Part 5

Runebergin päivää vietettiin leirillä suomalaisten kansallisjuhlana. Todellakin se oli sovelias juhlapäivä Suomen ensimäiselle sotilasjoukolle. Valitettavaa vain oli, että Kalevalan ja Snellmannin y.m. päivät saivat aivan huomaamatta mennä ohi, mikä seikka osoittaa leirillä vallitsevaa henkeä. Yleensä oli suhde jääkärien eri piirien kesken omituinen, vapaa joukolle sopimaton. Nuoret ryhmänjohtajat ja jefreitterit olivat ylen tietoisia arvostaan pitäen itseään jo jonkinlaisina upseereina. Harva heistä tunsi entiset, nyt sotilaana olevat toverinsa. Harva uskalsi tulla toverillisesti keskustelemaan sotilasten kanssa, jotka useat ensi kerran poissa kotoaan ollen vielä lisäksi vieraalla maalla olisivat tarvinneet rohkaisua ja innostuttamista. Tai jos nämä parempiosaiset pelkäämättä sotilaskurin huonontumista uskalsivat antautua puheisiin sotilaan kanssa, tapahtui se aina niin alentuvalla tavalla, että se loukkasi asianomaisia. Henkisen kasvatustyön puutteessa joukon mieliala usein oli masentunut. Ja vapaajoukolle juuri virkistävät esitelmätilaisuudet ja isänmaalliset illanvietot olisivat olleet aivan välttämättömät.

Katkeruutta herätti myöskin etupäässä ruotsia puhuvan päällystön suhde suomalaiseen miehistöön. Päällystö erottautui aivan liiaksi eri leiriksi olematta minkäänlaatuisessa henkisessä vuorovaikutuksessa miehistön kanssa muuten kuin harjoituksissa. Kuuluipa yhä syytöksiä siitäkin, että suomea puhuvat joka paikassa syrjäytettiin ja ruotsia puhuvat pikemmin ja nopeammin pääsivät kohoamaan.

Olipa asianlaita miten tahansa. Perussyy oli suomalaisissa itsessään. Mikseivät suomalaiset ylioppilaat saapuneet valtavana joukkona vapausliikkeen alkuaikoina Saksaan, niin valtavana, että olisivat määränneet joukon hengen. Suomalaiset ylioppilaat pysyivät kotona, arvelivat, kääntelivät päätään ja epäröivät. Toiset puuhailivat tarmokkaastikin kotimaassaan, mutta ratkaisevan askeleen ottamiseen he eivät kyenneet. Ja siksi kantakoot seuraukset ja kärsikööt epäkohtia, kunnes ehkä kerran johonkin kykenevät. Mitään muuta ei siitä kannata sanoa, sillä ruikutuksilla ei asia parane.

Runebergin päivänä jo varhain aamulla sotilassoittokuntamme kajahutti suomalaisia marsseja komppaniamme pihalla.

Kello 10 komppaniat marssivat paraatikentälle. Vihreäpukuinen jääkäripataljoona oli komea, mieltäylentävä näky.

"Maamme" kajahtaessa torvista majuri Baier tarkasti komppaniat pitäen sen jälkeen hehkuvan puheen suomalaisen sotilasjoukon tehtävistä ja merkityksestä. Tänä päivänä juhlan kunniaksi tapahtui suuri joukko ylennyksiä. Sitten joukkueet harvatahtisessa paraatimarssissa kulkivat pataljoonan johtajan ohi palaten kasarmeihin takaisin paraadin päätyttyä.

Kotona olivat saksalaiset kyökkimestarit aikoneet ilahuttaa komppaniaa oikealla juhlasopalla. Se oli eräänlaisista vihanneksista laadittu, mutta meidän pojat eivät ollenkaan tajunneet tämän juhlaruokalajin arvoa. Kokit olivatkin illalla kovasti nyrpeissään, kun heidän paras soppansa sai sangen huonon menekin.

