Part 4

— Vai tähdistä? Siinä sitä ollaan! Vai tähdistä se Tolonen tuntee kapteenin. Onko jokainen tähdillä varustettu henkilö siis kapteeni? Tai jos Tolonen katsoo yöllä taivaalle ja näkee siellä sen seitsemän otavan ja Väinämöisen miekan yhtenä tähti vilinänä, silloin kait koko taivas on Tolosen mielestä täynnä paljaita kapteeneja — vai miten?

— Kapteenilla on kaksi tähteä, parantaa Tolonen selitystään.

— No niin, ja nämä tähdet ovat missä,— Möttönen?

Vaihteeksi luetaan joskus sotilassäännöksiä. Siinä saa rekryytti kuulla, että sotalaki on ankara ja kova, että hänellä on rajattomasti velvollisuuksia, mutta hänen oikeutensa ovat hyvin niin ja näin. Rekryytille selviää, että kuri ja tottelevaisuus sotaväessä ovat kaikki kaikessa.

— Ainoastaan sellainen armeija, jossa vallitsee rautainen mieskuri, voi taitavan päällikön johdolla saavuttaa voiton.

— Urhoollisuus ja kuuliaisuus esimiehiä kohtaan ovat sotilaan kauneimpia ominaisuuksia. Nämä lauseet on tyhmän rekryytinkin helppo ymmärtää, mutta vaikeampi on sotilaan järjelle käsittää lause:

"Tottelemisen pitää tapahtua ilolla, ei rangaistuksen pelosta."

Se käy jo yli ymmärryksen, on melkein liian korkeaa moraalia ensi päivien nöyryytyksistä vielä katkeruutta puhkuvalle vasta-alkajalle. Monen mielestä tuo lause tuntuisi paljon selvemmältä ajatuksen ollessa päinvastainen. Mutta yritäppä tuoda esille eroavia mielipiteitäsi. Ensiksi selvitetään asia sellaisella tavalla, että rekryytin korvat kuumenevat ja kun aliupseeri tyhjentävän selityksensä jälkeen ukkosäänellä tekee tuon lyhyen ytimekkään kysymyksen: — Verstanden? asettaen nenänsä melkein rekryytin lumivalkeaan nenänorteen kiinni, voi tämä vain vapisten vastata: — Kyllä herra Gruppenführer!

Mutta luojan kiitos, on kuitenkin yksi aihe, jonka käsittely jälleen palauttaa rekryyttiin rohkeuden ja itsetietoisuuden, jopa korottaa hänet valtavasti yläpuolelle laajojen kansankerrosten. Tämä aihe on sotilaan suhde siviiliväestöön. Sotilas puettuna kruunun kultanappiseen takkiin on luonnollisesti jokapäiväisen rahvaan hyörinän ja pyörinän yläpuolella arvossa.

"Pitäen mielessänsä korkean kutsumuksensa valtaistuimen ja isänmaan suojelijana" — sanoo käsikirja.

Nuo säännökset ne soivat kuin ihana musiikki rekryytin korvissa. Hän alkaa syvästi tuntea sotilasarvonsa ja kutsumuksensa korkeuden. Kun tuo ikävä siirtymisaika siviilimiehestä sotilaaksi on ohi, kun aliupseerit ja vääpelit alkavat jo kehua hänen ryhtiään ja liikkeitään, kun hän saavuttaa käytökseensä sotilaallisuutta ja iltasin puhtaassa takissaan kulkien ylpeästi röyhistelee rintaansa neitossilmien sieltä täältä ikkunaverhojen takaa salavihkaa ihaillessa hänen solakkaa vartaloaan ja notkeaa käyntiään, silloin hän hiljaa itsekseen mennessään hyräilee:

"Der Soldate, der Soldate Er ist der schönste Mann im ganzen Staate!"

HARJOITUKSISSA.

