Part 11

28/9. Venäläiset ovat koko viikon olleet pahalla tuulella. Tänään aamulla ampui vihollistykistö yli 180 granaattia ja shrapnellia. Suomalaisilla on ihmeellinen onni. Joskus syöksähtävät granaatit läpi asumusten seinäin ja räjähtävät tuvassa, mutta kuin sallimuksen johtamina ovat miehet työssä ulkona. Tämä ihmeellinen seikka on tullut jo aivan sananparreksi, niin että saksalainen pappi saarnassaan lausui siinä selvästi näkevänsä Jumalan suojelevan käden, joka edistää Suomen vapauden pyhää asiaa.

Länsirintamalta tulevat tiedot kertovat ankarista taisteluista aina Pohjanmerestä Jura'n asti.

Yleistä asemaa ja siellä vallitsevaa luottamusta tulevaisuuteen kuvaavat keisarin eräässä keskustelussa amerikalaiselle Puolan avustuskomitean puheenjohtajalle lausumat sanat: "Ein Volk, wie das meinige, ist nicht dazu, bestimmt vernichtet zu werden. Es muss siegen!"

Ja todellakin. Romania näyttää laskelmissaan surkeasti pettyneen. Kenraali Mackensenin joukot etenevät Dobrutshassa, itävaltalais-unkarilaiset saksalaisten avustamina Siebenbürgenissä. Koko Romanian I armeija on lyöty hajalle ja suureksi osaksi vangittu. Harvoin historiassa näyttää katala teko nopeammin saaneen palkkansa.

Nuo vanhat sanomalehtiuutiset eivät luonnollisestikaan kiinnitä lukijan mieltä. Ne ovat vain osoitteena siitä, miten maanpakolaiset sotilaat kuumeisesti yrittävät saada selkoa asemasta ja kaikesta, mikä hitusenkin voi vaikuttaa kotimaamme kohtaloihin — yrittävät etsiä lohdutusta tässä ikuisessa pimeydessä.

29/9. Tykkituli jymisee päivät pääksytysten voimakkaasti. Saksalaiset 21 cm mörssärit koettelevat koko iltapäivän harvakseen venäläisten asemia.

Yö on hermostuttava siksi, ettei kuulu laukaustakaan. "Mitä ihmettä ryssät mietiskelevät?" arvellaan. Niiltä sopii odottaa mitä konnankoukkuja tahansa. Kuulovahdit seisovat kuopissaan katse tarkkana, "silmä korvana", kuten he toisiaan kehottavat. Venäläisten asemilta kuuluu kirveen kalsketta. Siellä on työ käynnissä. Luultavasti haluavat rauhassa parannella rikkiammuttuja varustuksiaan.

Yhtäkkiä jyrähtää keskellä pimeää yötä koko saksalainen patteri. Granaatit kiitävät vihloen ja ulvoen halki ilman. Mahtava räjähdys tärisyttää meidänkin asemiamme ja hetken kuuluu kaameita valitushuutoja. Patterille oli ilmoitettu paikka, missä vihollinen öisin työskentelee ja päivällä tarkan tähtäimen otettuaan, se nyt lähetti tuhoa tuottavat granaattinsa keskelle öisiä ahertajia. Sota on säälimätöntä.

* * * * *

10/10. Yöllä patrullit aiheuttivat vilkkaan ampumisen. Oikealla siivellä alkaa vimmattu kiväärituli. Kohta kumahtavat vihollisen tykit alottaen oikean sulkutulen. Punaiset raketit räiskyvät ilmassa. Puhelimet soivat.

— Was ist los, was ist los da?

— Keine Ahnung hier!

Joku soittaa hermostuneesti tykistöön. Sieltä kuuluu varmoja komentoja.

Parin minuutin kuluttua alkaa saksalainen tykistö jylistä.

Puolen tunnin kuluttua on taas kaikki hiljaista.

