Part 12

Vain kuria, yksinomaan kuria oli tiukattu aamusta iltaan tälle vapaajoukolle. Hyvää kuria ja järjestystä vastaan tietenkään ei kenelläkään ajattelevalla ihmisellä ole mitään sanomista. Mutta suomalaisen vapaajoukon kasvatuksessa olisi tarvittu jotain muutakin — isänmaallisen hengen ja mielialan vireillä pitoa, henkistä kasvatusta, ja se puoli oli laiminlyöty. Saksalaiset upseerit epäilemättä tajusivat puheena olevan puolen sotilaskasvatuksessa. Onhan heillä jo miltei sodan alusta alkaen ollut käynnissä laaja isänmaallinen opetustoiminta. He pitivät kyllä esitelmiä meikäläisille ryhmän ja joukkueen johtajille. Miten paljon jaloja neuvoja ja kokemuksia he antoivatkaan noissa selväpiirteisissä esityksissään! Mutta miehistöä varten ei mitään sellaisia tilaisuuksia valmistettu. Nuo siemenet lankesivat, muutamia ilahuttavia poikkeuksia lukuunottamatta, maaperään, joka silloin vielä oli liian kehittymätön niitä omaksumaan ja tekemään muillekin hedelmää kantaviksi. Kaiken lisäksi oli olemassa liian suuri juopa miehistön ja päällystön välillä pataljoonassamme. Aluksi nämä eivät ymmärtäneet toisiaan nimeksikään ja kauan kului ennenkuin he vihdoin oppivat yhteisten vaarojen, vaivojen ja kärsimysten aikoina, monta syvää syytöstä ja katkeraa soimausta sekä tehtyään että kärsittyään, käsittämään olevansa samaa kansaa, jonka esi-isät yli 700 vuotta ovat eläneet rinnakkain samojen kohtalojen alaisina, kansaa, jonka kummallakin kieliryhmällä on sama kohtalo, sama tulevaisuus — yhtä Suomen kansaa. Olen vakuutettu että valistunein, järkevin osa sen on ymmärtänyt. Seuraavat ajat ja tapahtumat ovat mielestäni sitä todistaneet. Tämän joukon kokemukset ovat olleet siksi kovat, että ne ovat olleet enemmän kuin ennen kokonainen ihmiselämä omiaan avartamaan käsitteitä, sovittamaan vastakohtia ja laajentamaan näköpiiriä. Ehkä on joukossa niitäkin, jotka eivät ole tässä suhteessa mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet, kuten historia lausuu Stuart-suvun jäsenistä vanhassa Englannissa.

Leirillä olo-aika oli yleensä hengetön, raskas aika. Vain pienessä tuttujen piirissä oli harvoilla suomalaisilla ylioppilailla mahdollisuus edes henkevämpään keskusteluun. Saatetaan syyttää näitä siitä, etteivät he yrittäneet saada leirielämää henkevämmäksi, panna toimeen yhteisiä isänmaallisia iltoja, esitelmätilaisuuksia y.m. On luonnollista, että he sen olisivat tehneet, jos sellainen olisi ollut mahdollista. Mutta tavallisina sotilaina heillä ei ollut mitään sanomista, ei lupaa eikä tilaisuutta esiintyä. Sotalaitoksessahan yleensä kaiken tulee alkaa ylhäältäpäin, eikä meidän joukossamme sotilaan suvaittu esiintyä esitelmänpitäjänä, ennenkuin vasta Libaussa olot tässä suhteessa muuttuivat. Näin ollen jokainen hiljaa kokosi katkeruuden sydämeensä arvellen, että tottapahan olot kerran Suomessa muuttuvat.

