Part 5

Annappa olla ensi kesänä: eikö olekin kankaanranta erinäköinen ja eivätköhän paistane valkeat salvokset polulle...

Hilu katkaisee mietteensä ja nousee seisaalleen, kasvoissaan omituinen, hiljainen kirkkaus, nousee, riisuu takkinsa ja asettaa sen kivelle, riisuu puseronsa ja asettaa sen takin päälle. Sitten hän huomaa, että aurinko on jo miltei korkeimmillaan ja että se lämmittää ja paahtaa eväslaukkua ja hän nostaa laukun varjopaikkaan, koettelee vielä kirveensä terää ja astuu metsään. Iskut alkavat kajahdella ja pian kaatuu räiskien ja jymisten ensimmäinen puu.

Hilemooni Sakarinpoika Kankkunen on alkanut luoda uutistaloa.

II

Hilu tekee työtä niin pitkälle kuin jaksaa, lepää vain sen, mikä välttämätöntä on, ja jatkaa sitten taas. Alussa tuntuu jäsenissä hiukan pakotusta, työn päätyttyä ne joskus tuntuvat lopen puutuneilta, mutta se johtuu vain tottumattomuudesta. Jonkun ajan kuluttua käy kaikki kuin itsestään, hän ei huomaa, kuinka aika kuluu ja kun hän sen viimein huomaa, ei hän malta lopettaa. Se on nyt sellaista.

Vähitellen, hän ei huomaa itsekään kuinka, valtaa hänet samanlainen into kuin silloin kerran Mäntyniemen raiviomaalla. Innostuksen tunteessa on nyt kuitenkin se ero, että se tällä kertaa on selvempää, tyynempää ja määrätietoisempaa. Tähän intoon liittyy ohut annos pelkoakin jonkun seikan väliintulemisesta ja siitä, että jokin nyt voisi lopettaa kaikki kun juuri ollaan päästy käsiksi. Mutta se tunne väistyy kuitenkin kaikkivoittavan innon edestä, ja yhä navakammin iskee kirves puun kylkeen.

- On se kruunu sentään... ajattelee Hilu, - antaa köyhälle pirullekin tilaisuuden tällaiseen...

Niin, onhan se kruunu ja on aina ollut. Yhdenveroisia, sanottakoonpa mitä tahansa, ovat sen edessä herrat ja jätkät, työmiehet ja asessoorit, poliisit ja kruununvoudit. Ja puulaakitkin. Tietenkin ne herrat krateerailevat ihmiset oman mielensä mukaan ja hyvinkin kohtelevat eri tavalla herroja, talonpoikaa ja työmiehiä, mutta ne nyt ovat vain herroja. Mutta kun oikein kruunun eteen joudutaan, niin saman arvoisiapa ollaan, siitä ei päästä yli eikä ympäri.

Rippikouluajoista Hilu muistaa, että kaikki valta on lähtöisin Jumalasta.

— Jumalasta, Jumalastapa hyvinkin, päättää hän sydämen vakaumuksella ja hartaudella. - Ei toisin voisi ollakaan, tietenkään. Ja Jumala on antanut osan maallista valtaansa keisarille ja keisari taas on luovuttanut valtaansa, mitä metsiin tulee, metsäherralle ja metsäherra osaltaan metsänvartijalle. Onhan se metsänvartijakin olevinaan joku herra, mutta tuskin se tosiasiallisesti on puulaakin kymppiä kummempi eikä ainakaan ukkoherraa parempi...

Ja hän, Hilu siis on keisarin maalla ja keisarin metsässä perustamassa uutistaloa. Tietää hän keisarin, on kuvissa monastikin nähnyt. Sellainen vähän pujopartainen, hiukan pystynokkainen mies. Iho kuin samettia ja muutenkin mies mukavan näköinen. Mitähän sanoneekaan kun paperit näkee, jos nuo nyt sinne asti menevät. Majesteetti...

Hilu pyyhkii hikeä otsaltaan, huoahtaa hetkisen ja siirtyy seuraavan puun juurelle.