* * * * *

11/10. Kenttäjumalanpalvelus. Vapaaehtoiset marssivat juhlapuvussa, kypärä päässä, vyötettynä, noin kilometrin päässä rintamalta dyynien välissä olevalle aukeamalle. Meren rannalle on pieni pöytä rakennettu. Sitä kattaa yksinkertainen telttakangas. Pöydälle on pystytetty jykevä, koivusta tehty risti. Taustana tälle luonnon kappelille on aukea, sininen ulappa, seininä Kuurinmaan korkea rantahongisto.

Pappi on suuri, leveäharteinen mies — oikeaa Bismarck-tyyliä.

Hänen tekstinsä on: "Anna meille tänäpäivänä jokapäiväinen leipämme."

Hän kuvailee, kuinka Jumala on siunannut Saksan maata suomalla sille hyvän viljavuoden ja kehottaa sotilaita ajattelemaan Korkeimman johtoa maailmanhistoriallisissa tapahtumissa. Hän muistuttaa sotilaille erään historiallisen henkilön sanoja, jolle kerran selitettiin uskonsotien aikana, että jos Jumala on protestanttien puolella, ei niiden silloin tarvitse taistella, sillä Jumala kyllä huolehtii oikean uskon voitosta. Mainittu henkilö vastasi silloin: "Sotilaat taistelevat ja Jumala antaa voiton." Sama Jumala on myöskin kansojen vapauden Jumala ja hän johtaa suomalaistenkin taistelua. Yhtähyvin kuin maanmiehen täytyy tehdä työtä ansaitaksensa leipänsä, täytyy sotilaan tehdä tehtävänsä rintamalla.

Jumalanpalvelus lopetetaan isänmaan virrellä.

* * * * *

12/10. Yöllä. Edessämme pimeällä kentällä tuiskuu kiväärituli. Koska meikäläiset ovat kaikkialla aivan hiljaa, on siellä silminnähtävästi pari venäläistä patrullia joutunut keskenään kahakkaan. Venäläisten asemiltakin alkaa pian räiskyä. Silloin pamahtaa saksalaisten patterien yhteislaukaus. Venäläisten asemilla syntyy kuolonhiljaisuus. Hetken vielä tykit harvalleen jymähtelevät, kunnes myrsky tyyntyy aamun hämärtäessä.

* * * * *

13/10. Tykistötoiminta on yhä edelleenkin pysynyt vilkkaana. Venäläiset ampuvat aamupäivän niin että asuntomme sykähtelevät. Iltapäivällä taas on saksalaisen tykistön vuoro. Yöt ovat tyynet ja hiljaiset. Mutta itätuuli puhaltaa itsepintaisesti, minkä vuoksi on tullut määräys aina pitää kaasunaamarit vyöllä kaasuhyökkäyksen varalta.

* * * * *

15/10. Koko viikon on nyt venäläinen tykistö ankarasti pommitellut asemiamme. Meikäläiset vastailevat taas iltapuolella aina hämärän tuloon saakka. Nyt on nähtävästi rauhallinen ajanjakso tulossa. Edellisen illan ja yön satoi lunta. Maa on valkeana, talvi tulossa.

Mutta tykinlaukaustakaan ei kuulu. Tuntuu kuin kaikki ihmettelisivät lumisia kenttiä — ensi lunta. Vahtitoimi on ankaraa, sillä komppanian miesluku on suuresti vähentynyt oudon murrosaikailmiön vuoksi pataljoonassamme.

* * * * *

17/10. Venäläiset ovat viime päivinä osoittaneet olevansa hiljaista, rauhanmielistä väkeä. Joskus harvoin yksinäinen kiväärinlaukaus on häirinnyt hiljaisuutta. Eräästä etuvarustuksesta tosin vihollisen patrullit yöllä leikkasivat poikki noin 25 metriä okalanka-aitausta, mutta kukapa nyt pienestä leikistä suuttuisi.

Tänään kuitenkin saattaa huomata heidän yhä vielä kantavan kaunaa meikäläisiä kohtaan. Aivan kohdallemme he näet ovat asettaneet uuden järeän 12 cm:n patterin ja sillä aamupäivän koetelleet varustustemme kestävyyttä.