Majuri Baier, jolle suomalainen pataljoona oli lempilapsi, hänen tulevaisuutensa, kunniansa ja ylpeytensä, ryhtyi tarmokkaasti vastustamaan pataljoonan keskuudessa syntyneitä hajoittavia virtauksia. Aluksi hän antoi miehistölle pitkän julistuksen, joka innokkaasti luettuna ja pohdittuna kiersi kämpästä toiseen. Koko julistuksen sävy kuitenkin todisti, ettei kunnon majurimme ollenkaan tajunnut tilannetta eikä ymmärtänyt suomalaista luonnetta.

Mitä oli majuri Baierilla sanottavana tyytymättömille suomalaisilleen? Hänen julistustaan odotettiin jännittyneinä. Toivottiin saatavan jotain selvityksiä tulevaisuudestamme, asiamme mahdollisuuksista, valaistusta meitä ympäröivään pimeyteen.

Majuri Baier muistutti miehille, mitä kaikkea hyvää Saksan hallitus ja ennen kaikkea hän itse oli meille tehnyt. Saksa oli antanut meille ruuan, aseet, vaatteet, oli kustantanut matkamme Suomesta asti, oli antanut meille ilmaiseksi kunnollisen sotilasopetuksen, ja nyt pataljoonassa vielä mukistaan eikä ymmärretä olla kaikesta tästä kiitollisia. Julistuksen loppuosassa hän kyllä lausui suoria, miehekkäitä sanoja velvollisuuksistamme omaa isänmaatamme kohtaan.

Julistus ei paljonkaan miesten mieliin tehonnut, mutta kuohunta pataljoonassa alkoi vähitellen tyyntyä itsestään, kun vastakkaiset mielipiteet aikansa olivat taistelleet. Ajatteleva aines huomasi, että jos Suomen asiaa todella tahdottiin ajaa, oli taistelua jatkettava, oli tyydyttävä, luotettava Saksan voimiin, kykyyn ja haluun toteuttaa Suomen itsenäisyyspyrkimykset.

Jonkun päivän kuluttua majuri kutsui muutamia miehiä kustakin komppaniasta puheilleen selvittäen heille tilannetta ja tehtäviämme omaltamme ja Saksan kannalta katsoen.

Pataljoonan esikuntakämpän edustalla olevalle kentälle muodostettiin tuo sotalaitoksessa tuttu nelikulmio, jonka yksi sivu jää avoimeksi. Majuri astui piirin keskelle ja puhui — aluksi pisteliäästi, mutta sitten vakavasti taistelumme välttämättömyydestä.

"Minulle on kerrottu", hän lausui, "että pataljoonassa vallitsee tyytymättömyys, että pataljoona ei halua taistella. Minulle on kerrottu, että te haluaisitte lähteä johonkin rintaman taakse. Mitä te siellä tekisitte, en tiedä! Sitten hän ilmoitti, ettei hän, eivätkä muutkaan saksalaiset upseerit voi kuulua joukkoon, joka ei taistele rintamalla. Jo yksistään sillä tosiseikalla, että pataljoona taistelee saksalaisten rinnalla yhteistä vihollista vastaan, on suuri merkitys. Tulevissa rauhanneuvotteluissa voidaan silloin vedota tähän tosiasiaan ja Saksassa se herättää myötätuntoa kaikissa piireissä Suomen toiveita ja pyrkimyksiä kohtaan.

"Älkää luulko", hän jatkoi, "että isänmaanne vapaudelle on välttämätöntä että taistelut käydään itse Suomen maassa. Isänmaallenne päinvastoin on parempi, että se säästyy sodan kauhuilta. Ei Irlannin kohtaloa ratkaista Irlannissa, eikä Suomenkaan kohtaloa Suomessa käydyillä taisteluilla, vaan Europan suurilla sotatantereilla yhteensä. Kun siellä voitto saavutetaan, silloin vasta on teidänkin isänmaanne vapaus turvattu. Minulle on kerrottu, että te tahdotte lähteä Suomeen taistelemaan, mutta me tiedämme, että Suomessa tätä nykyä on noin 100000 venäläistä sotilasta. Mitä tämä pieni joukko voisi sellaiselle ylivoimalle? Se tuhottaisiin heti, saamatta aikaan mitään hyötyä isänmaalleen. Kaiken lisäksi Ruotsi ei laske meitä maansa lävitse, Suomenlahti taas on täynnä miinoja. On olemassa vain yksi tie Suomeen, se on taistellen avattava. Tuolla on se tie, (hän näytti kädellään itää kohti) tuolla on tie!