Niin, ja nyt sitä ollaan yhdessä Iinan kanssa. Iinalla on kyllä lapsi jonkun rakennusmestarin kanssa, mutta se nyt on sen lapsenkin kohta niinkuin se on. Alkujaankaan ei ole syytä Iinaa moittia ja sitäpaitsi se asia on jo niin moneen kertaan sovittu. Oli syytä hänessäkin, Hilussa, ja mikä tietää, vaikka hänestäkin olisi siinnyt lapsi jonnekin... Mutta mitäpäs näitä, turhaan tulevat mieleen. Ollaan nyt tässä, mihin ollaan pyrittykin. Siellä, kotona, Keinuvaaran kupeella, on Iina. Aurinko paistaa tällä hetkellä suoraan ikkunoista sisään ja pölyhiutaleet leijailevat valojuovissa. Iina odottaa häntä kotiin myöhään lauantai-iltana, saattaa siksi tehdä juustonkin. Heittäydytään levolle yhdessä... Ja kun heille lapsiakin tulee, niin ei Kalle sen huonommalle osalle joudu. Ei tahdo aina muistaakaan, ettei se ole omia, on päässyt siitä pitämäänkin niin... No, joko se taas!

Kun ihmiset kyläpaikoissa ovat jo aikoja sitten menneet levolle kaikuvat Hilun kirveen iskut vielä autiossa erämaassa, saavuttavat vaaran seinämän, ponnahtavat takaisin ja kantautuvat moninkertaisena kaikuna huokailevaan, varjottomaan yöhön.

* * * * *

Muutamana päivänä Hilun työ äkkiä keskeytyy.

— No, mies! Mitäs sinä jyystät?

Hilu nostaa katseensa. Hänen edessään seisoo lihavahko mies, punanokkainen, sänkipartainen, ja miehen takana laukunkantaja ja muuan toinen mies. Mitä lienevät ohikulkijoita.

— Päivää, vastaa Hilu. — Talon tapaistahan tässä koetetaan rustata.

— Vai talontapaista!

Mies naurahtaa eikä näytä lainkaan ystävälliseltä. Saattaa olla joku yhtiön herroista.

— Entä kenen luvalla? Hilu suutahtaa.

— Ei kenenkään maantienkulkijan luvalla, vastaa hän tiuskaisemalla. — Eikä ainakaan teidän luvallanne.

Vastaus näyttää hiukan ällistyttävän puhujaa ja hän miettii hetken, mutta kokoaa sitten koko mahtipontisuutensa.

— Kyllä sen kuulee, että entinen jätkä on puhuttelemassa ihmisiä, hän sanoo sitten levollisesti. — Mutta sitä ei pidä mennä peukaloimaan yhtiön lanssimaita.

Hilu tarttuu kirveeseensä.

— Se on vale.

— Se on totta, vastaa vieras. - Ja paras, että lopetat tähän paikkaan.

Veri nousee Hilun päähän ja viha taistelee ällistyksen ja nousevan epätoivon kanssa. Tähänkö sen nyt sitten piti loppua!

— Lupa on paremmasta paikasta, sanoo hän näennäisesti rauhassa. - Eikä työtä jokaisen kulkijan käskystä lopeteta.

— No lähde kysymään metsäherralta.

Nyt Hilu jo saa naurahtaa. Jos vain siitä on kysymys, niin lähdetään vain. Mutta synti on heittää työtä kesken, sillä nyt on vasta tiistai. Tulee melkein päivän tappio.

— Kyllä se asia on jo sovittu, naurahtaa hän tyyntyneenä. - Jos metsäherra tahtoo kieltää, niin kyllä hän lähettää sanan kun ilmoitatte.

Mutta samalla hän ajattelee, että jos tässä sittenkin on koira haudattuna ja epäilyksen aavistus täyttää hänen mielensä. Saattaa tuolla toisella sittenkin olla jotakin pontta puheilleen tai sitten on hän erehtynyt paikasta.

— Saatan minä teidän kanssanne lähteä metsäherrallekin, jatkaa Hilu mietittyään, - mutta sillä ehdolla, että maksatte ajan hukan, jos olette väärässä.

