Part 1
JÄÄKÄRIN SISKO
Kirj.
Ilma Virtala
Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1918.
I.
Kaksi tyttöstä istui sillan kaidepuulla katsellen hitaasti laskeutuvaa juhannusillan aurinkoa. Lahden pinta välkkyi monin värivivahduksin ja selällä, missä painuvan päivän kaari näytti koskettavan veden rajaa, hehkui meren pinta purppurassa, joten kaukainen karikko näytti kuin puhtaassa kullassa uiskentelevan.
* * * * *
Neitosista nuorempi, tummatukkainen, vilkassilmäinen tytöntylleröinen katseli tarkkaavaisella mielenkiinnolla ohikulkevia ja hymähti tyytyväisenä nähdessään yhä useamman tyttötuttavansa kääntyvän sillanmutkasta Hupisaarelle.
Mutta toisen kasvoilla asui vakava surumielisyys ja hänen siniset silmänsä katselivat kauvas ulapalle, kuin vuotellen näköpiiriinsä ilmestyväksi sitä, jota ikävöi.
Sanni yhä jatkoi huomioitaan.
— Tuokin on vielä tähän asti pitänyt itseään liian hyvänä venäläisten tansseihin, jopahan kelpaa senkin tulla — ajatteli hän, saaden vahvistusta hartaalle halulleen astua hänkin ensi kertaa tuolle houkuttelevalle, kielletylle alueelle.
— Kunpahan vaan saisin mukaani tuon Annin! — Tokkopa siitä nyt pahenisi, vaikka käväsee katsomassa, pääseehän sieltä pois, ellei miellytä.
Hän katselee toveriaan ajatuksiaan jatkaen:
— Olisipa minulla tuommoinen hoikka vyötärys! — Entä nuo pitkät kellervät palmikot, jos ne yhdeksi letittäisi tulisi siitä käsivarteni paksuinen.
* * * * *
— Mitä sinä minusta katselet?
— Ihmettelen vaan, kun siihen taas jäit äänettömänä tuijottamaan, vaikka lähtiessä luvattiin olla "reilulla" päällä. Kuuletko tuota soitontahtia ja näitkö miten väkeä lappautuu Hupisaareen viettämään juhannusyötä?
— Minusta tuntuu niin ilkeältä sinne mennä.
— No mikä on vikana?
Anni oli vaiti. Pehmeinä, kiehtovina tulivat soiton säveleet, kuin kutsuen, houkutellen.
— Sentähden minä vaan, näetkös, kun ne ovat ryssäin tanssit.
— Ovatko ne sitte huonompia kuin muut? Olet lapsellinen, Anni, tahi on tuo ajatus sen hyvän emäntäsi istuttama. Hänhän soisi sinun aina pysyvän samanlaisena, kilttinä lapsentyttönä, jommoisena olet häntä viidettä vuotta palvellut.
Sanni puhui varmana, vakuuttavana, vaikka sisässään kuuli kieltelevän äänen.
Kaksi ohikulkevaa sotamiestä lyöttäytyi tyttöjen seuraan.
Toinen jalkaväkeen kuuluva, keskikokoinen, vaaleahko, rokonarpinen, puhui auttavasti suomea. Toinen rakuuna, hoikka, notkealiikkeinen. Sen tukka oli pehmeä, kähertyvä, pikimusta, suupielissä, mustien viiksien alla karehti hymy ja silmänpohjassa vilahti veitikka.
Hän katseli Annia herkeämättä puhellen omaa kieltään, josta tyttö ei sanaakaan ymmärtänyt, olipahan vaan niin paha olla, kun se niin katseli, mutta Sanni oli jo täydessä keskustelussa toisen kanssa.
— A' mikä nimi, kaunis neiti? — virkkaa Annin hämmästykseksi rakuuna. Hänkin siis osasi suomea.
— Anni minä olen.
— Aa', Anni, Annushka. — Minä Vanjushka, Vanja Ivanovitsh Stanovitsh.