"Katsokaa, tässä me seisomme jo sillä tiellä (hän näytti tannerta edessämme). Tämä maankamara, millä me seisomme, on ennen kuulunut Venäjään, ollut vihollistemme aluetta. Saksalaiset sotilaat ovat sen valloittaneet."

Tähän tapaan majuri puhui. Hänen kylläkin terävä älynsä ei nähnyt että Suomen kansan itse täytyi taistella, omalla verellään saavuttaa vapautensa, ja kukapa varsinkaan saksalainen osasi aavistaa meidän kansallista sotaamme tuona aikana, jolloin tsaarivallan sotajoukko vielä mahtavana voimana suojeli pyhää Venäjää vihollisen iskuja vastaan.

Puheensa lopussa majuri lupasi vielä tuoda n.s. suomalaisen komitean jäseniä Berlinistä ja Tukholmasta rintamalle asioista kanssamme keskustelemaan. Heille oli silloin jokaisella tilaisuus ilmituoda luottavasti toiveensa ja valituksensa.

Kuohunta pataljoonassa lakkasi, mutta suuri joukko kieltäytyneitä lähetettiin rintaman taakse Zerksten-nimiseen hoviin, missä heistä muodostettiin erikoinen n.s. rangaistusjoukkue, jota ankaralla säälimättömällä kurilla oli totutettava ja kouluutettava kunnollisiksi sotilaiksi uudelleen.

Epäilemättä ei tuon joukon henkinen kehitystaso ollut korkea. Sen jäsenet, joukossa aniharva koulusivistystä saanut henkilö, olivat lamautuneet, väsyneet, mikä seikka onkin omiaan osottamaan, miten henkisesti kehittyneempi aines ruumiiltaan heikompanakin on kykenevä kestämään enemmän yhdistyneitä henkisiä ja ruumiillisia rasituksia. Mieluummin olisi tämän joukon halunnut selittää syyntakeettomaksi, sillä sen jäsenten hermosto oli kokonaan epäkunnossa ja useissa ruumiin heikkous ja rasitukset olivat lamauttaneet harrastuksen.

Miehet äkseerailivat Zerkstenin kentillä, murisivat ja tekivät temppujaan. Mutta harvasta tuli enää sotilas. Saksalaiset taas oppivat näissä miehissä huomaamaan erään uuden piirteen suomalaisessa luonteessa — sen valtavan, järkkymättömän jäykkyyden, ja tuo taipumattomuus hämmästytti heitä. Tuskin saattaakaan tavata missään kansassa niin jyrkkää taipumattomuutta kuin esim. hämäläisessä ja yleensäkin suomalaisessa, milloin nämä saavat päähänsä vastustaa jotakin asiaa.

Osa näitä suomalaisen pataljoonan surun lapsia lähetettiin sittemmin Bahrenfeldin vankileirille, mistä heidät kuukausien kuluttua kuitenkin laskettiin siviilitoimiin ympäri Saksaa, monen miehen elämän oli tämä kova koettelemus murskannut.

Marraskuun 3 p:nä sitten suomalaisen komitean jäsenet saapuivat rintamalle. Siltäkin taholta oli tajuttu pataljoonan tarve päästä henkiseen yhteyteen kotimaan kanssa ja saada virkistystä yksitoikkoisessa asemasodassa.