Iltapäivällä oli kilpailut useissa urheilulajeissa. Varsinkin ankaraksi kiistaksi tuli köydenvetokilpailu, missä pojat oman komppaniansa kunnian puolesta pinnistivät viimeiset voimansa.

Että tämä juhlapäivä ei kaikkien suomalaisten mielessä oikein herättänyt juhlatunnelmaa, ei riippunut siitä, etteivät he olisi ymmärtäneet Johan Ludvig Runebergin merkitystä Suomen etevimpänä runoilijana ja suomalaisen kansallishengen herättäjänä, vaan siitä, että he tänä päivänä ehkä enemmän kuin ennen tunsivat tämänkin pienen Suomen joukon jakautuvan eri leireihin syvien vastakohtien perusteella ja miettivät, onko milloinkaan toivoa saada Suomen kansan eri kieliryhmät ja puolueet yhdistetyksi yhtenäiseksi rintamaksi edes kansamme kohtalon hetkellä. Onko Suomessa ketään henkilöä, jonka sanoilla meidän maassamme olisi sama voimakas ja myöskin todellisuuteen perustuva sisältö kuin Saksan keisarin sanoilla:

"Ich kenne keine Parteien mehr, ich kenne nur Deutsche!"

(Minä en tunne enää mitään puolueita, tunnen vain saksalaisia.)

PITKÄ MARSSI.

Pitkä marssi on harjoitusta tulevia rasituksia varten taistelukentillä. Sotajoukon marssikelpoisuudesta on erikoista huolta pidettävä, sillä sodassa joukoilta tässä suhteessa vaaditaan usein uskomattomia. Kun vihollinen on voitettu ja peräytyy, on tilaisuutta käytettävä tuottaakseen sille yhä uusia tappioita ja tuhotakseen sen, ennenkuin se uudelleen järjestäytyy, sillä järjestys on aina pelottava ja uhkaava.

Harjoitusohjesäännöissä sanotaankin, että sodassa on paljon enemmän marssi- kuin taistelupäiviä. Kun päiväkäskyssä ilmoitetaan joukon seuraavana päivänä lähtevän pitkälle marssille, vallitsee silloin vakava mieliala. Jokainen tietää, että seuraava päivä on raskas ja vaatii miehen kaiken sisun ja kestävyyden. Jälkeen jääminen on häpeä sotilaalle.

Edellisenä iltana jalat pestään ja tarkastetaan, ovatko jalkarievut ja saappaat kunnossa. Nukkumaan on mentävä varhain illalla, että aamun tullen on virkeä ja hyvässä kunnossa.

Ani varhain, aamun hämärtäessä, komppania herätetään ja marssi alkaa. Tavallisesti Lockstedt-kylän läpi kulkiessaan joukot kajahuttavat reippaita marssilauluja. Kaikki saksalaiset upseerit osaavat jo ainakin komentaa suomeksi: — laulakaa! ja silloin on laulettava. Tavallisista harjoituksista palattua joskus tapahtuu, etteivät pojat ole laulutuulella, eivätkä kuulevinaan tuota komentoa. Silloin saattaa sattua, että käännytään takaisin, äkseerataan vielä puoli tuntia ja yritetään uudelleen laulellen pyrkiä kotia kohti.

Pojat huomaavat parhaaksi antaa äänensä kaikua, vaikkapa laulu silloin joskus kuuluukin tavallista jyleämmältä.

Mutta pitkällä marssilla, kun komppania täysissä tamineissa, kypärät päässä, matkalaukut selässä, taivaltaa tietä, on tunnelma alussa hiljainen ja juhlallinen. Lockstedt-kylässä siviiliväestö vielä nukkuu.

