Part 6

Kukaan ei vastaa mitää eikä insinööri näytä mitään erikoista vastausta odottavankaan.

— Mitäpäs tässä, tulee Hilulta viimein puoliääneen.

Sitten Hilu saa tehdä selkoa maista, joita hän on viljeltäväkseen aikonut.

Hilu on moneen kertaan asian miettinyt ja sanansa sommitellut, mutta nyt, kun kysymys totisessa tarkoituksessa hänelle tehdään, hän joutuu hämilleen ja sekoaa. Hetken juhlallisuus tehoaa häneen liiaksi, hänestä tuntuu siltä, kuin ei kaikki tämä olisi oikein tottakaan. Viimein hän sentään saa asiansa puhutuksi ja insinööri katselee läsnäolevia.

— Onko kenelläkään mitään sanomista? Ainoastaan metsäherra pudistaa päätään. Se on merkki siitä, että korkea kruunu on asian puolella.

Toimituksen edellinen osa päättyy tähän. Insinööriä pyydetään syömään. Hän on kyllä aikonut aterioida kestikievarissa, mutta koska talonväki pyytää, niin voihan hän jäädä. Sanoo taas jotakin puoliääneen metsäherralle ja metsäherra hymähtää, hyvästelee ja lähtee.

Ulkona yltyy sade, mutta tuskin on insinööri saanut syödyksi, kun hän jo alkaa tehdä lähtöä. Täytyy vielä tänään ennättää toimittaa katselmus talon paikalla ja huomenna ajatelluilla ulkopalstoilla. Hilu saa lähteä mukaan näyttelemään omuuksiansa.

* * * * *

Kun viimeinen pilkahdus lähtijöistä oli kadonnut puiden taakse, ei Iina voinut muuta kuin istahtaa ja panna kätensä ristiin. Liisa sai korjata ruuat pois pöydältä ja pestä astiat, Kalle leikki rauhallisena lattialla.

— No mikä sinuun nyt meni? kysyi Liisa.

— En minä käsitä. Kaikki tuntuu niin kummalta, niinkuin ei hyvä seuraisi.

— Kaikkea! naurahti Liisa.

Pitkään aikaan ei huoneessa kuulu muuta kuin astioiden kalinaa ja sähähdys, kun takalla oleva kahvipannu kuohuu tuhkaan.

— Eikö sinustakin tunnu vähän omituiselta? kysyi Iina vihdoin.

— En minä ymmärrä. Aluksi kai se tuntui, tuo puuha, vähän semmoiselta olemattomalta, en oikein osaa sanoa, miltä. Mutta nyt kun olen läheltä seurannut, niin se on minusta niinkuin sen pitääkin olla.

— Niin, mutta ajattele, miksi tämän juuri meille piti sattua. Miksei jollekin muulle. Onhan niitä ansiokkaampiakin.

— On kai, ei sen puolesta, myönteli Liisa hiljaisesti. — Mutta teillä kai on ollut sellainen onni.

— Kuule, Liisa. Ei se ole onni, vaan Jumala se on, usko pois.

— Saattaa hyvinkin olla Jumala. Mutta ettehän te vielä ole siellä Liinahatussa.

— Ei kylläkään, mutta sittenkin...

Eikä Iina enää saata hillitä itseään, hän pillahtaa itkuun. Omaa onneaan hän itkee ja lankeemustansa myöskin eikä hän oikein osaa itsekään selvitellä, mitä hän itkee. Täytyy, eikä hän mahda sille mitään.

Liisa katselee häntä ihmetellen.

— Sinäpä nyt merkillinen olet, - sanoo hän, — mitä tuossa. Ja nyt suotta...

Mutta kuluu pitkät ajat ennenkuin Iina pystyy vastaamaan mitään.

— Kun sitä on ollut niin huono, nyyhkii hän viimein, kun sitä on ollut niin kovin kurja...

— Märehdi sitä nyt, tokaisee Liisa kärsimättömästi. -Kenelleppä sitä ei sattuisi ja jos olet saanut katua, niin onpahan Hilu jo kymmenesti antanut anteeksikin.