Jälleen kokoontuivat komppaniain edustajat pataljoonan esikuntamajan edustalle. On kirkas, aurinkoinen päivä. Saattaa aivan kuin ilmassa tuntea sen jännityksen, millä tulijoita odotetaan, ja tuolla dyynien rinteellä kiemurtelevalla ajotiellä vierivät jo vaunut.

Siviilimiehiä rintamalla! Harvinainen näky, mikä ehdottomasti samalla on todistus Saksan sotilasjohdon harrastuksesta pataljoonaamme kohtaan. Vaunuista astuu 4 miestä kentälle, vapaaherra Bonsdorff, johtaja Sario, maisterit Donner ja Fabricius. Majuri on loistavalla tuulella. Hän esittää tulijat jääkäreille lausuen: — Minä olen aina pitänyt teille antamani lupaukset — niinpä nytkin. Minä lupasin hankkia suomalaiselle komitealle luvan saapua rintamalle teidän luoksenne. Tässä he ovat. Minä olen täyttänyt tämänkin lupaukseni. Ja nyt minä jätän teidät aivan omiin oloihinne. Voitte puhua rauhassa kaikki asiat selviksi.

Majuri katseli meihin ällistyksissämme tuijottavaan sotilasjoukkoon hymyillen pilkallisesti, mutta kuitenkin samalla hyväntahtoisesti. Sitten hän tehden todellisen maailmanmiehen kumarruksen viittasi herroille sivilisteille:

— Alkakaa hyvät herrat, minä menen, jätän teidät suomalaiset aivan yksiksenne!

Suomalaisen komitean tehtävä oli sangen vaikea. Mitä heidän oli sanottava tuolle tuimalle, kovia kokeneelle, nyt kuohumistilassa olevalle joukolle? Ei ollut hyvä siviilimiehen, joka ei ollut rintamalla heidän rinnallaan taistellut, raatanut tai seisonut vahdissa öitä ja päiviä tuulessa ja sateissa, kestänyt sodan kuormaa ja hellettä, lähestyä noita jyrkiksi kasvaneita luonteita ja — kehoittaa heitä kestämään, kärsimään yhä edelleen, jatkamaan taistelua. Se tehtävä totta tosiaan ei ollut helppo. Varmaankin tämä esiintyminen oli harvinaisimpia noiden esiintymiseen tottuneiden miesten elämässä. Varmaankin he olivat viettäneet unettomia öitä miettiessään, mitä heidän sopi ja täytyi puhua jääkäreille.

Vapaaherra von Bonsdorff alotti puheiden sarjan:

— Hyvät pojat! Hänen jyrisevä miehen äänensä värisee liikutuksesta. Hän kertoo, mitä uutisia komitean miehet ovat saaneet kuulla pataljoonasta ja mitkä syyt ovat pakottaneet heidät lähtemään harvinaiselle matkalleen, jättäen sitten puheenvuoron johtaja Sariolle.

Sarion puhe on suorasukainen selostus samasta, Suomen suhteesta jääkäripataljoonaan. Hän selvittää loogillisesti ja kansantajuisesti, että nykyhetkellä taistelun lopettaminen merkitsisi kaikkien niiden siteiden katkeamista, mitkä monen vaivan ja työn kautta on saatu solmituksi Suomen ja keskusvaltojen välillä.

Lopuksi puhuu maisteri Donner tilanteesta Suomessa ja siellä vallitsevasta mielialasta pataljoonaamme kohtaan.

Hiiskumatta joukko kuuntelee synkkänä, sanattomana, punniten joka lausetta, harkiten jokaista ajatusta. Tuntuu kuin ilma tuon joukon yllä värisisi jännityksestä.

Epäilemättä on tunnustettava, että puhujat selvillä, eittämättömillä todistuksillaan ja järkisyillä olivat vaikuttaneet kuulijoihin. Sanoissa ilmenevä osanotto ja luottamus, jopa tunnustus joukon tähänastiselle toiminnalle — joskin sen nykyiset puuhat ansaitsivat ankaraakin arvostelua — oli koskenut läsnäolijain mieleen joko sitten heidän itsensä sitä tahtoen tai tahtomatta.

