Part 9

Sisämaan ylängöstä kohoavat varsinaiset tunturit, useimmat niistä tulivuoren keiloja. Tuntureilla ovat laajat maajäätiköt, suurin kaikista Vatnajöökul, jonka mitat ovat kymmenkunta penikulmaa pitkin ja poikki, kulkipa sen yli miltä kohdalta tahansa. Synkän mustan laavaylängön yli se kohoaa laajana hohtavan valkeana kilpenä, näköjään rauhan koti, mutta todellisuudessa povessaan kuuma sula laava, joka millä hetkellä tahansa voi jäätikön puhki syöksyä valtavaan purkaukseen. Vaikka Vatnajöökul on näköjään niin rauhaisa, loiva ja valoisa, niin harva on kuitenkaan kyennyt sen päälle nousemaan, taikka sen poikki kulkemaan. Ainoastaan kerran se onnistui eräälle englantilaiselle, ja silloinkin hengen kaupalla. Laajalla lumiylängöllä vallitsevat nimittäin ainaiset lumimyrskyt ja kehnot kelit, milloin räntäsateet, milloin pakkaset ja tuiskut, ja nousu on niin vaikea, että retkikuntain on vaikea kuljettaa mukanaan niin paljon eväitä kuin tarvitaan. Vatnajöökulin sisäosat ovat sen vuoksi, niin kummalta kuin se kuuluukin, vielä melkein tuntemattomat. Ei ole vielä kulunut kuin joku vuosikymmen siitäkään, kun sen pohjoisreuna omituisine mahtavine tulivuori- ja jäätikköilmiöineen tuli tutkituksi.

Kaiken kaikkiaan ovat Islannin sisäosat vielä Europan vähimmin tunnettuja seutuja, vaikka innokkaita tutkijoita ei olekaan puuttunut, ja vaikk'ei saari ole sen suurempi.

Islannin nykyinen edistys.

Palaamme nyt muistelemaan Islannin historiallisia vaiheita sen jälkeen, kun se oli itsenäisyytensä menettänyt ja joutunut Norjan kuninkaan vallan alaiseksi. Tosin tämän yhteyden piti olla ainoastaan hallitsijayhteyden, Islannin tuli saada pitää sisällinen itsenäisyytensä ja omat laitoksensa, mutta todenteolla siitä kuitenkin tuli kaikin puolin Norjan alusmaa. Se menetti lakinsa ja tuomioistuimensa ja Norjan kuninkaat mielivaltaisesti määräsivät norjalaisia miehiä hallituksen hoitajiksi Islantiin. Islantilaiset aluksi kapinoivat taajaan, mutta vähitellen heidän vastarintansa lamautui. Siihen vaikutti varsinkin holhous, jonka alaiseksi saaren kauppa joutui. Islantia kiellettiin tekemästä kauppaa muuta kuin Bergenin kanssa. Samaan aikaan alkoi saapua yhä runsaammin englantilaisia, hollantilaisia ja saksalaisia aluksia saaren vesille kalastamaan. Islanti näin nopeaan köyhtyi ja suistui sanomattomaan puutteeseen ja viheliäisyyteen.

Asiat eivät suinkaan parantuneet, kun Islanti v. 1380 yhdessä Norjan kanssa joutui Tanskan kuninkaan vallan alaiseksi. Aluksi melkein kaikki maa saarella joutui kirkon haltuun ja talonpojat viljelivät sitä vuokralaisina. Piispavalta, jota kesti aina kuudennentoista vuosisadan puoliväliin saakka, oli synkin aika Islannin historiassa. Saaren vesille saapuneet kalastajalaivat, etenkin englantilaiset, ryöstivät sen rantoja rankaisematta. Ne jotka ennen olivat tehneet ryöstöretkiä aina Välimeren etäisimpiin maihin saakka, saivat nyt tuta saman vitsauksen omilla rannoillaan. Saariyhteiskunnassa näytti kaikki yrittelijäisyyden henki kuolleen. Se oli saanut sisällisen rauhan, mutta vähän rauhan siunauksista. Karjanhoitokin rappeutui, ajoneuvot, aurat ja muut maanviljelystyöneuvot katosivat käytännöstä, puurakennustaito huonontui ja löyhtyi, ja pakanuuden ajan komeat suuret pirtit veistettyine patsaineen ja huonekaluineen hävisivät, ja niiden sijaan rakennettiin turpeista, puoleksi maan sisään, kehnoja mökkejä. Pakana-ajan tilavat kannelliset alukset saivat väistyä pienien avonaisten veneitten rinnalta. Katovuodet, nälänhätä, tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset hävittivät kokonaisia kihlakuntia. Viidennellätoista vuosisadalla kävi »musta surma» kahdesti Islannissa, tuhoten kaksi kolmannesta sen väestöstä. Piispat, jotka melkein poikkeuksetta olivat ulkomaalaisia, olivat ahnaita, tuhlailevia ja väkivaltaisia. Heillä ei ollut ainoastaan kaikki kirkollinen valta käsissään, vaan vieläpä he olivat kuninkaan edustajia ja virkamiehiä kaikissa maallisissakin asioissa. Jo aikaisin lakastui saaren kukoistava kirjallisuus. Kuudennentoista vuosisadan lopulla hävittivät paitsi englantilaisia myös gascognelaiset ja algerialaiset merirosvot Islannin rantoja, ja saarelaiset olivat voimattomia näitä hävityksiä vastaan.