Edellämainitussa "eteentyönnetyssä asemassa", kuten kehittymättömässä suomalaisessa sotilaskielessämme sanotaan, on otettu omituinen vanki. Miehen kertomus matkoistaan on todella kaamea kuvaus karkulaisen vaivoista ja vaaroista.

Tämä venäläinen sotavanki oli karannut Mitausta jo kevätkesällä ja yrittänyt hiipiä yöllä linjojemme läpi omalle puolelleen. Koko kesän ja syksyn hän oli piileskellyt metsissä saaden harvoin ruokaa joltakin pakolaisia suosivalta talonpojalta, syöden marjoja, ruohoa ja mitä yleensä purtavaa löysi. Milloin ikänä hän lähestyi asemia, oli siellä aina valpas vahti tähystelemässä ja jälleen oli käännyttävä takaisin metsään. Nyt syyspimeällä hän vihdoin oli päättänyt tehdä epätoivoisen yrityksen. Riisuttuaan kengät jaloistaan hän pääsi pimeässä hiljaa hiipimään vallin yli, jopa okalanka-aitojen läpi, ja jatkoi iloisena matkaa yli tuon tuntemattoman "ei kenenkään maan", kuten hän arveli.

Mutta tällä yrityksellään hän joutui suoraan viimeiseen meikäläisten varustukseen. Kun aamu jo sarasti, täytyi hänen kätkeytyä erään risukasan alle, mistä taas ehkä yöllä onnen suosiessa olisi voinut jatkaa rohkeaa yritystään. Päivän tullen hänet sieltä kuitenkin keksittiin ja vangittiin uudelleen.

Niin lähellä omia tovereitaan! Niin lähellä onnistumistaan. Kohtalo on joskus sangen kova. Mies oli kokonaan murtunut, hirvittävän laiha ja kalpea. Hän kulki ääneti, välinpitämättömänä saattajiensa keskellä. Viimeksi hän ei kolmeen päivään ollut saanut mitään syötävää. Nyt hänet ravittiin.

Vanki lähetettiin Tukkumiin.

Uljas mies.

* * * * *

26/10. Ilma on pilvinen, ilta jo hämärtää. Tuuli yhä vaarallinen, itäinen, kylmä ja sumuinen.

Kahvinhakijat yrittävät rauhallisuuden pettäminä oikaista kyökin yli nummelle viitsimättä kiertää yhdyshautoja pitkin maan alla. Silloin alkaa paukkina. Ryssät ovat huomanneet nuo uskalikot ja alkavat kivääritulen, jolloin molemmat miehet haavoittuvat lievästi. Kaiken päällisiksi joukkueen johtaja haukkuu miehet pahanpäiväisiksi, ennenkuin heidät lähetetään sairaalaan.

KUN SOTILAAT POLITIKOIVAT.

Synkkinä, sateisina syys- ja lokakuun iltoina alkoi suomalaisessa jääkäripataljoonassa vakava mieltenkuohu, joka oli tehdä tyhjäksi kaikki entiset ponnistukset ja uhkasi hajoittaa koko vapaajoukkomme. Huomautettakoon tässä, että vapaajoukon asema kaukana kotimaastaan, jonka kanssa kaikki yhteys on katkennut, vieraan sotajoukon keskuudessa, vieraan ankaran sotilaskurin alaisena, ei ole helppo. Tällaisia joukkoja on entistenkin sotien aikana muodostettu ja tuntuu siltä, että maailmansodankin kestäessä on niin puolella kuin toisellakin ollut useita samantapaisia vapaajoukkoja kuin meikäläinenkin, vaikka niistä julkisuudessa ei ole puhuttu. Mutta sodan pitkittyessä vapaajoukot yleensä eivät ole kauan kestäneet asemastaan johtuvia henkisiä rasituksia ja jännitystä, vaan ovat hajonneet saamatta suunnitelmiaan milloinkaan toteutumaan. Puolalainen legioona taisteli jo miltei sodan alussa omassa maassaan tai sen rajoilla ja näki pian päämääränsä toteutuvan. Toinen tämän sodan kuluessa päämääräänsä päässyt vapaajoukko — suomalainen pataljoona, sai vuosikausia odottaa isänmaansa vapaustaistelun hetkeä. Ei siis ollut ihme, että se joutui elämään raskaitakin murrosaikoja, jolloin sen koko tulevaisuus oli vaaranalainen.

