Part 3

— Minäpä kerron kotonasi miten sairaalle näytit, niin hakevat sinut pois täältä.

— Et saa kertoa semmoista! Ei minua mikään vaivaa, mutta juttele nyt minulle kotipuolen kuulumisia. Mitä te nyt siellä nykyisin hommaatte?

— Etkö sinä tiedä mitä me puuhailemme, ensin tavalliset työt ja sitte illalla harjoituksiin.

— Suojeluskunnan...

— Lahtarien, oikaisi toinen naurahtaen. Näkisitpä sinä sen innostuksen, joka on sekä nuorilla että vanhoilla. Meidän kylässä odottaa joka mies tappelua niinkuin häitä. Näkisit ne, meidänkin pikku pojat! — Onhan se Jussi sentään jo viiden — ja Matti seitsemäntoista, ja rotevia poikia kumpainenkin, niissä ihan palaa se taistelun into, eivät ne tahdo jaksaa odottaa, kunnes päästään niin pitkälle että saataisiin alkaa. Yksinpä vanhat ukotkin nuortuvat. Sekin Ollin vaari on aina mukanamme harjoituksissa — istuu ja kitsailee, että kyllä hänkin ryssästä vielä hengen ottaa, vaikka ei kykenekkään temppuja tekemään kuten nuoret.

Anni päästeli vapisevin sormin kääröä auki, mutta eivät tahtoneet solmut selvitä.

— Kuka teillä on johtajana?

— Minuthan ne nyt pistivät komennukseen, kun lähti pois se Saksan poika. Tarvittiin sitä muilla markkinoilla.

— Vai sinusta tekivät sen.

— Sain terveisiä veljeltäsi Jouko pojalta tämän samaisen jääkärin kautta. Hän ei muutoin ollutkaan meidän paikkaisia, vaikka oli meitä aluksi opettamassa. — Kotiin kuuluu Joukokin tulevan piakkoin ja kohta kai ne ovat täällä kaikkikin. — Sen minä takaan, että silloin täällä ryssät tarkenevat!

Hän oikaisihe. Tuoli siirrähti lähemmäksi ikkunapieltä, missä Vanjan soitin riippui. Kuului surkea parahdus, ikäänkuin vastaukseksi noihin sanoihin.

Samppa hypähti pystyyn, katsoi julmistuneena kojetta, jonka alkuperää alkoi hämärästi aavistella.

Anni hypisteli äidin lähettämää harmaata sukkaparia.

— Mikä se on tuo?

Annilta ei tullut sanaa suusta. Samppa kasvoi ja kohosi hänen silmissään, samalla kun hän itse pieneni ja surkastui, kutistui vaivaiseksi kääpiöksi. Hän olisi suonut pienenevänsä niin pieneksi, että vieressä seisovan jättiläisen silmä ei olisi häntä eroittanut. Hän seisoi valkeana vavisten kuin ankaran tuomarin edessä.

— Tuommoista olen nähnyt ryssän rimputtavan. Kuinka tämä on _sinun_ huoneeseesi joutunut?

Vastausta ei vieläkään tullut.

— Onko sinustakin tullut ryssän morsian?

— On. — tuli heikko vastaus.

Mutta veret kuohahtivat naapurin pojan, silmä leimahti ja ääni vihasta värähteli, kun hän lausui:

— Voi sinua, tyttö! Kotikylästäsi olet ainoa sitä lajia — ja minunkin kun piti tulla näkemään sinun häpeääsi. Me olemme päättäneet uhrata _kaiken_ karkoittaaksemme täältä kerran maamme ainaisen vihollisen, sillä aikaa kun naisemme heidän irstaissa lemmenkisailuissaan ilakoivat.

Hän otti lakkinsa ja lähti hyvästiä heittämättä.

IX

Myrsky ulvoo ja vonkuu mastoissa. Aallot vuorenkorkuiset hyökkäävät laivaa vasten viuhuen, sihisten ja räiskyttäen vaahtoisaa vettään kannelle. Tuuli vinkuu ja viheltelee, kuuluu ääniä ilkeitä, epämääräisiä, — kuin uhka ja valitus, kirous ja voihkina ja pimeiden voimien kamala pilkkanauru.

