Part 6

Juna oli valtavan pitkä, onneksi kolmannen luokan vaunuja. Jokaiseen osastoon pakattiin ryhmä kimpsuineen kampsuineen. Torvi törähti, kaikki astuivat vaunuihin. Pitkä, kimeä vihellys. Juna liikkui, maisemat häipyivät taakse, jäi punakattoinen Lockstedtin leiri. Sen kuuluisa Wasserturm painui metsän peittoon.

Liikkeelle lähtiessämme kajahti raikas eläköönhuuto pitkin junaa. Oli kaunis nähdä tuo laaksojen läpi kiemurteleva juna, jonka akkunoiden kohdalla helotti häikäisevä rivi vihreitä pukuja, iloisia, nauravia kasvoja. Eri ikkunoiden välillä kävi hilpeä leikinlasku, vaunusta vaunuun kun lähetettiin sanoja ja komennuksia.

Hiljaa, tavarajunan vauhdilla, porhalsimme eteenpäin. Sotilasjunat kulkevat yleensä hiljaa, milloin ei ole erikoista hätää. Usein ne tekevät pitkiä kierroksiakin, että vakoojain olisi vaikea saada selville, mihin kukin rykmentti kuljetetaan.

Pohjois-Saksan kaupungit kaartuvat ohitse. Lübeck'in asemalta kajahti junan ohi kulkiessa Maamme-laulu. Kaupungin suomalaiset olivat kokoontuneet asemalle lausuakseen viimeiset onnentoivotuksensa Suomen jääkäreille.

Hammersteinissa pistivät erikoisesti silmiin laajat, miltei silmän kantomatkan päähän ulottuvat vankileirit. Leiri lienee Saksan suurimpia. Rautatien molemmin puolin avautuva tasanko on ympäröity korkealla rautalanka-aituuksella. Asunnot ovat kaivetut hietamaahan, vain katot ja ilmareijät kohoavat yli kentän. Ulkona liikkuvien tuhansien vankien enemmistö oli venäläisiä. Näimme taas nuo tutut harmaat sinellit ja nenässä tuntui ryssän haju. Musikat olivat välinpitämättömän näköisiä. Jotkut heilauttivat kättään itäänpäin viitaten kuin sanoakseen: "Menkää vain sinne miesten syöjille sijoille, menkää menehtymään, me jäämme mieluummin tänne."

Yhä eteenpäin yötäpäivää. Ainainen jyrinä ja katseleminen alkoi väsyttää. Miehet makailivat telttakankaissaan, joita olivat ripustelleet vaunun kattoon, toiset nukkuivat penkeillään. Virkeimmät soittelivat huuliharppujaan tai savikukkojaan.

_Königsberg_ — linnoitus, laaja kaupunki jylhine tiilikasarmeineen. Ensimäinen näkemämme juna haavoittuneita saapui vastaan. Se oli pitkä juna, mistä näkyi siteitä, verta ja tuntui formaliinin haju.

— Voi käydä niin että jonkun viikon kuluttua palaamme takaisin tuolla junalla, kuului vakava ääni.

Muut vaikenivat: — Olkoon niinkin. Isänmaa on vaatinut!

_Itä-Preussi_, venäläiskauhun ja kasakkain hävityksen kärsinyt maa, Hindenburgin ja Saksan armeijan loistavimpien voittojen maa, Saksan vapautettu vilja-aitta! Sodan jälkiä alkaa näkyä. Siltojen ympärillä on piikkilanka-aitaukset, aukeiden laidoissa näkyy ampumahautalinjoja. Siellä täällä törröttää autio, puoleksi murtunut tehtaan piippu korkeuteen kertoen sodan tihutöistä.

— Ja tuolla, tuolla, katsokaa!

Pienen metsäsaarekkeen reunassa on hautakummulla kaksi ristiä ja niiden juurella kukkaseppeleen ympäröimänä saksalainen sotilaskypärä. Täällä on taisteltu.