— Olkoon niin sitten.

— Se on sitten sata markkaa.

— Vaikkapa!

— Kuulkaa tarkasti, vieraat miehet, sanoo Hilu herran takana seisoville miehille. Ei häntä vain niin juoksuteta.

Hilu oli huomannut, että ihmisten luonteenomainen korskeus, pöyhkeys ja itserakkaus väheni sitä mukaa kuta lähemmäksi he tulivat metsäherran puustellia ja kun he viimein astelivat verkalleen portaita ylös, olivat he nöyriä poikia. Mutta kauhukseen hän pani merkille, että tämän herran luonto ei ottanut laskeakseen edes sittenkään kun portti oli auennut, vaan käski vielä miehensäkin sisään. Jospa sittenkin... Ajatus väristytti Hilua.

Metsäherran työhuone on varjon puolella, mutta huonekalujen kiiltävät pinnat välkähtelevät. Viipyy aikoja ennenkuin metsäherra tulee näkyviin.

— Keitä te olette?

Metsäherran katse pysähtyy ensin mieheen, jota Hilu luulee yhtiön herraksi, viivähtää sitten molemmissa seuralaisissa ja pysähtyy oven suussa seisovaan Hiluun.

— Kankkunen istuu, hän sanoo Hilulle.

Mies alkaa selittää asiaansa. Hän on yhtiön päälliköitä ja on tavannut tämän Kankkusen kaatamassa puita yhtiön lanssimaalla.

— Mitä asiaa näillä toisilla on? kysäisee metsäherra vastaamatta yhtiön herralle vielä mitään.

— Me olemme vain tämän Kotkasen, tämän ukkoherran, saattomiehiä...

— Vai niin. Sittenhän teillä ei ole täällä mitään tekemistä.

Se oli niin metsäherran-paroonin tapaista. Ei olla tekemisissä ihmisten kanssa muissa kuin asioissa. Mutta ukkoherran kasvot lensivät tulipunaisiksi. Ei nyt taidettu tulla oikealle asialle.

— Jaha, lanssimaa, sanoi metsäherra sitten kääntyen yhtiön miehen puoleen. — Mihin te tahdotte tulla?

Yhtiön herra koettaa selvittää asiaansa. Hän on tavannut tämän Kankkusen kaatamassa puita paikalla, jonka yhtiö on katsonut lanssimaakseen. Yhtiö kai se sittenkin on suurin metsänostaja näillä main.

— Ensinnäkään teillä ei ole mitään lanssimaata Liinahatun tienoilla, vastaa metsäherra vähän ajan kuluttua. - Toiseksi ei Liinahatun vartiopiiristä ainakaan viiteen vuoteen myydä runkoakaan, joten on hyvin epävarmaa, tuletteko siellä koskaan mitään lanssimaata tarvitsemaankaan. Ja kolmanneksi minä tulen kyllä neuvomaan tai neuvottamaan teille lanssimaan, kun te sitä tarvitsette.

Yhtiön herra hikoili. Tällaiseksi hän ei ollut metsäherraa kuvitellut.

— Minä olen sieltä kulkenut katselemassa metsää, hän vastasi, oston varalta. Ja minä ajattelin, että juuri siinä oli kaikkein parhaimpia lanssimaita...

— Vai niin, sanoi metsäherra ilmeisen ylenkatseellisesti. - Vai te ajattelitte, jaha. Ja sitten te juoksutatte tätä Kankkusta peninkulmittain juuri silloin kun aika on tärkeintä. Se on kaunista ja yhtiönne tapaista.

— Hän lupasi minulle sata markkaa, jos häviää, kiiruhti Hilu lisäämään.

— Olkaa hyvä ja maksakaa, lopetti metsäherra, - ja menkää sitten tiehenne. Mutta Kankkunen tekee hyvin ja jää vähäksi ajaksi.

Yhtiön herran oli nuopean näköinen ja Hilun tuli häntä melkein sääli.

