Part 2

— Miksi ruoka ei enää koskaan ole valmiina, kun tulen?

Osmo astuu urhoollisesti esiin:

— Meidän on niin hauskaa puistossa, että ei Anni huomaa katsoa kelloa.

— Vai niin, poikaseni, miksi siellä on ruvennut olemaan niin hauskaa?

Nyt hätääntyivät lapset ja piirittivät Nannin kuorossa huutaen:

— Äiti älä toru Nannia, älä vaan toru Nannia, me sinne kovin tahdoimme, kun se Vanjushka on niin kiltti.

— Äiti älä Nannia tolu — soperteli pieninkin.

— Nähkääs, täti — alkoi tyttö. Juhannusyönä olimme Sannin kanssa vaan uteliaisuudesta katsomassa ryssäin tansseja. Siellä tutustuin erääseen rakuunaan, joka senjälkeen kirjoitteli monet kirjeet kanssaan kävelylle pyydellen. En vastannut mitään, enkä koskaan aikonutkaan mennä. Mutta kerran se näki, kun me lähdimme lasten kanssa puistoon, se seurasi meitä ja lapset kiintyivät siihen heti. Nyt olemme olleet yhdessä melkein joka päivä.

— Äiti älä vaan toru Nannia eikä meitä! Vanja on soittanut meille ja laulanut ja tanssittanut ja leikkinyt niin, ettei kukaan muu koskaan.

Rouva Vuorela kuunteli synkin kasvoin näitä kertomuksia, virkkoi sitte Annille:

— Tyttö parka! Et aavista mihin vaaraan olet joutunut. — Kuulkaa lapset! Äiti ei nyt toru ketään, mutta äiti tahtoo, että te ette lähde Nannin kanssa pois kotipihalta muutamaan päivään, kunnes ryssä on ehtinyt teidät kaikki unohtaa.

Seurasi äänekäs itku noita tinkimättömiä sanoja, mutta Anni tunsi kovan, jääkylmän väliseinän laskeutuvan hänen ja emäntänsä välille.

IV.

Sadetta ei tullut. Kuumia, helteisiä päiviä riitti yhä. Ruoho maassa paloi ruskeaksi, lehti puissa kellastui keskellä kesää ja alkoi karista. Pelolla katselivat ihmiset tulista kuivuutta äskeisten tuhoisien hallaöiden jälkeen.

Anni viihdyttelee pikku hoidokkejaan auringon ruskeaksi polttamalla pihanurmikolla kaivaten puiston vihreyttä, missä kosteus oli säilynyt suurten puiden ja tiheiden pensasten suojassa. Päivät olivat nyt sietämättömän pitkiä ja ikäviä. -Eivät nuo lapsetkaan muusta puhuneet kuin Vanjasta, hänestä he kertoilivat muistojaan ahdistellen Annia kaikenmoisilla kysymyksillä.

— Miksi se äiti kielsi? — Miksi ei Vanja tule tänne? — Kirjottaisit kirjelipun ja käskisit tulemaan.

Mutta tämä yhteinen suru yhdisti heitä vielä entistä lähemmin toisiinsa ja niin kuluivat päivät kadotettua ystävää muistellen ja yöt hänestä uneksien. Niin kirkastui poissa olevan kuva heidän herkissä mielissään, joten se ennen pitkää oli todellisuutta paljon korkeammalla.

— Miksi sellainen jyrkkä kielto? Miksi hän tuomitsee ihmistä, jota ei edes tunne? Vain siksi, että hän oli ryssä. Eiväthän nekään kaikki ole yhtäläisiä. Onko oikein niitä kaikkia vihata? - Ei ainakaan minun ymmärtääkseni.

Kuta enemmän hän Anni sitä asiaa ajatteli, sitä enemmän hänen myötätuntonsa kallistui Vanjushkan puolelle, samalla kuin tuo kapinoiva ääni emäntää vastaan tuli yhä selvemmin kuuluville. On ilta ja lapset nukkuvat. Rouva Vuorela oli lähtenyt tuttujensa kanssa kaupungille, Anni istui nojatuoliin ja koetti lukea.

