minulle Suomesta mitä suopeimmin.

Seuraavana päivänä oli pöydässämme ainoastaan ruotsalaisia ja meikäläisiä. Edellisten joukossa valtionarkivario Clason, entinen kirkollisministeri professori K.G. Westman, aktuario Otto Järte, kapteenit Törngren ja Reutersvärd, toimittajat Ljunglund ja Langlet sekä vaimoni sukulainen sotatuomari Angur von Hedenberg, jonka kauniissa vierasvaraisessa kodissa olimme viettäneet monta mieluisaa hetkeä ja joka oli osoittanut vapausriennoillemme lämmintä harrastusta. Läsnäolevista suomalaisista mainittakoon vapaaherra Carl Langensklöld, joka viime vuosina oli ollut Tukholman järjestömme verrattomana tukena, sotilaskomitean edustaja ratsumestari Gripenberg, Konni Zilliacus, G. von Wendt sekä työtoverini valtuuskunnassa Rafael Erich, Almar Fabritius ja Bertel Appelberg. Senaattori Paasikivi ja maanviljelysneuvos Paloheimo oli myöskin kutsuttu, mutta he olivat estyneet tulemasta. Mitkään viralliset näkökohdat eivät tässä tuttavallisessa seurassa sitoneet sanoja. Läsnäolevat ruotsalaiset ystävämme olivat innostuneita ajatukseen, että Ruotsin heti ja ensimmäisenä kaikista valloista pitäisi tunnustaa Suomen itsenäisyys, kuten Valdemar Langlet äskettäin oli Aftonbladetissa vaatinut, ja kaikki olisivat he, jos se vain olisi ollut heidän vallassaan, empimättä luvanneet meille Ruotsin aseellista tukea. Vallitsi sama tunnelma, joka muutamia kuukausia myöhemmin ilmeni ruotsalaisen prikaatin muodostamisessa, kun virallinen Ruotsin jätti meidät pulaan.

* * * * *

Joulukuun 16 p:nä matkustin Suomeen Haaparannan kautta. Minä en ollut saanut passia Vorovskilta, joka siihen aikaan hoiti bolshevikkien »lähetystöä» Tukholmassa, ja matkustin niinmuodoin ilman. Haaparannasta oli helppo päästä Tornioon. Asiamiehemme K. Pietilän opastamana kävelin jään yli Handolinin sillalle ja sitten sillan alla, kunnes tulimme noin 100 metrin päähän Tornion rannasta. Pienellä kierrolla unisten vahtien huomio oli vältetty illan pimeydessä. Torniossa sain passin poliisimestarilta ja saatoin seuraavana aamuna turvallisesti astua junaan.

Jokainen tietää, miltä Suomessa siihen näytti Venäjän bolshevikkivallan puolustajat, punaiset sotilaat olivat maan todellisina valtiaina. Sen näki heidän ylimielisistä eleistään, kun he loikoilivat junavaunuissa tai kuljeksivat eri ryhmissä asemasilloilla, ja meidän omat punaisemme olivat yhtä itsetietoisia. Mutta jos puhui toiseen leiriin kuuluvain ihmisten — todellisen Suomen — kanssa, huomasi kyllä, kuinka katkeruus kuohui mielissä. Oliko sisäinen sota lopultakin välttämätön, huolimatta kaikesta, mitä sen karttamiseksi tehtiin?

Minä en tahtonut luopua vielä toivosta. W. Strömiltä jonka tapasin Helsingissä, sainkin todella kuulla, että sosialidemokraattinen puolueneuvosto oli päättänyt toimeenpanna puolueen puhdistuksen. Johdon siirtymistä äärimmäispunaisten käsiin ei tultaisi sallimaan. Oli olemassa myöskin toiveita saada venäläinen sotaväki poistumaan maasta. Sen tapahduttua olisi se vaara poistettu, mikä nyt uhkasi kiihtyneen punakaartin puolelta. Käydessäni Edvard Gyllingin luona katsoin saavani vahvistuksen sille, mitä Ström oli ilmoittanut. Myöskin Gylling toivoi hartaasti, että maa voitaisiin vapauttaa venäläisten sotajoukkojen turmelevasta läsnäolosta. Ja riippumattomuuden toteuttamiseen hän tuntui olevan yhtä innostunut kuin minäkin. Kysymykseeni, saisinko ilmoittaa Saksan sosialidemokraateille, että heidän suomalaiset puoluetoverinsa toivovat Saksan demokratian kannatusta Suomen valtiolliselle itsenäisyydelle, vastasi hän tinkimättä myöntävästi. Mutta ne kuvitelmat joiden valtaan aloin antautua, haihtuivat jälleen, kun puhuin erään miehen kanssa, joka oli lähellä Helsingin venäläistä bolshevikkijohtoa, nimittäin lehtori Smirnoffin. Kun huomautin hänelle, että Suomen ja Venäjän hyvien välien säilymiselle tulevaisuudessa on välttämätöntä, että venäläinen sotaväki viedään maasta pois, vastasi hän, ettei se käy laatuun, koska Pietari silloin jäisi suojattomaksi Suomen kautta tapahtuvaa saksalaista hyökkäystä vastaan.