Miten tarkkaan ensi kertaa rintamalle matkaaja katseleekaan sodan jälkiä, sen puolustus- ja hävitystöitä, taistelujen merkkejä! Sanoin kuvaamattomia tunteita hänessä herättävät sotilashaudat. Kaukanahan häntä itseään vartovat sotakentät, taistelut ja monet kovat, raudankovat ihmiskohtalot.

Itä-Preussi, ihmeiden maa! Se on ollut oikea Saksan vilja-aitta, nisun ja rukiin maa. Sanomalehdistä on kyllin tunnettu tuo ankara onnettomuus, mikä sodan alussa kohtasi tätä kaunista rikasta aluetta. Venäläisten kasakkaparvet kiitivät poltellen, ryöstellen ja ennenkuulumattomia julmuuksia harjoitellen laajalti ympäri maata ja peräytyessään vihollinen vei kaiken, mitä arvokasta ehti saada, mukanaan Venäjälle.

Toisaalla seudut, aivan taistelupaikatkin, ovat kärsineet sangen vähän, toisaalla taas hävitys on ollut ankara. Mutta mieli riemastuu katsellessa sitä työtä ja virkeää toimintaa, mikä jälleen vallitsee hävitystä kärsineillä alueilla. Siinä on jälleen todella esimerkillinen kuva saksalaisesta "Bienenfleiss" uutteruudesta, kuten he itse sanovat. Eräs aikakauslehti kertoo mieltäkiinnittäviä asioita tämän alueen kuntoon panosta, saksalaisen työn ja tarmon tuloksista seuraavaan tapaan:

"Heikoin on rakennus- ja parantelutoiminta pohjoisosissa Tilsitin ja Memelin välillä, mutta seuduissa, missä rakennusainetta on kylliksi, talot ovat pian nousseet tuhastaan. Asukkaille on uudelleen hankittu eläimiä, karjaa kaikenlaista. Ensin on pystytetty tallit ja navetat ja niihin laitettu ihmisille jonkinlaiseksi hätäasunnoksi huone tai pari. Kun eläimet on saatu kunnon katon alle, rakennetaan ihmisasunnot uudestaan hallintavirastojen tarkkojen määräysten mukaan. Itä-Preussi on merkillisen nopeasti parantanut haavansa. 35 kaupunkia ja 1900 maapitäjää joutui kärsimään sodan kauhuja ja hävitystä. Muun muassa venäläiset veivät 872,000 nautaa, maasta joitten avulla kenraali Rennenkampf aikoi uudistaa ja parantaa karjarodun Itämeren maakunnissa. Joulukuun 1 p:nä v. 1914 oli tilastotietojen mukaan Itä-Preussissa jälellä 903,137 nautaa, 183,955 lammasta ja 28,462 vuohta, jotavastoin 15 p:nä maaliskuuta v. 1916 vastaavat luvut olivat 1,69,645, lehmää, 351,700 lammasta ja 43,791 vuohta. Samaan tapaan on edistys käynyt maatalouden aloilla. V. 1914 ei koko satoa voitu korjata, kaikkialla kun puuttui työvoimaa, vaunuja ja hevosia, vaikkakin sotaväkeä tuotiin avuksi. Vuonna 1915 maanomistajat jo yleensä itse korjasivat sadon. Vuoden 1916 laajat, viheriät viljaulapat ovat mitä kaunein todistus kansan työkunnosta!"

_Tilsit_. Tässä on siis tuo historiallinen paikka, missä vuonna 1807 Ranskan mahtava keisari Napoleon I ja Venäjän hallitsija Aleksanteri I ratkaisivat Suomenkin kohtalon. Voimakkaalla persoonallisuudellaan Napoleon hurmasi Venäjän nuoren ihanteellisen tsaarin, antoi tälle tehtäväksi niskottelevan Ruotsin kurittamisen ja siitä toimesta palkaksi Suomen. Tuossa kylmässä sopimuksessa ei kansan mieltä eikä tahtoa kuultu.

— Mennään tekemään uudet ja paremmat sopimukset, kuuluu jääkärijoukosta.