Mahdotonta! — Kirjaimet lehdiltä hävisivät ja tilalle ilmestyi Vanjushkan hymyilevä kuva. Hän heitti kirjan ja meni ikkunan luo. Mutta tuskin oli hän sen ääreen ehtinyt, kun kuuli kadulta tuttua vihellystä. Anni kätkeytyi ikkunaverhon taakse uskaltamatta silmäistäkään alas kadulle.

— Siellä hän on! Eipä se sentään niin vähällä unohtanut, kuin luultiin!

Sydäntä hiveli odottavan onnen tuska ja aatokset salaman nopeat risteilivät mielessä eri vivahduksin.

— Hän on siellä! On kenties ikävöinyt ja kaivannut minua kuten minä häntä. On kulkenut päivin puistossa, illoin kierrellyt tätä katua toivoen tapaavansa — sillä aikaa kun minä täällä olen häntä ikävöinyt ja itkenyt. — Mutta nyt ei meitä enää mikään estä toisiamme tapaamasta! Kumminkin hän epäröi, eikä näyttäytynyt, oli kuin olisi nyt valinnan aika.

— "Ryssän tyttö" sanovat ihmiset silloin minua. Eikö niitä ole jo ennestään liian paljon. Tuleehan siitä maine, joka kerran kuuluu kotipuolellekin ja isä ja äiti kuulevat ja Samppa, kenties velikin vielä kerran palaa matkaltaan - nyt olisi sopiva lopettaa tähän koko tuttavuus.

Hän puristi aatoksissaan kurttuun ikkunaverhon, jonka takana piileksi. Sydän löi kuuluvasti ja korvissa kohisi.

Mutta seurustelevathan ryssäin kanssa monet muut minua paremmat. Niinkuin F:n neidit, kaupungin rikkaimmat. Kelpaahan ylioppilasneitostenkin upseerien kanssa myöhäisille iltakävelyille. Mitäs ne upseerit ovat muita kuin ryssiä! Tyttökoulun oppilaita, vieläpä opettajattariakin tiedetään, ja virkamiesten rouvia, joita palveliansa ovat nähneet upseerien kanssa seurustelevan. -Mitäs silloin minusta, joka olen vaan pieni _piikatyttö!_ —

— Tokkopa se Samppakaan paljon minusta välittää. Eihän se oikeastaan ollut sanallakaan sitä ilmaissut. Semmoinen oli, juro ja jäykkä. Kenties ei enää välitä senkään vertaa kuin ennen.

Astunta kadulta kuului taas selvemmin, kannukset kilahtivat ja tuttu surunvoittoinen sävel soi kulkijan huulilta kuin kutsuen kuulijaa ulos, kesäisen illan hämärään.

Ikkunaverho riuhtaistiin syrjään ja ikävöivälle kulkijalle ilmestyivät nuoren tytön kukoistavat kasvot.

— Anni, Annushka! — Tule puistoon! — ja tyttö kuuli tuossa äänessä niin hellän värähdyksen ja luki noista kasvoista sen saman, suuren kaipauksen, jota hän itsekin oli näinä päivinä kärsinyt.

Vapisevin käsin sulki hän ikkunan ja kiiruhti alas rappusia, riensi juoksujalkaa, kuin peläten jonkun itseään seuraavan, jonkun, joka tahtoisi häntä estää tapaamasta sydämensä kaivattua.

* * * * *

Puiden suojassa, sinervän hämärän kätkössä astelee Vanjushka tyttöään vuotellen. Ei ainuttakaan ihmistä näkynyt ja kaupungilta tulevat äänet sulivat täällä vienoksi huminaksi, joka soi kuin kaukaisen kosken kohina.

Nyt kuuluivat lähestyvät, kevyet askeleet ja vilahti vihreiden lehvien välistä vaalean punertava hame.

Ilo välähti silmässä muukalaisen, hymy suupielessä värähti ja syli avoinna hän tulijaa vastaan kiiruhti.

— Anni, Annushkani, sinä tulit, vihdoinkin sinä tulit!