Yrittääpä nyt joku ratsastava luutnantti komentaa: — laulakaa! Ei pääse joukko nuotin alkuun. Kurkuissa vain karkeasti korahtaa, jos ajatteleekin jotain säveltä. Joku pilkkakirves joukon keskellä lausuu puolikovalla äänellä:

— Laulakaa, taikka käännytään takaisin! Luutnantti kuitenkin ymmärtää tunnelman, eikä uudista käskyä. Hikipäässä miesjoukko astuu leukaluut tiukkaan puristettuina mikä mitäkin tuumiskellen. Takaapäin kuuluu silloin tällöin terävä muistutus: — Vordermann! (etumies!)

— Vieköön sumu sinun Vordermannisi, pyörii kielellä, mutta koska senkin lausuminen vaatii erikoisia ponnistuksia, niellään kiukku alas.

Ja taas kuuluu takaa tiukka, ärsyttävä ääni: — Aufbleiben da! (Älkää jääkö perään!) Jo herää luutnanttikin, ratsastaa pitkin rivistöä selitellen ratsunsa selästä:

— Jaa, man muss irnmer Vordermann halten, immer aufbleiben, immer — (Niin, täytyy aina pitää rivi suorana, aina j.n.e.)

— Lopulta tässä kaikkea pitää tehdä immer, miettii äkäinen kulkija hymähtäen ilkeydelleen.

Kuljetaan suoraa kivitettyä valtamaantietä, jonka molemmin puolin puut jo alkavat lehtiä pusertaa. Kevättuoksu tuntuu ilmassa. Maalaistalot korkeine olkikattoineen ja puutarhoineen välkkyvät nousevan auringon valossa. Siellä väki jo on hereillä. Navetan ovet ovat levällään. Talon tyttäret ja palvelijattaret häärivät toimeliaina maitokannuja täytellen. Pistääpä miehenkin pää jostakin läävän ovesta ulos sotaväkeä ihmettelemään. Useissa taloissa on venäläisiä sotavankeja töissä. He voivat hyvin, ovat lihavia ja tyytyväisiä ja hyviä tekemään työtä.

— Katsokaa Iivanaa! Miehet hymähtävät. Ihan on siinä tunkiolla Iivana talikko kourassa.

— On se nyt päässyt maanviljelyskouluun! arvellaan.

— Taitaa olla jo toisella vuosikurssilla! selittää joku rikkiviisas.

Matkan kuluessa mieliala paranee. Kylien läpi kuljettaessa jo kajahutetaan lauluja. Kylissä ja kaupungeissa täytyy aina pitää hyvä ryhti, oli kuinka väsynyt tahansa. Sotilasjoukon pitää aina siviiliväestöön tehdä reipas ja hyvä vaikutus.

Vihdoin koittaa lepohetki. Miehet painautuvat tien vierelle pitkälleen. Tupakat alkavat savuta ja jokainen hengähtää helpotuksesta saadessaan vapauttaa hartiansa matkalaukun hihnojen kiristyksestä.

Kymmenen minuutin kuluttua kuuluu ankara komento: — Kivääreille!

Joka mies nousee ja kiiruhtaa kiväärien luo. Siinäpä juuri näkyy sotilaskasvatuksen ja kurin saavutukset. Olipa mies vaikka omasta mielestään niin kuolemanväsynyt, ettei luule askeltakaan pääsevänsä eteenpäin, hän nousee kun komento kajahtaa, nousee vaistomaisesti arvelematta, tottumuksesta ja — jaksaa marssia. Sen saa sotakuri aikaan. Ja taistelussa, kun komennus kuuluu, oli mies pelkuri tai urhoollinen, yhtä nopeasti nousevat molemmat syöksyyn tai rynnäkköön, siksi että sotilaskomennon totteleminen tosiasiallisesti on mennyt heille veriin. Armeijassa, jossa kuri on ankara, ei ole pelkureita. Jokaisen velvollisuudentunto voittaa yksilölliset heikkoudet.