Sotilaat alkoivat rintamalla politikoida.

Puheen ja väittelyn sorina täytti maanalaiset kämpät, vahtipaikalla, kuulovartiossa, työssä, kaikkialla keskusteltiin, lausuttiin katkeria syytöksiä milloin suomalaista, milloin saksalaista johtoa vastaan.

Kaikki kärsityt loukkaukset, kovat sanat, vaivat ja rasitukset, jotka pitkien katkerien kuukausien aikana olivat patoutuneet sydänjuuriin, purkautuivat nyt vihdoin kiihkeinä syytöksinä ja valituksina sekä johtoa että omaa kovaa kohtaloa vastaan. Tehdyt syytökset olivat seuraavanlaatuiset, mikäli niistä voi saada selville ydinajatuksen:

1) Suomalainen jääkäripataljoona, tämä pieni joukko, joka yksin teoin ja toimin ajoi isänmaamme vapauden asiaa, pidettiin taistelemassa itärintamalla, missä yksi ainoa hyvin kohdistettu rumputuli tai kohdallemme sattuva venäläinen yleishyökkäys saattoi tuhota sen kokonaan. Se oli silloin vuodattanut verensä turhaan. Suomen asia ei ollut edistynyt askeltakaan.

2) Suomen vapauskysymyksen ratkaisee vasta Suomen kansa itse omalla taistelullaan. Suomen kansan täytyy kokonaisuudessaan nousta asein karkoittamaan venäläisiä maasta. Tämä taistelu käy taas mahdolliseksi vain pataljoonamme avulla, josta Suomen nouseva sotajoukko saa johtajansa, ja saksalaisten aseiden avulla. Pataljoonan tuhoutuminen tekee Suomen vapaustaistelun mahdottomaksi.

3) Suomen vapaus saattaa toteutua myöskin siten, että Saksa voitettuaan Venäjän rauhanehdoissa vaatii Suomen julistamista itsenäiseksi. Mutta kuka takaa että Saksa saavuttaa niin täydellisen voiton? Jos se joutuu ahdinkotilaan, on se kenties pakotettu jättämään Suomea koskevat vaatimuksensa sikseen, ellei vapausliike itse Suomessa ole jo kehittynyt niin pitkälle, ettei oloja enää voi jättää entiselleen.

Sen vuoksi täytyy jääkärien koko toiminnan tästä hetkestä saakka tarkoittaa yksinomaan vapausliikkeen synnyttämistä ja järjestämistä itse Suomessa ja näiden päämäärien rinnalla on pienen rintamaosan suojaaminen itärintamalla mitätön asia. Suomessa on toimittava, otettava selville kaikkien eri puolueitten kanta tässä tärkeässä kysymyksessä, kuljetettava maahan aseita, tehtävä kaikille suomalaisille selväksi vapaussodan mahdollisuus ja välttämättömyys; pataljoona on täydelleen kouluutettava tätä tehtävää silmällä pitäen, kasvatettava taitaviksi johtajiksi ja sopivan hetken tullen kokonaisuudessaan siirrettävä Suomeen.

Valitettavaa oli, että pataljoonan yhteydestä kotimaahan ei laisinkaan oltu pidetty huolta. Harvat pataljoonan jäsenistä saivat tietoja kotimaastaan. Siinä suhteessa elettiin toistaiseksi aivan kuin säkissä. Niissä harvoissa kirjeissä, joita salateitä pataljoonan miehistölle kotimaasta tuli, kuvailtiin kiihtynyttä mielialaa maassa ja yhä kasvavaa vastenmielisyyttä venäläisiä kohtaan. Niissä kehoitettiin:

— Tulkaa ja tuokaa meille aseita, vai eikö teissä miestä olekaan?