V.

Kuutamo valaisee huonetta kuvaten suurennetun ikkunan keskelle lattiaa. Anni katselee sitä, näkemättä kumminkaan sitä mitä katsoo — hän näkee siinä vaan epämääräisiä, levottomasti vaihtelevia kuvia.

Sydän sykkii vielä rajusti äskeisestä pelosta, jos rouva nytkin sattuisi kuulemaan, että hän taas kolmatta käydessä saapuu kotiin.

Hän oli hiipinyt sisälle hiljaa kuin varjo, mutta olihan mahdollista, että se oli hereillä ja sittenkin kuuli.

Lapset nukkuivat levottomasti. Maija äänteli unissaan ja Taimi haparoi Annin tyhjää tilaa hänen kättään etsien.

— Kuinka se tulee toimeen ilman Nannia! Levottomuus ahdisti tytön mieltä sen äskeisen lupauksen johdosta, jonka Vanja oli häneltä puristanut. — Jättää paikkansa ja lapset! Kuinka se käy päinsä! Ei kukaan tunne niitä niinhyvin kuin hän, ei kukaan hoida niitä sillätavalla kuin hän itse, joka on vaalinut niitä enemmän ajan kuin itse lasten äiti.

— Täti itse ei minua varmastikaan kovin kaipaa, hän on näyttänyt viime päivinä jo kovin kiusaantuneelta. Olen odottanut, milloin se puhkeaa. On tuskallista tuo vaitiolo.

No huomennahan me saamme selvitellä — silloin sen täytyy tapahtua.

Ikkunankuva lattialla oli levinnyt ja siirtynyt ovinurkkaan päin. Anni painoi jyskyttäviä ohimoitaan ja jatkoi mietteitään.

— Eräänä aamuna, kun Taimi herää, on Nanni poissa. — Hän tepastelee yömekossaan ympäri huoneita ja huutaa: — Nanni, Nanni-i-ii! Tule Tuttua pukemaan! — Tulee sitte keittiöstä uusi tyttö ja koettaa houkutella lasta luokseen. -Missä Tutun Nanni? — Poissa on, tehtaaseen meni. — Seuraa suuriääninen itku. Uusi tyttö kyllästyy. Keittiössä kiehuu kahvi hellalle, hän rientää sinne ja tulee taas takaisin koettaen viihdytellä.

Mutta kun väki tehtaasta lappautuu aamiaislomalle, on Vuorelan uusi palvelia kadulla kolmen lapsen kanssa Annia odottamassa.

— En minä näiden kanssa tule minnekään, hän sanoo. On parasta, että tulet takaisin ja minä menen pois — ja lapset tarrautuvat hänen vaatteisiinsa ja pyytelevät tulemaan kotiin.

Miten minä sen kestän?

Tuntui tuskallisen kuumalle täällä sisällä. Hän avasi akkunan. Syksyinen tuuli puheli salaperäisesti pihapuissa ja taivaalla tuikkivat ensimmäiset tähdet.

— Vanja, Vanjushka! — Onhan hän minua kumminkin lähin, onhan hän minulle rakkaampi kuin kukaan.

Anni katseli sormusta, jonka Vanja äsken oli hänen sormeensa painanut. Se välkkyi niin vienosti, se oli kirkas ja uuden uutukainen.

— Morsian! Kyynel kihosi silmään ja huulilla väikkyi onnen hymy.

— Emmehän me täällä kauvan enää, sota loppuu ja me muutamme kotiin Venäjälle, kauvas Mustanmeren rannoille, jossa päivä paistaa ja kukat kerkiävät jo silloin, kun täällä pohjoinen vinkuu ja kinokset korkealle seinän vierustoilla kurkoittelevat. — Niin oli Vanjushka puhellut kaunista kotipaikkaansa kuvaillen.

— Tule kanssani, sanoi. Kotini kauneheksi sinut vien, äitiseni iloksi. — Ja kokoontuu kylältä koko suuri suku katsomaan minkä Ivana Ivanovitsh toi sotaretkeltään Suomesta. Kauniin toi vaimon, sanovat, solakkavartisen ja sorean. Katsokaapas sen tukkaakin, se välkkyy kuin kulta.

