Part 4

— Ja nyt sinä kuljet täällä kuin sadun orja, kuuli hän taas insinööri Trampenfeltin äänen, - ja kokoot mukamas rahaa omaa taloa varten. Se on kyllä periaatteessa kaunista, mutta se on pitkällistä ja pelkään, että ennenkuin saat tarpeelliset rahat kokoon, saat vaatimattoman ristin hautakummullesi.

Hilun sisässä jokin ikäänkuin loksahti. Vai tätä se olikin, pilkantekoa. Äreä sana oli tulossa, mutta hän peruutti sen. Saahan sitä suunnitella, ei se silti pilkkaa siedä.

— Kyllähän sinä olet työlläsi elävä ja varoistasi hyvin toimeentuleva, niinkuin asetus edellyttää, jatkoi insinööri Trampenfelt, - mutta ei sitä jätkästä ole maanviljelijäksi. Ei, saamari, irvikuva se on. Mene nyt ensin maatöihin jonnekin. Mene vaikka Niemelään tai Sallansuuhun, niissä tehdään jotakin muutakin kuin kärrätään rahtia ja tapetaan poroja. Sitten hankit itsellesi mökin, pari lehmää ja akan. Lapsia voit hankkia, jos itse tahdot. Senjälkeen olet valmis uutistalokasehdokas. Hilu kuunteli kasvot hehkuen.

— Luuleeko insinööri tosiaankin, että...?

— Luulen. Käy juoneen vaan, mutta yritä oikein miehen tavalla, ettet jää roikkumaan niinkuin monet, jotka eivät sitten koskaan saa talojaan perintölunastetuiksi. Minä puhun kyllä heti, kun tullaan kirkolle, metsäherran kanssa siitä Liinahatun paikasta. Se on sitten riivatun hyvä paikka...

Nyt Kankkus-Hilu ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vaiko nauraa. Häneen meni innostuttava tunne, joka melkein lähenteli raivoa, hän olisi ollut valmis melkein vaikka mihin. Yhtäkkiä tuntui taas kaikki niin selvältä ja suoraviivaiselta, ettei muuta kuin käy käsiksi vaan.

— Viitsitkö vetää nuo saappaat koivistani, sanoi insinööri kuivasti, - reumatismi, vietävä, se taas... Sanoinhan minä ettei se eilinen yöpaikka ollut hyvä, siinä oli, pahuksessa, jotakin kosteutta alla. Kyllä sitä pitää aina hakea kangaspaikkoja, vaikka olisi kymmenen rakonuotiota...

Ilta oli jo myöhäinen ja miehet olivat jo aikoja sitten menneet yöpuulle.

— Kuulehan, kysyi insinööri, köntystäessään telttakatoksia kohden, — mikä se sinun morsiamesi oikein on?

— Se on vain sellainen... sen nimi on Iina Juovikas.

Insinööri, joka puolen miesikää oli viettänyt Lapissa, paljon oleskellut Hilun kotipaikallakin, ja siis hyvin tunsi asiakkaansa, rypisti hiukan kulmiansa.

— Juovikas, Juovikas, toisti hän itsekseen, -ei kai se ole Liisu tai Agneeta Juovikas?

— Ei, vastasi Hilu hämmästyen, - samoja sisaruksia se kyllä on, mutta ei... tuota... niin sanoakseni... ole sitä maata.

— No, hyvä on, ellei ole. Itsepähän parhaiten tunnet.

Mutta Hilun riemuun sekaantui nyt pieni pisara pelkoakin, pelkoa, jollaista hän ei ennen ollut tässä määrin tuntenut.