Uskonpuhdistus vaikutti Islannissakin herättävästi. Saaren asukkaat alkoivat sen kautta jälleen tuntea oman arvonsa ja muistella mennyttä mahtiaan. Kirjallisuus elpyi rappeutumistilastaan. Tiedonhalu alkoi levitä kansan kesken. Mutta taloudelliset olot eivät uskonpuhdistuksen kautta suurestikaan muuttuneet. Tanskan kuningas lisäksi käytti hyväkseen uskonpuhdistusta vahvistaakseen Islannissa valtaansa.

Saari menetti viimeisenkin itsehallinnon varjon ja kaikki asiat olivat muukalaisten ratkaistavat. Altingin oikeus säätää lakeja oli vain nimellinen, ei kukaan edustaja uskaltanut vastustaa kuninkaan lakiehdotuksia. Kuningasvalta ja kauppamonopoli imivät kansasta veren ja ytimen. Luostarien ja piispanistuimien omaisuus otettiin kruunulle ja sen myymisestä koituvat varat joutuivat Tanskan valtion rahastoon. Piispankymmenykset ja sakkorahat niinikään suoritettiin kuninkaalle ja joutuivat sen kautta maasta pois.

Mutta varsinkin monopolikauppa, ensinnä hansalaisten ja sitten Juutinrauman kaupunkien, on Islannin oloihin iskenyt pysyväisiä vaurioita. Kun kauppiaat parhaiten voittivat kalastuksen tuotteilla, niin kalastus sen kautta elpyi, mutta samalla saaren pääelinkeino, karjanhoito, rappeutui. Rannikolle keräytyi paljon varsinaista kalastajaväkeä, mutta muukalaiset kauppiaat kyllä pitivät huolta siitä, ettei se päässyt rikastumaan. Häpeällä ja harmilla kerrotaan islantilaisten kesken vielä tänä päivänä, kuinka tunnottomasti heitä silloin sorrettiin. Heidän täytyi antaa omien aluksiensa rannalla mädätä ja palvella merimiehinä kuninkaan ja kauppiaitten aluksissa. Tanskalaiset korottivat kaikkien tuontitavarain hinnan kahden ja kolmen kertaiseksi ja kaikkea kilpailua vastaan turvassa polkivat islantilaisten tuotteitten hinnan niin alhaiseksi kuin suinkin. Se joka teki kauppaa ulkolaisten salakuljettajain kanssa, jotka tietysti maksoivat monta vertaa paremmat hinnat ja möivät tavaransa monta vertaa halvemmalla, rangaistiin ensi kerralla raipoilla ja omaisuutensa menetyksellä. Toisella kerralla hänet tuomittiin joko elinkaudeksi kuritushuoneeseen taikka hirtettäväksi, vaikkapa hän olisi tehnyt vain muutaman pennin kaupat. Ja useata kaikkein välttämättömintä tavaraa ei saarelle ensinkään tuotu. Viinaa sitä vastoin tuotiin suunnattomat määrät, erääseenkin kihlakuntaan 730 tynnyriä vuodessa. Islantilaisten tarmo ja itseluottamus sai niihin aikoihin kolauksen, josta se vasta nykyisin alkaa toipua. Juoppoutta vastaan varsinkin on ryhdytty niin ankaraan taisteluun, että päihtymys, joka siihen aikaan oli jokapäiväistä, nykyisin kuuluu Islannissa harvinaisuuksiin. Monopolikaupan ajoista saakka on periytynyt islantilaisten palava viha tanskalaisia vastaan, jota eivät mitkään myönnytykset enää tahdo saada sammumaan. Vielä viime vuosisadalla piti Islannissa jokainen oikeutenaan pettää tanskalaista minkä suinkin saattoi, vaikka kansa juuriltaan onkin niin kauttaaltaan rehellistä. Tanskalaisten mielialaa puolestaan kuvaa, että he Islantia sanoivat »pahantapaiseksi poikanulikakseen», Grönlantia sitä vastoin »rakkaaksi lapsekseen» ja Färsaaria »hyväksi lapsekseen».