Tullaan sitten sievään pikkukaupunkiin, laulaen marssii joukko ryhdikkäänä sievien puhtaitten katujen kautta torille ja pikkuporvarit saavat ihmeekseen kuulla suomenkielen heleän kaiun marssilaulussa. Torille asetetaan kiväärit ja reput, ja miehet saavat hajaantua puoleksi tunniksi kahviloihin tai ostoksilleen.

Seuraavassa lepopaikassa, kun jo on käännytty kotiin päin, selitetään joukolle taistelutilanne. Alkaa taisteluharjoitus. Sadekuurot huuhtovat maata kastaen joukon läpimäräksi. Vihmasateessa osastot marssivat kukin määrättyä tehtäväänsä suorittamaan.

Vihollinen on tulossa, patrullit etäällä jo antavat merkkilaukauksia. Sanoja lentää.

Metsänreunassa on liikettä. Sinne on kätkeytynyt vihollisketju. Suletut osastot hajaantuvat ampumaketjuun. Päivä paistaa taas kirkkaasti, maa kuivaa höyryten. Kiväärit pamahtelevat. Alkaa ankara syöksyttäin eteneminen ja lopuksi viimeiset voimat ponnistaen rynnäkkö hurraata huutaen vihollisen kimppuun pistimillä.

Taistelu loppuu, kiväärit pannaan yhteen. Jo onkin joukko saanut aivan tarpeekseen ponnistella. Ryhmänjohtajat kutsutaan majurin luo, joka arvostelee taistelun kulkua. Miehet lepäävät kootakseen kotiinmarssia varten uusia voimia.

Lockstedtin lähellä on torvisoittokunta vastassa. Koko kylä kajahtelee "Porin marssia" ja miesten jalat nousevat uljaassa paraatimarssissa.

Kasarmiin tultua alkaa yleinen pesu ja jalkojen tarkastus. Siellä täällä on valkeita suuria rakkoja. Lääkäri käy tuvissa jalkatarkastuksella ja hoitaa pahimmat vammat.

Ja mitä raskaampi päivä on ollut, sitä tyytyväisempi on mieli. Iltapäivä on vapaa. Miehet makailevat vuoteillaan keskustellen marssin rasituksista ja ylistellen suomalaista sitkeyttä ja sisua.

KEVÄÄN TULLEN.

Kevättalvi kului leirillä ahkerissa harjoituksissa. Miehet tutustuivat toisiinsa ja yhteishenki parani. Useat saksalaiset vääpelit ja aliupseerit, jotka aluksi näyttivät hirvittäviltä ihmisiltä, muuttuivat vähitellen joukkoonsa tutustuttuaan. Silminnähtävästi he alkoivat olla ylpeitä oppilaistaan ja lausuivat jo suoraan kiittävän arvostelunsa. — Suomalaiset ovat hyvää sotilasainesta! Kolmannessa komppaniassa oli vääpeli Peper erikoisessa suosiossa ja komppania uhkasi viemällä viedä hänet Suomeen ja korottaa ties miten korkealle. Hän olikin todella ihannevääpeli, erinomainen järjestyksen mies, joka huolehti komppaniastaan tosiaan kuin omista pojistaan. Haukkuipa hän miten paljon tahansa, ei kenenkään päähän pälkähtänytkään suuttua tai loukkaantua. Silloin tiesi olevansa syypää, tiesi että jos "mamma" mukisee, niin hän mukisee asiasta.