Kuitenkin keskustelu tuli sangen kiivaaksi. Komiteakin sai kuulla monta syytöstä. Valitettiin päällystöä vastaan, ruuan huonoutta, pataljoonan perustamistoimet saivat ankaran arvostelun osakseen. Kymmenen kysyi, yksi sai vastata, minkä ehti. Ja tämän kaiken kestäessä jylhät granaatinräjähdykset tärisyttivät tannerta aivan dyynien takana herättäen joskus huolestuneita ilmeitä sekä puhujissa että kuulijoissa. Myöhemmin kerrottiin, että luutnantti Hase tahallaan oli vienyt n.s. syöksyjoukon harjoituksiin aivan keskustelupaikan lähelle ja antanut miestensä heittää kymmeniä käsigranaatteja vain pelotellakseen siviilimiehiä.

Komitean jäsenten käynti oli huippukohta tässä vastakkaisten aatevirtausten kuluttavassa, hermoja jännityksessä pitäneessä taistelussa. Tämän tapahtuman jälkeen alkoi tilanne jälleen selvitä ja kirkastua.

Mutta raskain mielin kävivät monet vakavat Suomen miehet jälleen paikalleen rintamalle. Loppujen lopuksi oli selvinnyt sekin seikka, että toiminnan siirtäminen Suomeen oli lykkäytynyt kaukaiseen tulevaisuuteen — jos se ollenkaan oli mahdollinen. Vasta rauha saattoi tuoda varmuuden isänmaamme asiassa. Miehet kävivät kuitenkin paikoilleen. He olivat tehneet päätöksen, jolle tuskin kukaan muu kuin mukana ollut osaa antaa oikean arvon, — päätöksen kaikesta epämääräisyydestä huolimatta kestää, kärsiä ja taistella edelleen. Siinä päätöksessä oli yksi ainoa toivon kipinä, sama mikä kuvastuu Aarne Sihvon runossa:

— — "lass doch die Reste irgend wann in Finnland stehn!"

— Vaikka minä ja monet muut jo olemme unohtuneita, kunpa edes pieni jäännös joukostamme kerran seisoisi Suomen maakamaralla.

Mutta pataljoona oli pelastettu hajoamasta. Se taisteli yhä. Se oli yhä matkalla viemässä vapauden viestiä sorretulle synnyinmaalleen.

V

KUURINLAHDEN RANNALLA

UUSIA SOTATAPAHTUMIA.

Edellä kuvattujen ristiriitojen vähitellen tasaantuessa taistelutoiminta alueellamme alkoi jälleen vilkastua. Marraskuun alulla näkyi selvästi vihollisen puolella levottomia eleitä, joitten johdosta saattoi aavistaa erikoisia tapahtumia. Vihollinen kohdistaa uusia tykkipattereja vastaamme ja ahkerasti ampuen ottavat ne tarkan tähtäimen. Samoin jyrisi saksalainenkin tykistö entistä vihaisemmin.

Tuon murrosajan kuluessa ei prikaatin tiedonannoissa oltu kertaakaan mainittu Jääkäripataljoonaa n:o 27. Se oli kuin unhottunut toimettomuuteen. Olipa kuuleman mukaan joku itsekylläinen saksalainen upseeri erääseen tiedonantoon kirjoittanut pataljoonamme nimen ja vetänyt kysymysmerkin sen perään.

Tämä oli kuitenkin jo liikaa upseereistamme. Jotain erikoista oli tehtävä. Oli jälleen annettava elonmerkkejä ja pelastettava maineemme.

Samaan aikaan saapui pataljoonalle käsky panna toimeen voimaperäinen patrulliyritys, ottaa selkoa venäläisten asemista ja jos mahdollista todeta, mitä joukkoja oli vastassamme.