Niin oli Vanja puhellut ja mairein sanoin ja valoisin kuvin häntä viihdytellyt.

Anni otti sormuksen sormestaan käänteli sitä ja kädessään punnitsi. Kovin se oli ohut ja kevyt. — Mistäpä se Vanja sen paremman, olihan kullan hintakin kovin kohonnut.

— Mutta entä jos se ei totta tarkoittaisikaan, entä, jos se vaan leikkii kanssani? — Olisi kenties parempi pysyä vielä täällä toistaiseksi, odottaa ja katsella.

— Vanjushkako pettäisi! — Vanja, joka polvillaan oli rukoillut lupausta saada hänet mukaansa Venäjälle ja sen saatuaan suudellut hänen jalkojaan. Eihän sellainen rakkaus ollut mitään leikintekoa. Olisi väärin epäillä häntä.

Yön hiljaisuudessa kajahti kirkon kellon kolme kumeata lyöntiä. Tyttö sulki ikkunan, paneutui maata ja nukkui huulillaan rakkaimpansa nimi.

VI.

Pitkällistä kuivuutta seurasi loppumaton sade, joka öin päivin virtanaan valui harmajalta, tuhruiselta taivaalta. Kadut tuntuivat pehminneen perustuksiaan myöten ja katuojissa virtasi sakea vesi pieninä purosina.

Sähkökello soi, aamiaistunti oli tullut. Koneet seisahtuivat, naiset pukivat kiireellä päälleen ja lappautuivat ulos tehtaan rautaisesta portista.

Anni oli saanut asunnon tehtaan lähettyviltä, joten ei muuta kuin puikahtaa kadun kulmauksesta.

Eipä ollut ylellisyydellä pilattu, tämä pieni kamari kellarikerroksessa. — Tutiseva pöytä, pahainen vuode ja pari maalaamatonta tuolia muodosti sen kaluston. Uunin nurkassa seisoi vielä ruokasäiliö — pystyyn käännetty tavaralaatikko, mutta sen verhoksi oli levitetty puhdas, vanhasta esiliinasta ommeltu verho. Pöytää kattoi valkea liina ja ikkunalaudalla oli kukkiva verenpisara.

Yhteisvoimin Vanjan kanssa oli tämä pieni koti pantu pystyyn, ja se oli nyt kumminkin Annin oma.

Hän etsi esille ruokavaransa, kylmiä perunoita, suolaa ja vettä. Maitokaupan edustalla oli niin suuri "jono", että hän katsoi viisaimmaksi ensin syödä aamiaisen ja "jonottaa" loppuajan saadakseen maitoa illaksi.

Hän taittoi kappaleen mureannäköistä leipää ja katseli palasta: — Kuin murha-ase! Pitkät, terävät akanat ja kokonaisina jauhettujen kaurojen kuoret törröttivät uhkaavina vastaan taitetusta syrjästä. O'at silmissä suurenivat, nälkä katosi, mutta omituinen hiukaiseva tunne, joka viime aikoina oli alkanut kalvaa sydänalaa, tuntui taas ahdistavan.

— Olisi voita tuohon päälle, niin saattaisi sitä syödä — hän ajatteli, mutta eihän hän ollut voita nähnytkään, sitte kun Vuorelasta lähti. Koko syksynä ei ollut korttivoita jaettu muruakaan ja salakauppiasten välityksellä se maksoi 16—18 mk. kilo, eihän Annin palkka sellaisiin riittänyt.

Sillävälin oli maitokaupan edustalla odottajien luku vaan kasvanut. Anni kävi siihen kumminkin, vaikka toivottomalle näytti seisominen Jokaisella kadulla sateen virtanaan valuessa. Jono liikehti lakkaamatta. Kukin koetti vartioivan miliisin silmän välttyessä päästä hiukan naapuristaan edelle ja nuo vakinaiset jonottajat, pienet poikaviikarit, joilla oli tällä alalla suuri taito ja kokemus, onnistuivat vähitellen tunkeutumaan loppupäästä etumaisten joukkoon. Varsinkin käyttivät he hyväkseen hetkeä, jolloin naapuri sattui olemaan innokkaassa keskustelussa tai väittelyssä.