Anni oli vastahakoinen keskusteluun ja vastaili niukasti vieraan kysymyksiin. Sotamiehet alkoivat nyt innokkaasti pyydellä tyttöjä tanssimaan. Sanni, jonka mieli sinne juuri paloi, oli valmis lähtemään. Hän kääntyi vielä epäröivään Anniin.
— Tule nyt!
Ei tässä vastustelu auttanut ja niin sitä asteltiin neljin tanssipaikalle Sanni edellä uuden tuttavansa kanssa, Anni jälessä rinnallaan tumma rakuuna.
* * * * *
Tyynen, ihanan juhannusyön hämärä lepäsi yli uneliaan meren, kätki verhoonsa Hupisaaren, loi omituisen herkkyyden mieliin ja säveleet nuo meille niin tutuksi käyneet venäläiset kappaleet soivat pataljoonan soittokunnan torvissa tänä yönä aivan uuden, erikoisen viehätyksen, synnyttäen sielussa oudon tunneaaltoilun.
Ja kun Vanjushka kietoi käsivartensa Annin hoikille vyötäisille oli kosketus hellä ja hyväilevä ja noiden tummien silmien katse tunkeutui syvälle sydämeen.
Kuin siivin he kiitivät!
— Miilaja Annushka! Kuinka kevyt olet käsissäni! — hän sanoi puristaen lievästi tytön vartta.
Se oli yhtä menoa ja pyörimistä sen illan, kun yksi käsistään päästi, tuli toinen jo tanssiin pyytämään, varsinkin eräs inkeriläinen vänrikki piti kovasti puoliaan.
Mutta kerran ei Vanja päästänytkään hänen kättään.
— Padjom gulait, Annushka!
Vierellä seisovan vänrikin kasvoille levisi harmi, mutta toinen vaan kädestä pidellen veti tyttöä mukanaan pois tanssilavalta.
He tulivat saarta ympäröivälle hiekkakäytävälle. Annista tuntui, että hänen _pitäisi_ vetää kätensä pois, mutta kun hän koetti sitä irroittaa, veti toinen sen kainaloonsa.
Leuto merituulen henkäys hyväili miellyttävästi kuumenneita kasvoja. Vanjan käsi oli pehmoinen, siromuotoinen, miellyttävä. Anni tuli sitä verranneeksi Sampan karkeaan, työnkovettamaan kouraan.
Tämän muisto sai hänet hetkeksi hiukan alakuloiselle mielelle.
— Kenties ryhdyt ryssäin kanssa sinäkin, kuten moni muu tässä kaupungissa — oli Samppa sanonut viime markkinoilla tavattaessa — niin hän sanoi, ja syvä,- synkkä ryppy oli silmäkulmien välissä.
— Kah, mitä nyt, Annushka? Sitä vänrikkiäkö. Ai, ai, jos se uskaltaa tänne!
Käsi tapaili miekankahvaa. Välkähti kiiltävä teräs, mutta samassa takaisin tuppeen livahti ja äskeinen kasvojen tuima ilme vaihtui mitä herttaisimpaan hymyyn.
— Sinä kaunis tyttö! Kaikki sotilaat katselivat. Katsoppas Ivana Ivanovitshiä, kauneimman sai taas tytön.
Uusi, ennen salassa piillyt tunne pulpahti esille nuoren tytön sydämessä. Hänkö, täti Vuorelan lapsenhoitaja! Oliko hän kaunis? — Ei sellaista ollut vielä kukaan aikuinen hänelle sanonut, lapset joskus hyvillään ollessaan lepertelivät:
— Sinä olet nätti tyttö, Nanni, olet Sannia paljon kauniimpi.
— Olisiko _hänenkin_ mielestään niin? — Saattoiko sen sanoja uskoa?
Mutta vierellä kulkeva muukalainen näytti totta tarkoittaneen.
— Ja ljublja — arvaappas, mitä se merkitsee? Tyttö punehtui. Hän tiesi, mutta ei sanonut tietävänsä.
— Sen opetan sinulle ensi kerralla, kun tavataan.