Seitsemännellätoista vuosisadalla kansanedustus Islannissa lopullisesti nujerrettiin. Maaherrat voutineen hallitsivat ja vallitsivat saarella mielin määrin. V. 1800 altingi vihdoin nimellisestikin lakkautettiin. Aina viime vuosisadan toisen neljänneksen alkupuoleen saakka taistelivat islantilaiset sitten kauppamonopolia vastaan. Jo kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla monopoli oli ajaksi lakkautettu, vaikk'ei kauppa siltä tullut täysin vapaaksi, mutta pian se taas uudistettiin. Paikalla vanhat epäkohdatkin uusiintuivat. V. 1768 esim. oli kaikki Islantiin tuotu jauho pilaantunutta. Monopoliyhtiötä tosin sakotettiin ja muutoinkin rupesivat Tanskan kuninkaat sitten suosiollisemmin saarta hallitsemaan. Mutta vasta kun Lakin kraterijonon kamala purkaus oli synnyttänyt saarella ennen kuulumattoman hädän, kuolevaisuuden ja hajaannuksen kaikissa yhteiskunnan kerroksissa, helpotettiin kaupan siteitä. Islannin kauppa julistettiin vapaaksi kaikille Tanskan alamaisille. Kun Tanska menetti Norjan Ruotsille, niin saivat vihdoin ulkomaalaisetkin oikeuden tehdä saarella kauppaa. Mutta kaikenlaisilla esteillä ja rettelöillä tätä oikeutta siitä huolimatta edelleenkin rajotettiin.

V:sta 1830 islantilaiset lukevat vapaudentaistelunsa alun. Heitä oli silloin kaikkiaan vain 40,000 henkeä, mutta erinomaisella sitkeydellä tämä pieni kansa alkoi oikeuksiaan valvoa ja taistella niille Tanskan puolelta yhä suurempaa tunnustusta. V. 1845 kokoontui jälleen ensi kerran Islannin altingi, johon kuului 21 kansan valitsemaa ja 6 kuninkaan nimittämää edusmiestä. V. 1851 kokoontui Reykjavikiin kansalliskokous päättämään saaren tulevasta valtiollisesta asemasta. Tanskan hallituksen ehdotus, joka ei sisältänyt haluttua itsehallintoa, hylättiin ja islantilaiset laativat Jon Sigurdssonin, »Islannin Snellmanin» johdolla uuden ehdotuksen, jossa suhde Tanskaan ehdotettiin personaliunionin pohjalle järjestettäväksi. Islanti tunnustaisi vain saman hallitsijan, mutta saisi täydellisen sisällisen itsehallinnon. Ehdotus raukesi tyhjiin.

Mutta se ei siltä kuollut. Islannin koko uusin historia siitä pitäen on tarkottanut saman ehdotuksen lopullista toteuttamista, ja myönnytys toisensa jälkeen onkin Tanskalta saatu. V. 1874 Tanskan kuningas Kristian IX antoi Islannille uuden perustuslain, jonka laatimisessa eivät kuitenkaan saarelaiset itse olleet osallisina. Siinä säädetään, että Islanti on erottamaton osa Tanskan kuningaskunnasta, mutta että sillä on omat oikeutensa. Köpenhaminaan asetettiin erikoinen ministeri Islannin asioita varten, ja hänen kauttaan kulkivat kaikki saaren asiat kuninkaalle. Ministeri oli tanskalainen. Altingi sai oikeuden yhdessä kuninkaan kanssa lakia säätää, ja sille yksinomaan kuului verotusoikeus. Se jaettiin ylähuoneeseen ja alahuoneeseen. Samalla Tanska suostui maksamaan Islannille vuosittain 60,000 kruunun korvauksen sen johdosta, että Tanskan kruunu uskonpuhdistuksen aikana oli korvauksetta anastanut Islannin kirkon omaisuuden.