— Minulla on kuusi pientä lasta enkä neljään päivään ole saanut niille pisaraakaan maitoa -kuuli Anni vieressään seisovan vaimon lausuvan naapurilleen.

— Kuinka kauvan tätä kärsimme? — vastaa toinen.

— Mikäs on, täytynee sitä kärsiä toistaiseksi.

— Kuulutko yhdistykseen?

— Olen minä siihen kuulunut jo toistakymmentä vuotta.

— Ja puhut noin rauhallisesti! Aikonet antaa lopuksi lastesi kuolla nälkään.

— Ei nyt sentään nälkään, jos joku apu on saatavissa.

— Etkö ymmärrä, että tämä on herrojen vehkeitä, että ne aikovat tappaa köyhälistön nälkään korvaukseksi kunnallisäänioikeudesta ja kahdeksantuntisesta työpäivästä, jotka pakoitettiin meille myöntämään. Täällä me seisomme sateessa likomärkinä kaiken päivää saadaksemme tilkan maitoa lapsillemme, sillä aikaa kun meijerissä salaa valmistetaan juustoa ja ajetaan maitoa hotelleihin sadoin litroin. Oikein tekivät Turussa, menivät, _ottivat_ voit herrojen makasiineista ja keskenään jakoivat. Täälläkin vielä pommitetaan ilmaan tuo meijeri, niin maitoa tässä kaupungissa on riittämään saakka kuten ennenkin. Sotamiehet kyllä tulevat avuksi. Ei muuta kuin vihjaista vaan niille, niin valmiita ne pojat ovat tulemaan.

— Sinun mielestäsi olisi asia niin yksinkertaisesti autettu. Etkö tiedä että me nyt kärsimme turkulaisten voiryöstöistä. Meiltähän loppui heti senjälkeen korttivoi, sekin vähäinen mikä oli ennen.

— Niin, mutta me pannaan herroille kiusa kiusaa vastaan.

— Et varmaankaan ole meidän paikkaisia.

— En olekkaan, mitä se tähän kuuluu?

— Ajattelin vaan, kun intoilet noin rajusti.

* * * * *

Samassa puhalsi tehtaan pilli. Anni oli jo päässyt likelle ovea, kun sai luovuttaa paikkansa toiselle ja kiiruhtaa työpaikalleen.

Taas seisoi hän keskellä jyskettä ja surinaa hoidellen pitkää, kieppuvaa käämiriviään, joka huristen pyöri hänen edessään.

Käämit pyörivät, vyyhdet pyörivät ja aatokset kiersivät alituiseen ainaista kehäänsä:

— Jättää vanhukset, koti ja veli, joka kenties kerran vielä palaa vieraalta maalta. Lähteä outoihin oloihin, kohti tuntematonta tulevaisuutta, lähteä salaa kaikilta, kenellekkään hyvästiä heittämättä. — Eivät vanhukset suosiolla luovuta. Jonakin pimeänä iltana he sitte astuvat eteläänpäin lähtevään junaan. Neljän, viiden tunnin kuluttua on hän taakseen jättänyt kaiken sen, mikä hänellä ennen elämässä on ollut rakkainta, ja vuorokauden, parin, kuluttua hän tuskin koskaan enää saa kuulla suomenkieltä puhuttavan.

Tätä ajatellessa tuntui se hänestä niin, kuin tuntui ennen lapsena kotokaivon mustaan syvyyteen katsellessa: Päätä huimasi niin, että täytyi heittäytyä maahan ja tarrautua lujasti kiinni piharuohoon.

— Vieras seutu, vieras maa! Jokainen puu, pensas ja kivi on outo. Itse maan multakin on vieras, musta, väkevä — täällä harmaa, saven sekainen.