Anni koetti peittää punastustaan ja pysähtyi taittamaan lepän vesaa, mutta tunsi silloin suudelman poskellaan.
Tyttö hätkähti ja vetäytyi kauemmaksi.
— Pelkäät vierasta, pikku tyttö. — Ei Vanja enää, ei koskaan enää.
— Lupaatko sen?
— Varmasti lupaan, Annushka!
Huulet hymysivät, valkea hammasrivi välähti ja silmän pohjassa pälyi veitikka.
— Mennään pois. Sanni ehkä odottaa. On aika lähteä kotiin.
He kiersivät ympyränmuotoista hiekkakäytävää, joka kapeni täältä päästä ollen suurien puiden varjostama. Mies sivulla kulkien taivutti lehvät tytön tieltä ja, kun käytävän katkaisi pieni oja, lennähti tyttö kevyesti sen yli, Vanjan harjaantuneitten käsivarsien kohottamana.
Vain sillanpäähän sallivat tytöt sotilasten saattaa itseään ja siitä lähtivät he kahdenkesken kävelemään pitkin autioita katuja kaupungin toiseen laitaan.
— Sinullapa taisi olla perin hauskaa — virkkoi viimein purevalla äänellä Sanni. Sinulla, joka olit niin vastahakoinen sinne lähtemään.
Toinen ei vastannut ja äänettöminä jatkettiin taas matkaa.
* * * * *
Kotipihalle päästyään istahti Anni pihakeinuun vilvoittelemaan. Siinä hänen hiljaa kiikutellessaan ummistuivat silmäluomet, aika tuokiossa vaihtui ja puoliunessa hän uudelleen eli vuosi takaperin viettämänsä juhannuksen.
* * * * *
Hän istuu oman luhtinsa kynnyksellä ruumiissaan miellyttävä puhtauden tunne. Kaikki kaupungin tomut on kylvetetty pois täällä kotoisessa kylyssä, josta tuoreitten vihdaksien tuoksu on jäänyt irrallaan olevaan tukkaan. Porraspäihin on juhannuskoivut juhlan kunniaksi asetettu. Ilmassa tuntuu palavan kydön haju ja kaukana, loputtomien lakeiden vainioiden takana laskeutuu aurinko etäisen metsän taakse, joka tummansinisenä juovana rajoittaa avaraa näköpiiriä.
Äiti kävelee pihapolkua tuvan ja aitan väliä, onnahtaa toista jalkaansa, jota leini taas kevätaikana on ahdistellut ja puhelee mennessään.
— Saisit sieltä jo tulla kotia, ainakin ensikeväimeen. Kyllä olen katunut, kun annoin sen Kantolan Tiitan sinut sinne kaupunkiin toimittaa. Herraskaisemmaksi taidat vuosi vuodelta siellä käydä, tokkopa täällä enää työhön kykenisitkään.
— Kyllä minä, äiti, kotia tulen, kun se Tuttu vaan tulee vähän suuremmaksi, että saatan sen jättää.
— Tuttu, sanoit?
— Niin se pienin tyttö. Taimihan sen nimi on, mutta ne isommat lapset alkoivat sitä sillä nimellä kutsua.
— Hm. — Eiköhän se vaan liene kaupungin elämä joka on alkanut sinua viehättää. Ei taitanut minulle tulla tyttärestä apua ja poikakin on maailman markkinoilla — puhelee eukko ja astuu tupaan, samalla kun isäukko pistäytyy pihalle paitahihasillaan ja piipunnysä suussaan. Hänen kasvonsa oikein hohtivat puhtauttaan kuten tuo valkea, kotikutoinen pellavapaitansakin. Hän oli aina yhtä reipas ja nuorekas, ei häneen tuntunut pystyvän aika eikä työ.
* * * * *
— Kuule Anni, lähde hyppyyn meidän kanssamme Jokipellolle!
Siellä olivat veräjän takana Toiskan tytöt ja Kokkolan Samppa.