IX

Eiväthän ne, Kankkus-Hilemoonin tapaiset eläjät, joilla on ränsistynyt mökkirähjä vuokralla jossakin Keinuvaaran kupeella, kaksi lehmänkantturaa ja vanha akka hoitamassa taloutta, eiväthän ne, sellaiset eläjät, lähde matkoille tärkeissäkään asioissa sillä tavoin kuin suuremmat eläjät. Annappas, että intikseen lähtevät: ensinnäkin kuluvat rahat, toiseksi menetetään pitkiä työpäiviä ja kolmanneksi saattaa sillä aikaa mikä paikka tahansa joutua rempalleen. Kauan, kovin kauan, oli Kankkus-Hilemoonikin tätä matkaa aikonut ja oinastellut, mutta vaikka kuinka oli sisua polttanut, niin ei passannut kolmattasataa markkaa heittää menemään kun ei hengenhätää ollut. Taivaan Jumalakin siitä olisi ollut pahoillaan. Mutta nyt sattui Mutkan Eerolle, jonka ammattina oli kuljettaa puulaakin kuormia edes ja takaisin, että hän sai poltteen sydänalaansa ja tarvitsisi etulaisen. Hilemooni tarjoutui lähtemään, viitonen päivältä, eikä siitä sen enempää.

Ei osannut syrjäinen arvata, mitkä tunteet Hilemoonin täyttivät, hänen lähtiessään tälle matkalle, jolla yhtä mittaa sai ajaa kolme päivää ja kolme yötä, ennenkuin oli perillä. Tuskin sitä täysin tajusi Hilemooni itsekään, tuntui melkein kuin olisi liikkunut unissaan.

— On sillä jotakin meininkiä, tuolla Kankkus-Hilemoonilla, sanoivat kyläläiset, — mökin vuokraa ja lehmiä laittaa. Sanovat sen yrittävän uutistaloa Liinahatun tienoille, ei sitten tiedä...

— Hulluja! vastasivat suurivaraiset. - Ei sitä kaikenlaisille anneta ja sitäpaitsi akaton mies. Muuten vain koettanee saada elämäänsä paremmalle kannalle kuin muut jätkät.

Mutteivät hekään voineet Hilemoonissa sanottavia vikoja keksiä. Ei kulkenut ryssän puolella viina-asioissa, ei pelannut korttia, ei kärsinyt pahaa elämää. Ihmisiksi oli elänyt koko sen ajan, minkä täällä oli ollutkin, työmiehen penskoja kuului olevan. Ei edes Kannanlahtiyhtiön ison lakon aikana ollut mihinkään muiden mukana erehtynyt, oli vain yksinkertaisesti siirtynyt Kurtin töihin. Niin, ettei sen puolesta... Mitä tuohon mökkiin tuli, jonka oli Sallansuun Santerilta vuokrannut, niin kaipa ei viihtynyt muitten pirtin loukossa. Mikäpä sitä esti, kun hiljainen ja työtätekeväinen mies oli lisäksi. Aina jotakin souvia keksi. Nyt se mökki oli sillä ollut vuoden verran, kaksisataa kuului olevan vuokraa niittyineen kaikkineen, ja hyvin se oli sitä korjannut ja laitellut.

Mutta, - ja tässä metsänmyyjät ja poronomistajat menivät tärkeän ja ymmärtäväisen näköisiksi, korottivat äänensä, sylkäisivät ja naurahtivatkin hiukan, - ei sitä vain joka pekasta talokkaaksi ole, ei edes uutistalokkaaksikaan, jos lie perää muuten koko jutussa. Tarvitaan siihen muutakin kuin hyvää tahtoa. Ei sitä jätkästä, se on jo koettu asia! Hyvä että talokkaat saavat, kovasti auttelemalla, uutistaloja asuvat omaisensa pysymään kintuillaan.

Jo karkaisi Saijan Aarieli luontonsa ja tiedusteli asiaa metsäherra-paroonilta. Mutta parooni sattui olemaan synkällä tuulella, tuoksahti hiukan väkeville ja sanoi, ettei häntä saa vaivata sellaisilla kysymyksillä. Metsäherran puustelli ei ole mikään tietotoimisto, se piti kerta kaikkiaan olla selvillä.

Saijan Aarieli laputti mitä kiireimmiten tiehensä. Ota siitä sitten selvä.