Epäilyttäviä merkkejä venäläisten hyökkäysaikeista oli kyllin olemassa. Tähystäjä tiesi joka aamu kertoa uusista vihollisen yön aikaan suorittamista töistä — hautaverkon kaivamisesta, joka monihaaraisena salaa eteni yhä lähemmäksi asemiamme.

Tätä havaintoa juuri saattoi pitää vahvimpana merkkinä vihollisen hyökkäysaikeista.

Suuri patrulliretki tuli kolmannen komppanian tehtäväksi ja luutnantti Hallström sai tehtäväkseen järjestää yrityksen.

Komppaniasta tiedusteltiin 15 vapaaehtoista. Yli 50 miestä ilmoittautui heti tähän vaaralliseen yritykseen.

Majuri oli jälleen hämmästynyt: — Ihmeellistä, hän arveli, äsken halusivat miehet pois rintamalta ja nyt ilmoittautuu vaikeaan, vaaralliseen yritykseen ensi kyselyllä puoli komppaniaa. Kummallista väkeä nuo suomalaiset. Kukapa heitä ymmärtää?

Tällaisen suuren patrullin toiminta järjestetään aivan yksityiskohtia myöten. Vapaaehtoisista valitaan toistakymmentä parasta miestä, joiden kolmena joukkona tulee edetä hiljaa vihollisen varustuksia kohti. Sivustajoukkojen miehillä on kainaloissaan säkit täynnä käsigranaatteja. Päästyään vihollishaudan lähelle nämä miehet merkin saatuaan alkavat syytää sinne käsigranaattejaan surmatakseen tai lamauttaakseen haudan miehistön ja estääkseen apujoukkojen tulon.

Tärkein tehtävä on keskimäisellä joukolla. Sen miehillä on mukanaan okalankasakset ja kirves. Heidän on raivattava esteitten läpi tie vihollisen taisteluhautaan, minkä jälkeen joukko ryntää hautaan ottaen varusväen vangiksi. Tähän tehtävään määrättiin joukkueenjohtaja Gadolin ja ryhmänjohtaja Hägglund. Heti työnsä tehtyään on patrullin palattava takaisin. Tykistölle on annettu määräys erikoisen merkin saatuaan ampua sulkutulta vihollisen pääasemille.

Koko komppania on taisteluvalmiina. Pari ryhmää toisesta komppaniasta on tuotu reserviksi. Puhelimet siirretään pommisuojiin.

Kello 9 illalla patrulli lähtee hiljaa, varovaisesti ryömimään vihollista kohti. Kenttä on pimeä, ilma kylmä, pilvinen. Pian ovat miehet kadonneet hämärään kanervikkoon.

Kuluu tunti jännittävässä odotuksessa. Mielessä liikkuu levottomia kysymyksiä: — Missä he viipyvät? Mitä tulee tapahtumaan? Venäläisten puolelta ei kuuluu hiiskahdustakaan.

Sitten äkkiä välähtää. Käsigranaatti räjähtää venäläisten etuvarustuksella. Taas välähtää — — — koko vihollishauta näyttää olevan tulessa. Taivas punertaa, räjähdykset kaikuvat yössä kumeasti. Näky on huumaava. Katselijat tuskin pysyvät alallaan. On kuin villi viini kuohuisi suonissa ja siellä takana olevat ajattelevat ylpeinä: — Nuo ovat meidän poikiamme, nuo tuolla kaukana!

Mutta pian on nopea venäläinen tykistö toimessa. Ilman mitään suunnittelua se syytää granaatteja asemillemme niin että korvat ovat mennä lukkoon.