Koneet ryskivät pauhaten. Tuntui kuin olisi hän jo menossa ja juna kiitää hurjaa vauhtia läpi lakeiden niittyjen ja lukemattomat harmajat ladot kyyköttävät silmänkantamattomiin. Palavan kydön haju tunkeutuu avonaisesta vaunun ikkunasta ja siellä täällä kohoaa lentoon joku säikähtänyt kurki.

Mutta vauhti kiihtyy yhä hurjemmaksi. Juna kiitää kuin siivillä, ilma korvissa surisee ja soittaa. Kohta loppuvat tasangot, jää taakse koko kotiseutu. — — Tekisi taaskin mieli heittäytyä maahan ja tarrautua kiinni piharuohoon. — Hän solmieli katkenneita langanpäitä, pysäytteli käämiä, korjaili ja pani uudelleen pyörimään. — Kumma, lohduton tunne sydänalassa nousi taas uhkaavana. Päätä huimasi, hän koetti istualtaan ohjata konettaan.

Hyvän tuoreen maidon maku herahti äkkiä suuhun ja hän näki samassa lypsinkiulun, jossa maito hyllyävän, valkoisen vaahdon peitossa höyrysi, lämpöisenä, hyväntuoksuisena.

Hän karkoitti kuvan, kun toinen heti sukelsi esiin. Hän oli paistavinaan pihvejä Vuorelan keittiössä. Tuossa ne jo valmiina kauniin ruskeina miellyttävästi tuoksuivat saaden veden suuhun herahtamaan. Lapset ympärillä hääräilivät kysellen, oliko ruoka jo pian valmista.

— Älkää hätäilkö! Nannin pitää ensin ottaa pullat paistumasta, — oli hän heille sanovinaan, vetäisten samalla pellillisen kauniita punasenruskeita vehnäleipiä ulos uunista.

— Tuttu saa ensin. Se on kuuma, ota esiliinan helmaan.

Hän oli itsekin maistamaisillaan, kun jostain vyyhdestä taas katkesi lanka ja hän huomasi taas missä oli.

— Voi hyvä Isä!

Nuo valve-unet olivat vielä paljon kiusallisemmat kuin yölliset unelmat, joissa usein myöskin toistuivat nuo ruokakuvittelut.

Hiukaiseva tunne sydän-alassa tuli yhä voimakkaammaksi. Käämit ja vyyhdet pyörivät, koko huone pyöri ja ruski, kuin olisi se liitteistään irtautunut. Harmaa sumu kohosi silmien eteen estäen mitään näkemästä. — Melu ja ryske kuului enää vaan jostain hyvin kaukaa yhä edeten, kunnes se kokonaan lakkasi kuulumasta.

VII.

Anni tuli täydelleen tajuihinsa vasta omassa huoneessaan, jonne työtoverinsa olivat hänet saattaneet. He olivat lähteneet ja hän lepäsi hiljaa katsellen kadulle, josta ohikulkevien jalat vaan näkyivät tänne alas kellarikerrokseen.

— Kunpahan Vanja pian tulisi! Kuinka hitaasti kului aika! Kellon viisarit olivat kuin kiinni tervatut. Ilta hämärtyy, pimeä hiipii huoneeseen ja yksinäisyyden tunto kasvaa.

Huone oli kostea ja kylmä. Hän koetti nousta, sai vaivoin sytytetyksi tulen ja sen ääressä lämmitellen mietiskeli:

— Jokohan se Tuttu nukkuu? Onkohan tuo uusi hoitaja pukenut sen ja peittänyt hyvin, ettei kylmety.

— Mitenkähän jaksavat kotona? Äidin jalkaa on varmaankin taas kovin kolottanut, kun ovat näin sateiset ilmat. Siellä hekin nyt varmaan istuvat tuvan takkavalkean ääressä, äiti sukkaa kutoen, isä jotakin veistää näperrellen, alakuloisessa keskustelussa, miten päästään keväimeen näillä niukoilla rehuvaroilla ja miten riittää uutiseen tämän vuoden viljasato, josta halla heinäkuun alussa puolet vei ja jäännöksestä puolet poltti loppukesän tulinen kuivuus.