Lomilla käydessään pohjois-Saksan kaupungeissa jääkärit saivat laajalti tutustua maahan ja kansaan. Oli erikoinen ilo huomata, että sotilasta Saksassa kaikkialla kunnioitettiin. Saksalainen sotilas oli kaikkialla siisti, reipas, hyvin puettu eikä likainen kuten venäläinen. Kuka tahansa voi rauhassa kulkea kadulla ja kahviloissa sotilaan seurassa pelkäämättä menettävänsä mainettansa. Sotilas saa Saksassa mennä miten hienoihin ravintoloihin tahansa, mutta kurjimmat luolat ovat häneltä kielletyt. Joka paikassa hänelle osoitetaan kohteliaisuutta, sillä hän on isänmaan puolustaja. Ja Saksassa ei sivistynytkään mies häpeä olla sotilas. Rintamalla taistelee yliopiston professori tavallisena sotilaana maalaispojan rinnalla. Kun Venäjällä lukemattomat sivistyneet henkilöt sodan synnyttyä ponnistivat kaikki neronsa hankkiakseen sopivan paikan rintaman takana, lähtivät Saksan ylioppilaat, tohtorit ja yleensä sivistyneet nuorukaiset velvollisuudentuntonsa pakottamina rintamalle ja näyttivät, mitä vapaan miehen on isänmaan puolesta uhrattava.

Kevään tullen sitten alkoi pataljoonassamme liikkua huhuja meidänkin rintamalle lähdöstämme, aluksi varovaisessa muodossa, sitten yhä varmempina. Majuri Baier vähitellen kasvatti pojat siihen ajatukseen, että Suomeen lähtö lykkäytyy joksikin aikaa, ja sillä välin on pataljoonalle edullista olla tulessa ja itärintamalla saavuttaa sotakokemusta.

Tuli paraateja ja tarkastuksia. Harjoituksia kiirehdittiin.

Lockstedtissa puut puhkesivat lehteen, nummi alkoi vihannoida ja kaipaus kasvoi miesten rinnoissa. He alkoivat itsekin ymmärtää, että täytyi päästä toimintaan. Ainaiset jo yksitoikkoisilta tuntuvat harjoitukset raukaisivat, väsyttivät. Jopa pari miestä kyllästyneenä yritti livahtaa muille maille.

Tosin arvosteltiin ankarastikin majurin puuhia viedä pataljoona rintamalle. Jokainen halusi kärsimättömästi Suomeen, mutta länsirintaman ankarat taistelut eivät antaneet Saksan sotilasjohdolle aikaa ajatellakaan meidän kaukaisen kansamme kohtaloita. Ja niin nuo jo monta kylmää ja nälkää kestäneet Suomen pojat alkoivat itsekin tuumailla, että kai on paras yrittää itärintamalla. Ehkä sieltä tie aukeaa Suomen niemelle asti yhteisin ponnistuksin.

Virallisesti tehtiin rintamalle lähtö pataljoonalle tiettäväksi toukokuun 23 päivänä seuraavan julistuksen kautta.

JÄÄKÄRIT.

Pian lähtee joukkomme itärintamalle taistelemaan. Yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa teidän on raivattava tie Suomeen. Teitä vastaan taistelevat venäläiset, jotka jo ovat sata vuotta maatanne sortaneet.

Teidän taistelunne päämääränä on Suomen vapaus. Ensi hetkestä on toimintanne ollut työtä tämän päämäärän saavuttamiseksi, sillä jokainen venäläinen, joka taistelussa käy teitä vastaan, on yksi sortaja vähemmän Suomessa.

Ette suinkaan tahdo että saksalaiset joukot yksin raivaavat teille tien. Teidän tulee nyt ottaa osa vaaroista ja vaivoista omille harteillenne. Suomalainen joukko on vain pieni osa siitä armeijasta, joka itärintamalla taistelee. Mutta pienikin joukko voi saada paljon aikaan, jos se rakastaa isänmaataan ja on urhoollinen.

Suomen historia todistaa, että suomalainen on hyvä ja urhoollinen soturi. Se asia tiedetään omassa maassamme ja se tiedetään myöskin Saksassa. Sentähden kaikki katsovat teihin jännittyneinä nähdäkseen, oletteko te vanhan suomalaisen sotilasmaineen arvoisia, onko suomalainen satavuotisena rauhan aikana säilynyt veltostumatta, voiko hän taistella niinkuin hänen esi-isänsä.