— Kyllä se puolikin sentään riittää, sanoi hän nähdessään edessään sileän satamarkkasen.

— Antakaa olla vain, huomautti metsäherra kuivasti. — Ottakoon yhtiöltä takaisin.

Ja Hilu otti satamarkkasen, jonka ansaitsemiseen häneltä tukkijoella olisi mennyt kolme viikkoa ellei ylikin. Eihän hän muutakaan voinut, kun kerran metsäherran oli käsky. Kumma mies tuo metsäherra, tavalliselle ihmiselle ei tehnyt hyvää ellei pahaakaan, mutta yhtiötä kohtaan oli kuin paholainen.

— Kai Kankkunen on hakannut osoitusteni mukaan? kysyi metsäherra yhtiön miehen mentyä.

— Kyllähän minä olen koettanut.

— Hyvä on.

Metsäherra istui pöydän ääressä ja Hilu luuli, että hän katseli häntä, mutta kun hän nosti silmänsä, huomasikin hän, että metsäherra katseli ilmeettömin silmin ikkunasta ulos.

— Ja työt sujuvat hyvin, luonnollisesti? Kysymys tuli pitkän ajan kuluttua ja aivan kuin ohimennen. Metsäherra nähtävästi ajatteli muita asioita, ja Hilu odotti jännityksellä.

— Hyvinhän ne tietenkin menevät, myönsi hän.

— Rakennuksiin olisi pian päästävä, jatkoi metsäherra taas pitkän tovin kuluttua.

Sitten hän nousi ja käveli muutaman kerran edestakaisin, pistäytyi välillä toisessa huoneessa ja tuli taas takaisin.

— On paras, että Kankkunen laittaa hakemuspaperinsa kuntoon jo tänään, sanoi hän melkein vilkkaasti ja katseli Hilua koko ajan kiinteästi silmiin. — Hankitte tarpeelliset todistukset varallisuudestanne ynnä muusta ja lähetätte sitten nimismiehen kautta kuvernöörille.

— Nytkö jo tänään?

— Nyt. Kankkus-Hilu teki lähtöä.

— Voi käydä niin, jatkoi metsäherra hiukan empien, että yhtiö muuten haetuttaa jollakin juipillaan ellei samalle paikalle, niin ainakin niille seuduin uutistalon ja siitä on sitten kaikenlaista ikävyyttä. Niin että Kankkunen on hyvä ja toimii nopeasti nyt. Saatte ehkä syksyksi katselmuksen.

Hilu sai mennä ja hän riensi sydän pamppaillen portaita alas. Vai ovat asiat niin täpärällä. Hilu ei nimittäin tiennyt, että joskus oli tapahtunut sellaistakin, että yhtiö oli jollakin jätkällään haetuttanut uutistalon, auttanut kaikin puolin sen asianmukaiseen kuntoon saamisessa niin että se mahdollisimman pian tuli perinnöksi ja sukeltautui sitten metsään. Mutta metsäherra, hän oli kyllä tietoinen konstista jos toisestakin, vaikka hän enimmäkseen piti suunsa kiinni.

III

Nyt sattuu niin, että Erkkilän Juhani, kunnallislautakunnan esimies, on päissään, kun Hilu tulee häneltä pyytämään todistusta siitä, että hän on "varoistaan elävä ja työllään hyvin toimeentuleva". Miehet ovat hiljakkoin olleet käymässä Knjäsöissä, tuoneet tuomisia tullessaan, ja Erkkilän Juhani on tehnyt itselleen useita puolikuppisia Venäjän pirtusta, siitä sinileimaisesta. Pari miestä, toinen Erkkilän renki, on tuupertunut aidan viereen ja he makaavat naamat punoittavina ja suu auki auringon helteessä. Näky hiukan ellottaa Hilua eikä hän saata olla ajattelematta, että hän on tullut vähän sopimattomaan aikaan.

Erkkilän Juhanilla on kaverina Könkään Sanhriiti ja hän istuu kamarissaan ja tavailee kirjoitusta pullon kyljestä.