Tämän perustuslain kautta koitti Islannille valoisampi tulevaisuus. Samana vuonna, jona se julkaistiin, vietettiin saarella suurta kansallista juhlaa. Oli kulunut tuhannen vuotta siitä, kun Ingolf ensinnä saarelle saapui siirtokuntaa perustamaan. Ulkomaaltakin saapui runsaasti vieraita tähän riemujuhlaan, ja parhaana kaikista Tanskan kuningas itse, ensimäinen tanskalainen hallitsija, joka koskaan saarella kävi. Hän toi mukanaan yllämainitun uuden perustuslain. Se julkaistiin juhlallisesti Thingvallan lakeudella, samalla käräjäpaikalla, jolla pakanalliset viikingit olivat saaren vapauden aikana lakia säätäneet ja oikeutta jakaneet. Juhlan johdosta painettiin taiteellisesti piirretty seinätaulu, joka nykyisin on jokaisen islantilaisen pirtin seinällä.

Sen jälkeen on Islannin perustuslaki yhä kehittynyt ja saaren itsehallinto käynyt yhä laajemmaksi. Naiset ensinnäkin saivat kunnallisen vaalioikeuden. Islantilaiset olivat tyytymättömiä siihen, että kuninkaalla oli oikeus nimittää puolet ylähuoneen jäsenistä, ettei Islannin asiain ministeri ollut altingille vastuunalainen, ja että hän lisäksi oli muukalainen ja asui Köpenhaminassa. Nämäkin vaatimukset ovat islantilaiset saaneet sen jälkeen tyydytetyiksi. V. 1903 hyväksyttiin Islantia varten uusi valtiosääntö, jonka kautta maaherranvirka poistettiin ja saari sai oman paikallisen ministerin, jonka tulee olla täysin perehtynyt saaren kieleen ja laitoksiin ja olla altingin istunnoissa läsnä. Vaalioikeutta laajennettiin ja ylähuoneeseen lisättiin kaksi kansan valitsemaa jäsentä.

Näitten muutosten kautta on Tanskan sananvalta Islannin hallinnossa käynyt sangen vähäiseksi. Saari hallitsee ja vallitsee itseään, niinkuin se huomaa asiainsa ja varainsa sallivan. Mutta siltä eivät islantilaiset mielestään vielä ole kaikkea saavuttaneet. Saarella on semmoinenkin puolue, joka mieluummin kokonaan irtaantuisi Tanskasta. Mutta toiselta puolen on siellä paljon vakavia miehiä, joiden mielestä Islanti nyt voi kyllin vapaasti ruveta olojaan kehittämään ja pysyä valtioyhteydessä, joka kuitenkin kaikitenkin turvaa sitä paremmin kuin itsenäisyys, ja myös on parempi turva sen kansallisuudelle kuin liittyminen johonkin suurvaltaan, esim. Englantiin, jota saarella niinikään on haaveiltu.

Monella tavalla ovat Islannin olot vihdoin alkaneet kehittyä, varallisuus lisääntyä, sivistys kohota. Se on muun muassa vihdoin saanut sähkökaabeliyhteyden Europan kanssa.

Reykjavik, Islannin pääkaupunki, on Faxavuonon pohjukassa mitä luonnonkauneimmassa ympäristössä, samalla paikalla, jossa aikanaan Ingolfin jumalankuvat maihin ajautuivat ja johon hän sitten rakensi talonsa. Mutta saaren tärkeimmäksi paikaksi Reykjavik, »savulahti», on vasta myöhään tullut. Vasta 18:nnen vuosisadan lopulla siitä tuli Islannin pääkaupunki. Viime vuosisadan alussa siinä ei vielä ollut kuin kolmisensataa asukasta, nykyisin sitä vastoin asukasluku jo nousee päälle 8,000:nen. Kaupunki on rakennettu niemelle. Kolmella puolella on maiseman kehyksenä komea jono tuntureita, toiset lähempänä, toiset siintävässä etäisyydessä. Lännen ilmalle avautuu leveän vuonon ulappa, Atlantin meri taivaanrantana.