Opetustunnin loputtua kajahtaa jälleen aliupseerin ääni läpi kaikkien tupien: — austreten! Ovista lappaa miestä, vyötettyjä sotilaita kiväärit kädessä pihalle järjestyen pitkään ruoturintamaan. Ryhmänjohtajat seisovat korpraalikuntiaan tarkastellen näiden edessä. Sitten esiintyy ensi kerran todellisessa loistossaan komppanian vääpeli, "mamma". Kirjoitustuvastaan hän saapuu punakkana, pyylevänä, täynnä arvonsa tuntoa ja itsetietoisuutta, muistikirja rintapielessään. Hän seisahtuu, katselee hiljaa terävästi pitkin riviä.

— Abzählen! (luku) hän komentaa.

Alkaa tuttu nuotti: — eins, zwei, drei, vier — j.n.e. Miesten lukumäärä todetaan, sairaat, käsityöläiset, lomalla olevat — kaikki merkitään erikseen muistiin. Tämän jälkeen alkaa tärkeä toimitus, pukujen tarkastaminen. Nappien pitää olla paikoillaan, lakin suorassa, pukujen ehjiä, saappaat puhdistettuina mallikelpoisesti, kasvot pestyinä, parta ajettuna.

Sattuupa eräällä miehellä olemaan yksi ainoa onneton nappi auki, juuri leuan alla oleva, jota hän itse ei voi nähdä.

Vääpeli astuu hänen eteensä. Rekryytti lyö kantapäänsä naksauttaen yhteen alkaen tähystää jotain pistettä avaruudessa. Asettukaammepa hetkeksi vain tuon rekryytin kenttäharmaan harjoituspuvun asukkaaksi ja omistajaksi. Olemme koko aamupuolen putsailleet joka vaatepartta erikseen, tarkastuttaneet tovereillamme, että lakki on päässä millimetrilleen suorassa kokardi keskellä otsaa. Luulemme tietenkin pukumme olevan mitä parhaassa kunnossa. Ei niin moittimisen hiventä. Arvelemmepa vielä päälle päätteeksi olevamme pulskannäköinen sotilas, peloton ja nuhteeton, ja tottumattomana sotilastapoihin meissä jo sykähtää toivo, että tuo edessämme seisova punakka tarkastelija varmaankin on erikoisesti kiinnittänyt huomiota meidän ryhtiimme ja sotilaalliseen ulkomuotoomme. Ehkäpä tuo ihravatsa vääpeli alkaa siinä kiittää meitä komppanian läsnä ollessa esim. seuraavaan tapaan:

— Katsokaa nyt, koko kolmas komppania. Tässä on sotilas, oikea sotilas! Puku kunnossa, napit paikoillaan, kaulus puhdas, saappaat kiillotetut. Ottakaa esimerkkiä tästä miehestä. Mikä teidän nimenne on? — — — Hm! Teillä on hyvät toiveet tulla nopeasti korotetuksi!

Turhaa lorua. Luuletteko että tuo hirmu kehuisi jotain alaisistaan. Päinvastoin. Hän kiinnittää heti huomionsa tuohon Akilleen kantapäähän, joka ties mistä on sattumalta lentänyt juuri meidän leukamme alle, jääden siihen törröttämään koko maailman nähtäväksi. Turhaan odotettuamme luultua ylistyspuhetta, välähtävät katseemme edellämainitusta pisteestä herra vääpelin leimuaviin, pahaa ennustaviin silmiin. Mainittu avaruuden piste aitaa tanssia kaikissa mahdollisissa värivivahteissa silmiemme molemmin puolin.

Mutta vääpeli seisoo yhä ääneti edessämme lihavana, röyhkeänä, ilkeä hymy huulillaan. Vihdoin myrsky puhkeaa:

— Gott im Himmel! jyrähtää nenämme edessä. Kuinka te kehtaatte. Ettekö ollenkaan tunne häpyä hyvä herra? — — — — — — Ettekö häpeä tulla riviin puoliaiastomana. Eikö teillä ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, miten sotilaan tulee reklementtien mukaisesti pukeutua — mitäh? Teidän pukunne on aivan mahdoton, osoittaa mitä suurinta huolimattomuutta. Te — — — teillä on _toinen nappi ylhäältä_ — — — _auki!_ Mikä teidän nimenne on?