— On se ainetta tuokin, hän puhuu ja vetää pullon lähemmäksi silmiään, — on se... Katsoppas, ei sitä sopisi näin kunnan miesten, mutta piruakos... Mitä se oiken tuo kirjoitus tuossa kyljessä?

— Kazjonnij spirt, vastaa Sanhriiti ponnekkaasti ja mojovasti, sillä hän on ollut joskus hommissa Kuolassa. -Se merkitsee, että valtion pirtu. Katsos, se ryssä, ymmärräthän, kyllä se tietää, millä rahat omaan taskuun kierii.

— Ymmärtää. Jaha, että valtion viinaa. No on se...

Erkkilän Juhani katselee viheriälasista pulloa syvällä hartaudella ja kääntyy sitten Hilun puoleen.

— Niin, että mistäpä minä sinun varallisuutesi ja työkykysi tiedän.

— Enhän minä ole ollut kunnan vastuksina enkä paljon muidenkaan, huomauttaa Hilu.

— Et, se on totta... Korkkikin niin mukavasti laitettu, ettei muuta kuin vähän pullon pyrstöön kämmenpohjaan tömähdyttää, niin lentää kuin limlaatipullosta. Eikö se samppaniia ole samanlaista?

— On, vakuuttaa Sanhriiti, vaan ei siinä väkevyyttä ole, tai kyllä sitä on, mutta se on sellaista salaista. Särvit kuin limlaatia ja yhtäkkiä olet petleheemissä.

— Vai petleheemissä... kas pirulaista. Mutta otahan vähän sinäkin, Kankkus-Hilu.

— En minä tällä kertaa, tokaisee Hilu kärsimättömästi. - Puhutaan jo taas siitäkin todistuksesta.

— Puhutaan, myöntää esimies ja koettaa olla asiallisen näköinen.

Sitten hän kääntyy Könkään Sanhriitin puoleen.

— Mitä minä teen? hän kysyy.

— Se on sinun asiasi. Mikäs tietäjä minä olen.

— Etpä tietenkään. Kysynkin sinulta vain vähän niinkuin esimiehenä. Hyvää neuvoa, ettäs älyät. Minulla on niin herkkä omatunto.

Hilu istuu kuin tulisilla hiilillä. Tuleekohan tästä koko päivänä mitään.

— Herkkä omatunto, jatkaa Erkkilän Juhani odottamatta vastausta. — Se tulee viran mukana. Jolle Herra viran antaa, sille hän antaa myös viisautta...

— Joo, niin se on, vahvistaa Sanhriiti. - Koetahan nyt harkita, meinaan omantunnon mukaan ja laajaperäisesti, tätä Hilemooni Kankkusen edesottamista. Sillä on vähän kiire, näyttää.

— Kiire, muttei niin kiire, ettei virkakunta ehtisi suorittamaan tehtäviään. Harkitaan.

Hilua alkoi yhä enemmän kyllästyttää ja hermostuttaa, mutta sitä ei saanut näyttää. Erkkilän Juhani oli sen suunnan miehiä, että otti pian nokastuakseen ja sitten hänen kanssaan ei tullut toimeen kukaan.

— Pitäisi vähän kylältäkin tiedustella, sanoi hän, tehden puolikuppisen, olen niin vähän sinua seurannut.

Tähän ei Hilulla ollut mitään sanottavaa. Mutta aika kului ja kului.

— Kyllähän te minut tiedätte, yritti hän. - Ei ole koskaan tarvinnut...

— Ei ole tarvinnut, ei. Mutta jos taloon joudut, piru tiennee, vaikka tarvitsisikin. Joo, se on sillä tavalla, Kankkus-poika. Pitää olla kaukonäköinen. Tule huomenna.

— Ei passaa. Metsäherra sanoi, että tänään pitää.

— Sanoiko herra hosmestari ja paruuni...

— Kyllä se sanoi.

Erkkilän Juhanin vahvimpia puolia ei ollut erikoinen kunnioitus virkamiessäätyä kohtaan, mutta tämä metsäherra oli pitänyt itsensä niin kaukana ja korkealla, että se oli väkevästi vaikuttanut esimieheenkin. Hän ikäänkuin selveni ja koetti harkita, mitä metsäherra kiiruhtamisellaan tarkoitti. Lopuksi hän jo kysäisi:

— No mitäs herra hosmestari meinaa?