— Niin, mutta Jumala, Jumala. Häntä ei ole tullut ajatelluksi niinkuin pitäisi ja kuitenkin... Voi sentään!

Nyt ei Liisa enää ymmärrä Iinaa sitäkään vähää, mitä ennen. Kovin onkin Iina ollut kummallinen koko sen ajan, mikä täällä on oltu. Ja muuttunut on Hilukin, aina on puuhassa ja toimessa, mutta nyt, kun pitäisi olla reilu ja iloinen jos koskaan, hän on harvapuheinen, melkein nöyrä, aivan kuin joka hetki pelkäisi jotakin. Tällaista ei Liisa jaksa käsittää ja hän pyyhki astioitaan hiukan tyytymättömänä ja apean näköisenä ja antaa Iinan itkeä. Kun itkee, niin itkeköön nyt sitten niin, että saakin tarpeensa kerrakseen.

* * * * *

Mutta ulkona tuulessa ja sateessa kuljeskelevat insinööri uskottuine miehineen ja Hilu suolta niitylle ja niityltä kankaiden ja ojien poikki uusille, heinää kasvaville jängille. Insinööri katselee ja puhelee itseksensä ja joskus hän tekee jonkun kysymyksen uskotuille miehille, muttei näytä suurestikaan pitävän väliä sillä, mitä nämä milloinkin vastaavat. Kyseleepähän noin vain, muodon vuoksi. Joskus Hilu henkeään pidätellen kuuntelee insinöörin lausuntoja ja taaskin hänestä tuntuu uskomattomalta, että oikein todellakin ollaan näillä asioilla. Talonpaikalla on jo sauna valmiina. Santun ja parin apumiehen avulla ovat rakennusten peruskivetkin jo paikoillaan, mutta salvaminen voidaan aloittaa vasta ensi syksynä.

— Hevonen sinun on hankittava, sanoo insinööri. - Sitä sinä tulet aina tarvitsemaan. Nyt, kun veljesikin on täällä, menette talveksi metsään ja kun sitten pääset taloon, tarvitset sitä, varsinkin talvisin, aina.

— Luuleeko insinööri sitten, että tästä tulee mitään? kysyy Hilu.

— Epäiletkö vielä itsekin! Ei ole sinun uskosi vahvuudella pilattu. No, kyllä sinä tähän pääset, mikäli minä ymmärrän, mutta oma asiasi on sitten, miten tulet toimeen.

Ja insinööri otattaa muilla ja ottaa itsekin askelmittoja, mittauttaa väliin oikein nauhallakin ja kumartuu joskus tutkimaan maan laatua.

— Ei suinkaan tässä vain ole muitten nautinnossa olevia maita? kysyy hän joskus.

— Ei ole. Kyllä minä olen selvän ottanut ja ne kiertänyt, vastaa Hilu.

Kolmantena päivänä, katselmus on ollut tarkka ja kestänyt insinöörinkin mielestä kauan, he ovat valmiit palaamaan kirkolle. Insinööri lukee nyt lausuntonsa, jonka mukaan haetulle paikalle on varsin sovelias perustaa itsensä kannattava uutistalo. Metsäherra sanoo olevansa samaa mieltä ja lupaa laajemmin perustella kantaansa kirjallisessa lausunnossaan.

— Pidähän nyt huoli siitä, että rahavarasi ensi talvena karttuvat, hän sanoo Hilulle poistuessaan, - ja kun pääset käsiksi, niin älä anna kuokan tai kirveen ruostua.

V

Jo ensi lumen aikana hankki Hilu itsellensä hevosen ja laittautui tukkimetsään. Tämä ei kuitenkaan käynyt ilman muuta päinsä. Täytyi myydä toinen lehmistä ensinnäkin, että saataisiin lisää rahaa ja toiseksi, jotta hevoselle säilyisi heiniä, sillä kokemus oli osoittanut, että yhtiö otti ruokatavaroistaan minkä suinkin ilkesi. Ennenkuin metsätöihin voitiin ryhtyä ennätti Hilu pari kertaa käydä rahdin haussa kotipitäjässään ja kertoi, että kotona meni kaikki hyvin, mutta että Väinöstä ei vieläkään tiedetty mitään.