* * * * *

Ja hiukan niinkuin unenäöltää tuntui Hilusta vaellus kirkolta kirkkokankaan taakse. Talvinen päivä alkaa hämärtää, joelta päin puhaltelee vieläkin jäätävä viima. Sörensenin saha on maalattu punaiseksi ja entisen, rautaisen savupiipun sijaan on rakennettu uusi, huimaavan korkea, tiilinen. Sahan ympärillä on asutus tihennyt, isännöitsijän talo on saanut kerroksen lisää, uusia valkeita taloja on ilmestynyt ympärille, nyt tuikkivat kaikista tulet. Jossakin kankaan takana huikkaa juna, siitä ei ollut tietoa lähtiessä...

Kankaan taakse vievää tietä on ehkä laitettu uuteen uskoon, se tuntuu leveämmältä kuin ennen ja puita on kaadettu tien molemmin puolin, mutta tien takana häämöttää mökkiläisasutus samanlaisena kuin ennenkin; muutamia, muita varakkaammilta näyttäviä tönöjä on ehkä tullut lisää, muuten on kaikki aivan samanlaista kuin ennenkin. Sinervon tönöstä kantautuu tielle hanurinsoittoa ja ikkunat ovat vetiset hiestä; niin, siellä juodaan kaljaa ja pannaa ehkä jotakin muutakin sekaan. Hanuri soi, yön päälle saattaa tulla pientä nahinaa. Aivan niin, se on niin tuttua sinervolaisille. Mistä lienevät itselleen keksineet sellaisen korean nimen!

Mutta — nyt ei Hilu tahdo uskoa silmiään — Kankkusen mökkiä on jatkettu. Hän pysähtyy katselemaan tätä merkillistä näkyä. Mökkiä on tosiaankin jatkettu. Katto on liitekohdasta kupera kuin kissan selkä ja kaksi pientä ikkunaa on tullut lisää. No niin, Hilu ei ehdi muistamaan, että aika on kulunut ja nuorimmatkin tulleet työkykyisiksi. Mutta minuutin kuluttua hän sen muistaa ja hätkähtää, kun Kaisan-Sohvin mökki, muinoin punaiseksi sivuttu, tienpolvesta päästyä pilkistäiksen esiin Kankkus-Sakarin mökin takaa. Aika on tosiaankin kulunut ja on kulunut myöskin Iinan ja hänen kohdallaan.

Pitkän aikaa seisoo hän ja katselee molempia asumuksia ja jos olisi valoisa, saattaisi huomata, että hänen kasvonsa värähtävät oudosti. Lopuksi hän ikäänkuin tekee päätöksensä ja kävelee hiljaa ja epävarmasti Kaisan-Sohvin mökkiin sydämen ankarasti takoessa.

Lämmin ilma lyö tulijaa vasten kasvoja. Kirkkaasta valosta silmät hetkeksi huikaistuvat. Ompelukoneen ääressä, selin tulijaan, istuu nainen. Neljän tai viiden vuoden vanha lapsi leikkii lattialla.

— Iltaa.

— Iltaa.

Nainen ompelee palteen loppuun ennenkuin kääntyy.

— Herra... Eikö se ole Hilu?

— On.

Iinan kasvot eivät ole sanottavasti muuttuneet, varsi on ehkä käynyt entistä täyteläisemmäksi. Silmien alle on tullut tuskin huomattavia, hiuksen hienoja uurteita.

— Nytkö sinä sitten tulit?

— Nyt.

Iina kävelee kohti, hänen kasvonsa alkavat vertyä ja huulet vapisevat. Hilun valtaa omituinen, poissaolevan mielentila. Hän huumaantuu, mutta kuitenkin on hänessä joku aisti kylmästi ja huomiokykyisesti vireillä. Tällä hetkellä on hänen elämänsä eräässä ratkaisevimmista kohdistaan. Hän tuntee, kuinka Iinan kädet kiertyvät hänen kaulansa ympärille ja kuinka Iinan povi lämmittää hänen poveaan ja hetkeksi hän menettää koko tajuntansa ja, jos niin voi sanoa, uppoaa onnentunnelmaan, mutta pian alkaa taas virkeänä oleva aisti kylmästi toimia ja hän huomaa taas mitä tapahtuu. Saavutettu lämmin, kodikas tunnelma ei kuitenkaan häntä jätä.