Kokonaisvaikutus Itä-Preussista on erittäin eloisa ja vilkas, aivan toinen, minkä kouluissa tavallisesti saa maantieteen tunneilla.

Seuraavana aamuna heräämme — Kuurinmaalla. On pilvinen päivä. Kummastellen katselemme ikkunasta uusia maisemia ja huokaus tunkeutuu rinnasta: — Venäjän vallan raukat rajamaat! On kuljettu rajan yli, kaikki on muuttunut. Laajat, silmänkantamattomat metsät peittävät maan. Pellot ovat viljelemättä, talot mustat, ränsistyneet. Kurjia autioita hökkeleitä siellä täällä.

Jokilaakso. Silta räjäytetty. Mustat palaneet jäännökset törröttävät rannalla puoleksi vedessä. Piikkilangat repaleina, risuesteet murskana. Rantatöyräällä on juoksuhautoja. Jokilaaksossa on käyty laaja taistelu. Saksan sotavoimat ovat voittajina tunkeutuneet eteenpäin pyhään Venäjään.

Asema livahtaa ohi. Sen rakennukset ovat raunioina, mustana poro- ja soraläjänä. Radan varrella näkyy räjähtäneitten granaattien kuoria ja sirpaleita. Kaidoilla kärryteillä harvoin näkyy laiha hevonen ja venäläiset nelipyöräiset vankkurit, valjaissa tuo tuttu, korkea vemmel. Rattaitten sisään kyyristyneenä istuu vanha vaimo. Hänen kasvonsa ovat ryppyiset, pelokkaat. Kavalat silmät pälyvät kulkijan harmaan villasaalin laskosten alta. Paljon kärsineen ihmisen kasvot, ensimäinen Kuurinmaalla näkemämme asukas, — alkuasukas, haluttaisi sanoa, häipyy näkyvistä. Nuo kasvot, tuo kurjuuden kuva painuu kauaksi mieleen.

Nyt vasta meille selviää sodan koko traagillisuus — selviää laajan luonnonrikkaan Kuurinmaan kohtalo. Iso-viha on käynyt Kuurinmaalla. Kaikki hävitetty, tyhjennetty, asukkaat karkotetut kylistä ja kaupungeista, kuljetetut Venäjän erämaihin kurjuuteen ja kuolemaan. Pelloilla tuolla on vielä mustia pilkkuja — kasakkain polttamien heinäsuovien jälkiä. Teiden varsilla on vieläkin rattaiden jäännöksiä, rikkinäisiä pöytiä, saaveja — pakolaisjoukon jälkeensä jättämää omaisuutta.

Kaameat kuvat täyttävät mielen. Tuossako on kuva isänmaamme kohtalosta. Käykö senkin noin, ennenkuin vainolainen on kotiseudultamme karkoitettu? Siinä on silmäimme edessä synkät jäljet kuuluisasta venäläisten sodankäyntitavasta — Suvorovin metoodista, jota venäläiset upseerit vieläkin rajamaissa käyttävät. Venäläiset! He ovat hyviä hävittämään, vahinko vain, että he ovat niin huonoja rakentamaan!

Mutta uusi polvi ja uudet ihmiset astuvat täälläkin entiskansan hylkäämille pelloille ja rakennuksille. Tuolla saksalaiset sotilaat niittävät heinää, perkaavat penkkejä. Hävitettyjen siltojen viereen tehdään uusi, puinen. Asemarakennukset kuin kasvavat maasta. Sähkölennätin, ja puhelinlankoja vedetään rautatielinjoja pitkin. Kuurinmaa on mainio viljelysmaa, oikea tulevaisuuden leipämaa. Saksan hallussa se pian antaa kaksinkertaisen sadon ja kerran kymmenkertaisen.