Teidän kaunis suomalainen kotimaanne odottaa teiltä vapautustaan venäläisten sorrosta. Teidän kansanne odottaa, että te nostatte Suomen vanhan maineen uuteen kunniaan. Kukaan ei voi nähdä tulevaisuuteen eikä kukaan kykene ilmaisemaan asioita, jotka Jumala yksin tietää, mutta ihminen voi suunnitella ja muodostaa itselleen päämäärän, mitä hän koettaa saavuttaa. Teidän päämääränne on nyt Suomen lahti, sitten Suomen ranta. Venäläiset, jotka teiltä nyt tämän tien sulkevat, ovat karkoitettavat. Sitten on teidän taistellen karkoitettava venäläiset omasta maastanne. Kansalaisenne, jotka sortajat ovat vanginneet, on teidän vapautettava. Ne ovat suuria ja samalla vaikeita tehtäviä. Te voitte ne täyttää, jos te ponnistatte voimanne, ettekä haikaile vaaroja eikä vaivoja.

Kun kerran vapaa Suomen valtio on rakennettu, kerrotaan teidän teoistanne, että ne olivat Suomen pelastuksen alkutyö. Ehkäpä teistä lukunne tuntuu pieneltä niin suuriin tehtäviin! Maailman historia todistaa kuitenkin, että kohtalo sallii usein vähillä voimilla saavuttaa suuria. Mutta vain sellaisten ihmisten onnistuu saavuttaa suuria, jotka Jumalaan luottaen uskaltavat henkensäkin, jos vaaditaan, eivätkä pelkää vaaroja ja vastuksia.

Teidän rinnallanne taistelee Saksan suuri voittoisa armeija, joka jo on tunkeutunut tuhansia kilometrejä Venäjän alueelle, joka jo niin monessa taistelussa on lyönyt venäläiset ja heiltä valloittanut monia suuria linnoituksia. Teidänkin joukkonne tulee mahtavasti kasvamaan, kun te kerran saavutte Suomeen. Silloin teihin liittyy vapaaehtoisia joukottain ja teidän esikuvanne mukaan ja teidän saavuttamanne harjoituksen perusteella rakennetaan silloin uusi suomalainen armeija, joka ei enää siedä muukalaista maassa.

Lähimmät kuukaudet tulevat varmastikin olemaan teille vaikeimmat, mutta ne tulevat myöskin olemaan asiallenne ratkaisevat. Ryhtykää vakavasti tehtäväänne. Ilman uhrauksia ei mitään voittoa saavuteta. Uhraukset tulevat viemään monen hengenkin. Myöskin haavat, ehkäpä nälkä ja janokin teitä odottavat. Sillä voihan käydä, etteivät elintarvevaunut saavuta joukkoa, eikä vettä aina ole saatavissa. Vielä teidän täytyy tietää, mikä kohtalo teitä odottaa, jos joudutte säälimättömän vihollisen vangiksi.

Kaiken tämän on täytynyt teillä olla selvillä silloin, kun päätätte jättää maanne, toimenne, omaisuutenne ja koko tulevaisuutenne kokoontuaksenne Saksan suojan alla vapausjoukoksenne. Ja tämä päätös oli urhoollinen teko. Nyt te lähdette rintamalle siten ottaen toisen askeleen päämääräänne kohti. Sitä ennen on minun velvollisuuteni puhua teille suoraa kieltä niistä vaaroista ja vaivoista, jotka teitä odottavat. Mutta minä tiedän, että te käsitätte velvollisuutenne olevan kestää ne, niinkuin teidän saksalaiset toverinnekin kestävät. Teidän saksalaiset toverinne taistelevat samaa vihollista vastaan kuin tekin maansa, vapautensa ja oikeuden puolesta, niinkuin tekin taistelette vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Saksan armeijassa on monta miljoonaa miestä ja teidän joukkonne lukumäärä on noin 1500. Sitä suurempi on teidän jokaisen edesvastuu. Teidän täytyy kunnostautua, taistella urhoollisesti jopa ilolla antaa henkenne isänmaan puolesta.