— Tulkaa hetkeksi tänne pihalle istumaan. Olen heti valmis. Minä letitän vaan tukkani.
Tytöt tulivat veräjästä. Samppa loikkasi aidan yli. Anni huomasi heti, miten hän oli vuoden aikana paljon miehistynyt.
* * * * *
Tytöt istuivat luhdin portaille jutellen omista asioistaan. Isä ja Samppa kuistilla keskustelivat matalalla äänellä joten Anni tuskin kuuli mistä ne puhelivat.
— Onko Joukosta kuulunut mitään? — kuului Samppa kysyvän.
— Tuli tässä tuonnoin Ruotsin kautta kortti. Terveenä kuuluu olevan. Eipä sieltä muita tietoja saakaan, nyt eivät enää tahdo kortitkaan kulkea.
— Kadun, etten silloin lähtenyt Joukon matkaan.
— Tarvitaanhan sitä miehiä täälläkin. Mikäs meille neuvoksi, jos kaikki nuoremmat miehet meren takana ja akat ja vanhukset vaan kotosalla silloin, kun kerran noustaan panemaan ryssän mellastuksille raja. Siihen on kerran vielä pakko ryhtyä, eivätkä ne pojat sieltä siihen hätään joudu, pääsevätkö ollenkaan sieltä takaisin, kuka sen tietää?
— Ei se Saksa sentään ole mikään ryssä.
— No ei sen pitäisi olla.
— Ei luulisi.
Siihen katkesi keskustelu. Kumpikin vaipui mietteisiin ja heidän kasvoillaan asui syvä totisuus.
* * * * *
Huvipaikka oli tasainen niitty korkeiden koivujen ja rehevien leppien ympäröimä. Siellä istuskeli jo joukko nuorta väkeä ja tyttöjen koreat kansallispuvut muodostivat iloisen värileikin vihreätä maata vasten.
Pian pyöri piiri ja kaikui laulu hiljaisessa kesäyössä.
"Naapurin poika se pellollansa korjaili apiloita. Naapurin poika se pellollansa korjaili apiloita.
Silmäili, silmäili nättiä tyttöä ja välill' oli vino aita. Silmäili, silmäili nättiä tyttöä ja välill' oli vino aita.
Vino aita oli välillä, vaan lempi se leimahteli. Vino aita oli välillä, vaan lempi se leimahteli.
Niityllä, niityn mättähällä se poika ajatteli. Niityllä niityn mättähällä se poika ajatteli."
Parit vaihtuivat, mutta Samppa pyöritti Annia piirissä laulun loppuun.
"Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin, niin eikö me mentäis' yhteen. Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin, niin eikö me mentäis' yhteen.
Syksyllä, syksyllä korjattaisiin aittahan pienet lyhteet. Syksyllä, syksyllä korjattaisiin aittahan pienet lyhteet."
Yö kuluu. Joesta kohoaa lämpöinen huuru, jostain lähikoivusta kukahtaa käki ja nuorissa sydämissä läikähtää lämpöinen tunne.
* * * * *
Anni tulee kotiin ja astuu juhannuslehvillä koristettuun luhtiinsa ja heittäytyy vuoteelle riisuutumatta. Hetken kuluttua kuuluu hiljainen koputus ovelta.
— Kuka on?
— Minä.
Olisi Anni sen kysymättäkin tietänyt. Hän nousi ja avasi Sampalle oven.
Leveällä tilalla he sitten lepäsivät. Poika loikoi selällään kädet ristissä pään alaisena, tyttö laidalla sivuuttain kyynäspäähänsä nojaten.
— Onko sinun hauska olla siellä kaupungissa?
— Joskus on, joskus ei, mutta eipä ole tullut poiskaan lähdettyä.
— Luulin sun jo jäävän tänne olemaan, mutta takaisin taidat taas mennä.
— Takaisin minä menen nyt ainakin tämän kerran. Ajattelin, että vielä vuoden olisin.
Syntyi vaitiolo. Samppa hyräili äskeistä laulua.
"Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin, niin eikö me mentäis yhteen. Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin, niin eikö me mentäis yhteen.