Varustukset olivat Hilulla jo ennestään hyvät, mutta Santulle oli pakko laittaa uudet alusta alkaen. Nekin nielivät lähemmäs parisataa markkaa.

— Kyllä te saatte vähän nyt alussa kiristää vöitänne täällä kotona, puheli Hilu, — mutta kyllä me Santun kanssa teemme pitkiä ja pyöreitä päiviä.

— Joo, kyllä se puute pakenee, lisäsi Santtu, - jos tuo nyt lainkaa tullee.

Hilu katsahti ohimennen Santtuun. Aikaisemmin hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että Santtu teki hänen töitänsä melkein ilmaiseksi. Nyt se äkkiä, aivan kuin välähdyksenä, juolahti mieleen. Se oli siivo ja hiljainen poika, tämä Santtu, ei puhellut liikoja eikä paljon hommistaan maininnut.

— Pitäisi meidän vähitellen ruveta sopimaan palkoistakin, sanoi Hilu mietittyään.

— Niin palkoista, toisti Santtu. - Onhan tässä syöty ja juotu eikäpä haitanne, jos välillä vähän paiskii töitäkin. Ei tuo vielä ole luita rikkonut.

Santtu naurahteli itsekseen ja poltteli savukettaan. Sitten hän jatkoi:

— Ajattelen, että kun tässä aikani seuraan sinun puuhiasi ja pistelen yhtä ja toista muistiin ja korvan taakse, niin eiköpähän, aikaa voittaen, lohenne minullekin jonkunlainen maakappale...

Hilu kuunteli korvat höröllään.

— Vai niin kaukaa sinä, ihmetteli hän. — Mutta eiköpä tuo lohenne. Lääniä on viljalti.

— On, onhan sitä kruunulla lääniä, jota vain riekot ja karhut ja muut metsän eläimet viljelevät. Onhan tuo ihmispenikka samanarvoinen.

— Mikä, ettei olisi.

Santtu painuu ulos. Häntä hävettää aivan kuin olisi tullut puhuneeksi liikoja ja asiattomia.

— On sillä tuolla Santullakin mietteensä, naurahti Hilu hänen mentyään.

— No on. Mutta samat mietteet ja hunteeraukset ne ovat olleet itsekullakin, vastasi Iina.

Muuatta päivää myöhemmin ovat Hilu ja Santtu valmiit lähtemään.

* * * * *

Näihin aikoihin ja hiukan myöhemmin tapahtuu kirkonkylässä suuria asioita. Työttömyys on tänä talvena suuri ja jätkäkansa kokoontuu kirkonkylään, jossa se luppoilee talollisten ja mökkiläisten pirteissä. Kenelläkään ei ole rahaa, mutta siitä huolimatta kulkevat pirtukuormat säännöllisesti Knjäsöistä kirkolle. Ollaan päissään, pelataan korttia, tapellaan, talvi uhkaa todellakin käydä liian rauhattomaksi.

Nimismies on kaksine poliiseineen liikkeellä aamusta iltaan, mutta hän voi hyvin vähän tai ei oikeastaan mitään. Viimein lähetetään läänin pääkaupungista apua, yhtiö lähettää lisäksi järjestysmiehiä ja kirkonkylä alkaa vähitellen puhdistua. Levottomat ainekset siirtyvät eteläisempiin kirkonkyliin, kunnes järjestysvalta karkoittaa heidät sieltäkin. Ja niin voi tapahtua, että sama mies, joka alkuaan on pyrkinyt Tuntsan tai Tenniön tukkimetsiin, siunatuksi lopuksi päätyy jonnekin Inhan ruukille tai Kotkan tai Pihlavan sahoille yrittääkseen seuraavana kesänä uudelleen Pohjolassa.