Kun laivarannasta astumme kaupunkiin — jos postilaivalla saavumme, niin on kaupunki tavallisesti lippupuvussa — niin tapaamme piankin Itäkadun varressa melkoisen kivitalon, jossa maanpankilla on asuntonsa. Sivukadun varrella on pääkatua lähellä postitalo, kivestä rakennettu sekin. Tämän jälkeen näemme ministeriörakennuksen. Maanpankin talon yläkerroksessa on saaren museo. Tulemme sitten torille, jonka keskellä seisoo Thorvaldsenin, kuulun kuvanveistäjän, Islannin mainehikkaimman pojan, pronssinen kuvapatsas. Torin varressa ovat tuomiokirkko ja altingin tai o. Tuomiokirkko on verraten nuori rakennus, romanilaiseen tyyliin rakennettu Sen sivulla on korkea obeliski, pystytetty Hallgrimur Pjetursson nimisen runoilijan muistoksi. Tuomiokirkko on pieni, siihen mahtuu tuskin enemmän kuin, puolentuhatta henkeä. Siinä on alttarikuvana Thorvaldsenin lahjottama veistoteos, joka esittää Johannes Kastajaa. Kansan luulon mukaan kirkko vajoisi, jos siinä samalla haavaa alttarilla olisi yhdeksän pappia ja piispa kymmenentenä. V. 1849 oli kerran pappeja vihittäissä juuri tämä luku pappeja ja piispa alttarilla, ja kerrotaan, että sinä päivänä kirkossa oli tavallista vähemmän väkeä. Mutta ei mitään sen kummempaa kuitenkaan tapahtunut.

Altingin talo, joka on tuomiokirkon vieressä, on rakennettu tummasta basalttikivestä. Sen alakerrassa on maankirjasto, jossa säilytetään enemmän islantilaista kirjallisuutta kuin missään muualla. Suurimman osan vanhoista islantilaisista kirjoistaan kirjasto kuitenkin sai vasta perinnön kautta, kun eräs amerikalainen professori sille lahjotti erinomaisen runsaan kokoelmansa. Toisessa kerroksessa ovat altingin kokoushuoneet, ynnä pieni taulukokoelma. Se on kerätty etupäässä ulkomaalaisten taiteilijain lahjain kautta. Kolmannessa kerroksessa on Jon Sigurdssonin, »Islannin suurimman pojan», asuin- ja kuolinhuone, ynnä maanarkisto, jossa muun muassa säilytetään erästä kirkon esineluetteloa, vanhinta kirjotettua asiakirjaa, mitä pohjoismaissa on olemassa. Vanhin osa siitä on kirjotettu vuoden 1180 vaiheilla.

Tuomiokirkon ja altingin talon takana on käsityötalo talouskouluineen ja juhlasaleineen, jossa tanssijaiset, teatterinäytännöt ja konsertit pidetään, ja sen takana soma lampi. Tämän takana on kolmenkertainen tilava kansakoulu ja vapaakirkko. Järven takaa näkyy vehmaita niittyjä ja etäämpänä korkealla kivimuurilla ympäröity hautausmaa kappeleineen. Reykjavikin hautausmaalla moni risti muistuttaa ranskalaisiakin merimiehiä, jotka ovat vaarallisessa merikalastuksessa kuolleet vieraalla rannalla.

Jos palaamme takaisin tuomiokirkon luo, niin tapaamme Purokadun varrella lyseon ja sen vieressä kivestä rakennetun lyseokirjaston. Saman kadun varressa on matala talo, jossa Islannin ministeri asuu. Huomaamme olevamme kansanvaltaisessa maassa. Talonpoikia eri osista saarta tulee ministerin vastaanottohuoneesta, poltellen ministerin lähtiessä tarjoomaa savuketta.