— Sinä olet vanhentunut, sanoo Iina. - Ja olet kai pulskistunutkin.

— Niinkö arvelet?

— Niin minusta näyttää.

Hilu istuutuu puusohvalle ja Iina alkaa puuhata hellan luona. Lattialla leikkinyt lapsi katselee vierasta setää suurin, pyörein silmin, seinäkello nakuttelee. Muuten on huoneessa odottava hiljaisuus.

— Minä tulin nyt sitten... niinkuin tiedät, pääsee viimein Hilulta.

Iinan kasvot jäykistyvät ja menevät valkeiksi. Pitkään aikaan hän ei vastaa mitään.

— Olihan siitä puhetta, tulee lopuksi katkonaisesti, — mutta... eiköhän se nyt ole myöhäistä...?

Veri pakkautuu Hilulla jäseniin, on kuin koko ruumis kauhusta jäykistyisi.

— Mitä sinä tarkoitat?

Iina purskahtaa itkuun ja lyhistyy tuolille. Lapsi lattialla käy levottomaksi, tuijottaa molempiin ja helähtää sekin itkuun. Se ei ole tällaisiin tilanteisiin tottunut. Hilulle käy olo oneaksi, hän ei osaa aluksi ajatella mitään. Tahtomattaan luo hän vihaisen katseen lapseen, ja tämän itku käy entistä äänekkäämmäksi.

— No, älähän nyt, Iina, äännähtää hän, - puhellaan...

Mutta hänen olonsa käy entistä tylymmäksi ja oudommaksi. Vaisto sanoo, mistä on kysymys ja ruumista alkaa jäädättää.

Iina koettaa hillitä itkuaan, mutta ajatukset ja tunteet ovat ylivoimaiset. Piinallinen hiljaisuus ja epävarmuus jatkuu. Hilu koettaa puhua uudelleen, muttei ole itsekään selvillä siitä, mitä sanoo. Se on vain jotakin, jotakin epäasiallista.

Viimein Iina rauhoittuu, pyyhkii silmiään ja puhaltelee pesään.

— Kyllä se on parasta, että menet, Hilu, sanoo hän. — Ei siitä kuitenkaan enää tule mitään.

Äkkiä Kankkus-Hilu tuntee itsensä odottamattoman tyyneksi ja rauhalliseksi. On, niinkuin se merkillinen pelko, jota hän ajoittain on tuntenut, nyt olisi toteutunut. Hän osoittaa Iinan luokse turvautunutta, pelkäävää lasta.

— Onko se tuo?

Iinan valtaa taas itkunpuuska ja hän likistää lasta hermostuneesti itseään vasten.

— On, vastaa hän.

Kuullessaan totuuden Iinan omasta suusta valtaa Hilun sittenkin raivo, silmät pullistuvat ja kädet puristuvat nyrkkiin.

— Saatana! sähisee hän. - Ja kuinka helvetissä se on mahdollista...

Hänen tekisi mieli hyökätä Iinan kimppuun, rusikoida hänet kappaleiksi ja nakata hänet talvipakkaseen. Hän nousee jo seisoalleen ja Iina kyyristyy lapsineen pesäkulmaukseen.

— Minä aavistin jo sellaista, perkeleen... Tässäkö nyt sitten ovat kaikki minun...

Iina ei puhu mitään ja Hilu seisoo kuin tiedoton keskellä lattiata, mutta sitten hän peräytyy, menee ensiksi ovelle, vaan palaa sitten takaisin ja näyttää kuin miettisi hän jotakin.