Miksi ei saksalainen tykistö toimi? Tempaan puhelimen käteeni. Luutnantti H:n ääni siellä pauhaa kuin ukkonen vihasta vapisten. Jokin komppanian vääpeli on housutilauksineen vallannut linjan ja vasta pitkän ärjymisen jälkeen saadaan sana tykistölle. Vihdoin sen voimakkaat laukaukset kumahtavat yössä ja koko komppania huokaisee helpotuksesta. Puhelin surisee. Sieltä ilmoitetaan, että patrulli on palannut ja tuonut vangin mukanaan. Vain jääkäri Järvinen on haavoittunut. Tykkitulikin taukoaa ja synkkä, uhkaava hiljaisuus ja odotus vallitsee rintamalla.

Patrulli oli huomaamatta päässyt aivan vihollishaudan läheisyyteen. Sen vartiat olivat huolimattomina keskustelleet ja lörpötelleet kaiken maailman asioita ja tulleet täydelleen yllätetyiksi. Gadolin ja Hägglund hyppäsivät esteitten yli suoraan vihollishautaan ampuen pistooleilla kaikki vastaantulijat ja tuoden käskyn mukaan yhden vankina mukanaan. Vanki läähätti matkalla juostessaan ja yritti jäädä hetkeksi huohottamaan, mutta pojat ärjäsivät: — mars, mars! ja silloin oli taas lähdettävä. Heiluttelipa eräs pohjalainen uhkaavasti kirvestään vangin nenän edessä karjaisten:

— Etpä olekaan enää Suomen likkoja raiskaamassa!

Patrulli kokoontui komppanian johtajan kämppään, viettäen pienet juhlat yrityksen onnistumisen johdosta. Vanki sai tupakkaa ja rauhoittui vähitellen sekä ihmetteli omituisia tapoja saksalaisten rintamalla, siellä kun upseerit ja sotilaat istuivat yhdessä tupakoiden ja keskustellen kuin toverit ikään.

Pataljoonan maine oli jälleen pelastettu. Eniten kunnostautuneet saivat sittemmin teostaan rautaristin.

Seuraava aika oli rauhaton. Venäläiset näyttivät selvästi olevan sangen hermostuneita. Yön pimeässä he usein umpimähkään heittelivät käsigranaatteja ja kiväärien luodit pihisivät yhtämittaa — puiden oksissa. Tykistö jylisi usein myöhäiseen iltaan, pimeän tuloon asti. Työ oli ankaraa, varsinkin vahtivuorot olivat kuolettavia, miesten vähyyden vuoksi, kieltäytyneet, sairaat ja haavoittuneet kun poistuivat riveistä, jotavastoin lisäväkeä meille tuli ani harvoin. Aika oli sanomattoman raskas, mutta se täytyi kestää — muuta neuvoa ei ollut.

Valonpuute teki illat synkiksi, pitkiksi. Takkatulen äärellä kämpissä miehet istuskelivat yökaudet. Joka 2 tunnin kuluttua tuli ryhmänjohtaja huutamaan vahdinmuuttoa ja lähdettävä oli, tuuli tai satoi.

Oikealla, toisen komppanian alueella, kiivastuivat patrullikahakat. Joutuipa eräällä retkellä jääkäri Oden haavoittuneena vihollisen vangiksi.

Eräänä aamuna ryssät anivarhain koko pattereillaan pommittivat konekivääriasemaamme. Siellä hirsien pirstaleet lentelevät ilmassa ja paksu kitkerä savu peittää haudan. Savun seasta näkyy pikku saniteettisotilaamme kantavan haavoittunutta. Mieheltä on rinta repeytynyt, hän vaikeroi hetken ja kuolee. Näky on kaamea.

Kaatuneen veli saapuu paikalle. Hän suorastaan lysähtää kokoon vanhemman veljensä kohtalon nähdessään. Niin suurta tuskaa kuvastavat hänen kasvonsa, että rintaa vihloo sitä katsellessa. Vielä tunnin kuluttua ohi kulkiessani näen hänen yksinään nyyhkivän kumartuneena veljensä ruumiin yli. Vastustamattomalla voimalla herää ajatus: eikö tämä murhaaminen ole mielettömyyttä? Mitkä syyt pakottavat ihmisiä noin raatelemaan toisiaan? Eikö ole mitään voimaa, mikä tekisi mahdottomaksi nämä kolkot näyt, lopettaisi sodan mittaamattomat tuskat?