Rekryytti kalpenee, yrittää parantaa asiaa tuota pikaa panemalla napin kiinni.

— Donnerwetter — — — kuka kirkas ilmestys teidän on käskenyt tehdä jotain? Oletteko ihan hullu! Te seisotte perusasennossa liikkumatta siksi kunnes teille annetaan jokin käsky — — — ymmärrättekö? Teissä ei ole vielä hitustakaan militääriä.

Vääpeli huokaa, luo murhaavan, halveksuvan katseen kynttiläsuorana törröttävään rekryyttiin.

— Mitä te minua töllistelette! ärjäsee hän uudelleen.

Rekryytti ei uskalla häilähtääkään. Hän tuijottaa nyt erääseen naulanpäähän vastapäätä olevassa seinässä. Tuon sisältörikkaan parannussaarnan jälkeen vääpeli vihdoin mitä ivallisimmalla äänellä käskee: — No pankaa nyt se nappi kiinni! Rekryytti tottelee ja kallistaa päänsä nähdäkseen tuon onnettoman napin.

— Seisokaa suorassa, mitä te katselette alas? Pää pystyyn! Kyllä teidän täytyy osata panna nappi kiinni sitä katsomatta. Minähän sanoin teille: — Toi-nen nap-pi yl-hääl-tä.

Rekryytin kädet vavahtelevat hänen kopeloidessaan leukansa alustaa. Hänessä syntyy voimakas halu iskeä nyrkillä tuon edessään seisovan miehen punottavaa nenää.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän saa kiittää luojaansa siitä että jaksoi hillitä itsensä ja lyönti jäi sikseen. Sen seuraukset olisivat olleet ylen tuhoisat lyöjälle itselleen. Niin kaiken sotilaskurin unhottanutta henkilöä olisi pidetty raivohulluna, joka pian olisi toimitettu sopivaan paikkaan, missä hän voi mielin määrin temmeltää olematta silti vaarallinen rauhallisille kansalaisille.

Tarkastus jatkuu. Yksi saa moitteita yhdestä, toinen toisesta asiasta.

— Luutnantti tulee! kuiskataan. Vääpeli ja aliupseerit saavat eloa.

— Richt euch! komentaa vääpeli. Miehistö liikehtii, rivit huojuvat hetken aaltomaisesti, suoristuvat sitten, eikä ihmekään, sillä rivin päässä seisoo vääpeli kiivaana kuin ukkospilvi iskien vihansa salamoita puolelle ja toiselle.

— Toinen ja kolmas mies taaksepäin, vielä, vielä hiukan! Vatsa sisään! Oletteko te mitä sammakoita, joista ei näy muuta kuin vatsaa? Koko keskus taaksepäin — — — kuuletteko, taaksepäin — ettekö ymmärrä mitä taaksepäin merkitsee! Päät pystyyn — — — jaa! Nenät tännepäin — — — jaa jaa! Ja toinen rivi, siinä ei ole milloinkaan mitään ojennuksen tapaistakaan, ei kerrassaan mitään! — — — Suu kiinni siellä, ei puhuta — — — ei tämä ole mikään rippikoulu, vaan sotakoulu! Näin huutaa siellä mies hikoillen, vaahto suupielissä. Vihdoin ojennus tyydyttää.

Augen gerade — aus!

Augen — rechts!

Toista sataa nenää kääntyy herra luutnanttiin päin.

— Nasen hierher! ärjyy luutnantti. Vääpeli ilmoittaa komppanian. Odotetaan hetkinen. Herra hauptmanni tulee. Kaikki miehet katselevat vasemmalle, alokkaat muita uteliaammin. Solakka, hienopiirteinen aatelismies, hauptmanni von Coler, astuu ensiluokan rautaristi rinnassaan komppanian eteen. Samat temput kuin äsken uudistuvat jälleen.