Niin, se on nyt vain muuan Kankkus-Hilu elämänsä ratkaisevimmassa käänteessä. Hänen ajatuksensa juoksu ei ole niitä syvällisimpiä, ongelmallisimpia, hermostuneimpia eikä monimutkaisimpia. Hän muistelee vain entisiä aikoja ja varsinkin muuatta kohtalokasta kesäiltaa, jolloin muun muassa eräs tuntematon puominvahti sattui surunvoittoiselle tuulelle ja lauloi muutaman surunvoittoisen laulun. Sitten hän muistelee niitä vuosia, jotka ovat siitä lähtien kuluneet ja tapauksia, jotka niiden varrella ovat sattuneet, niiden joukossa olemista eräässä sairaalassa. Edelleen hän ajattelee, että yhtä hyvin tuo lapsi voisi olla muuatta vuotta vanhempi eikä sitä luonnollisesti olisi kukaan muu vaalinut kuin Iina eikä tietysti kukaan muu kantanut siitä häpeääkään. Ja vielä hän mielessään otaksuu, että onpa se Iina mahtanut tuota samaista lasta vihatakin, mutta eipä ole tehnyt sille mitään. Kun hän sitten näin melkein tiedottomasti on käynyt käräjää itsensä kanssa, tapahtuu niin, että myrsky hänen mielessään ensin tyyntyy, sitten se kokonaan lakkaa ja lopuksi sen sijaan astuu rajaton, melkein itkettävä hellyys ja sääli. Hän menee Iinan luo ja laskee vavisten kätensä hänen olkapäilleen.

— Älähän nyt... Iina... tuota, hokee hän neuvottoman ja lapsellisen näköisenä, — ei tuo... tosiaankaan... kannata. Itse olen paljon huonompi...

Ja kun toisen nyyhkytykset yltyvät, yltyy hänkin, vaikka tarmokkaasti pinnistelee vastaan, samantapaiseen ja eräässä välissä hän kysyy:

— Et suinkaan sinä... tuota... rakastanut häntä?

Sana rakastaa tuntuu hänestä liian juhlalliselta, on melkein vaikea sanoa sitä.

Iina voittaa vähitellen mielenmalttinsa ja istuutuu Hilun viereen sohvalle.

— Ei se sellaista ollut, vastaa hän ja sana sanalta hänen mielensä keventyy. — Se oli rakennusaikana... muuan rautatien mestareita... Tiedäthän kyllä, millaista täällä oli...

Itku valtaa Iinan taas.

— Kerro vaan, kyllä minä kestän, sanoo Hilu, vaikka ruumis vavahtelee.

— Tulen muutamana iltana kotiin... juovat täällä. Äiti ja se mestari ja sisaret ja Väinö-veljesi. En tiedä, kuinka tulin minäkin, vaikka olin aina pysynyt erilläni... Taisivat ikävätkin painaa. Sekosin kai ja sitten... En tiedä itse mitään, vannon sen vaikka...

— Ei sinun vannoa tarvitse.

— Se sattui sitten sillä tavalla. Ei ole senjälkeen tässä mökissä elämää pidetty. Kuollut on äitikin ja sisaret maailmalla. Mutta kun sattui, eihän siitä minnekään päässyt...

— Eipä kylläkään, myönsi Hilu alistuvaisesti. Hetken kuluttua hän kysyi:

— Voisitko sinä nyt sitten keskiviikkona lähteä mukaan? Se on nyt sillä mallilla...

— Miksenkäs, kun sinä kerran... Ja taas Iina pillahti itkuun.

— Eipähän tässä enää mitään itkemisiä näistä asioista, sanoi Kankkus-Hilu. — Tulee uudet murheet.

* * * * *

Vuosien kuluessa ovat Kankkusen Hiltan kasvot saaneet ryppyjä ja silmiin saattaa joskus asettua haljakka ilme, mutta Kankkus-Sakari on melkein piristynyt, sillä elämän helle ei enää kuumota niin polttavana hänen kohdallaan. Joskus hän ottaa ryypynkin ja jää päiväksi tai pariksi pois työstä. Aletaan jo tulla vanhoiksi, vaikkei olla iällä pilattuja. On niistä lapsistakin hyötyä, ei ole enää täysin saamattomia muita kuin tuo Eeva.