Syksyllä, syksyllä korjattaisiin aittahan pienet lyhteet. Syksyllä, syksyllä korjattaisiin aittahan pienet lyhteet."
Mutta Pohjolan lyhyt kesäyö olikin jo kulunut. Linnut livertelivät pihapuissa ja nouseva aurinko lähetti kimpun kirkkaita säteitä luhdin ikkunaluukusta sisälle. Samppa nousi ja antoi kättä.
— Tulethan sitte taas markkinapäivänä sinne Hetmannin pihaan. Tule siinä heti toriajan jälkeen, silloin olemme siellä. Saathan kuulla kotikuulumisia.
— Kyllä tulen, aina sitä jonkun tapaa.
— Ainakin minut.
— Hyvä on.
Mutta poika piteli yhä hänen kättään omassaan.
— Kuinka sinun kätesi on hienoinen! Ei näissä maantöissä nahka noin pehmoisena pysy.
— Välipä tuolla, vaikka on karkeampikin. Poika hymähti tyytyväisenä. Kumpikin luuli ymmärtävänsä takana piilevän ajatuksen.
— Tulethan vielä iltamiin illalla.
— Tulen tokikin. Huomenna täytyy taas takaisin kaupunkiin.
— Näkemiin sitte.
— Hyvästi.
Anni sulki oven hänen jälkeensä riisuutui nukkumaan ja vaipui sikeään uneen huulillaan onnekas hymy.
* * * * *
Tyttö kiikussa heräsi ja hieroi silmiään. Hän luuli melkein nukkuvansa kotonaan omassa luhdissaan. Mutta silloin kuului kuin jostain kaukaa venäläisen valssin rytmikäs tahti ja hänen ohuesta puserostaan lemahti vieras, tympäisevä haju. Tuli niin paha olla. Kylmäkin tuntui puistattavan. Hän nousi, kävi sisälle, mielessään outo levottomuus.
II.
Anni istuu lattialla pieni, valkokutrinen, tyttö sylissään, kahden isomman lapsen leikkiessä hevosta hänen pitkillä palmikoillaan.
Heinäkuun aurinko hellittää tulista hellettään avoimesta ikkunasta. Ei tuulen henkäyskään lievennä tätä tukahuttavaa kuumuutta.
— Istu hiljaa Tuttu. Nanni opettaa sinua puhumaan.
Pienokainen totteli. Laittautui vakavasti istumaan ja silmissä harras ilme odotti tärkeän toimituksen alkamista.
— Nannin — oma — Tuttu. — Nanni — moma — Tuttu. — Tutun — oma — Nanni. — Tutun — moma — Nanni.
— Hyvä Tuttu on paras Tuttu. Pidä Nannia kaulasta hyvänä!
— Kaulatta — hyvänä, — sopersi pienokainen, kiersi palleroiset käsivartensa rakkaan hoitajansa kaulaan ja pusersi koko voimallaan.
— No, no, Tuttu. Ei niin kovaa. Riittää jo! Sinä puristat Nannin hengettömäksi.
— Oletko sinä minutkin opettanut puhumaan — kysyi Osmo, lapsista vanhin.
— Olen opettanut sinut ja Maijankin. Sinä Osmo olitkin vaikein hoidettava. Et tahtonut viitsiä kävelemäänkään opetella, olisit vaan Nannilla itseäsi kannattanut. Iso olit vielä ja raskas, kun sinua tänne kolmanteen kerrokseen retuutin.
— Mutta nyt olen jo sinulle apuna. Osaanhan nostaa Tutun alas tuoleilta ja pöydiltä, joille se aina kiipeää. Osaan avata Maijan napit ja viedä pihalle kuivamaan esiliinojamme, joita sinä peset.
— Minäkin autan Nannia, kun tulen hiukan suuremmaksi — puheli Maijatyttö.
— Anni! Annii! — kuului pihalta.
Tyttö juoksi ulos ja palasi pian kädessään Sannin tuoma kirjelippu. Lapset yhdestä suusta huutamaan:
— Onko se Vanjushkalta? Näytä meille Vanjan kirje!