Saniteettisotilaamme tulee luokseni. Hän on nuori, sielukas, aaterikas poika. — Tämä oli raskain päivä elämässäni! hän sanoi. Ei tee mieli olla saniteettisotilaana. Helpompi olisi itse taistella!

VENÄLÄISTEN HYÖKKÄYS.

Rauhattomuus ja vihollisen hyökkäyksen enteet yhä lisääntyivät. Marraskuun 23 päivää vasten yöllä ryssät lähettivät voimakkaan patrullin komppaniamme aluetta tarkastamaan. Patrulli heitteli käsigranaatteja okalanka-aitauksemme yli kolmannen joukkueen kuulovartion ympärille. Mutta joukkue oli pian hälyytetty ja kiivas kiväärituli ajoi ryssät takaisin.

Seuraava iltapäivä oli aivan rauhallinen, jännittävä tyyneys ennen myrskyä. Hiljaisuutta jatkui yöllä, ei laukaustakaan kajahtanut puoliyöhön asti. Mutta täsmälleen kello 1.40 jymähtää vihollispatterin laukaus. Kämpät tärähtivät, miehet kapusivat vuoteiltaan unisina, pää pyörällä.

— Mikä meteli siellä nyt on noussut? huutaa luutnantti.

— Tykkitulta, herra luutnantti.

— Menkää katsomaan, mitä siellä on tekeillä!

Lähetti kurkistaa nurkan takaa. Venäläisten asemain takana oleva metsä välkkyy ja leimuaa, mutta meidän omat varustuksemme savuavat ja pöllyävät, sirpaleet rapisevat nummella, puita pirstoutuu. Lähetti juoksee takaisin ilmoittaen:

— Herra luutnantti. Venäläiset ampuvat rumputulta asemillemme!

— De va fan!

On toimittava nopeasti. Aseet ja puhelin temmataan mukaan ja sitten juoksujalkaa yksitellen pommisuojaan pitkin yhdyshautaa. Tuskin puhelin on saatu paikoilleen, kun se alkaa surista: — tyyt-tytytyyt!

— Halloo, täällä ensi joukkue.

— Halloo, komppanianpäällikön käsky: "joukkueet ovat taisteluvalmiit, ryssät nähtävästi hyökkäävät. Kuuluuko mitään erikoista?"

— Ei mitään erikoista!

— Hyvästi.

Puhelinlinjoilla käy vilkas käskyjen vaihto. Selviää että venäläiset pommittavat erikoisesti oikealla olevaa Laus'in kylää ja kukkulaa, joka on saksalaisten linjojen edessä hieman asemistamme oikealla. Silminnähtävästi heidän päähyökkäyksensä kohdistuu sinne. Kello 3:een tykit jymisevät. Sitten on taas haudan hiljaisuus. Vahdit tähystävät pimeyteen, mutta mitään ei kuulu, ei hiiskahdustakaan. Kello 5,30 alkaa tykistö uudelleen ampua — harvaa n.s. vaikutustulta.

Aamun hämärtäessä _näkyy_ selvästi liikettä vihollisen asemilla. Nyt ne tulevat. Oikealta konekiväärit rätisevät, raketit valaisevat alueen laajalti. Kuuluu hyökkäävien venäläisten komppaniain hurraa-huuto. Mutta samalla saksalainen tykistö myrskyn voimalla alkaa tuhoavan sulkutulensa valaen rautaa ja kuolemaa Lausln kukkulalle ja yli venäläisten linjojen. Sitä tulta on mahdoton kestää. Laumamaisessa epäjärjestyksessä viholliset peräytyvät kukkulalta saaden vielä paetessaan osakseen suomalaisten hyvin tähdättyä sivustatulta.