— Väinö on maailmalla, meni kerran tukkijoelle ja sille reissulle jäi. Mutta tulee kyllä, tulee kyllä niinkuin sinäkin. Viinanmyynnistä olivat kerran sakottaneet, sahalaiset olivat lehdestä lukeneet, ja minä ajattelin, että katsoppas poikaa. Kaipa tuo sentään oli moninkertaisesti sakkonsa voittanut.

— Kaipa, vastaa Hilu jurosti.

— Kyllä minä sentään Väinöä joka päivä muistelen, pisti Hilta huokaisten väliin.

— Ja minä sanon, että turhaan siinä naukuu. Kyllä miehinen mies hoitaa itsensä.

— Kyllä se sentään, oma lapsi... aloittaa äiti taas, mutta isä on nyt puheliaalla tuulella ja katkaisee.

Äiti menee keittämään uutta kahvia.

Kankkusella eletään nyt suhteellisen hyvin ja Kankkus-Sakari tahtoo, että pidettäisiin pienet pidot. Hän kävisi Käpylässä hakemassa ainetta. Kun tässä nyt kerran ollaan, niin otettaisiin, isä ja poika.

— Eiköhän jätetä toiseen kertaan, vastaa Hilu. - Tulee sitä käyntiä vastakin ja asioillakin on pitkin päivää laukattava...

Kankkus-Sakari katselee ihmetellen poikaansa. Ei hän nyt saata olla oikein tyytyväinen, ellei sanan varsinaisessa merkityksessä tyytymätönkään. Vähän kummalta tuntuu. Ja Kankkus-Sakari istua jurnuttaa pitkät ajat äänettömänä.

— Tuota noin... niin se naiminen, aloittaa hän taas, - kyllä kai sinä olisit parempiakin saanut. Kun se teki sen lapsenkin.

Ei Hilua vihlaise. Häntä melkein huvittaa isän huolenpito.

— Kyllä se minulle kelpaa, hän toteaa yksikantaan.

Äiti pyyhkii astioita, mutta sekaantuu nyt hänkin keskusteluun.

— Kyllä se Iina hyvä ihminen on, sanoo hän. - Kenellepä ei tässä maailmassa erehdystä sattuisi... Jos nyt tuon kerran... Ei ole huudonalaisena ollut ennen eikä jälkeen.

Äidin sanat lämmittävät omituisesti Hilun mieltä.

— Joo, niin se on, että erehtyy, päättää hänkin.

Ja Kankkus-Sakarikin, joka tällä välin on hiukan muuttanut mieltään, lisää:

— Niin, mitäpä se oikeastaan. Omassa vallassasihan on, tästä eteenpäin, meinaan, vaikka pirtin täyteen kakaroita sorvaisit... he... On se Iina sellainen, että kestää...

* * * * *

Niinpä sitten, keskiviikkona iltapuhteella, tekee Kankkus-Hilu Iinoineen lähtöä. Iina on saanut mökkinsä myydyksi Juopperin Matille ja tavaransa ympäri kankaantakaliston. Vain ompelukone ja pieni laatikollinen pienempiä tavaroita nostetaan kuormalle.

Santtu ja Liisa lähtevät mukaan. Kankkus-Sakari on sitä mieltä, että tarvittaisiin heitä kotonakin, mutta Hilta sanoo, että antaa niiden mennä. Kylläpähän täällä sen puolesta toimeen tullaan ja osaavatpahan takaisin, jos ikävystyttämään rupeaa.

Lähdön hetki on, kuten aina, hiukan nolo. Olisi sanomista, mutta ei tule sanotuksi, puhellaan kaikkein jokapäiväisimpiä asioita, kiinnitellään köysiä ja kukin odottaa itsekseen, että tämä nyt pian ratkeaisi ja olisi ohi.

Ja viimein kuorma kitisten lähtee liikkeelle. Kalle, Iinan poika, sijoitetaan kuorman päälle, muut taivaltavat jalkaisin jälessä. Ihmiset menevät huoneisiin, Kankkus-Sakari ensimmäisenä, mutta Hiltan haalistunut, kuiva katse seuraa lähtijöitä niin pitkälle kuin saattaa.