Metsiä, hökkeleitä, mustia, valtavia metsiä ja olkikattoisia taloja. Ratakiskot uppoavat yhtyen kaukaisuuteen. Puhelinlinjat ulisevat tuulessa. Yhä vieraammilta kaikuvat paikkojen nimet. Kymmeniä, satoja kilometrejä olemme kiitäneet ventovierasta maata. Tuntuu siltä kuin matkaisimme kotimaasta ääretönten etäisyyksien taa.

Asematalon seinällä riippuu suuri valkea taulu: - _Ope-ra-ti-ons-ge-biet_.

Mi-mitä? Sotatoiminta-alue!

Varhainen aamu. Aurinko heloittaa kirkkaasti itäiseltä taivaanrannalta. Junan ikkunoista näkyy aamuvalossa välkkyvä aukea kenttä. Talot ovat valoisat, entistä paremmin rakennetut, tehtaita, korkeita savupiippuja, taloja — katuja — — — suuri komea kaupunki, Kuurinmaan pääkaupunki Mitau leveän Aa-joen varrella.

Juna pysähtyy suuren, tiilisen asemarakennuksen eteen. — Kaikki ulos vaunuista, ruokakupit mukaan! kajahtaa komento. Komppaniat kokoontuvat avaraan ruokasaliin, missä koko pataljoona yht'aikaa mahtuu aterioimaan. Asemalla on suunnaton liike. Kuorma-autot jyrisevät, siellä on tykistöä suurta ja pientä ja tavaraa jos minkä laatuista. Sotavangit ahkeroivat niitä lastattaessa. Tuossa eräs innokas maanpuolustaja auttaa venäläistä suuren laatikon vääntämisessä ja lopulta lykkää kiväärinsä vangin käteen tarttuen itse työhön koko hartian väellä.

Olemme Riian rintaman suurimmassa etappikeskuksessa, noin puolentoista penikulman päässä taistelulinjasta. Huolimatta siitä, että venäläiset ovat tyhjentäneet kaupungin, siellä vallitsee nyt kuohuva elämä. Junia saapuu ja lähtee. Sotilaita, vankeja, tavaroita, hevosia on kaikkialla. Aa-joen sillat ovat korjatut, uusia varastohuoneita rakennetaan. Kaupungin laidassa kohoaa korkea tähystystorni, missä sotilastähystäjä tarkkaa ympäristöä.

Jääkäripataljoonan jälleen marssivalmiiksi järjestyessä sattuu välikohtaus, joka huvittaa poikia. Eräs Iivana saapuu rivistön vierelle, katsella töllistelee sitä hetken suu auki, pudistaa sitten päätään ja huokaa: "Riga kaputt!"

Torvet törähtävät. Pataljoona marssii noin 6 kilometrin päässä olevaan huvilakylään asettuen sen autioihin rakennuksiin toistaiseksi lepäämään matkan rasituksista.

RINTAMANTAKAISIA LAITOKSIA.

Eteemme avautuvat laajat näköalat täynnä työtä ja toimintaa rintamalinjan takana. Ei olekaan helppo työ varustaa armeija kaikilla välttämättömillä tarpeilla, aseilla, ruualla y.m. Mitaun lähistöllä liikkuva saa havainnollisen käsityksen siitä, miten paljon työtä vaaditaan, jotta voitaisiin pitää armeija taistelukuntoisena. Erikoisia ponnistuksia on vaatinut Kuurinmaan soisten maa-alueitten liiketeiden kunnossapito. Kuurinmaan kylä- ja maantiet ovat sateilla pohjattomat, pettävät. Ne on täytynyt kattaa rautalangalla toisiinsa kytketyillä rungoilla kilometrejä pitkälti. Näiden päälle on jälleen luotu maata ja siten saatu tie edes hevoskuormia kannattavaksi. Teiden molemmin puolin on kaivettu valtaojia, toisaalla tienvieriä pönkitetty ja paranneltu. Paljon työtä on vaatinut siltojen rakentaminen aina pienistä ylikäytävistä valtaviin rautatiesiltoihin saakka. Parhaat tiet ovat muutamat maan halki kulkevat valtatiet, esim. kivillälaskettu Mitaun — Riian tie. Teiden rinnalla risteilevät monet sodan aikana rakennetut pikkuradat. Ne johtavat rautatieasemilta usein peninkulmien päässä oleville rintamalinjoille ja suuresti helpottavat kaikkien tarpeitten kuljetusta armeijalle.