— Guten Morgen dritte Kompanie! Tervehdyksen vastaus vyöryy jyrinänä läpi rivin. Rinnallani seisova toverini kuiskaa, että von Coler on pidetyimpiä komppanianjohtajia pataljoonassamme ja innokkaimpia Suomiystäviä.

— Lähtekää! hän komentaa.

Luutnantti astuu komppanian eteen pullistaen keuhkojaan. Komennon mukaan muodostuu ryhmärivistö ja komppania marssii kentälle. Karjalaisten laulu kajahtaa voimakkaasti kylän läpi marssittaessa.

Laajalla kentällä näkyy kaikkialla suomalaisia poikia harjotuksissa. Todellakin innostuttava näky. Kotona Suomessa on venäläinen sotaväki vallitsemassa ja komentelemassa. Oma sotalaitos on hävitetty ja kansa riisuttu aseista. Mutta täällä kaukana vieraassa maassa suomalaiset joukot harjoittelevat tulevaa vapaustaistelua varten. Näihin aikoihin vallitsee joukossa vielä voimakas henki. Jokainen pitää kunnianasianaan kestää mitä rasituksia tahansa ja todistaa saksalaisille suomalaista kestävyyttä ja kuntoa.

Vasta-alkajat eivät pariin ensi viikkoon saa kivääriä. Heidän harjoituksensa ovat vapaaliikkeitä, sotilasvoimistelua, mikä tosin suomalaiseen voimisteluun verraten on sangen alkuperäistä ja yksipuolista, mutta omiaan kehittämään erikoisia sotilaalle tärkeitä lihaksia.

Lockstedtin laajat harjoituskentät ovat tammikuussa raskaan, ikävän näköiset, — silmän kantamattomia tummia aukeita, siellä täällä metsäkaistaleita kuin saaria meressä. Sateella kentät ovat liejuisia, mutta kuivuvat ihmeen pian. Noilla laajoilla nummilla muodostuu ahkerassa työssä ja harjoituksissa suomalainen jääkäripataljoona.

Rekryytin ruumis ensin norjistetaan ja terästetään. Harjoitus aletaan päästä. Sitä käännellään ja kierrellään joka puolelle, niin että niskasuonet rutisevat — samoin sitten vartaloa ja joka jäsentä erikseen. Aluksi liikkeet tuntuvat verrattain turhanpäiväisiltä, mutta seuraavana päivänä niiden vaikutus tuntuu. Lihakset ovat niin kipeät, että tuskin kävelemään pääsee. Siten sivilistinen kankeus ja saamattomuus karsitaan uudesta tulokkaasta.

Sotilaalla on juhlahetki, kun hän ensi kerran saa kiväärin. Sitä tutkitaan ja silitellään. Mutta sotilaan pitää tuntea aseensa täydellisesti. Erikoisilla oppitunneilla kiväärin eri osat irroitetaan ja selitetään. Lopuksi aliupseeri pitää puheen sotilaille kiväärin hoidosta:

— Te olette nyt saaneet kiväärin. Kivääri on sotilaan morsian. Teidän pitää huolehtia siitä kuin silmäterästänne. Sen täytyy aina olla mallikelpoisessa kunnossa. Ei ruostepilkkuakaan saa näkyä sen teräsosissa, ei tomunhiventä. Hellikää sitä kuin morsiantanne. Se on samalla teidän toverinne, paras turva vaaroissa. Se pelastaa teidät kuolemasta ja surmaa vihollisen! Sitä hellitään ja hoidetaan kyllä. Joka päivä sitä puhdistetaan, rasvataan ja puleerataan.

Kentällä alkaa kuin uusi elämä senjälkeen kuin kiväärit on saatu. Silloin vasta käännökset, maahan syöksyt y.m. temput käyvät täydellisiksi. Ja lisäksi harjoitellaan kivääriotteita, kaartoja, paraatimarssia, kävelyä, juoksua j.n.e.

Kolmantena sarjana uutuuksia tulevat ampumaketjun muodostamiset ja sen liikkeet — hauska ja mielenkiintoinen harjoitussarja.