Kulkue ajaa jäätyneen joen yli, matkaa sitten vaarojen yli pari päivää melkein suoraan pohjoiseen, kääntyy suurten järvien luona itään ja kuljettuaan vielä kaksi päivää ohjaa se kulkunsa suoraan kolkkoa, asumatonta koillista kohden. Eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen tällainen kulkue korkeassa pohjolassa. Monta tällaista kulkuetta on samaa tietä kulkenut aikaisemmin, monta tulee kulkemaan myöhemminkin ja kaikkia niitä on elähdyttänyt sama toivo.

II

I

Jonakin päivänä — se saattaa olla kirkas ja auringonpaisteinen, mutta se saattaa yhtä hyvin olla kylmä, sateinen ja sumuinen — niin, jonakin päivänä menee mies metsään. Hänellä on viikon muona laukussa ja kirves pistettynä laukunkielen alle. Näky on niitä kaikkein jokapäiväisimpiä eikä se siis herätä kenenkään huomiota. Ihmiset tulevat vastaan niinkuin aina ennenkin, tervehtivät jos ovat tunnettuja, mutta sivuuttavat toisessa tapauksessa luoden vain lyhyen silmäyksen kulkijaan. Lehmiä viedään metsään tai laitumelle, varhaisessa aamuilmassa kuulostaa niiden kellojen kalkatus tavallista kirkkaammalta ja selvemmältä. Luonnossa ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Ruohikko on märkänä aamukasteesta, tunturit seisovat harmaina ja korkeina, niinkuin jo ovat seisoneet vuosituhansia, metsän kostea lemu kantautuu kivisten vainioiden ja ahontapaisten yli maantielle. Se on sellaista täällä päin. Jokainen näkee, että metsien, vaarojen ja tunturien takana siintävät toiset vaarat ja tunturit, jokainen tietää, että siellä levitteleivät silmänkantamattomat, vellovat aavat ja että näitä maanmuodostuksia leikkaavat epälukuiset joet, purot ja ojat, milloin leveinä, tyyninä ja hitaasti virtaavina, milloin äkkiä kaventuen ja muodostuen kohisevaksi koskeksi tai pauhaavaksi putoukseksi ja milloin levittäytyen siintäväksi järveksi, jota kapea, matala suoranta reunustaa, mutta heti suorannan takana metsät, vaarat tai tunturit.

Kirkonkylässä alkavat ihmiset jo olla valveilla. Ne kulkevat aamuvarhaisina ja toimeliaina pihojen poikki kiuluineen ja sankoineen. Jätkät alkavat kokoontua joelle ja jotkut heistä pesevät kasvonsa jokirannassa. Mutta pappilassa ja metsäherran puustellissa ovat uutimet vielä alasvedettyinä, sillä kirkonkylän aamujärjestys ei ulotu pappilaan eikä metsäherran puustelliin.

Mies siis kulkee metsään, kulkee sinne aivan niinkuin jokapäiväiseen leipätyöhön kuljetaan. Syrjäinen, jos sattuisi lähemmin tarkastelemaan, ei saattaisi nähdä hänen kasvoissaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa intoa tai mitään erikoista tulevaisuudentoivoa tai elämänuskallusta. Jos syrjästäkatselijassa heräisi joku vaikutelma kulkijan suhteen, niin hän ajattelisi, että siinä nyt menee joku sallalainen jätkä töihinsä ja varhainpa onkin liikkeessä.

Tämä kulkija saattaa olla jonkunverran yli kolmenkymmenen, hänellä on pitkähkö, karaistunut vartalo, vaaleat, umpimieliset kasvot ja hänen käyntinsä on etukumaraa, muttei raskasta. Juuri siitä huomaa, että hän on kävellyt paljon ja tehnyt myöskin paljon raskasta työtä. Hän on tavallisista jätkäeläjistä niitä kaikkein tavallisimpia eikä sellaisella suurin piirtein ole mitään menetettävää, vaan sensijaan hänellä saattaa olla koko joukon voitettavaa.