Kirkonkylässä on siis näennäisesti rauhallista, mutta salaiset viinalähteet kylän laipeilla pulppuavat yhä ja iltaisin tapella nujuutellaan. Nimimies on päässyt vauhtiin ja kulkee poliiseineen iltakaudet ympäri kylää, mutta kaikkialle hän ei ehdi.

Juolahtaapa silloin muutamien mieleen, että Marjaanan mökki Keinuvaaran kupeella oli entisaikaan sellainen paikka, että siellä saatiin olla rauhassa nimismieheltä jos poliiseiltakin. Vähän syrjässä kirkolta ja muutenkin rauhallinen paikka. Mutta minkälainen asujain siellä nyt mahtaa olla? Muuan Kankkus-Hilu vain, entinen jätkä sekin ja kuuluu nytkin olevan tukkimetsissä. Mutta elleivät ne hyvinkään välitä vieraista! Mikä on, etteivät välitä ja elleivät välitä, niin mennään vängällä. Sellainen se on laki ja oorteri täälläpäin.

Nyt tapahtui kuitenkin niin, ettei Kankkus-Hilun mökillä oltu vieraille lainkaan suopeita. Siellä oli tosin vain kaksi naisihmistä kotosalla, mutta kahviakaan ei tahtonut saada pyytämälläkään.

— Mitäs tänne tulette kahvittelemaan, sanoi emäntä. - Kirkonkylähän on paljon lähempänä.

— Saa kai se jätkäkin, perkele, juoda rahallaan kahvinsa, missä itse tahtoo, vastattiin hänelle. — Kylläs tuon itsekin tiedät.

Mutta viinanjuontihommista ja kortinpeluusta ei tullut mitään eikä yöksi tällä kertaa voinut jäädä väkisinkään.

Seuraavina päivinä uudistui näytelmä entistä uhkaavammassa muodossa. Iina, joka oli kankaan takana nähnyt yhtä ja toista, käytti suutaan, mutta se ei auttanut. Tupa pakkautui miehiä täyteen, elivät kuin kotonaan niinkuin ei talonväkeä olisi ollutkaan. Alamaissa sai kuin saikin sentään jotenkuten pidetyksi kurissa. Täällä niille ai auttanut mikään. Nyt Iina todellakin rupesi pelkäämään, mutta säilytti kuitenkin malttinsa.

— Lähtekää jo tiehenne, pyysi hän. - Ellette lähde, menen sanomaan nimismiehelle.

— Älä väkätä! Kyllä me sinut tunnemme. Vanha hosa Sörensenin sahan takaa... perkele... Ei kannata nostaa nokkaansa.

— Nosta ennen hameesi, lisäsi joku toinen mies joukon nauraa rähättäessä.

Iina lensi kasvoiltaan ruumiin valkeaksi ja koko hänen olentonsa rupesi värisemään. Ei auttanut noille puhua. Hyvä Jumala, millainen yö tästä tulisikaan. Mutta ei, kaiken uhallakin, asua piti saada rauhassa. Miehet rupesivat nyt laskettelemaan sukkeluuksia Liisalle eikä kukaan pannut erikoisesti merkille, kun Iina hiljaisesti painui ovesta ulos.

Ei tässä enää auttanut mikään muu. Saattavat kyllä jälkeenpäin yrittää jotenkin kostaa, mutta kun täytyi, niin täytyi. Herra Jeesus, että pitikin joutua noiden huomion kohteeksi.

Iina nousi suksille ja oikaisi suoraan poikki metsän nimismiehen asunnolle, hiihti kuin elämä olisi ollut kysymyksessä. Kukaan ei voinut taata, mitä Liisalle sillä aikaa ennättäisi tapahtua.

Nimismies oivalsi heti asian. Oli hyvä, että tultiin sanomaan, täällä ei juuri kukaan sitä tee. Iina odottaa vain hiukan, että hän ennättää saada sanan poliisille ja yhtiön järjestysmiehille. Takaa, että tulee puhdasta. Ja puolen tunnin kuluttua ajaa kahdeksan miestä metsätietä Hilun mökille.