Kun nämä kaikki on jotakuinkin opittu, alkaa komppania-äkseeraus, kenttäharjoitukset, taisteluharjoitukset ja patrullitehtävien opettaminen. Kun tähän välillä vielä tulevat pionieriharjoitukset, käsigranaattien heitot, yölliset taisteluharjoitukset y.m. eri lajit ampumisopetusta ja koeampumista sekä pitkät harjoitusmarssit, huomaa, että työ on suuremmoinen, monipuolinen ja mielenkiintoinen.

Kun joka päivä saapuu uusia tulokkaita, on eri osastojen kehitystaso sangen erilainen. Siksipä tuollainen harjoituskenttä tarjoaakin mitä vaihtelevimpia näkyjä. Kaikkialla on liikettä, kaikkialla kaikuvat komennukset. Tuolla heiluvat miesten kädet tai jalat kuin tuulimyllyn siivet vapaaliikkeissä. Täällä harjoitellaan sotilaallista ryhtiä tai kunniantekoa. Kaukana pitkä ampumaketju etenee syöksyttäin yli aukean kentän. Pistimet kiiltävät ja hurraahuudot kaikuvat. Metsiköissä soivat torvet ja kaukana jymähtää tykki antaen sotaisan taustan harjoituksille.

Ja rekryytti on tuon metelin keskellä kaikkien käänneltävänä ja kierreltävänä. Tottuneet aliupseerit siinä terävin katsein tarkkaavat hänen ruumiinsa muotoa, tarttuvat kiinni milloin päähän milloin mihinkin jäseneen sitä oikeaan asentoon asetellen, muovaillen kankeaa jäykkäjäsenistä nahkapojan ruumista kuin taiteilijat savimöhkälettä.

Ja miten kammottavan kankealta vasta-alkaja näyttääkään! Pitipä hänen yrittää mitä temppua tahansa, leuka tutisee, kädet vääntyvät soikeiksi ja kiveriksi kuin väärät länget. Siinä aliupseeri peuhaa ja pelmuaa hänen edessään.

— Pää pystyyn, hartiat alas, rinta ulos, vatsa sisään!

Rekryytti hämmästyksekseen käskyjä totellessaan kuin astuu ulos avaraan maailmaan oman ruumiinsa ja pukunsa ihmeellisistä sekasotkuisista kätköistä ja poimuista. Ja taas kaikuu aliupseerin kehottava ääni:

— Vasen korva alemmas, hiukan alemmas, — hiukan vielä, kuuletteko? Alemmas vasen korva! Ei niin paljon! Ylemmäs, hiukan vielä ylemmäs! pauhaa aliupseeri siinä nenän edessä terhennellen.

Rekryytti vihastuu ja sihisee jotain, ettei hän ehtinyt vielä siirtää korvaansa ylös eikä alas.

— Suu kiinni, ärjäsee aliupseeri, perusasennossa ei puhuta. Vain jos minä jotain kysyn, saatte vastata! Ja taas väännellään, käännellään ja väännellään.

Saapuu sitten luutnantti tai komppanian johtaja harjoitusta tarkastamaan. Ryhmänjohtaja virkaintoa osottaakseen yhä korottaa ääntänsä ja nahkapoika on senkin seitsemässä leikissä ja lipetissä.

— Tehkää käännökset niin että maa vinkuu ympärillä ja itse sen tehtyänne seisotte kainaloita myöten kuopassa! opettaja ylpeilee.

Paraatimarssi varsinkin tuntuu aluksi hullunkuriselta ja käy jäykästi. Koko miehen ruumis leukapieliä ja varpaan päitä myöten kangistuu kuin puupölkky. Vähitellen vasta marssi alkaa saada sulavuutta, siroutta.

Opettaja kulkee vieressä laskien hartaasti: Eins — zwei, eins — zwei! Lang — sam! Ru — hig! korostaen joka tavua. Rekryytti hikoilee ja jäykistää jalkojaan. Naaman ilme on liikuttavan harras ja syvämietteinen. Hän tuumii närkästyneenä:

— Vai pitää tässä vanhoilla päivillään vielä opetella kävelemäänkin? Taitaisi olla paras heittää — —

Mutta yli kentän kuuluu aliupseerin jyrkkä ääni: — Ru—hig! Lang—sam!