Nämä olivat pääajatukset, joita miehet koettivat saada selvitetyiksi usein sekavilla mielenpurkauksillaan. He eivät tietenkään osanneet lausua ajatuksiaan järjestelmällisesti ja loogillisesti, varsinkaan keskusteluissaan esimiestensä kanssa ja asiaa tutkittaessa, sillä preussilainen kuri ja räyskivän, huutavan esimiehen kysely saivat heidät kokonaan pois suunniltaan. He koettivat puhua, tehdä selväksi mielipiteitään, mutta he eivät löytäneet oikeita sanoja kun oli tarvis, ja mielenahdistuksessaan he ponnistelivat hiki otsalla saadakseen kiinni oikeasta langasta.

Nuoret aliupseerit tai joukkueenjohtajat taas — useat osaten huonosti sekä saksaa että suomea eivät kyenneet saksalaisille upseereille kääntämään eivätkä selittämään ydinajatusta heidän sanoistaan.

— Te olette kapinoitsijoita, teidät ammutaan!, ärjäistiin usein noille vakaville Pohjanmaan tai Karjalan ahavoittuneille miehille. Tulevat tapahtumat osoittivat, että näiden miesten vaatimukset olivat osaksi oikeutettuja.

Tunnustettakoon, että vaikka nämä aatteet olivat noiden politikoitsevien sotilasten parhaimmiston sydämellä, paljon huonojakin vaikutteita ilmeni tuona murrosaikana. Jotkut halusivat vain päästä taistelusta, olivat kyllästyneet, väsyneet kaikkeen. Jopa lausuttiin täälläkin nuo eräiden piirien kesken esiintyvät vaaralliset ajatukset: "Minulla ei oikeastaan ole isänmaata. Minä en välitä Suomesta sen enempää kuin muistakaan maista!"

Näihin lauseisiin tuli kuitenkin aina jyrkkä, tuikea vastaus, joka pakotti asianomaisen miettimään asiaa vielä kerran.

"Joka mies oli valmis vakuuttamaan, että hän Suomessa taistelee ryssien karkoittamiseksi koska tahansa. Onhan tällaisella erikoislaatuisella joukolla oikeus saada edes jonkun verran omakin mielipiteensä kuuluville. Olemmehan me toisessa asemassa kuin muut sotilaat — saksalaiset. Vapaajoukkona meidän velvollisuutemme on ajaa yksinomaan isänmaamme asiaa ja milloin saksalainen johto ei sitä tajua, on se heille selitettävä ja vaadittava siltä arvonantoa meidänkin mielipiteellemme." Nämä ajatukset ne risteilivät jääkärien aivoissa kuumeisena sekamelskana, purkautuivat vihaisina mielenilmauksina, katkerina syytöksinä ja tyytymättömyytenä.

Saksalaiset upseerit olivat aivan ymmällä, ällistyksissään. Majurin kerrotaan ihmetelleen: Hyvä Jumala! Minun kunnon poikani murisevat ja ovat tyytymättömiä. Miksi? Mitä syytä heillä on valitella?

Sitten tapahtui ajattelematon, arveluttava teko, joka pilasi asian lopullisesti ja johon epäilemättä väärinkäsitys oli syynä. Joukko tyytymättömiä meni komppanianjohtajan luo ilmoittamaan, että he eivät enää halua olla rintamalla, vaan vaativat eroa, ja uhkasivat kieltäytyä työstä. Tämä kaikin puolin paheksuttava, huono teko johtui kiihkon kuumuudesta, ajattelemattomuudesta, mikä seikka asian myöhäisempinä vaiheina selvisi suurimmalle osalle lakkolaisiakin.

Saattaa ymmärtää, että tapahtumat kokonaan yllättivät pataljoonan saksalaisen upseeriston. Mikään tämäntapainenkaan ei olisi voinut tulla kysymykseen saksalaisessa joukossa. Tällaista ilmiötä olisi siellä pidetty ilmi kapinana, joka lyhyesti ja tarpeen vaatiessa mitä ankarimmilla keinoilla olisi kukistettu alkuunsa. Yliluutnantilla oli yksi ainoa jyrkkä kanta: — sotamiehet eivät saa politikoida, he tekevät tinkimättä velvollisuutensa, ja sama mielipide oli kaikilla heillä muillakin. Että he olivat innostuneita Suomen kysymykseen, että he koko sydämensä lämmöllä olivat antautuneet mielenkiintoiseen tehtäväänsä ja kaikkine voimineen pyrkivät yhteiseen, suureen päämääräämme — sitä ei kukaan epäillyt. Mutta sotilaina he täyttivät heille annetut tehtävät ja jättivät hallituksen huoleksi politiikan.