Rintaman takana vallitsee jättiläisliikenne. Siellä työskentelevät kokonaiset armeijat sotilaita harmaissa työpuvuissaan.

Siellä on sementtitehtaita, tiiliruukkeja uunintekoa varten, sahalaitoksia, missä välttämätön rakennusaines valmistetaan. Lähinnä rintamaa on saniteettiasemia ja kenttäsairaaloita, missä haavoittuneille annetaan ensi apu. Kylpylät ja täidentapposaunat ovat erittäin tärkeitä ja välttämättömiä laitoksia sotaväen terveydenhoidon edistäjinä ja taistelussa likaisuutta ja kaikenlaatuisia siitä johtuvia pikkuvihollisia vastaan.

Suuret kenttäleipomot varustavat armeijakunnat leivällä ja kenttämyymälöistä sotilaat saavat ostaa välttämättömiä pikku tarvekalujaan.

Vihreitten niittyjen ja peltojen välillä kaikki talot ovat käytetyt sotatarpeitten säilytykseen, mainittujen laitosten ja sotilasvirastojen palvelukseen tai sotilasten majoitukseen.

Valtateillä vallitsee mahtava liike. Autokuormastot ja kaikenlaatuiset ajopelit vyöryvät siellä edestakaisin silmänkantomatkan pituisina jonoina. Joukko-osastot marssivat töihinsä tai rintamaosilleen. Teiden päätepaikoissa on ladottuna kokonaisia tavaravuoria säilykelaatikoita, okalankarullia, rautalankaa, maataloustarpeita, pahvia, puutavaraa, rautatiekiskoja, säkkejä tonnittain, minkä kaiken arvo on ääretön. Kuitenkin kaikki on mitä parhaassa järjestyksessä ja tarveaineitten jaossa noudatetaan mitä suurinta säästäväisyyttä.

Tulemme sitten kaupunkiin, etappikeskukseen. Jokaisen talon seinää koristaa suuri kilpi siinä olevan viraston nimeä ilmoittaen. Siellä on upseerikasinot ja sotilaskodit, ylijohdon, paikalliskomendantuurin, sotaoikeuden, intendentuurin ja muonituslaitoksen monet virastot ja varastot, sotasairaalat kutakin erikoisalaa varten (silmiä, korvia, hampaita, eri tauteja, haavoittuneita j.n.e.), toipumiskodit y.m. Vihdoin laajat vankileirit sijaitsevat kaupungin laidassa. Vangitkin ovat ahkerassa työssä. He purkavat rautatievaunuja, lastaavat kuormat, parantavat katuja, teitä, rakentavat siltoja. Kaikki mahdolliset voimat on, käytetty yhteisen päämäärän palvelukseen.

Ja valtavinta kaikessa on näennäisestä melusta, häärinästä ja sekasotkusta huolimatta järjestys, minkä tuntee vasta tuon moniosaisen koneiston toimiva jäsen, valtavaa on se rauhallisuus ja varmuus, millä kaikki tämä jättiläistyö suoritetaan. Se vasta tekee rintaman lujaksi, murtumattomaksi.

Kun ihmetellen huomauttaa vanhalle maanpuolustajalle tästä rautaisesta järjestyksestä ja työn nopeudesta, tarmokkuudesta, hymyilee hän leveästi, itsetietoisesti myhähtäen: — S'ist Krieg, ist Krieg Kamerad!

HYLJÄTYSSÄ KYLÄSSÄ.

Asumme pienessä keltaiseksi maalatussa huvilassa; sen akkunat ovat rikotut, ovet kiskotut paikoiltaan. Asukkaat on venäläisten peräytyessä pakotettu seuraamaan mukana Venäjän sydänmaita kohti.