Sitä suuremmaksi tulee edesvastuunne sen kautta, että tämä ehkä on Suomen viimeinen tilaisuus vapautua sortajistaan ennenkuin ryssä on kaikki vienyt, mitä isänne ovat rakentaneet ja mikä teille on kallista.

Jos edesvastuunne onkin suuri, ei teidän myöskään pidä unohtaa, että se etu, se onni, mikä teille on suotu, panna isänmaanne vapaustaistelu alkuun, on suuri ja kaunis. Täyttäköön tämä ajatus teidät kiitollisuudella Jumalaa kohtaan, ilomielisellä urhoollisuudella ja uhrautuvaisuudella.

Kaikkia näitä seikkoja tulee teidän ajatella nyt rintamalle lähtiessänne. Kun te kerran olette saapuneet vihollisen eteen, ei enää voi peräytyä, ei epäröidä. Te olette silloin sotalakien alaisia. Luonnollisesti ei tule kysymykseenkään, että saksalaisten joukossa käytettäisiin sellaisia raakalaistapoja, kuin venäläisten kesken, jotka ampuvat omia sotamiehiä, jos he peräytyvät. Mutta Saksassa asetetaan sotaoikeuden eteen ja rangaistaan ankarasti se, joka ei sodassa tottele, joka nukkuu vahdissa ollessaan ja saattaa lepäävät toverinsa vaaraan tai joka osottaa pelkuruutta taistelussa. Toiseksi nämä lait tuomitsevat sen, joka rikkoo inhimillisyyden lait turvattomia kohtaan ja joka ei noudata sotilaskunnian sääntöjä. Urhoollista sotilasta sitävastoin odottavat ylennykset, kunniamerkit ja toverien arvonanto ja hänen nimensä tulee säilymään jälkimaailmalle ja Suomen historiassa. Varmaankin oli tällainen teidän päätöksenne, kun te vaikeuksista ja tulevaisuutenne epävarmuudesta huolimatta lähditte pitkälle matkallenne Suomesta tänne asti liittyäksenne vapaaehtoisesti joukkoomme.

Pitäkää päämääränne vakaasti silmienne edessä. Pysykää päätöksessänne, täyttäkää isänmaallinen velvollisuutenne, käyttäytykää urhoollisesti ja toverillisesti saksalaisia joukkoja kohtaan, jotka teidän rinnallanne taistelevat venäläistä vastaan. Muistakaa kiitollisuudella Hänen Majesteettiansa Saksan keisaria, joka on sallinut saksalaisten upseerien ja aliupseerien valmistaa teidät kelpo sotilaiksi. Älkää koskaan unohtako, mikä on taistelunne päämaali: Suomen vapaus!

Baier

Majuri ja pataljoonan komentaja.

MATKA RINTAMALLE.

Ennenkuin saksalainen pataljoona lähtee rintamalle, varustetaan se niin hyvin että siitä todella ei puutu nappiakaan. Viikon varrella ennen lähtöä on joka päivä tarkastuksia. Kaikki, mikä on huonoa, kulunutta, hyljätään ja uudet, lujat vaatteet, aseet ja varustukset annetaan kelvottomien sijaan. Pidetään takkitarkastus, lakki-, housu-, saapas-, kivääri-, pistintarkastus, miltei joka vaate- ja varuskappale tarkastetaan erikseen. Lopuksi on yleinen pukutarkastus sekä vihdoin viimeinen tarkastus siitä, sopivatko kaikki hihnat, laukut, napit y.m. paikoilleen. Kun nappiakaan ei puutu, on komppania valmis lähtemään.