Ei auta muu kuin astua juntata. Muuten saa kuulla tuon harmillisimman kaikista komennuksista:

— Zurück — marsch! maaarsch! Mitä, ettekö halua juosta? Tahdotteko ehkä jäädä muiden mentyä puoleksi tunniksi yksinänne äkseeraamaan!

Lepohetken tultua mies huokaa helpotuksesta, uskaltaa taas katsahtaa ympärilleen ja siellä kaukana hän näkee, miten tottuneet tyhmät kivääri olalla ylpeinä ja ryhdikkäinä marssivat tehden kaartoja kuin taideteoksia ikään, näkee ketjujen etenevän, pistinten paljastuvan ja aamuilmassa kajahtaa siellä täällä raikuva hurraahuuto, jonka kaiku yltympäri toistaa metsillä ja ylängöillä.

Kun komppania puolen päivän aikaan lämpöisenä ja raikkaana saapuu takaisin kasarmiin, kajahtaa laulu entistä voimakkaampana. Tuntuu kuin kaikki, mitä nyt tekee ja suorittaa, vihdoinkin olisi todella hyödyllistä työtä — työtä isänmaan yhteiseksi hyväksi!

KYLÄLLÄ.

Vasta n.s. A-luokkaan päästyään meikäläinen sotilas saa mennä kylälle. Useat rekryytit ovat näet joskus unohtaneet korkean kutsumuksensa "valtaistuimen ja isänmaan suojelijoina", esiintyneet juovuksissa, tapelleet, kulkeneet upseerien ohi kunniaa tekemättä ja majuri on antanut kylälle-menokiellon — että rekryytit saisivat aluksi jonkun aikaa sulattaa saamiaan opetuksia, Lisäksi majuri Baier raittiusmiehenä on kieltänyt kaikkinaisten väkevien juomien nauttimisen. Kun kylän hotellit ovat auki ja siellä tarjoillaan yhtä hyvin suomalaisille kuin saksalaisillekin, ei kielto paljoakaan merkitse. Ja sotilasmoraali on yleensä sellainen, että kieltoja vastaan voi kyllä tehdä, kun vain ei joudu teoistaan kiinni. Jos sotilaalle sellainen onnettomuus sattuu, on hän tyhmyytensä vuoksi jo ansainnut rangaistuksen — siis oikeastaan jo muinaisten spartalaisten aikainen oikeusmoraali!

Ne onnelliset, jotka vapaasti saavat liikkua kylällä, käyttävät tietenkin tilaisuutta ahkerasti, sillä on kerrassaan kuolettavaa istua kököttää koleassa kasarmissa kaiketi illat kuin mikäkin pelätys.

Kylässä meikäläiset jo tunnetaan kaikkialla. Pienet pojat juoksevat luo ja kyselevät: — Onko teillä suomalaista rahaa?

Lockstedtin pikkupojat ovat vilkkaita, siististi puettuja, ja hehkuvan isänmaallisia. Sodasta heillä on omat käsitteensä. Kysyppä heiltä, koska sota loppuu. He vastaavat arvelematta: — Ensi kesänä!

— Luuletko että Saksa voittaa, tiedätkö sinä, miten suuri maa Venäjä on?

— Ah Quatsch, — Russland kaputt!

— Aber England?

— Jaa. England werden wir bald kaputt machen und Frankreich ist schon lange kaputt!