Uteliaina pojat kulkevat ympäri tarkastellen kaikkea, mitä talon asukkaat ovat jättäneet jälkeensä. Yksi tuo mukanaan vanhan padan, toinen viikatteen. Löydetään vasara ja nauloja, millä paikataan ikkunoita ja rakennetaan vuoteita. Taloista kuuluu kalske ympäri kylän.

Sievissä pikku puutarhoissa omenapuut vielä kukkivat, sireenit lemuavat. Keskeltä puutarhaa on maasta kaivettu vahva raudoitettu arkku, asukasten kätkemät kalleudet paljastettu ja viety. Erään talon puutarhassa on hävitetty satoja mehiläispesiä, raa'asti kaadettu maahan suureen monisarkaiseen mansikkamaahan, joka nyt villiytyy hoidon puutteessa.

Eräs joukkue kaivoa kaivaessaan joutui joukkohautaan.

Hävityksen jäljet irvistävät huoneissa joka puolelta. Oven pielessä viruu lehdet hajallaan lätinkielinen raamattu. Lattia on täynnä papereita, kirjoja, kortteja ja valokuvia. Katselen ajatuksissani lätinkielistä lukukirjaa. Siinä on nuoren kirjakielen runoa ja proosaa, kirjallisuutta, minkä säilymisestä ei enää ole paljonkaan takeita tämän Kuurinmaan ison-vihan jälkeen.

Kammoen ajattelee vuosi sitten täällä tapahtunutta murhenäytelmää. On näkevinään nuo kasakkain piiskoillaan kodeistaan karkoittamat vaikeroivat pakolaislaumat matkalla tietymättömään maanpakolaisuuteen. Kuormat ovat täynnä asukasten kalleinta omaisuutta. Siellä astuvat uupuneina vanhukset ja lapset, miehet ja naiset. Kaikkien kasvoilla kuvastuu kurjuus ja epätoivo. Mitä sitten, kun hevoset uupuvat, kun ruoka loppuu? Tavarat, kaikki vanhat isiltä perityt kalleudet täytyy työntää tiensyrjään vihollisen saaliiksi. Matkaa jatkaa epätoivoinen kerjäläinen, koditon maankulkuri.

Siten on suurin osa lätin kansaa ajettu kodistaan, konnuiltaan häviämään Venäjän loppumattomaan lumimereen. Kuurinmaan rajoilla vielä viimeiset sytyttelevät tuliansa katsoen kaihoten menetettyyn paratiisiinsa, kunnes taas pelko panee peräytymään hyökkäävän vihollisen tieltä saksalaisen tykistön säestäessä tätä valtavaa murhenäytelmää.

On ääretön, sovittamaton rikos tuo suuren kansan murha, rikos, joka huutaa kostoa pimeälle Venäjälle. On rikos 20:nnellä vuosisadalla ajaa kokonainen kansa maanpakoon, varsinkaan kun käskyn antajalla ei ole kykyä ruokkia eikä majoittaa onnettomia ja vielä enemmän, kun tuo työ on turha. Saksalaisten etenemistä se kaikki ei ole minuuttiakaan myöhästyttänyt.

Aina inhottavammalta tuntuu tuo raakalaistyö, tuo assyyrialaisten ja babyloonialaisten sodankäyntitapa, kun tietää, että venäläiset ovat toimittaneet sen vain rajamaillaan, vierasheimoisten kansain keskuudessa. Venäjän sydän on sorrettujen, vierasten kansojen ympäröimä. Vain se alue on taistelukenttänä, suojamuurina. Niiden kansojen nuoret miehet ovat pakotetut taistelemaan venäläisten riveissä. Säälimättä Venäjä uhraa nuo maat ja kansat oman kurjan nahkansa pelastamiseksi — mutta uhraa turhaan. Kerran iskee Saksan kostava miekka suoraan Venäjän sydämeen. Hindenburgin luona ollut suomalaisen pataljoonan valiojoukko palaa ja he tuovat mukanaan tämän suuren sotapäällikön toivomuksen: — Jumalan avulla on teidän asianne onnistuva.