Näitten yleisten rakennusten lisäksi on Reykjavikissa koko joukko tilavia ja vankasti rakennettuja yksityisiäkin taloja. Mutta toiselta puolen on kaupungin ulkolaidoilla paljon sikin sokin rakennettuja vaatimattomia kalastajamajoja, joista pääkaupunki saa kalastajapaikan luonteen. Kaupungin vieressä olevilta kukkuloilta on laajat ja kauniit näköalat, joissa varsinkin valaistuksien ja värien lumoava vaihtelu tenhoaa mieltä. Pilvisellä säällä on koko laajan näköalan yleisväri harmaansinervä, päiväpaisteella on ruskahtava yleisvärinä, illalla taas pilvettömällä säällä sinipunerva. Kirkkaana kesäiltana ovat valaistukset sanomattoman kuulakat ja ihanat. »Kultaiset hapset hajallaan menee aurinko mailleen», kuten eräs nykyinen islantilainen runoilija sanoo. Muuan matkustaja kuvaa auringonlaskua seuraavasti: »Verkalleen aurinko antaa kultaviittansa valua rinnaltaan ilovuoteensa reunalle. Sinisellä keskitaivaalla hohtavat kultareunaiset pilvet, kuin unessa loistaen. Taivaallisen puhdas henkäys henkimaailmasta leviää tuntureille, jotka kirkastuneina, sinertävinä hymyilevät katsojalle purppuraisen harsonsa takaa. Pian ne hohtavat ihmeteltävissä violeteissa ja purppuraisissa vivahduksissa ja taivas itse leimuaa määrättömäin ruskojen palossa. Uhkean kirkkaana lepää allamme peilikirkas vuono, ei ainoakaan ääni, ei ainoakaan melu kanna korvaamme. Sivulla päin kohoaa vuonon takana synkkä ja valtava Esja, mutta sen takaa kimaltelee etäisyydestä, merestä nousten, häikäisevän valkoisena ja jäiden peittämänä korkea Snaefellsjöökul. Vihdoin aurinko senkin puhtaalle otsalle painaa jäähyväissuutelonsa ja katoo sitten Esjan taa. Mutta taivas edelleenkin hehkuu, kunnes päivä uudelleen upottaa valotulvaansa sen lukemattomien herkkien värien hiilloksen.»

Reykjavikissa vielä tapaamme paljon naisia, jotka käyttävät samaa kansallispukua, jonka maaseudulla tapasimme. Oikeastaan se ei kuitenkaan ole muinaisskandinavista juurta, vaan on hollantilaisilta lainattu, mutta jo siksi vanha, että se täydelleen käy kansallispuvusta. Miehet sitä vastoin yleiseen käyttävät tavallista nykyaikaista kaupunkilaispukua. Kadut ovat jotenkin leveät ja kivitetyt. Useimmat talot ovat puusta, useat kahdenkertaiset, ja monet sinkillä verhotut suojaksi tulta ja sadetta vastaan. Monen talon edustalla on samanlainen nurmikkopihamaa kuin maataloissakin. Melkein kaikissa akkunoissa on valkoisten uutimien takana kukkia. Kaduilla vallitsee vilkas liike. Kauppatalojen edustalla on oikeita maalaiskaravaneja, sillä islantilainen talonpoika ei kaupunkimatkalla tule toimeen yhdellä taikka parilla kuormalla, koska hänellä ei ole teitä eikä ajoneuvoja. Hän ottaa matkaan puolikymmentä hevosta, sälyttäen niitten selkään tavaransa. Samoin matkailijat retkille lähteissään kulkevat ratsain. Ja sen vuoksi näkeekin Reykjavikin kaduilla usein seurueita, varsinkin englantilaisia, herroja ja naisia, aikuisia ja lapsia, jotka joukolla opastaan seuraten kannustavat pieniä saarelaisia hevosiaan, lähtiessään joko geisireille, Thingvalla-järvelle taikka Reykjavikin ympäristöön retkeilemään.

Mutta sotaväkeä ei näe missään, lukuunottamatta ulkomaalaisia merisotamiehiä — muukalaisia sotalaivoja alati vierailee Islannin vesissä, valvomassa kansalaistensa kalastusoikeuksia. Islannissa ei ole ensinkään omaa eikä tanskalaistakaan sotaväkeä.