— Äytä Vanna kiie! — pyyteli pieninkin.
Eihän se Anni raaskinut vastustella ja yhdessä sitä katseltiin ja tavailtiin. Eikä se ollut sen kummempi, olipahan vaan taskukirjasta reväisty lehtinen johon kosmoskynällä oli huonolla käsialalla tuhrustettu:
"Millaja Annushka!
Sinä ja kaiki lapsi tulemas puisto minu ikava on — Ja ljubljuu
Vanjushka"
— Voi, mennään! Mennään heti paikalla! - Nanni, pane meille puhtaat esiliinat! — intoilivat lapset.
Siitä nousi suuri ilo, hyppy ja tanssi. Annilla oli täysi työ pidättää heitä suinpäin juoksemasta portaista alas.
Sanni tuli vastaan kadulla.
— Jassoo, herrasväki on taas menossa "pistellinkiin". Saipas se Vanja sinut vaan lopuksi heltymään, kun aikansa kiersi Vuorikadun seitsemättä niinkuin kissa kuumaa puuropataa.
— Enpä minä hänen kanssaan olisi lähtenyt, vaikka olisi tässä kaiken ikänsä kierrellyt, mutta kun se kerran meitä seurasi tuonne puistoon ja sai nämä lapset hullaantumaan itseensä. Ei niille enää mitään mahda.
— Tokkopa sinullekaan, Anni parka, enää mitään mahtaa. Etköhän jo itsekin liene hullaantunut — sanoi Sanni naureskellen ja pujahti kotiportista sisälle.
— Nanni, älä viitsi välittää mitään — supatti Osmo. — Tulisi Sanni itsekin mielellään puistoon, mutta Vanja ei tahdo, Vanja leikkii vaan meidän kanssa.
— Mutta jos äitinne saa tietää missä me käymme, niin hän suuttuu.
— Minä en ainakaan kerro mitään — vakuutti Osmo.
— Enkä minä kerro muuta kuin että kerran istuin Vanjan polkupyörän tangolla ja se oli niin hauskaa! — puheli Maija.
— Voi sua, pieni kananpää! Et mitään saa kertoa, muuten emme enää huomenna pääse tänne.
— Otetaan äiti mukaan, niin ei se suutu.
— Olet sinä, Maija, semmoinen pieni viisastelija, ei äitisi tänne lähde, estää meidänkin tulomme.
— Kertooko Tuttukin missä oltiin.
— Tuttu keltoo — oltiin.
Anni ja Osmo nauroivat. Pikku Taimesta ei ollut vaaraa.
* * * * *
He poikkesivat maantielle palatakseen sieltä takaisin puistoon.
— Kuinka se Sanni on muuttunut! — ajatteli Anni.
— Kuinka se heti juhannuksesta kylmeni ja vieraantui, aivan kuin olisi mustasukkainen. Toihan se Vanjan kirjeliput, joita hän joskus Sannin mukana lähetti, mutta aina piili sen puheessa joku pureva sana.
— Vanja, Vanjushka! Trastvuit, Vanjushka! — huusi Osmo riemuiten.
Sieltä se ajaa karautti, rakuuna, pienellä tulisella raudikollansa.
22
— Aa' maltsik! — Trastvuit! huusi vastaan Vanja, viskasi lakkinsa pojalle kiitäen ohi seisoallaan hevosen selässä.
Seurue pysähtyi katselemaan. Tuokiossa oli ratsastaja polvillaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo juoksi täyttä ravia hellittävän hevosensa rinnalla, siitä jälleen satulaan, äkkikäännös ja sieltä se jo tulla porhalsi ihastuneita katselioitaan vastaan.
— Poika, tule tänne! — Hän ojensi kätensä ottaakseen lakkinsa, mutta nostikin koko pelosta ja ilosta kirkaisevan pojan eteensä satulaan. Mutta siinä jo alkoikin puisto. Ratsu sidottiin kiinni, ja silloin olivat jo tytötkin paikalla.