— Mitäs se, selvässä asiassa.

Könkään Sanhriitikin alkoi jo sekaantua asiaan.

— Mitäs, sanoi hän Erkkilälle, annat plakaatin. Oikealle miehelle se tulee.

— Pappilaankin pitäisi vielä tänä iltana ennättää, ehätti Hilu vähän innostuen. — Ja sitten vielä nimismiehelle.

— No, annahan nyt, kun minä mietin. Eihän sitä tällaisessa tilanteessa kuin räkkäporo... Haes kynää ja paperia, Sanhriiti, ne ovat tuossa kaapin päällä.

Erkkilän Juhani iski silmää viekkaasti ja kieli pyrki lallattelemaan, vaikkeivät ajatukset tahtoneet pysyä koossa. Hilun mieliala paranee, mutta samalla hänen mieleensä muistuvat monet lapsuudenaikaiset kohtaukset kankaan takaa ja myöhemminkin. Tällaistahan se on, kun ollaan päissään.

— Hyvä mieshän se Hilemooni on ollut, sanoo esimies, saatuaan kirjoitus vehkeet. - Kirjoltahan sinä, Sanhriiti, joka olet siihen parempi. Minä sitten vain pistän nimeni alle kuin kuvernööri.

— Mitä minä siihen kirjoitan?

Hilun olo käy jännittäväksi. Erkkilän Juhani on tärkeän näköinen ja miettii.

— Ei sitä pitäisi näin piiput hampaissa, sanoo hän vihdoin, - mutta menköön nyt tämä kerta. Autetaanpas Hilua korvilleen, vähän niinkuin säätyyn, kun et sitten vaan kunnan niskoille... pirkele...

— Mitäs minä, melkein yksinäinen mies.

— Niin ne kaikki sanovat. Sanoi Kieringin Mattikin. Vähän jyrkkä askel...

— Kyllähän se sitä on, myöntää Hilu antaumuksella.

— Mitäs se muuta on. No, kirjoltahan, Sanhriiti, niinkuin pruukataan. Kirjoita että työllään hyvin toimeentuleva ja varoistaan erinomaisesti elävä...

— Erinomaisesti? kysyy Sanhriiti keskeyttäen puuhansa. — Onko se nyt laillista?

— Eiköhän se ole liikaa sanottu? kysyy Hilukin.

— Anna olla, että erinomaisesti. Sittenpähän näkevät herrat ja kuvernööritkin. Ja soman kajahduksen se antaa. Autetaanhan nyt Hilemoonia...

— Sama minulle, sanoo Könkään Sanhriiti ja kirjoittaa todistuksen loppuun. - Alappas piirrellä nimeäsi.

Erkkilän Juhani tarttuu tarmokkaasti kynään ja piirtää nimensä alle. Sitten hän aikoo lyödä kunnallislautakunnan sinetin alle, mutta värityynystä on väri poissa ja uutta ei ole saatavissa.

— Kaadahan vähän pirtua tyynylle, Sanhriiti.

— Auttaisikohan tuo. Jos rupeaa koko todistus haisemaan pirtulle.

— Anna haista. Kyllä se tekee hyvää herrain nokkaan. Minä kaadan itse, koskei sinussa ole miestä...

Väripula tulee autetuksi ja kunnallislautakunnan sinetti ilmestyy koristamaan Erkkilän Juhanin painavaa nimikirjoitusta.

— No siinä on sitten sellainen paperi, että talo lähtee vaikka olisi keisarin pörssissä, kehuu Erkkilä ojentaessaan paperin Hilulle. - Eikä maksa mitään. Paitsi ryypyt, jos tahdot asian kunniaksi Sanhriitin ja minun kanssa...

— Eiköhän se jo meille riitä, väittää Könkään Sanhriiti.

— Mitä kanssa! Nyt se vasta alkaa, kun ei ole noita virkatoimiakaan.