Mutta vilkkain liike vallitsee kaupungin satamassa. Hiiliä Skotlannista, puutavaraa Ruotsista ja Norjasta, koneita Saksasta ja Englannista, siirtomaatuotteita ja tehdastavaroita kaikista maista väännetään vuonolle ankkuroineista laivoista veneisiin ja näistä maalle. Taikka soudetaan veneillä hevosia odottavaan laivaan, johon nuo potkivat ja tepastelevat eläimet vipukoneella nostetaan. Ne viedään sitten johonkin Skotlannin hiilikaivokseen päivänsä päättämään.

Mutta Reykjavik onkin saaren melkein ainoa kaupunki. Isafjördur luoteisniemellä, Akureyri pohjoisrannalla ja Seydisfjördur itärannalla eivät ole kuin pieniä kauppaloita, joitten asukasluku tuskin nousee tuhatkuntaa korkeammalle.

Reykjavikistä hallitaan maa ja sinne juoksevat sen edistyksen kaikki langat. Saatuaan täydellisen itsehallinnon Islanti on ryhtynyt virkeästi parsimaan niitä haittoja, joita monien vuosisatojen laiminlyönti hallituksen puolelta on maan oloihin iskenyt. Isällisen huolenpidon kautta saaren hallitus koettaa parhaansa mukaan edistää elinkeinoja ja kohottaa sivistystä, parantaa yhdysliikettä ja kansan toimeentuloa ja viihtymystä. Tosin ei saaren kansallisomaisuus ole suuri, mutta sen sijaan sillä ei ole valtiovelkaa. Päin vastoin on Islannilla melkoinen valtio-omaisuus, jonkinlainen vararahasto, joka säilytetään suurien luonnononnettomuuksien varalle. Tämä vararahasto nousee nykyisin enempään kuin kahteen miljonaan markkaan. Melkein yhtä suureen summaan nousevat valtion vuotuiset tulot.

Reykjavikissa on perustettu puutarhaseura, joka koettaa kaikella tavalla edistää puutarhakasvien, etenkin vihannesten viljelystä saarella, sillä hyvällä hoidolla niistä saadaan Islanninkin koleassa ilmastossa hyviä satoja. On niinikään perustettu maanviljelysseura, jonka palkkaamat neuvojat matkustelevat pitkin saarta. Melkein joka pitäjässä on maanmiesseura ja saaren neljässä läänissä kussakin oma maanviljelyskoulunsa. Näissä etupäässä opetetaan heinämaitten hoitoa, koska viljaa ei saarella ensinkään kasvateta. Reykjavikin maanviljelysseuran toimesta on kautta saaren pantu toimeen melkoisia maanparannuksia. Mutta vielä paljon enemmän on tehtävää. Nämä hyvät harrastukset tuskin ovat muuta kuin alulla. Valtio puolestaan kannattaa maanviljelysseurain toimintaa melkoisilla apurahoilla. Lisäksi se kautta maan jakaa rahoja palkinnoiksi ja myöntää lainoja maitten parantamiseksi. Erääseen maanviljelyskouluista on liitetty meijerikoulu. Niille maanviljelijöille, jotka vievät maasta määrätyn erän voita ja saavat siitä riittävän hyvän hinnan, maksetaan pieniä vientipalkkioita elinkeinon elvyttämiseksi. Onkin jo perustettu muutamia osuusmeijereitä, jotka Englannissa ovat saaneet verraten hyviä hintoja voistaan. Karjain pienuus ja asutuksen hajanaisuus kuitenkin vaikeuttavat meijerihoidon leviämistä. Vielä on myönnetty varoja metsänistutuskokeisiin, Islannin rehukasvien tutkimiseen ynnä taimitarhan perustamiseen. Näitä kokeita ja laitoksia johtavat tanskalaiset ammattimiehet, mutta ne tietenkin ovat vähäisiä.

Kalastusta on koetettu edistää siten, että saaren rantavesien suojelusta parannetaan, jota paitsi on perustettu Reykjavikiin merikoulu. Kansaa kehotetaan lainoilla ja apurahoilla luopumaan avoimista veneistään ja hankkimaan kannellisia. Valtion avulla on niinikään eri osiin saarta rakennettu jäähuoneita kalan säilyttämistä varten. Näillä jäähuoneilla on suuri merkitys varsinkin turskan kalastukselle, koska niissä täkykalat säilyvät tuoreina. On myös pantu toimeen biologisia tutkimuksia Islannin vesien kalanrunsauden ja kalain elämänlaadun ilmi saamiseksi.