— Entä Kokkolassa? Siellä ovat paremmat maat. Joki suojelee kotipeltoja hallalta ja lauhduttaa suurinta kuivuutta. Mutta totisena kulkee Samppa, mietteissään ja harvasanaisena, syvä, synkkä ryppy silmäkulmien välillä, kun hän lapsuutensa ystävää muistelee, jota ei kohta vuoteen tavannut.

— Ilta pimentyy, missä viipyy Vanja? Hän katselee ikkunasta kadulle, joko tulevan näkyisi. — Sade oli tau'onnut ja vinha pohjatuuli lakaisi taivaalta pilvenriekaleita. Iltatähti tuikehtii ystävällisesti tänne alas.

Vihdoinkin lähenivät tutut askeleet. Anni aukaisi oven.

— Kauvan viivyit tänä iltana!

— Vanja sulki hänet syliinsä.

— A' sitä iloisempi olet, kun kauvan odotettuasi lopulta tulen. Mitä? taas ovat silmäsi vesissä! — Mikä nyt on taas ollut?

Tuli tässä vähäsen ikävä, kun muistelin kotiani ja niitä Vuorelan pikkulapsia.

Vanja vihelsi. — Toisen lapsia ikävöit! Ka Venäjälle tulet, omia lapsia saat, saat tuvan täydeltä.

— Mutta pidithän sinäkin niin paljon siitä pikku Taimesta.

— A' venäjänmies rakastaa aina naisia ja lapsia, missä niitä vaan näkee.

— Rakastaa kaikkia, joita näkee, ja yhtä paljon — ihmetteli Anni, mutta ei puhunut mitään.

Siinä he sitte istuivat, hiipuvan hiilloksen edessä, eikä puhe kumpaiseltakaan tahtonut luistaa.

— Soita, Vanjushka, laula pois ikäväni, jonka täällä yksinäisyydessä sain — ja Vanja otti seinältä balalaikkansa, näppäili ensin hiljaa säveltä tapaillen.

Jo virisi virsi, paisui sävel, kohosi laajana ja leveänä. Pehmeänä, soinnukkaana hyväili se kuulian korvaa unelmiin tuuditellen.

Ja Annin eteen avautuu laaja hedelmällinen maa, korkea, kuulakka taivas, jota valkoiset poutapilvet purjehtivat ja alla meren syvä, tumma sini, joka tyyneellä pinnallaan taivaan väriä kuvastaa. — Siellä väkevät mustamultaiset pellot, joitten povista pusertuu runsas sato. Siellä vilkas, iloluontoinen kansa leikkien, tanssien elojuhlaansa viettää korjattuaan pelloiltaan valkean viljan. - Siellä kypsyvät kirsikat, ja notkuvat rehevien hedelmäpuiden oksat ylen runsaan taakkansa painosta. Siellä herkistyy ihmismieli anteliaan luonnon hemmoittelemana. He leikkivät, ilakoivat kuin lapset, nauravat, laulavat, lempivät, syleilevät, suutelevat toisiaan. — Ja riemu raikuu kauvas ja kevät kukkii ja tuulet lauhasti puhuvat, siellä — sillä aikaa kun pohjolassa pakkanen paukkuu, kinokset räystäiden tasoille kurkoittelevat ja kansa totisena ja jurona mietiskelee, miten riittää vaivalla saatu musta leipä, josta halla sydänkesällä korjasi puolet, jäännöksestä toisen puolen poltti suuri pouta.

Vanjushka lopetti ja laski soittimen kädestään. Anni painoi päänsä hänen olkaansa vasten puhellen.

— Minä näin sinun kauniin kotiseutusi, se tuli eteeni kuin taulu soittaessasi, vielä kauniimpana sen näin, kuin minkä olet kertoessasi kuvannut.