Von Coler kutsui joukon komppaniansa sotilaita luokseen, selittäen heille miehekkäästi, mihin tämä kieltäytyminen johtaa. Hän käski komppanian sivistyneitten henkilöitten tehdä muille selväksi aseman kaikkine mahdollisine seurauksineen ja lopetti puheensa:

— Jos te ette ymmärrä, mitä nyt teette, olette te idiootteja; jos te taas ymmärrätte tämän kieltäytymisen seuraukset ja kuitenkin teette sen, olette isänmaanpettureita ja ansaitsette tulla hirtetyiksi. Tehkää tämä selväksi tovereillenne!

Eräs henkilö, jonka voimakas, jalo persoonallisuus on ainaiseksi painunut kolmannen komppanian miesten muistoon, on ansiokkain tämän ikävän kuohunnan vastustamisessa ainakin meidän komppaniassamme. Tämä mies oli Saksan sotaväessä vapaaehtoisena palveleva ruotsalainen luutnantti Erik Hallström, kotoisin Uumajasta, siis pohjoismaalainen koko sydämeltään ja sielultaan. Hän oli pitkä, solakka, korkeaotsainen, sankarivartaloinen mies, ja hänen luonteessaan oli ihailtava annos muinaisten viikinkien jaloimpia ominaisuuksia, ylpeyttä, kunniantuntoa sekä rohkeutta ja seikkailuhalua.

Jo Missen asemissa ollessamme tuli tämä mies omituisesta kohtalon oikusta komennetuksi pataljoonaamme. Länsirintamalta tultuaan hän piti Missellä taistelemista tyynenä lepona, joka melkein vastasi lomalla-oloa. Suomen olot hän tunsi hämmästyttävän hyvin ja antautui koko sielustaan meidän asiallemme. Saksaan tulostaan hän mainitsi, ettei hän voinut tyynenä nähdä, miten ympärysvallat kymmenkertaisella ylivoimallaan kukistivat jaloimman germaanisista kansoista.

Hän oli kuin syntynyt vapaustaistelijaksi.

Nyt hän kutsui miehen toisensa perään luokseen tutkien ja kysellen, mikä oikein oli ydinsyynä tuohon omituiseen liikkeeseen.

— Minä en koskaan voi uskoa, että noilla miehillä olisi pelkät huonot tarkoitukset teoissaan! hän valitteli. Mutta missä on todellinen syy, sanokaa se minulle?

Miehet selittelevät ja selittelevät. Hän ei pääse asian perille. Hänen luokseen tulee kerran komea, pitkä sotilas, jonka kasvonpiirteet todistavat synnynnäistä intelligenssia — latoja ammatiltaan.

— Sanokaa minulle, miksi ette halua jatkaa taistelua, miksi olette tyytymättömiä? hän kyselee.

Mies selittää. He väittelevät, luutnantti alkaa syyttää miehiä pelkuruudesta, vihan puna hehkuu hänen poskillaan.

Hätäytyneenä silloin mies vastaa:

— Taistellaanpa Suomessa, niin saamme nähdä, kuka ennen pelkää, mutta täällä me taistelemme pimeydessä. Emme saa mitään tietoa kotimaastamme, kannattavatko he meitä, tunnustavatko edes meitä koskaan.

Luutnantti katsoo, hänen silmänsä aukenevat:

— Todellakin, niinkö te olette eläneet täällä pimeydessä. Tietysti te haluatte saada tietoja kotimaastanne. Teille täytyy toimittaa selvyys asemastanne. Nyt ymmärrän teidän epätoivonne ja tiedän, missä vika on ollut. Voin käsittää koko tuon ahdistuksen, missä olette eläneet. Minä tahtoisin syleillä teitä näistä pelastavista sanoistanne. Enhän ole voinut enkä tahtonut uskoa, että suomalaiset olisivat kykenemättömiä kestämään rasituksia ja taistelemaan. Suomiystävänä sellainen kokemus olisi minut masentanut. Mutta nyt luulen päässeeni asian perille.