— Äsken minä niin pelkäsin, että putoat hevosen selästä ja kuolet — puheli Osmo Vanjalle.
— Entä Annushka?
— En sano.
— A' itkikö Annushka, kun Ivana Ivanovitsh makaa kuolleena — ja nuo eloisat silmät katsoivat niin armaasti tyttöön, että tämän jäykkyys suli ja vastaus tuli avoimesti.
— Itkisin, Vanjushka. Tämä puristi hänen kättään.
— Dobra tyttö, minun oma tyttö, — ja kun Anni punehtui aina otsaa myöten, nyppäsi Vanja maasta punoittavan luhdikon kukan.
— Kah, Annushka! Tämä Annushka.
Kun he tulivat tavalliselle paikalleen, pienelle hiekkakentälle, jota puut ja kukkivat pensaat puolikaaressa ympäröivät, olisi ollut vaikeata päättää, ken heistä oli iloisin. He nauroivat, telmivät ja leikkivät, kunnes istahtivat vihdoin väsyneinä nurmikolle.
— Vanja, vihellä taas, tai laula meille, — pyyteli Maija.
— Huomenna Vanja soittaa teille, jos tulette tänne.
— Voi, hauskaa! Tullaanhan taas huomenna, Nanni.
— Jos on kaunis ilma.
— Tullaan kumminkin, vaikka vähän sataisikin.
— Ehkä tullaan. Leikkikää nyt kauniisti keskenänne tytöt. Pian lähdetään taas kotiin.
Osmon päähän pantiin Vanjan lakki ja vyölle kiinnitettiin sapeli, joka pitkältä maata viisti. Ylpeänä lähti hän uudessa asussaan kuljeksimaan pitkin käytäviä.
Pikkutytötkin unohtuivat vähitellen leikkimään hiekalla, joten nuoret saivat tilaisuuden vaihtaa keskenään muutaman sanan.
— Miksi, Anni, pelkäät Vanjushkaa?
— Enhän minä pelkää.
— A' miks'et tule illalla ulos?
— On vaikeata päästä. Emäntäni on myöhäseen poissa nyt, kun hän yksin hoitaa pientä kangaskauppaansa ja kun hän iltasella väsyneenä palaa, en heti kehtaa livahtaa ovesta ulos.
— Uh, njet harashoo! Huono paikka, vähän vapautta, liian vähän vapautta.
— Hyvä on minulla paikka, ei kellään parempata.
* * * * *
— Tehtaassa paras, kahdeksan tunnin työpäivä.
Aurinko oli ruvennut paistamaan kohtisuoraan ja sietämätön kuumuus alkoi täälläkin ahdistella. Tuttu jätti leikkinsä ja painoi päänsä Annin helmaan.
— Nyt Tuttu nukkuu.
— Voi sentään, lapsia alkaa väsyttää. Kyllä meidän täytyy nyt lähteä.
— Ei vielä, Annushka, ei vielä!
Hän nosti lapsen olkapäilleen ja alkoi tanssia. Ei ollut Anni ikinä nähnyt tanssijaa hänen veroistaan. Milloin hän hurjaa vauhtia pyöri piiriä, pitkin hiekkaista kenttää, nyt jo maassa kyykkysillään, viskellen notkeita jalkojaan, siitä taas pystyyn kimmahti, hihkasi, kannusta kilahutti ja seuraavassa silmänräpäyksessä jo maassa Annin edessä polvillaan.
Lapsi oli kietonut kovasti pienet sormensa Vanjan pikimustaan tukkaan ja riemuitsi suuriäänisesti, mutta Maija pyyteli:
— Tanssita minuakin, Vanjushka. Tanssitathan pikkusen! — eikä antanut rauhaa, ennenkuin sai istua Vanjan käsivarrella. Sävel, jota hän nyt vihelsi pyöriessään oli tuo sama, venäläinen valssi, jota soittokunta oli Hupisaaressa soittanut, ja se muistutti Annille juhannusaamuisen vastenmielisen tunnelman. Mutta se nousi enää vain harvoin esille.