Toukokuun 20 päivän vaiheella suomalainen jääkäripataljoona valmistui rintamakuntoon. Oli vuoden ihanin aika käsillä. Leiri oli kauneimmillaan lehtipuitten peitossa. Kaikki kentät viheriöitsivät. Tuntuipa miltei raskaalta erota tuosta sirosta kylästä, noista tutuiksi tulleista harjoituskentistä, joilla monta vilua ja päivänpaahdettakin oli kestetty ja ankarasti harjoiteltu.

Kuitenkin sieltä lähti mielellään. Olihan tuleva retki kuin ensi askel synnyinmaata kohti. Nyt alkoi tosi toiminta, taistelu Suomesta. Kukaan ei aavistanut, että se oli tuleva niin pitkäksi ja raskaaksi. Olimme vakuutetut kevään suuren yleishyökkäyksen alkamisesta idässä heti kun onneton Verdun-jakso oli loppuun suoritettu, ja edellisen syksyn loistava eteneminen Puolassa ja Kuurinmaalla sekä Hindenburg-nimi tuntuivat takaavan nopean ratkaisun sotanäyttämöllä.

Jokainen aavisti kuitenkin, että tuleva aika oli raskas taistelujen aika, mutta se ajatus kasvatti rintoihin tarmon ja vakavan mielen. Tämä mieliala tuli kauniisti esille illallisilla Kaiserhofissa, johon etupäässä joukon akateemiset kansalaiset ottivat osaa. Laulut ja puheet vaihtelivat molemmilla kielillä ja tuntui tosiaankin kerran kuin henki olisi ollut yksi. Leirille saapunut vanha vapaaherra v. Bonsdorff lausui puheessaan m.m.: — Koko Suomen tulevaisuus riippuu nyt tästä pienestä joukosta. Ennen oli Suomella vähän ystäviä, nyt sillä on ystävänä mahtavin kaikista kansoista, — Saksan kansa!

Harjoitusten yhä jatkuessa kului vielä viikon päivät lähtökäskyä odotellessa. Kun joka pieninkin asia selitettiin oppitunnilla, oli luonnollista, että pari, kolme kertaa esitelmöitiin rautatiematkasta ja käyttäytymisestä sen kuluessa. Juuri ennen lähtöä saapui kolmanteen komppaniaan uusi luutnantti, Lindner nimeltään ja siviiliammatiltaan opettaja. Hänen puheensa olivat aito saksalaismallisia, helppotajuisia, järjestelmällisiä ja perusteellisia. Puhuipa hän mistä tahansa, aihe oli aina jaettu kolmeen osaan.

— Also — — erstens, zweitens und drittens! Mutta näiden kolmen kohdan jälkeen seurasi aina vankka "aber" ja tämän otsakkeen alla kaikki mahdolliset poikkeustapaukset. Hänen esitelmänsä rautatiematkasta oli luonnollisesti myöskin jaettu kolmeen osaan: i) junaan nousu, 2) käyttäytyminen vaunuissa matkalla ja 3) junasta poistuminen. Kaikki muu, mikä ei mahtunut näiden otsakkeiden puitteisiin, selvitettiin aber-sanan jälkeen. Kaikessa tapauksessa noita esityksiä mieli virkeänä kuunteli niiden selvyyden vuoksi.

Toukokuun viimeisen päivän aamuna komppaniat kokoontuivat viimeisen kerran kasarmien pihalle kaikki tamineet mukana. Nuo pitkät, vihreät rivit olivat sotaisen näköiset ja ryhti hyvä. Upseerit asettuivat paikoilleen. Kajahti komennus. Rivistö lähti liikkeelle. Porin marssi raikuu torvista. Kasvot ovat vakavat kaikilla. Niissä kuvastuu pidätetty tarmo ja koura puristaa lujasti kiväärin tukkia. Eräs Lappajärven poika kuiskaa: "Ihan haluttaa itkeä!" — Suomalaiset jääkärit astuivat ensi askeleensa kotimaata kohti. Marssi kävi kylän läpi. Koko väestö oli liikkeellä, ovet, ikkunat auki, nenäliinat liehuivat.