Seuraavana iltana luutnantti Hallström kutsui luokseen noin kymmenkunnan miestä kolmannesta komppaniasta pitäen heille verrattoman, puheen, jonka yksityiskohtia en voi muistaa, vaikka sen herättämä tunnelma on usein palannut mieleeni. Tuossa matalassa maanalaisessa majassa ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kynttilä valaisi himmeästi huonetta ja hämärästä näkyivät vain nuo ilmeikkäät kasvot, joilla kaikilla kuvastui hetken suuri edesvastuu ja vakavuus.

Rohkaisevalta, uudelta ja erikoiselta tuntui jo yksinään sana "asetoverit", jolla luutnantti H. alkoi puheensa, verraten entisiin meistä käytettyihin "Leute" ja parhaassa tapauksessa "Jäger" sanoihin. Jälkimäisissä ei koskaan tuntunut sitä lämpöä, sitä likeistä suhdetta puhujan ja kuulijan välillä, kuin mikä tenhoavana kajahti vastaan sanasta "asetoverit". H. sanoi nyt vasta päässeensä selville meidän asemastamme ja lupasi tehdä voitavansa sen parantamiseksi. "Saksalaiset", hän jatkoi, "eivät koskaan voi käsittää teidän nykyistä käyttäytymistänne muuksi kuin rikolliseksi. Heille on sotilaskuri kaikki kaikessa. Jos te rettelöitte ja kieltäydytte taistelemasta, jättävät he teidät kokonaan, jättävät oman onnenne nojaan. He eivät milloinkaan voi, eivätkä halua kuulua joukkoon, joka tahtoo lähteä pois rintamalta. Jos Saksa hylkää teidät ja koko Suomen vapauden asian, silloin se on mennyttä ikuisesti. Muistakaa, että silta Suomen ja Saksan välillä on ollut vaikeasti ja suurin ponnistuksin rakennettavissa; teidän on mahdoton päästää sitä hajalle, antaa sen katketa. Huomatkaa, että yksin teistä riippuu tällä hetkellä Suomen tulevaisuus — tuleeko se vapaaksi, itsenäiseksi valtioksi, vai annetaanko sen ainaiseksi jäädä Venäjän ikeeseen. Teidän käytöstänne pidetään täällä silmällä kaikkialla. Teitä tarkastavat ei vain joukkoonne kuuluvat upseerit, vaan Saksan sotilasjohto ja valtiomiehet. Teissä he näkevät kuvastimen Suomen kansasta. Jos te käyttäydytte kehnosti, epämiehekkäästi, jättävät he teidät. Se kansa ei kykene elämään itsenäisenä, he ajattelevat, on kehittymätön roskakansa. Me emme tahdo olla missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa."

Hänen tuimissa, rehellisissä silmissään kiilsi liikutus. Hän sanoi olevansa Suomelle vieras, mutta vapauden taistelemalla hankkiminen poljetulle kansalle oli korkeimpia maallisia päämääriä, aate, jonka puolesta kannatti vaikkapa kuoliakin.

"Nyt riippuu kansanne koko tulevaisuus teistä. Pojat, minä sanon teille puolueettomana henkilönä: Teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin taistella, vieläpä taistella niin tuimasti, että se huomataan ja tunnustetaan, ja jos te sen päätätte tehdä, voitte olla vakuutettuja, että minä puolestani panen kaikki alttiiksi isänmaanne vapausliikkeen hyväksi ja samalla lupaan koettaa saada aikaan kaikkia mahdollisia parannuksia asemaanne!"

Se puhe oli todella jotain muuta kuin mitä poikamme tähän asti olivat tottuneet kuulemaan. Ei kukaan ollut heille puhunut rohkaisten toverin tavoin.