III

MITAUN YMPÄRISTÖISSÄ.

KÄYNTI VANHASSA MITAUSSA.

Leveältä Mitaun — Riian valtatieltä johtaa vasta valmiiksi tullut suuri puusilta Aa-joen yli kaupunkiin, n.s. Pappritz-Brücke, komentavan kenraalin mukaan nimitetty. Sen yli kuormastot jyrisevät yötä ja päivää. Kaupungin laidassa on ihana puisto ja ravintola, mistä viehättävä näköala aukeaa yli Aan rantojen ja kylien. Titelmünden valkea linna välkkyy harjulla, laajan vihreän puiston keskellä. Toisella rannalla kohoavat kymmenet tehtaanpiiput hyljättyinä, kolkkoina. Työ on tauonnut. Vainon veripäivät ovat sen pyhätöistään karkoittaneet. Aa-joki virtaa leikkien, levähtäen, katsellen säihkyvin kristallisilmin kuin ihmetellen autiutta ympärillään.

Tulemme kaupunkiin. Kadut ovat siistit, asumukset pienet, köyhät, paitsi keskikaupungilla, missä muhkeat kivijättiläiset jo kohoavat uuden ajan enteinä. Nuo suuret talot ovat sotilasviranomaisten hallussa. Pienten mökkien kellahtavien ikkunain läpi näkyy joskus vanhan lättiläisvaimon arat ryppyiset kasvot.

Sotaleiri-Mitausta emme välitä. Ohjaamme matkan syrjäkaupungille, tuonne, missä vain muistot elävät, todelliseen Mitauhun, hyljättyyn, autioon, kuolleitten kaupunginosaan.

Siellä kapeat kadut jo kasvavat heinää, talot hohtavat sammaltunein seinin ja hyräilevät satujaan ammoin olleista onnen päivistä. Kuljemme kirkon ohi, venäläisen, kupoolikattoisen. Sen jykevä rautaportti on auki, vaikkakin ympäristö on tyhjä. Auki ovat kellotapulin luukutkin ja tuolla ylhäällä riippuu vielä yksinäinen pieni kello liikkumattomana, hiljaisena. Vain iltatuulessa se ikävöiden humajaa yli tuon tuskan ja kärsimysten kyllästämän maan, soi rukouksiaan niitten puolesta, jotka kaukana, kodittomina harhailevat, ikuinen koti-ikävä mielessään.

Haudoilla kirkon juurella kuohuu luonto kukkarikkauttaan. Tämän kaupungin kuolleet ovat onnellisemmat kuin elävät nyt karkoitetut asukkaat. Kuolleet ovat rauhanmajansa löytäneet ja keskiyön tullen he voivat suvituulen hengähdysten mukana hiipiä kuulumattomin askelin umpeenkasvaneita kukkapolkuja koteihinsa puutarhoihin ja pikku taloihin. Ovet ovat kaikkialla auki. Villi ruoho peittää penkereet. Kulkijalle, joka hartain mielin istahtaa hyljätyn asumuksen penkille, nuo seinät, huonekalut, kertovat ja kuiskailevat yhtämittaa kuin kukin koettaisi voittaa toisensa entiselämän kuvailussa.

Hyljätty asunto onkin todella suuri, syväsisältöinen taru, jota yksinään on kuunneltava. Kuvat seinällä, isä, äiti, veljet, ja siskot, tuossa he ovat ilmeikkäinä majan oikeat asukkaat, kaksi jopa ehkä kolme ihmispolvea peräkkäin. Venäläiset puvut, mutta kasvot — slaavilaiset, lättiläiset, vai ehkä baltilaiset? Vaikea sanoa! Tuossa on tyttö, vaaleatukkainen, sinisilmäinen. Tuolla pitkä sorja poika sysimustille, tulisine silmineen — sotilaspuvussa, lakki kallellaan venäläiseen tapaan. Mitkä ovat heidän kohtalonsa olleet? Kuka voi siihen vastata. Mielikuvitus yksin!