Mutta myrskystä huolimatta ponnistelee vakavasti eteenpäin raskaslastinen Saksan alus ja kannella nuori suomalainen tähystelee kiikarillaan yhä pimenevässä syysillan hämärässä. Hän ei säikähdä ilmojen ilkkunaa, eikä kuuntele tuulen salaperäisiä sanoja.

Hänen piirteensä ovat jalot ja puhtaat. Hänen kasvonsa kuvastavat innostusta, suurta ja pyhää. Hymy hiipii nyt suun ympärille johon vaikean ja vaivalloisen retken aikana on painunut syvä, surumielinen juova.

— Mitä sanonevatkaan siellä pojat! Kaksikymmentäviisituhatta kivääriä on siinä jo aluksi näille seuduille, pohjoisemmassa on ennen tuo tuja ja lisää tulee, kun joutuu. Niillä sitä vielä tehdään puhdasta! — Ei sitä sentään tyhjään kärsitty, ei tyhjän vuoksi nähty vilua ja nälkää. Jokohan käsittävät kotona miksi lähdettiin? - Johan toki kun näkevät nämä tuomiset. Kalliita ovat nyt Suomelle nämä lastit. Ei niiden arvoa kullassa arvata. — Voi sentään, kuinka ihanalle tuntuukaan taistella oman maansa vapauden puolesta. Kunpa joutuisi pian se päivä! Kunpa olisimme täällä jo kaikki ja saataisiin alottaa heti!

Hän alkoi astella kiivaasti kannella. Nuori pohjolaisveri kuumeni ja sormet pusertuivat lujasti vyössä riippuvan mauserin ympärille.

Mutta samassa hän asettui ja hymähti malttamattomuudelleen jatkaen ajatuksiaan.

— Kun kerran tähän saakka on jaksettu odottaa ja kestetty silloinkin, kun toiveet tuntuivat horjuvan, niin tottahan nyt, kun ollaan täällä asti.

Hän nosti taas kiikarin, katseli kauvan ja yhä kasvavalla jännityksellä, riensi sitte alas hyttiin toverinsa luo ja toi hänet muassaan kannelle. -Näetkö tummaa juovaa etäisyydessä?

— Näenhän minä.

— Se on Suomen ranta! _Suomen,_ kotimaan, pyhän maan rantakalliot!

Hänen äänensä värisi, hänen sydämensä löi rajusti, hän ravisti ystäväänsä käsivarresta.

— Miksi et iloitse? — Oletko sinä oikein hereillä? — Etkö käsitä että kohta astutaan kotomaan mantereelle. Pian varmaankin näkyvät vastaantulevat moottorit. Me pääsemme kaivattuun, luvattuun maahamme. — Olavi, mikä sinun on?

— Luvattuun maahan, pyhään maahan, — kertasi Olavi Joukon sanoja, mutta hänen kasvojensa jäykkyys ei sulanut ja noiden älykkäiden silmien teräskylmä katse ei hituistakaan lämmennyt. Koko tuo lyhyt jäntevä vartalo, sekä nuo kasvot, jotka nuoresta iästään huolimatta osoittivat kypsynyttä miehuutta, todistivat raudanlujaa tahtoa ja nopeata päättämiskykyä.

— On kuin olisi ilmakin jo toisenlainen, on kuin tuulikin suomea puhuisi, on kuin näkisin siskoni nuoren aitan portailla istumassa, puheli Jouko puoleksi itsekseen. Hän oli kuin hurmaannuksissa, kuin uneksisi hän ihanaa unta.

— Sain Saksasta lähtiessäni kuulla kotipuolen asioita — alotti Olavi äänellä, joka karkoitti unelmat. Täällä etelässä ovat jo punaryssät toisin paikoin mellastaneet. Isäni kuuluvat surmanneen ja veljeni. Kotini on ryöstetty puhtaaksi ja nuorimman veljeni ovat Helsingin edustalla silponeet palasiksi.