Siinä on nousevaa nuorisoa! Hieman toisen laatuinen käsitys asiasta on upseeriaspiranteilla, jotka jo vähintään kuusi kuukautta ovat olleet rintamalla. He ovat kaikki miellyttäviä, sivistyneitä miehiä, tohtoreita, ylioppilaita j.n.e. Mutta yleensä on kaikilla saksalaisilla luja luottamus lopulliseen voittoon. Heidän illatsuissaan kajahtaa vielä innokkaasti: "Die Wacht am Rein" ja "Deutschland hoch in Ehren!" Suomesta he kuulevat mielellään puhuttavan, mutta useilla on kovin hämärät tai suorastaan väärät käsitykset maamme oloista. Varsinaiset kyläläiset eivät tiedä kotimaastamme paljon mitään, arvailevat vain sen olevan jossain napapiirissä ja ihmettelevät kovasti, kun kerromme esim. Suomen kaupungeissa kuljettavan m.m. raitioteillä.

Saksan kansa on vielä sisäisesti voimakas, yksimielinen kansa. Ranskalaisvihaa ei enää ole juuri nimeksikään, mutta uusi kansallisviha on syttynyt Englantia kohtaan. "Gott strafe England!" näkyy runoissa ja proosassa usein. Ehdottomasti tulee ajatelleeksi Saksan kansan keskuudessa liikkuessa muinaista Rooman kansaa sen kukoistusaikana ja tehneeksi vertauksia näiden kahden eri historiallisen aikakauden mahtavimman kansan välillä.

Sodan rasitukset tietenkin jo tuntuvat maassa syvästi. Saksalainen nero lujan järjestyksen tukemana käy ankaraa taistelua kansan sekä ruumiillisten että henkisten voimien ylläpitämiseksi. Kaikkialta vihollisten ympäröimänä ja eristämänä keskusvaltojen on vaikea hankkia sodan ja rauhallisenkin elämän tarpeita. Jokainen tuntee, että asema on vakava, mutta luottamus hallituksen ja sotilasjohdon kykyihin on horjumaton.

Saksan siviiliväestön ja hallituksen vaikeuksia elatuskysymyksen ratkaisemisessa ja järjestämisessä kuvaa seuraava valtiosihteeri t:ri Helfferichin selostus Saksan valtiopäivillä:

"Noch nie in der Weltgeschichte hat in einem Kriege ein Volk solche Entbehrungen durchgemacht, wie unser Volk, und noch niemals waren diese Entbehrungen in dieser Weise auch auf die Wohlhabenden verteilt wie bei uns! — — — — — — Der Aushungerungsplan Englands ist jedoch endgültig gescheitert."

Puhuessaan vaikeuksista elatuksen järjestämisessä hän lausuu, että nyt kun pahin aika on voitettu, voidaan tästälähin asiasta puhua vapaasti.

Oli niin ollen luonnollista, että Saksan kansa kärsi puutetta, mutta se oli tasaisesti jaettu kaikkien kansalaisten kesken ja kaikki tulivat toimeen. Mutta suomalaisille, pohjoismaalaisille, jotka ovat tottuneet syömään hyvin — heille eivät saksalaisten annokset tahtoneet riittää. Senpä vuoksi heidän täytyi tavalla tai toisella yrittää hankkia lisää varsinkin leipää. Kaikennäköisiä marmelaadeja ja vihanneksia eivät meikäläiset ymmärtäneet. Kielitaito tosin usealla teki suurta haittaa, mutta hätä opettaa.

Erään saksalaisen upseerin kotiin sattuu kerran tulemaan pörrötukkainen suomalainen jääkäri. Tämä lyö kantapäänsä yhteen ja lausuu vain-sanan: — Brot! Hauptmanni on vähän hämmästynyt, yrittää lähemmin kysellä asiaa, mutta jääkäri ei osaa selvittää muuta kuin — Brot! Mitäpä siinä pitkistä puheista. Johan tuo yksi sisältörikas sana ilmaisee paljon kestettyä, nähtyä ja tunnettua. Hauptmanni yrittää päästä eroon tungettelijasta, mutta kohteliaimpaankin kehotukseen tällä on vain yksi vastaus: — Brot!

Vihdoin hauptmanni, joka älyää olevansa tekemisissä kieltä taitamattoman suomalaisen kanssa, keksii keinon. Komentosanathan varmasti tehoavat jokaiseen sotilaaseen. Hän huutaa jyrisevällä äänellä:

— Stillgestanden!