Täällä on tilanne sillä välin kehittynyt korkeimmilleen. Muutamat oljentelevat jo tukkihumalassa pitkin lattioita, toiset juovat ja pelaavat korttia, kaksi miestä riepoittaa Liisaa käsivarresta ja tämä kiljuu, sylkee ja kynsii. Kalle on vetäytynyt uunin loukkoon ja itkee lapsekkaan katkerasti. Huone on täynnä tupakan savua ja viinan höyryä.

Järjestysvalvojain ilmestyminen huoneeseen herätti painostavan hiljaisuuden. Pulloja koetettiin piilottaa, kortit lakkasivat läiskymästä, ne kaksi miestä jättivät Liisan rauhaan. Äänetön voimien tarkastelu: jätkäjoukko huomasi järjestysmiesten luvun liian suureksi.

— No, miehet! karjaisi nimismies. - Miksikä pesäksi te olette tämän talon tehneet?

— Emme me ole mitään tehneet, vastasi joku.

— Ette! Te olette väkivalloin tunkeutuneet toisen asuntoon ja siitä vastataan käräjillä. Ja sitten te olette pelanneet uhkapeliä ja särpineet nahkaanne laittomasti kuljetettua viinaa. Mutta nyt tuli lähtö ja pitäkää se vara, etten pehmitytä teitä kaikkia tuolla kankaalla.

— Ei ole lupa lyödä, murahtaa joku taas.

— Suu poikki. Roistoille ja lorveille saa tehdä, mitä tahtoo.

Jätkällä on se yhtäläisyys ryssän kanssa, että hän tunnustaa ainoastaan voiman oikeuden. Luonnostaan hän ei kylläkään ole pelkuri, mutta ehdottoman väkevämmyyden hän hienoisesti muristen tunnustaa. Vieläpä hän voi sitä vastaan reagoidakin, mutta tavallisesti hän ei sitä tee, vallankin, jos tietää tavalla tai toisella olevansa väärällä puolella. Kaiken lopultakin hänessä useimmiten löytyy melkoinen annos oikeudentuntoa, ellei maailmanranta ole sitä kokonaan hionut pois tai ellei hän jo ole suoranainen hylky.

— Nyt, pojat, järjestäydyttiin riviin ja sitten eteenpäin, komensi nimismies melkein iloisesti. - Ja voi sitä, joka pimeyteen turvaten yrittää lontia tiehensä. Heti läpi, niin että paukahtaa.

Valitsemisen vaivaa ei ole. Tolkuttomasti juopuneet patistellaan ylös, he katselevat verestynein silmin ympärilleen ja älyävät viimein, mistä on kysymys. Vai sekö tässä tulikin, perkeleen akka, kyllä muistat!

— Ettehän te uskoneet vähemmällä, sanoo Iina.

Miehet eivät katso asiakseen vastata, mutta he luovat Iinaan katseita, jotka saavat hänet vapisemaan. Sitten kulkue lähtee.

Vähän ajan kuluttua kuuluu kolinaa oven takana ja Liisa kiiruhtaa pelästyneenä tiedustelemaan, ketä siellä on.

— Me sitä vain tulemme, vastataan ja kirkonkylän molemmat poliisit astuvat sisään.

He tulevat varmuuden vuoksi, nimismiehen lähettäminä. Oli täytynyt joitakuita päästää irti ja nimismies oli ajatellut, että jos yrittävät vieläkin jotakin. Saa niitten kanssa aina olla sodassa.

He tekivät aivan oikein siinä, että palasivat. Jälkeen puolenyön lentää ruutu kilahtaen rikki, välipuu katkeaa ja raskas, jäinen juurakko jämähtää lattialle. Puolta minuuttia myöhemmin käy toisen ikkunan samalla tavalla. Silloin poliisit virittävät aseensa, pujahtavat ovesta ulos ja hiipivät vielä pitkän matkaa seinän vierustaakin, kunnes lopulta ryntäävät esiin. Laukaukset kajahtelevat yön pimeydessä, mustat varjot kahlaavat poikki hankien ja ilkityöntekijät joutuvat kiinni. Ainoastaan yksi pääsee karkuun, mutta pitkälle hän ei tule menemään. Veriset pilkut osoittavat hänen jälkensä.