Hän kertoi sen tyyneesti äänen värähtämättä.

— Etkä ennen ole minullekaan ilmoittanut!

— Enhän olisi nytkään, mutta kun puhuit pyhästä maasta.

— Niin tahdoit valmistaa minua mahdollisuuksien varalle. — Mutta jos on totta mitä kotoasi kertovat niin...

— Silloin minä totisesti kostan heidän kuolemansa. Kymmenen, ei, kaksikymmentä heistä jokaisesta ja sitte, sitte käyköön minun kuinka tahansa.

Silmissä välkähti tuima viha, käsivarret jännittyivät ja piirteet kasvoilla terästyivät.

— Kas siinä oikea sotilas! — ajatteli Jouko.

— Sinullahan on sisar siellä kotona — sanoi Olavi hetken kuluttua, nostaen kiikarinsa ja katsellen sinne mistä mustanharmaa maa kohosi mouruavan meren sylistä.

— Lähikaupunkiin jäi, kun lähdin.

— Vai jäi kaupunkiin, — sanoi hän vaan ja sitte he olivat taaskin vaiti, mutta Joukosta tuntui, kuin olisi tuo ystävän terävän älykäs katse tunkeutunut läpi tuntemattoman ja lukenut sieltä asioita, joita ei halunnut ilmoittaa. Hetkellinen levottomuus nousi hänen mielessään mutta se tukahtui pian.

— Eihän toki sentään! Eihän se minun sisareni.

* * * * *

Odotettuja vastaantulijoita ei kuulunutkaan, vaikka useita vuorokausia oli kulunut. Päiviksi olivat he ajaneet Ruotsin vesille, yöksi lähestyneet Suomen rantaa, mutta moottoreita ei vaan kuulunut.

Saksalainen kapteeni tuskastui tähän luovimiseen. Jääkärit pyytelivät hartaasti, että mentäisiin pohjoiseen, jossa varmasti saataisiin maihin kallis lasti, mutta saksalainen oli taipumaton lähtemään.

— Reitti on minulle outo ja vaaralliset vedet. Kumman valitsette: veneessä maihin, tai takaisin Saksaan.

Raskas oli jääkäreille tämä päivä. Iltahämyssä laskivat he veneessä autiolle rannalle ja seurasivat etenevän höyrylaivan savua, joka kuljetti tuon kalliin lastin takaisin Saksaan.

Yö läheni, ilma kylmeni ja kosteissa vaatteissa pyrki vilu ruumista värisyttämään. Oli päästävä yöksi ihmisten ilmoille.

Kauvan talottomia taipaleita samoiltuaan tulivat he vihdoin kylään, jossa kaksitellen yösijaa etsivät.

Jouko ja Olavi tulivat siistiin, varakkaan näköiseen taloon ja astuivat reippaasti tupaan. -Suloiselle tuntui huoneen lämpö sellaisen matkan jälkeen, ihanammalle kumminkin suomenkieli, joka hiveli matkalaistemme korvaa. Olisi tehnyt mieli ihan ilmaista iloaan, kertoa terveiset vieraalta maalta.

Mutta pöydän päässä illastava isäntä luo epäluuloisen katseen tulijoihin ja emäntä kalsusti kysäisee, mikä vierailla asiana ja sen kuultuaan neuvottelee isännän kanssa kauvan; epäillään, arvellaan, välillä jo toiseen taloonkin neuvotaan, mutta lopuksi hiukan heltyvät:

— Jos tahdotte nukkua tuolla saunan lauteilla.

Sinne johdettiin nyt matkamiehet, jotka halusivat mitä pikemmin päästä levolle. Talonväen kylmä, epäilevä kohtelu vei mielet auttamattomasti masennuksiin ja uuvutti jo ennestään väsyneet voimat.

Länsisuomalaisen talonpojan kylmän saunan lauteilla lepäsivät nyt jääkärimme oljilla vierekkäin, ollakseen toisilleen lämpimiksi. Kiukaan kulmalla paloi pienenä tuikkuna savuava öljylamppu.