— Kyllähän minä kernaasti, myöntää Hilu kiitollisena, — mutta kun ei tahdo olla aikaa.

— Sepä, mutta käy tuolta pihalta hakemassa pullo. Kyllä me tämän Sanhriitin kanssa...

Hilu epäröi, mutta menee pian. Onhan hän senverran kiitollisuuden velassa. Kun hän palaa takaisin on hänellä pirtupullo kädessä.

— Siinon, äijät.

— Kiitos. Kyllä sinusta rento isäntä tulee. Ja sitten kun pirttirehtosi on valmis, tulemme me tämän Sanhriitin kanssa ryypylle kuin vertaisiin. Eikö niin.

— No niin. Tervetuloa!

— Joo, niinkuin vertaisiin tullaan. Joskus talvella. Mutta tästäkään et puhu kenellekään.

— En. Hyvästi nyt.

— No, hyvästi nyt sitten ja voi hyvin. Joko sinä ajattelet syyniä eli katselmusta, niinkuin sanotaan, tänä vuonna?

— Kyllä kai.

— Menehän nyt sitten. Kyllä talo irtausi. Kevein mielin astelee Hilu pappilaa kohden.

Onpahan taas tehty yksi tärkeä askel. Ei siitä puulaakin herran häiriöstä lopuksikaan ollut muuta kuin hyvää. Mutta sitten hän alkaa ajatella, että mahtoikohan se viinan osto sittenkään olla otollista. Ei hän sen asian vuoksi eikä rahamenon vuoksikaan, eihän siihen mennyt kuin kahdeksan markkaa... Mutta jos syrjäläinen tiesi, niin lahjukseksi käsitti. Saattoi sanoa, että viinan voimalla se Kankkusen Hilukin... Vaikkeihän siitä aikaisemmin mitään puhetta ollut. Päissään olivat muutenkin, varsinkin Erkkilän Juhani, joka harvoin kuului maistelevan. Mutta eipähän hän omasta aloitteestaan, itse olivat esittäneet, eikä hän iljennyt vastaankaan panna. Hilusta tuntuu kuin olisi hän jossakin suhteessa tullut entistä herkemmäksi. Siinä viinanostojutussa hän teki väärin, se ajatus ei jätä häntä kirkkoherran virkahuoneessakaan.

Muuten Hilun asiat sujuvat tänä iltana hyvin. Kirkkoherra pyytää saada nähdä kunnallislautakunnan esimiehen todistuksen ja sanoo, että hyvänpä se kirjoittikin. Toivottaa vielä onnea ja kättelee, kun Hilu lähtee. Eipä seurakunnalla ole Kankkusesta ollut haittaa, siivo ja työteliäs on ollut.

Nimismies ottaa itse kirjoittaakseen hakemuksen. Kuuluu, sanoo hän, virkaankin. Huomisaamuna lähtee posti ja toimittaa sen siinä menemään. Vai sellainen kiire se nyt tuli. Mikäpäs siinä, metsäherra ne asiat parhaiten ymmärtää. Kyllä talo lähtee, ei siitä puhettakaan, mutta saattaa se joskus lujalle panna...

Se on mukava mies, tämä nykyinen vallesmanni, eikä sellainen kuin se poikanen, joka tässä takavuosina edusti kruunun komentoa, mukava mies ja laatutuumainen mies ja köyhää kansaa kohtaan ymmärtäväinen ja höyli.

Hilu on siis tehnyt tehtävänsä ja päivä alkaa kallistua illaksi. Saattaisi mennä kotonakin käymään, mutta ennättääpä sitten lauantaina. Voisi Iina aluksi säikähtää, että mitä se nyt, keskellä viikkoa... Hetken seisoo Hilu epätietoisena tien käänteessä, mutta kulkee sitten päättäväisesti takaisin metsään. Eikä se johdu mistään ahneuden hengestä, vaan siitä, että päivät on käytettävä tarkkaan. Aamusta pitää taas aloittaa.