Uni oli lapsilta kerrassaan haihtunut. Kuuma aurinko oli kätkeytynyt pilveen ja pääskysten siivet sipasivat läheltä maata. Kaukaa kuului jo ukkosen jyrähtely. Kukin heistä huomasi nyt, että tämän päivän ilot olivat loppuneet.
Vanja hyväili lapsia hyvästellessään, siinä tehtiin myös lujat lupaukset seuraavien päivien kohtauksista.
Polku oli epätasainen. Anni nosti pikkutyttösen syliinsä Vanjan hoidellessa hänen pieniä rattaitaan kahden isomman seuratessa kintereillä. Ja niille puheli Vanjushka:
— Me leikimme nyt, että Anni on maamushka, minä olen paapushka ja te olette meidän lapsiamme.
— Rupeakkin sinä meille isäksi, kun meiltä isä kuoli — sanoi pikku Maija.
— Kysyppäs, jos Anni tulee äidiksi.
— Tuletko, Nanni Vanjalle ja meille yhteiseksi äidiksi?
Mutta Anni vaan hymyili Vanjalle vastaukseksi.
Ratsu oli odotellessa käynyt kärsimättömäksi, se kuopi maata, hirnahteli ja nyt vihdoin liikkeelle päästyään pyrähti tuliseen juoksuun kiidättäen ratsastajan näkyvistä.
III.
Rouva Vuorela istuu ruokahuoneessaan odotellen päivällistään, kun rouva Alanen pistäytyy ovesta sisälle.
— Eipä juuri näy naapurin emäntää kotosalla.
— Eipä niin. Ei ole ollut paljon aikaa kotona istuskella, mutta nyt kai kohta jo saakin panna kaupan oven kiinni. Silloin sitä taas joutaa kotonakin olemaan.
— Huonostiko käy kauppa?
— Tavara loppuu. Ostajia on liiaksikin. Kulashit kulkevat ympäri kuin kiljuvat jalopeurat ja ostaisivat kaiken, mitä ikänä rahaan voi vaihtaa. Niitä tulee Etelä-Suomesta ja aina ryssänrajoilta saakka tänne pohjoiseen — ostamaan kaiken, minkä käsiinsä saavat.
— Niin, kulashit nyt hallitsevat tätä maata, niiden käsissä on kaikki valta. Me muut kiitämme koreasti, jos saamme ostaa kilon sokeria 14—16 markasta tai metrin huonoa kangasta kymmenkertaisella hinnalla.
— Minä en kumminkaan ole kankaistani heille metriäkään myynyt. Olen oikein koettamalla koettanut pitää käteni puhtaina nykyisestä kulashiliasta.
Rouva Vuorela nosti voitonvarmana päätään. Hänen liikkeensä ei kunnolleen tuottanut sitäkään mitä jokapäiväinen kulutus vaati, muiden rikastuessa.
— Ehkä voin kumminkin elättää lapseni kokoamatta tuskaa tunnolleni — sanoi hän puoleksi itsekseen.
— Kauanpa rouva saa päivällistään odottaa.
— Ne ovat olleet ulkona leikkimässä ja unohtaneet ajan kulun.
Toinen hymyili merkitsevästi.
— Ettekö ole huomannut, että se myöhästyminen tapahtuu säännöllisesti?
— Onhan sitä sattunut ennenkin.
— Niin on tuo tyttö sitonut lastenkin suun, että eivät ole äidilleen kertoneet, mutta kun Sannilta kuulin, katsoin velvollisuudekseni avata silmänne.
Rouva Vuorela heitti puhujaan kylmän katseen.
— Kiitän huolenpidostanne! Älkää jatkako. He selvittävät itse tämän asian.
Yksin jäätyään hän kutsui luokseen Annin ja lapset.
He tulivat. Anni oli hiukan kalpea, mutta hänen avoin ja puhdas katseensa ei emännän tutkivan silmän edessä painunut alas.