Mieli oli pojilla raskas. Uni ei tuntunut tulevan, vaikka ruumista raukaisi pitkä, myrskyinen merimatka.

Aatos kulki kumpaisellakin samoja teitä, sydäntä kirveli menetetty aselähetys sekä kylmä, epäluuloinen vastaanotto omassa, kaivatussa kotimaassa.

Piirteet Olavin suun ympärillä lujittuivat ja huulet pusertuivat tiukasti yhteen.

— Että se isäntä saattoi sillälailla katsella! "On nykyisin liikkeellä kansaa kaikenlaatuista, emme tapaa pitää täällä kulkijoille kortteeria", oli hän sanonut.

Heitä oli puhuteltu kuin maata kiertäviä huligaaneja.

— Olisi sen sentään luullut arvaavan mitä väkeä me olemme. Jo noista marista vaatteistakin näkyy, että miehet meren takaa tulevat — puhelee Jouko.

— Kenties olivat niitä ryssäin ystäviä nämäkin, kuuluuhan niitä täällä olevan joka säädystä. Hyvä, jos eivät toimita meitä niiden käsiin.

— Silloin katsomme ainakin sen, että antaudumme niin kalliista kuin suinkin.

Sauna oli kylmä, vaatteet paitaa myöten kosteat ja nälkäkin ahdisteli. — Eivät viitsineet vaivata vastahakoista talonväkeä, omia eväitä söivät, sen vähän, minkä laivassa olivat taskuunsa ottaneet. — Joukon herkkä mieli sai lohduttoman tunteen. Oltiinhan ensimmäistä iltaa rakkaassa kotimaassa, jonka muisto oli aina jääkärien mieliä kovina hetkinä elvyttänyt. — Kuinka hyvälle tuntuikaan kuullessa heidän puhettaan!

Olisi tehnyt mieli syleillä ensimmäistä suomea puhuvaa naista. Eihän sitä kieltä ollut _naisen_ suusta kuultu, siitä kun kotimaasta lähdettiin.

Niin toisenlaiseksi oli hän kuvitellut sitä _ensimmäistä_ iltaa. — Miten kylmää ja jäykkää on tämä kansa! Miten hidasta ja vastahakoista omaa itseänsäkin auttamaan! Olihan aselähetyksestäkin ilmoitettu, mutta kun ankarien ilmojen tähden ei määräpäivänä perille päästy, ei kukaan vastaan vaivautunut. Takaisin sai palata!

Sydäntä kirveli karvas pettymys ja silmään kihosi kyynel.

— Mitä? Oletko sinä jääkäri Jouko Toivonen! Silmät kyynelissä! — huudahti vierellä toveri nousten istuvilleen. — En nähnyt silmissäsi kyyneleitä silloin, kun hiihtäen Suomen rannasta lähdimme, kun pureva viima Pohjanlahden aukioilla palellutti pojilta posket, korvat ja nenät, kun yksi tovereista liiallisen rasituksen tähden menetti järkensä ja söi omaa kättään. En nähnyt sinun itkevän "Kohtalon metsässä", enkä "rummutusyönä" jonka hirveä räiske vieläkin soi toisinaan korvissani ja jolloin omassa joukossammekin havaittiin olevan ryssän palkattuja kätyreitä.

Eivät kostuneet silmät silloinkaan, kun ravinnon puute oli kovin, kun nuo kaksi toveria ampuivat itsensä ainaisen, kalvavan nälän tunteen pakoittamana. — Meidän täytyy tappaa tunteet, meidän täytyy kestää kaikki! — Ei ollut aseiden menetys vielä viimeinen vastus, eikä tämä länsisuomalainen talonpoika ainoa, joka kohtelee meitä näin. Se on vaan todistuksena siitä, että meidän menettelyämme ei monet tässä maassa vieläkään ymmärrä.

— Sen tiedän, mutta kun me tätä hetkeä niin odotimme ja tänne niin kovin ikävöimme.