Vanjushka kätki hymynsä ja puheli mairitellen. — Sinne me lähdemme pian, sinä ja minä. Siellä maamushkani sinut ottaa ilolla vastaan. — Kah, Vanjushkaa! Kauniin toi vaimon sotaretkeltään. Hiukan surullinen se vaan on, meillä täytyy kaikkien näyttää hyvää tuulta. — Koetappas, tyttöseni jo täällä heittää pois tuo surullinen muotosi.

— Enhän minä siellä enää sure, niinkauvan vaan on ikävää, kun kaikki on keskeneräistä.

— Onhan se päätetty, samantekevää, siellä tai täällä, minun olet jo nytkin, eikä kukaan saa sinua minulta. Ei isäsi, ei veljesi, ei kukaan elävänä pääse, joka aikoo meidät erottaa.

Hän hyväili tytön päätä, kietoi kaulansa ympäri hänen pitkät palmikkonsa ja suuteli niiden kellertäviä latvoja.

— Ei ole kukaan niin rakas, kuin sinä, en ole vielä nähnyt tyttöä sinun veroistasi.

Niin puheli mies ja tyttö oli vaipunut siihen onnelliseen hurmioon, jonka aina tuotti Vanjan läheisyys, tuo pehmeän käden hyväily ja hänen sanojensa hellivä sävy.

— On hyvin, niinkuin on. En toisin soisi olevan. Kunhan vaan _kerran_ saa olla onnellinen, tulkoon sitte jälestäpäin mitä tahansa.

Niin ajatteli tyttö levätessään ystävänsä sylissä, huomaamatta, miten tämä liian usein katsoi kelloon.

Mies nousi, kantoi tytön vuoteeseen, peitteli huolellisesti, poskea hyväili hyvää yötä toivotellen ja lähti ulos.

Hän kulki kiireellä yli aution kaupungin, kilahti kannus, elehtii suupieli ja kasvoilla näkyy tyytymätön ilme.

Hän oli tullut viipyneeksi Annin luona liian kauvan.

VIII.

Eräänä iltapäivänä joulun alla, kun Anni istui yksin huoneessaan vaatteitaan paikkaillen ja hämärää tulevaisuuttaan mietiskellen aukeni ovi ja sisään astui tytön hämmästykseksi Kokkolan nuori isäntä.

— Samppa!

— Terveisiä sieltäpäin. — Hän ojensi suuren, tukevan kouransa ja puristi voimakkaasti Annin kättä.

— Tulinpa katsomaan, vieläkö elät.

— Elänhän minä.

— Olen sinua odottanut joka markkina-aikana sinne meidän kortteeriin tulevaksi kotipuolen asioita kuulemaan, kuten ennen tapasit tulla. Eipä sinua sinne kuulunut, näyit unohtaneen.

— En ole tullut tulleeksi. — Istuhan nyt hetkeksi. Annin mielessä pyöri kysymys: Tiesikö Samppa hänestä mitään. — Jos se hyvinkin oli kuullut, mutta ei ollut ensi aluksi tietävinään -ja hän vältti huolellisesti Sampan katsetta.

— Äitisi kun kuuli, että lähden kaupunkiin pani mukaani tämän käärön ja käski minun sinua katsomaan, kun et kuulu kotiasikaan kirjoittaneen.

— Sinä löysit tänne.

— "Kysyjä kylän löytää, hakija talon". Vuorelan rouva neuvoi.

Anni hengitti jo vapaammin. Samppa ei tietänyt mitään. Hän oli ensin pelännyt Sannin hänet tänne johdattaneen, silloin olisi ollut syytä epäillä hänen tietämättömyyttään.

— Mutta miksi et kotia tullut, kun kerran siitä paikastasi lähdit?

— Enhän minä sinne talveksi, kuluttamaan heidän vähiä ruokavarojaan, kun en kesällä tullut lähteneeksi töitten aikana.

— Tule mukaani, vien sinut kotiin jouluksi, näyt laihtuneen ja kalvenneen, ei sinulle näy tehdas sopivan.

Niin huolehtivasti katselivat Annia nuo rehelliset harmaat silmät. Häntä hävetti ja tuntui niin tukalalle. Voi jos se tietäisi!

— En minä nyt ainakaan jouluksi.