* * * * *

Hilu ja hänen veljensä tekevät tosiaankin pitkiä ja pyöreitä työpäiviä ja miehet sanovat, että rikastumaan nuo tänne ovat tulleetkin. Kotona sattuneista tapahtumista he eivät saa tietää ennenkuin jouluna, mutta nyt, kevät-talvella, niiden uusiintumisesta ei enää ole pelkoa.

— Ei kai Väinö ollut siinä joukossa? tiedustelee Hilu ja hänen äänessään soi pieni epäluulo.

— Ei, vastaa Iina. — Miksi sinä sitä kysyt?

— Metsissä puhutaan siitä paljon. Kuuluu yhä vain niissä viinahommissa... Ja kuuluu täälläkinpäin liikkuneen.

— Ei ole täällä näkynyt. Tottahan minä toki olisin sen tuntenut.

— Taitaa meitä vähän kiertääkin.

Heti joulun jälkeen painuvat Hilu ja Santtu uudelleen metsään. Ei ole aikaa laiskottelemiseen. Mutta Iinallekaan eivät talouspuuhat anna tarpeeksi työtä. Lopuksi hän alkaa tiedustella kirkolta töitä ja turvautuu ompelukoneeseensa.

* * * * *

Helmikuun puolivälissä Hilu sitten kannetaan kunnan sairastupaan. Metsässä on tapahtunut onnettomuus, puu on kaatuessaan vikuuttanut päätä ja katkaissut jalan eikä sairaanhoitajatar osaa etukäteen sanoa, kuinka kauan täytyy olla työttömänä.

Alussa Hilua raivostuttaa, mutta sitten hän tyynesti alistuu kohtaloonsa. Eikäpä siinä mikään muu auttaisikaan. Maailmanjärjestys on kai nyt sellainen, että eteenpäin pyrkivälle pitää sattua kaikenlaisia kommelluksia ja vastoinkäymisiä. Liian hyvin kai olisikin mennyt, jos olisi mennyt niinkuin oli suunnitellut.

Ja kai hänen hommissaan oli ollut ahneuden henki, ellei hiukan ylpeyttäkin mukana. Se oli tuo elämänkatsomus muuttunut niin vähitellen, hiljaa ja mukavasti, ettei ollut sitä itsekään huomannut. Tässä nyt vain oli rangaistus siitä eikä mitään muuta.

Hilu vaipui alakuloisiin mietteisiin, laski joka päivä, paljonko olo sairaalassa oli tullut maksamaan ja montako työpäivää oli menetetty. Yhä kirkkaammin alkoivat auringonsäteet valaista sairashuoneen vaaleankeltaisia seiniä ja kuta kauemmin Hilu hengitti itseensä sairaalan lysoolin- ja karbolintuoksulla kyllästytettyä ilmaa, sitä oneammiksi kävivät hänen mietteensä. Tokko kevääksikään pääsi täältä pois.

— Älähän huoli, sanoi hänen vaimonsa. - Onhan siellä Santtu ansaitsemassa.

Niin, mutta toinen mies oli poissa. Joka päivä menetettiin vähintään yksitoista ja kuusikymmentä. Yksitoista ja kuusikymmentä, -se on jo salvumiehen puolentoista päivän palkka.

— Niin, mutta huonomminkin olisi saattanut käydä, väitti vaimo hiljaisesti. - Ajattele: valmistumattomana iankaikkisuuteen...

Hilu säpsähti, katseli sitten vaimoaan, mutta vaikeni. Noista asioista heillä ei koskaan ollut Iinan kanssa puhetta.

— On se sentään, jatkoi Iina katkonaisesti ja hiukan epävarmasti, — kallis... tuota... kaikkein tärkein asia se iankaikkisuuskysymys...