— Pyhään maahan, luvattuun maahan, — kertasi Olavi ystävänsä sanoja, mutta ääni ilmaisi niin paljon siellä sisässä piilevää tuskaa.

X.

Vanja ei ollut käynyt Annin luona kokonaiseen viikkoon, eikä tyttö käsittänyt syytä hänen poissa oloonsa.

Joskus kuvittelee hän Vanjushkan makaavan sairaana kasarmilla. Hän itse tahtoisi olla vierellä, auttaa ja hoivata, hän hänet hoitaisi paremmin kuin kukaan.

— Kuinka hän siellä kaipaakaan omaa Annushkaansa! — — Voi, tulisinhan luoksesi, tulisin tokikin, jos tietäisin, missä olet. — Laittaisit sanan, panisit pienen kirjelipun! — puheli hän ajatuksissaan kaivatulleen.

"Joko Vanja on mennyt? — On niillä nyt lupa palata kotomaahansa" — oli Sanni tässä hiljan tavattaessa sanonut.

— Olisiko kenties? — ei, mahdotonta! eihän _hän_ sillä lailla lähde. — Hän tulee, tulee varmasti, kun joutuu — ja tyttö päätti olla rauhallinen ja vielä odottaa.

Mutta kun ilta joutui, tuli taaskin niin paha ja levoton olla. Hän puki päälleen ja lähti asemalle.

Oli iltajunan lähtöaika.

Joitakin upseereja ja sotilaita näkyi lähtöpuuhissa. Heillä oli runsaasti saattajia, soittokunta ja joukko kyynelsilmäisiä tyttöjä.

Asemasillalla seisoi mustatukkainen, solakkavartinen sotilas vilkkain elein keskustellen tummahapsisen tytön kanssa, joka itki lohduttomasti.

Hän lähestyi heitä hiukan, mutta pysähtyi äkkiä kuin salaman lyömänä. — Uneksikohan hän? Saattoiko tämä olla mahdollista!

Tyttö vaikeroi nyyhkyttäen:

— Voi. Vanja. — Älä jätä! Ota mukaasi, vaikka minne veisit. Vanhusteni luo en tohdi mennä, enkä tiedä minne joudun. Tahtoisin kuolla luonasi, sillä elää sinun mentyäsi en voi. — Etkö sääli minua nyt, olithan ennen niin hyvä ja hellä.

Anni olisi tahtonut rientää pois, juosta tiehensä tätä kuulemasta, mutta hän oli kuin paikalleen kivettynyt.

Mies teki kärsimättömän liikkeen, puhui hiljaa ja nopeasti. Hänen sanojaan ei Anni kuullut, mutta näki, miten hän katseli sivuilleen kuin peläten heidän tulevan huomion esineeksi, mutta nainen näytti unohtaneen kaiken muun, koko ympäristönsä, ja hänen kuvaamaton tuskansa herätti Annissa syvää myötätuntoa.

— Oh, älä itke, tuhma tyttö! Minkä minä sille mahdan, että niin on, kuin on? Et sinä ole ainoa, jonka niin on käynyt, teitä on paljon!

Hän kääntyi hänestä pois, huoraasi samassa Annin, ilostui ja tuli käsi ojossa tervehtimään. Mutta Anni ei liikahtanut, eikä ottanut vastaan ojennettua kättä.

— Matruusin morsian — sanoi Vanja viitaten äsken puhuttelemaansa naista. — Se lähti eilen, tyttö kovin itkee, koetin lohduttaa.

— Sinä, Anni, olet hyvä tyttö, parempi kuin muut. Sinä et itke, vaikka Vanjushka lähtee. Mitä siinä on suremista. — Sinulla oli hauskaa, minulla oli hauskaa. Minä menen kotimaahani, sinä jäät kotimaahasi. Molempien on hyvä, niinhän, Anni.

Hän koetti ottaa tytön käden omaansa, mutta tämä säikähti hänen kosketustaan ja inhoten veti kätensä taakseen.

Juna teki lähtöä. Ihmiset kiiruhtivat vaunuihin ja junailian pillistä puhaltui pitkä, kimakka vihellys.