Miehen kantapäistä kuuluu jälleen terävä naksahdus. Hän seisoo kuin valettuna paikallaan perusasennossa.

84

— Ganze Abteilung — kehrt! komentaa hauptmanni edelleen.

— Im Gleichschritt — marsch!

Sotilaan jalka nousee muhkeasti. Hän saapastaa ovesta ulos ja — katoaa.

Hauptmanni hymyilee. Illalla hän kertoo tapahtuman kaikille tovereilleen klubilla, missä se herätti yleistä iloisuutta.

"Kaiserhofissa" taas kerran eräs pohjalainen istui pöytään tilaten uljaasti — Swai roos laas piir! ja sai mitä halusi. Vieläpä hän maksaessaan vaati: "Vantsik wennik tillpaka, Mensch!"

Kun rekryytti ensi kertoja pääsee kylälle käymään maleksittuaan pari edellistä viikkoa kasarmissa kaiket illat ja kuultuaan vain toverien kertomuksia ulkomaailman ihmeistä, tuntuu hänestä kuin vankilan portit olisivat auenneet ja mies laskettu vapauteen. Oikein jalka tahtoo nousta hyppyyn. Mutta kruunun käsi täälläkin pitää huolta pojistaan. Ennenkuin arvaakaan, mies näkee synkän varjon ilmestyvän takaapäin, tanakka käsi tarttuu häntä olkapäähän ja jykevä ääni kysyy tiukasti:

— Warum grüssen Sie mich nicht? (Miksi ette tervehdi minua?)

Hän on pasteeraillut iloisessa huolettomuudessaan, koko maailmalle leppyneenä ja mennyt tervehtimättä vääpelin ohi. Siinä hän nyt koettaa änkytellä anteeksi-pyyntöjään, mutta mikään ei auta. Nimi kirjoitetaan muistikirjaan ja seuraavana päivänä on ankara tutkinto ja taas tulee rangaistus. — Siinä ne olivat kylän ja muka vapauden ilot. Mennyttä kalua kaikki.

Mutta jonkun ajan kuluttua rekryytitkin osaavat olla varuillaan. Mielellään he kuitenkin kulkevat lepohetkiään viettämään jonkin metsän reunaan, mihin kevätaurinko jo lämpimästi paistaa — saadakseen olla rauhassa kaikilta ilkeiltä ihmisiltä.

Tai sattuupa jokin kylän tytöistä luomaan silmänsä alakuloiseen nuorukaiseen, ryhtyy ehkä keskustelemaankin.

— Oletteko suomalainen? kysyy tyttö lempeällä äänellä.

Nuorukaisen posket lentävät hehkuvan punaisiksi. Neidon ääni soi kuin kevätlinnun liverrys hänen korvissaan. Hän kuulee ensimäiset ystävälliset sanat koko leirissä olon aikana. Hän änkyttää vastaukseksi jotain siansaksaansa, mutta tällaisissa tapauksissahan onkin toinen yleismaailmallinen kieli olemassa jota jokainen ymmärtää.

Seuraavana lauantaina voi sattua, että tuo sama nuorukainen vaatteet välkkyen puhtautta, parta ajettuna ja tukka sirosti kammattuna astuu reippaana vääpelin tupaan.

— Pyytäisin kuuliaisimmin sunnuntailomaa Itsehoe'en.

— Mitä varten? vääpeli kysyy.

— Kaupunkia katselemaan, herra vääpeli. Sattuu ehkä vääpelikin sunnuntaina matkustamaan Itsehoe'n kaupunkiin ja siellä hän ihmeekseen näkee poikansa sirona ja kohteliaana kävelemässä saksalaisen neitosen rinnalla.

— Wie gehts? (Mitä kuuluu?) hän kysäsee.

— Ausgezeichnet, Herr Feldwebel (erinomaisesti, herra vääpeli) kuuluu vastaus. — Wie das Leben doch ist schön!

RUNEBERGIN PÄIVÄ.