Mikähän siihen Iinaan nyt oli mennyt? Olikohan se kuinka joutunut näihin asioihin? Ja olihan se kyllä totta, ettei kuoleman jälkeen ollut kukaan tullut kertomaan, minkälaista se on.

— On, tärkeä kai se on, myönsi Hilu hiukan hajamielisesti.

Päivät kuluivat ja pitkinä yksinäisyyden hetkinä vaivasi Hilu ajatuksiaan monenlaisilla mietteillä. Miten oli esimerkiksi sen Latsaruksen laita, josta sanassa puhuttiin? Mies oli ollut jo niin kauan aikaa kuollut, että ruumis oli mätänemistilassa ja kuitenkin hänet herätettiin henkiin. Jos hän oli hyvä mies, niin hänen sielunsa tietysti oli taivaassa, mutta miksi sen piti sitten autuudesta taas palata tänne murheen ja vaelluksen laaksoon? Oliko sellainen mahdollista? Ja kuinka kauan Latsarus senjälkeen eli? Tietenkin kauemmin kuin sisarensa, ettei näiden tarvinnut uudelleen ruveta suremaan.

Ajatukset vaivasivat Hilua ja muutamana päivänä hän jo pyysi hoitajattarelta Raamattua, koetti mukamas tutkistella sitä, mutta ei tullut sen hurskaammaksi. Päinvastoin alkoi tuntua siltä kuin ajatukset lopullisesti sekoaisivat. Lopulta hän ei malttanut olla tiedustelematta asiaa hoitajattarelta.

— Herralle ei ole mikään mahdotonta, hän vastasi. — Ehkä hän tahtoi vain osoittaa olevansa Jumala.

— Niin, niinhän se onkin, päätti Hilu yksinkertaisesti. - Turhaa sitä on ruveta ihmisjärjellä aprikoimaan ja arssinoimaan.

Ja hänen mielikuvituksensa alkoi taas maalailla suurenmoisia tulevaisuudenkuvia, jotka läheisesti liittyivät ryteikköön Liinahatun alajuoksulla, maalaili ja maalaili, kunnes taas omaatuntoa pisti jostakin paikasta.

— On se kans... Ja kyllä se Iinakin asiat harkitsee.

Maaliskuu oli jo loppumassa ja auringonsäteet panivat hanget kimmeltelemään, kun Hilu pääsi pois. Jalka oli kyllä kankea, muttei niin kankea, ettei sillä olisi työhön pystynyt. Ei ollut enää pitkiä aikoja, piti yrittää. Ja hän viipyi vain pari päivää kotosalla ja painui taas savottaan.

Ennen hän oli ollut hiljainen ja ahkera mies, nyt hän toisinaan vaikutti miltei synkältä.

VI

Kun Hilu ensi kerran menee käymään talonsa paikalla, on sauna, jonka hän edellisenä kesänä on saanut valmiiksi, palanut poroksi ja asuinrakennusten peruskiviä on siirretty paikoiltaan. Hän muistaa talvellisen tapauksen, hän vainuaa kostoa ja kirskahtava kirosana on purkautumaisillaan hänen huuliltaan. Mutta samassa hän hillitsee itsensä. Eipähän se kiroilemisella tule takaisin ja, toisekseen, huonomminkin olisi voinut käydä. Olisivat voineet sytyttää esimerkiksi hirret ja sitten olisi koko työ ollut hukassa.

— Eivätpä ne sentään sitä uskaltaneet, virkahtaa veli Santtu.

— Eivät. Mutta saunasta saamme taas aloittaa.

— No, eihän tuo taivaankaato konsti ole. Ja veljekset ryhtyvät innokkaasti työhön. Kesä on tänä vuonna tavattoman kuiva ja kuuma. Lähteet ehtyvät, suonsilmäkkeetkin kuivuvat ja tulevat harmaalle, halkeilevalle mullalle. Kuumuus haihtuu vain yön syvimmiksi hetkiksi. Tuon tuostakin saa kuumuuden takia keskellä päivää pistäytyä joessa, jonka vesi tuntuu haalealta. Jäkälikkö kahisee ja murtuu vähäisestäkin kosketuksesta, puut purkavat pihkaa ja tuoksuvat. Yksinpä sääskienkin into tuntuu vaisummalta ja joskus se tuntuu loppuvan kokonaan.