IV

Syksy tulee näille main aikaisin. Elokuun alkupuolella saattaa jo veden mukana heittäytyä lumensekaista, jonakin aamuhetkenä voi tunturinlaki olla valkeana kuin käärinliina. Maa on kosteana sateesta, kuusikot uhoovat kosteutta, jängät vettyvät ja murheellisina töröttävät harvat ohrakuhilaat laihoilla, pienillä pelloilla. Syksyinen alakuloisuuden leima kantautuu huoneisiinkin. Lattiat kantautuvat täyteen kosteata likaa, ihmiset pysyvät nurkissaan umpimielisinä ja tympeinä.

Ikävänä, sateisena syyspäivänä saapuu insinööri Trampenfelt Keinuvaaran kupeelle parin uskotun miehen kera, astuu tupaan ja tekee hyvän päivän. Sitten hän viskaa lakin penkille, pyyhkii erinomaisen huolellisesti silmälasinsa ja ilmoittaa, että katselmuskokous aloitetaan nyt pian. Kai ovat kuulleet kirkossa luetun kuulutuksen.

Onhan se kuultu.

Iina kantaa insinöörille ja uskotuille miehille kahvia ja insinööri juttelee hauskasti ja mukavasti kaiken maailman asiat. Taitaa tuntua hauskalta päästä joskus itse emännöimään.

— Mahtaako tuo niin varmaa olla, että pääsee, vastaa Iina.

— En minä ainakaan huomaa mitään estettä, sanoo insinööri.

Insinööriä käsketään kamariin, mutta hän sanoo, että kyllähän sitä tässäkin. Kumma, ettei muita ihmisiä saavu, vai jokohan on sallittu katselmuksen mennä vastaanpanijoitta.

— Iso poikakinhan teillä on, huomauttaa insinööri katellen Kallea. — Pian pystyy töihin sekin.

Insinöörin sanat herättävät sekunnin piinallisen ällistyksen. Iina kääntyy takkaan päin salatakseen ilmettään.

— Isohan se on, vastaa viimein Hilu. - Sen nimi on muuten Kalle. Ja pian kai siitä on apuakin.

— Eikä uutta väkeä ole tiedossa. Hilu käy sylkäisemässä takkaan.

— Eipähän ole tällä tiedolla.

Puolen tunnin kuluttua saapuu metsänhoitaja, kättelee insinööriä ja talonväkeä ja istuutuu sitten sanaa puhumatta ikkunan ääreen. Synkät, totiset silmät viipyvät kauan aikaa yhdessä paikassa ja kun hän on juonut kahvinsa, nyökähdyttää hän vain lyhyesti päätään. Viimein insinööri katsoo kelloaan, sanoo jotakin ruotsinkielellä metsäherralle ja metsäherra vastaa puoliääneen samalla kielellä.

— Me kai voimmekin sitten aloittaa toimituksen, sanoo insinööri viimein.

Arkiset askareet tuvassa pysähtyvät. Insinööri siirtyy pitkän pöydän taakse, kutsuu uskotut miehet lähemmäksi ja alkaa sitten lukea asiakirjoja aloittaen hakemuksesta ja lopettaen kuvernöörin välipäätöksellä.

Tuvassa vallitsee muuten outo hiljaisuus. Hilun sisässä ailahtelee, hänet valtaa tunnelma, joka lähentelee itkua. Kun hän katsahtaa Iinaan, huomaa hän tämän jännittyneesti hypistelevän esiliinaa ja tarkkaavasti seuraavan insinöörin lukemista. Viimein hän kääntää katseensa Hiluun ja Hilu huomaa, että se on kostea ja että siinä väikkyy onnea ja kiitollisuutta. Hilu itse erottaa lukemisesta vain sanan silloin, toisen tällöin. Ne menevät ohi korvain ja hän itse on kuin huumeessa. Hän ajattelee vain kuluvaa hetkeä ja jollakin epäselvällä tavalla myöskin tulevaisuutta.

— Onko asianosaisilla mitään muistuttamista toimituksen laillisuutta, toimitusinsinööriä tai uskottuja miehiä vastaan?