— Hyvästi Anni ja kiitos — olit minulle rakkaampi kuin kukaan muu.

Torvista kajahti tuttu "Moskovan marssi", vaunut kolahtelivat, pyörät liikahtivat ja juna oli liikkeellä.

Tummahapsinen tyttö päästi sydäntäsärkevän huudon ja nosti molemmat kätensä vaunua kohti, jonka sillalla seisoi Ivana Ivanovitsh huulillaan hiukan ivallinen hymy.

Mutta ihmiset säikähtivät hätähuutoa luullen jonkun joutuneen pyörien alle.

Juna oli häipynyt näkyvistä ja viimeinen huminakin laannut kuulumasta. Anni ei huomannut miten soitto taukosi ja asemasilta tyhjeni. Hän nojasi pylvääseen ja katseli mustaan etäisyyteen, jonne juna oli kadonnut näkyvistä, ja hänen silmissään oli outo kiilto.

— Saatte poistua täältä, ovet suljetaan ja valot sammutetaan — kuuli hän jonkun sanovan, ja hetkistä myöhemmin kuljeksi hän pitkin autioita katuja aikoen asuntoonsa.

Hän käveli katuja ristiin rastiin, kulki yhtä ylös, toista alas, saamatta lopuksi selvää, missä oli. Hän seisahti ja koetti miettiä ja tunnustella paikkaa, mutta aivoissa ei tuntunut olevan yhtä ainoata selvää ajatusta. Otsaa poltti ja suuta kuivasi. Hän otti katuvierustalta lunta, jolla hieroi polttavaa otsaansa ja kostutti kuivaa suutaan.

— Nytkö se sitten tulee, jota olen pelännyt? Hyvä Jumala! Pitääkö minun menettää järkeni? Kunhan vaan löytäisin asuntooni!

XI.

Kun Anni heräsi huoneessaan, oli jo valoisa päivä. Mutta hän ei tahtonut palata todellisuuteen, vaan käänsi selkänsä akkunaan päin, nukkui taaskin — ja kun hän jonkun ajan perästä avasi silmänsä, oli jo iltahämärä.

Seuraavana aamuna luuli hän jo jaksavansa työhön, mutta katseltuaan kadulle huomasi hän, että olikin pyhäpäivä.

Annin oli siis pysyttävä kotona ja pakostakin selviteltävä ajatustensa sekava vyyhti.

Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja naurahti katkerasti. — Siellä sisällä oli kaiverrettuna Vanjan nimikirjaimet ja aika.

Muistui niin elävästi mieleen ilta, jolloin hän oli sen sormeensa ottanut, miten Vanjushka itkien hänen eteensä polvistuneena oli häntä omakseen pyydellyt ja kuinka hän tuon vakavan lupauksen antoi — lupauksen, joka _hänen_ mielestään oli sitova ja pyhä.

— Eikä toinen muuta kuin ilveili! — Samat temput tehtiin kenties aivan samoina päivinä toiselle, samat kyyneleet vuodatettiin sille toiselle, ehkäpä vielä kolmannellekin — ja minä uskoin!

— _Ryssähän se oli, mikäs muu, olisihan se pitänyt tietää!_

"Et sinä ole ainoa, jonka niin on käynyt; teitä on paljon".

— Onko se sillä sen helpompaa?

Entä tästälähin? — Pitääkö minun nyt jatkaa tästä eteenpäin, mennä aamulla tehtaaseen, palata illalla, karttaa ihmisten katseita ja kantaa ainaista häpeää.

Ei vaikka...

Siitä täytyy tulla loppu, vaikka millä tavalla. _Semmoista_ elämää en saata elää, se ei ole elämisen arvoista.

Eihän kukaan kaipaa, jos poistun, tuskin omaisetkaan itkevät, kun kuolleeksi kuulevat; häpeää heille vaan minusta on.

Synkät ajatukset tulivat kuin mustat turman linnut tuhoa ennustaen, mutta hän melkein hekkumoi niiden kaameudessa.