— Saadaan jo viikon päästä ruveta ajattelemaan timpereitä, huomauttaa Santtu.

Hilu on sitä jo ajatellut, mutta ajatus on tuntunut niin huikaisevalta ja oudolta, että hänestä on ollut rohkeaa pukea sitä sanoiksi. Nyt, kun toinen sen sanoo, tuntee hän onnellisen vihlaisun sydänalassaan.

— Joo, ajattelemaanhan niitä pitää ruveta, myöntää hän kuin ohimennen. - Minä jo muuten vähän puhelinkin Aalto-Iivarille siihen suuntaan.

— Mutta se uuninteko kuuluu tulevan kalliiksi, tietää Santtu. - Alle kolmensadan ei kuulu saavan kiuasta minkäänlaista.

— Kestettävä kai sekin meno on, naurahtaa Hilu.

— Niin. Ei kai sitä uunitta... Hetkinen kuluu taas hiljaisuudessa. Kumpikin tekee työtään ja miettiin omia asioitaan.

— Kyllä sinua sentään on lykästänyt, ryhtyy viimein taas Santtu puhumaan, - niinkuin nyt talvella tuon koipesi kanssa. Annappas: päivää myöhemmin kuin sinut olivat lasareetiin vieneet, rupesivat miehet siihen lakkohommaan. Miehet menivät pois minkä kerkesivät ja minäkin katselin silmät pyöreinä, että mihin tässä nyt... Jäin kuitenkin aloilleni, arvelin, että kaipa selviää. Niinkuin selvisikin. Kolmen päivän kuluttua olivat palkat kaksinkertaiset, mutta suurin osa miehistä oli mennyt pois, kun eivät odottaneet puulaakin taipuvan.

— Ei kai se olisi taipunutkaan, mutta kuului olleen viimeinen talvi käsissä. Ei passannut jättää maksettuja puita metsään seisomaan. Nyt ottaa joella vahinkonsa moninkertaisesti takaisin. Palkat ovat hiukan yli puolen viime kesäisistä.

— Mutta tuhansia se lakkohomma vain meille teki eikä kukaan päässyt rikkuriksi sanomaan. Ajattelin jo, kunpa olisi kaksi hevosta... Kuta enemmän kevät joutui, sitä enemmän puulaaki körötteli. Oikeaan aikaan sinäkin sitten jouduit.

Santtu muistelee hymyssä suin viimetalvista rahatulvaa eikä odotakaan veljen vastausta.

— Kyllä sinun täytyy tunnustaa, että onni sinua on potkinut, hän sanoo enemmän itsekseen kuin toiselle.

Hilu ei vastaa vieläkään mitään. Hän tekee työtään ja tuntee itsensä onnelliseksi, mutta samalla kertaa merkillisen nöyräksi. Viimeksimainittua tunnetta hän olisi joku vuosi sitten reilusti nimittänyt ämmämäisyydeksi ja koettanut siitä päästä, nyt hän ei sitä yritäkään, sillä hän tietää, ettei hän siitä minnekään pääse. Hän puristaa vain huulensa entistä tiukemmin yhteen, ettei syrjäinen sitä huomaisi.

Syrjästäpäin tarkastelee Santtu veljeään. Häneltä ei ole jäänyt huomaamatta, että Hilu viime aikoina on tasaisesti, mutta varmasti muuttunut. Silmänluonti on aivan kuin tullut raskaammaksi, kasvot ovat käyneet vanhemmiksi ja joskus hän tuijottaa yhteen paikkaan silmänalukset riipuksissa. Santtu ei ole mikään havaintojen tekijä, mutta nyt, kirkkaassa auringonvalossa, näkyvät nuo muutokset entistä selvemmin, ne on melkein pakko huomata. Tämä ei Santusta ole oikeaa laitaa.

— Onko sinulla jokin vaiva?