Tämä menee nyt raivaamaan itselleen uutistaloa.

* * * * *

Liinahatun koskelta on kuusi neljännestä lähimpään taloon. Sinne johtaa vain kapea, vaarojen yli kiipeävä ja suopaikkoja kiertelevä polku. Kosken alajuoksussa vie kapea porras yli virran. Kevättulvat ovat sen monta kertaa hajoittaneet, mutta yhtä monta kertaa ovat ihmiset rakentaneet sen uudelleen. Porrasta tarvitaan sentään kesäisin, vaikka seutu näyttää autiuden juurikuvalta.

Liinahatun rannat ovat korkeat ja kallioiset. Itäpuoli kasvaa petäjikköä, jonka välistä polku kiemurteleikse, mutta länsipuoli on kuusikkokangasta, paksusammaleista, kovasta pohjastaan huolimatta hiukan kosteata. Näiden korkeiden rantojensa välissä pitää Liinahattu iankaikkista kohinaansa. Valkoisena vaahtona ja jyrkästi laskien se vyöryy eteenpäin kymmeniä syliä, mutta portaan tienoilla, siinä, mihin yhtiö aikoinaan on rakentanut tukkipirtin, se vähitellen alkaa tyyntyä, tyyntyen tyyntymistään, kunnes lopulta levittäytyy tasaiseksi suvannoksi. Tämän suvannon länsiranta on rehevää heinikkoa, mutta itäpuolella on kankaanranta ohuen mullan peitossa.

Kankkus-Hilu istuu kivellä ja antaa katseensa harhailla yli rehevän heinikon. Hän on juuri saapunut perille, parin, kolmen tunnin kuluttua on päivä puolessa. Hän on kävellyt runsaan kuusi neljännestänsä, mutta häntä ei väsytä eikä hänellä myöskään ole nälkä. Jonkunlainen herpaannus on kuitenkin vallannut hänen jäsenensä, hän istuu siinä vain ja katselee ja antaa ajatusten toimia miten itse tahtovat.

Tuo, tuossa edessä, se tulee siis olemaan kotiniittynä, tässä, kankaanlaidassa on rakennusten paikka ja tähän raivataan kotipelto. Niin, niin se tulee olemaan, niin on suunniteltu.

Hän on nyt, tänä aamuna, tullut tänne lyödäkseen ensimmäiset kirveeniskut ja iskut olivat seuraavat toinen toistansa, kunnes suunnitelma oli toteutettu. Se voi kohdata vaikeuksia, voipa tulla ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, mutta niiden pelko ei estä yrittämästä.

Mitään hillitöntä riemua tai ylitsevuotavaa, teräksistä työintoa Hilu ei tunne, sen sijaan on hänen mielensä tyyni ja rauhallinen, ehkä toivorikas myöskin. Aivot ja mielikuvitus ovat jo niin paljon ehtineet näissä asioissa askarrella, että nyt, kun suunnitelmat ovat toteuttamisasteella, on kylmä järki ottanut ehdottoman ylivallan.

Kivet on jo talvella vedätetty paikalle, talolliset ja muutkin kyläläiset ovat katsoneet pitkään, ajatteleeko se tosiaankin... Nuo katseet ovat hiukan hätkähdyttäneet Hilua, mutta hän on jatkanut niinkuin ei mitään olisi. Hänellä on nyt rahaa niin ja niin paljon, vierasta voimaakin voisi palkata joksikin aikaa, mutta koettaa nyt näinkin ensiksi; ruokaa on kotona niin ja niin pitkäksi aikaa. Kyllähän sitä sentään koko kesän täällä heiluu ja menee sitten talveksi vaikka metsiin vähäksi aikaa. Pitää vain pitää se vara, ettei välipäätä tule rahan eikä ruuan suhteen. Mitähän syrjäinen nyt mahtaisi sanoa, kun näkisi hänet näissä hommissa ja kuulisi hänen hiljaiset mietteensä...