— Sen täytyy tapahtua! — sen _täytyy_ — sanoi hän puoliääneen itselleen. Se rauhoitti ja tyynnytti hiukan. Mutta hänen sydämensä oli musta kuin yö. — Ei muuta lohdutusta kuin kaiken loppu ja pysähdys, ikuinen, syvä hiljaisuus.

— Ja sitte? — Niin, sitä ei saattanut ajatella. Onko _siellä_ mitään? — Toiset sanovat on, toiset ei, — mistä minä tiedän.

— Joka tapauksessa minun täytyy. _Inhoan_ itseäni.

Ja epätoivo ja ahdistus valtasivat hänen sielunsa kuin suuri tuhotulva. Hän tunsi sen tulevan, kuuli korvissaan sen uhkaavan kohinan, eikä löytänyt pelastuksen tietä. Hätä ja kauhistus kasvoivat ja hän kätki päänsä pielukseen kuin piiloutuakseen surmaa uhkaavalta hirviöltä.

— Onko kuolema näin kauhea? — —

* * * * *

Ovelle koputettiin, ensin hiljaa, sitten kovemmin ja, kun vastausta ei kuulunut, lennähti se auki ja sisään astui pitkä, vaaleaverinen nuorukainen, yllään tummanharmaa sinellintapainen sarkatakki, kaulassa pehmeä villahuivi ja jaloissa sirotekoiset saappaat.

Mies oli huoneen haltijattarelle vanha tuttu.

Ryhti oli hänellä uljas ja liikkeet ripeät. Niihin oli tullut joustavuutta ja notkeutta. Kasvot olivat laihtuneet, mutta piirteet miehistyneet. Vain silmissä näkyi tuo entinen, melkein lapsellisen avomielinen, hyväntahtoinen ilme, joka oli hänelle ominainen.

Anni purskahti itkuun ja riensi kaivatun veljensä syliin.

XII.

Kauvan hän itki; ja kyynelten virratessa hänen tuskansa lievenivät. Hän ymmärsi, että veli oli tullut auttajana, pelastajana, että hän ei jätä häntä yksin tähän suureen, ahdistavaan pimeyteen.

Jouko silitti hellästi sisarensa kellertävää tukkaa ja antoi hänen häiritsemättä purkaa sydämensä tuskan, jonka olemassa olon hän aavisti, vaan jonka syytä ei tuntenut.

Siinä he sitte istuivat, iltahämyssä, vuoteen reunalla, käsikädessä, aivan kuin lapsina ennen, jolloin Annia pimeässä peloitti.

— En olisi sinua tuntenut vaikka vastaani olisit tullut, niin olet laihtunut ja muuttunut.

— Samoin sinä.

— Mutta minä olen reipas ja voimakas ja niin iloinen nyt, tänne kotipuolelle päästyäni. Tahtoisin nähdä miltä näytät, kun hymyilet, lienet sen taidon jo unohtanut. Mutta anna minulle jotain syötävää, jos sattuu olemaan.

Läikähti se aina toisinaan tytön mieleen: entä jos hän saa sen tietää? — Minun pitää se vielä kerran tunnustaa — niin kerran, mutta ei vielä, muuten hän jättää minut, ja silloin en jaksa.

— Kerrohan nyt matkastasi jotakin — hän sanoi haihduttaakseen äskeisiä ajatuksiaan.

— Paljon sitä onkin kerrottavaa, mutta ne säästämme toiseen kertaan. Ei nyt ole aikaa tarinoimiseen, meitä odottavat täällä tärkeät tehtävät, kuten tietänet. Vähän on minulla aikaa olla kanssasi, mutta pistäydyn kumminkin niin usein kuin voin.

— Sampalta kuulin vähäsen niistä asioista, hän kävi täällä hiljattain, sanoi sinun piakkoin kotia palaavan.

— Vai kävi Samppa. Teillä ovat siis entiset ystävälliset välinne, ja minä kun pelkäsin joskus, kun kuulin kerrottavan Suomen naisten häpeästä, että jos sinäkin niihin ryssiin sekaannut, ajattelin, että kunpa se ainut sisareni sentään säilyisi.