Nurkassa katsoo kainona huoneen hiljaisuutta Jumalan äidin verhottu kuva. Kukaan ei ole sen pyhyyttä koskemalla loukannut.

Eräällä pöydällä on vielä nuottilehtiä, venäläistä ja saksalaista musiikkia rinnan. Ei sota eikä vaino voi taiteen pyhitetylle alueelle tunkeiltua raaistavana, epäpyhänä. Siellä on neron valta, aatteen voima, taiteen jumalallinen lahja, joka lämmittää jokaista ihmissydäntä, mihin kansallisuuteen kuulummekaan — köyhiä ja rikkaita.

Kirkon tornissa kumahtaa kello, viisari vierähtää muistuttaen arkimaailmaa. Satumaailma väistyy sen äänten tieltä.

Äänettöminä vaellamme jälleen takaisin majoituskyläämme miettien noita outoja ihmiskohtaloita — Mitaun kymmenien tuhansien koditonten asukasten kohtaloa ja sodan valtavaa tragediaa.

MITAUN VALLOITUS.

Kuurinmaan hallitsevana väestönä on monessa suhteessa mielenkiintoinen baltilais-germaaninen kansanaines. Nuo uljaat, valkeat linnat ja hovit sirosti kalustettuine huoneineen, kirjastoineen, villeine puistoineen, kaikkineen, ovat omiaan herättämään harrastusta sitä väestöluokkaa kohtaan, joka tässä kaukaisessa, harvaan asutussa ja vähän huomiota herättäneessä maankolkassa on ollut sivistyselämän kannattajana. Baltilaisen ylimystön suhde maan rahvaaseen on ollut herran suhde palvelijaan, ja luultavasti sen omallatunnolla suureksi osaksi on Kuurinmaan lättiläisen kansanaineksen kurja alkuperäisyys ja kehittymättömyys. Hovien asukkaat ovat viettäneet päivänsä ruhtinaallisen komeasti, epäilemättä olleet lahjakasta sivistynyttä väkeä, mutta heillä ei ole ollut mitään harrastusta lättiläisen kansanaineksen henkiseen kohottamiseen. Missä ikinä vieläkin hovin herra, rouva tai neiti liikkuu avaroilla vainioillaan, siellä alustalaiset lankeavat polvilleen, ryömivät "armon" luo suudellakseen hänen vaatteidensa liepeitä.

Jos tuo baltilaisylimystö siis tässä suhteessa kantaakin vanhoja syntejä hartioillaan, on se kuitenkin mielenkiintoinen juuri erikoisasemansa vuoksi. Vuosisatojen kuluessa se on säilyttänyt germaanisuutensa ja omintakeisen kulttuurinsa, elänyt halki aikojen läheisessä henkisessä yhteydessä siihen maahan, missä sen veriheimolaiset asuivat, onpa vielä täällä Kuurinmaan metsäseutujen hiljaisuudessa elänyt omintakeista, henkisistä harrastuksista rikasta elämää. Ja lopuksi ei voi olla mielenkiinnolla seuraamatta niitä sisäisiä taisteluja ja ristiriitoja, mitä maailmansodan valtavista, yllättävistä tapahtumista koitui Kuurinmaan baltilaiselle väestölle. [_Muist._ Kuurinmaan saksalaisetkin nimittävät itseään balteiksi, mitä nimitystä kansatieteellisesti käytetään ahtaassa merkityksessä liettualaisista ja lättiläisistä.] Kun Mitau koko pataljoonamme rintamalla-olon aikana oli sen toiminnan lähtökohtana, keskipisteenä, siellä kun asuivat pataljoonan komentajat ja esikunta, siellä kun oli suomalaisten sairaala ja lepokoti, herättänee ehkä lukijoissakin mielenkiintoa seuraava "Mitauische Zeitung"-lehden seiostus tämän kaupungin joutumisesta saksalaisten haltuun elokuussa v. 1915.