Anni sytytteli tulta uuniin ja oli selin veljeensä, mutta hänen kätensä vapisivat ja tulitikku toisensa perästä sammui, mutta hän pakoitti äänensä tyyneeksi ja sanoi:

— Eikö sinulla ollut ikävä kotiin, etkö koskaan katunut sinne lähtöäsi?

En olisi lähtenytkään, ellen olisi ollut vakuutettu siitä, että meidän täytyi, että se oli minunkin velvollisuuteni. Tuntui kyllä vaikealta jättää isä yksin vanhoilla päivillään töitten ääreen, joissa meille kahdellekin oli ennen ollut kylliksi, mutta kumminkin minä tunsin, että olin menetellyt sittenkin oikein.

Ei siellä muuten ollut aikaakaan ikävöimiseen. Eikä siellä miestä hemmoteltu. Kuri oli ankara ja työ rasittavaa, mutta me pidimme aina reipasta mieltä. Oli meillä laulun pätkä, jota hyräiltiin, kun koti liiaksi mieleen muistui.

"Suuret herrat Pietarissa näkee pahaa unta, ett' Venäjä on _rajamaa_ ja Suomi _valtakunta_."

Se muistutti päämäärää, jota olimme lähteneet tavoittamaan, jonka saavuttamiseksi kannatti jotain kestää. — Eikö niin, Anni?

Tyttö oli noussut. Hänen silmänsä loistivat ja äsken kalpeilla poskilla heloitti puna. Hän loi veljeensä katseen, jossa paloi ihmeellinen, hurja innostus.

— Kannattipa kyllä! — Minäkin tahdon tehdä jotakin, — minun _täytyy._ Kuule, älä kiellä! Anna minulle tehtävä!

Hänen muotonsa sekä sanojensa kiihkeys ensin ihmetytti Joukoa. Mistä se tuli näin yht’äkkiä — mutta hän muisti omaa ensimmäistä innostustaan, jolloin hän ikäänkuin sisästäpäin kuuli sen hiljaisen kutsun, joka hänen sielussaan sytytti sellaisen palon, että ei mikään maailman mahti olisi häntä estänyt nousemasta suksille määrättynä yönä. — Ehkäpä se Annikin tunsi nyt samoin.

— Hyvä on — sanoi hän, tarvitaan sinuakin, osaat keittää ja ommella. Työtä tulee kylliksi naisillekin.

— En minä sellaista tarkoittanut. Tahdon olla kuumimpana hetkenä siellä missä sinäkin, kenties voit käyttää minua johonkin — minä, näetkös, en ollenkaan pelkää kuolla.

Ihmetyksellä ja ihastuksella katseli jääkäri sorjaa sisartaan. — Eikö sinusta olisi sentään sääli jättää elämää noin nuorena?

— Ei ollenkaan, jos pikkuisenkaan voin hyödyttää asiaa, jonka tähden muutkin henkensä uskaltavat, muut, joilla kenties on elämässä enemmän iloja kuin minulla. — Oli hyvä kun tulit. - Täällä minä juuri istuin ja mietin sitä alennusta ja häpeää mihin me täällä olemme viime vuosien aikana joutuneet. — Nyt käsitän selvästi, että meidän täytyy se _poistaa_, ennenkuin kaikki on hukassa.

— Sinä siis uskot että se jaksetaan.

— Ell'ei jakseta, niin kuollaan sitte.

— Mutta minä vakuutan sinulle, että se tapahtuu, vaikka se vaatiikin uhrinsa.

— Uhrinsa se vaatii tämäkin, sanoo tyttö synkästi huoahtaen.

— Mutta me emme nyt kysele sitä, mikä on mennyt ja mitä on vielä menevä. Me karkoitamme ryssät sinne, mistä ovat tulleetkin ja varoitamme ankarasti heitä vasta astumasta tämän maan rajojen sisäpuolelle.

— Ja niille, jotka elävät jälkeemme, koittavat onnellisemmat päivät kuin meille.

— Kenties meillekin.