Part 8

Islannin laavavirrat eivät yleensä kulje nopeaan, paitsi hyvin viettävällä maalla. Niitten rinnalla pysyy helposti kävellen, ja on aikaa seisoskellakin. Mutta hyvin viettävällä maalla ne valuvat nopeaan. Vuoristossa ne muodostavat suuria laavakoskia. Suuremmoisen näön tarjoo semmoinen laavakoski, kun se hehkuvan punaisena kopruna kaatuu syvyyteen kallion jyrkänteeltä taikka koskena laskee jyrkkää rinnettä. Reykjanesin niemellä on muutamia vanhoja laavakoskia, jotka ovat Islannin suuremmoisimpia. V:n 1390 purkauksessa laava siellä neljänä 250 metriä korkeana könkäänä hyppeli alas korkeata vuorenseinämää. Mutta enimmäkseen laavavirrat valuvat niin loivia rinteitä, että niitä tuskin rinteiksi huomaa. Ne sen vuoksi etäältä nähden näyttävät mustilta järviltä. Toisin paikoin ne, sisällisen sitkeytensä vaikutuksesta, voivat virrata mäkeä ylöspäin, kun se ei ole neljättäosaa astetta jyrkempi. Mutta ihmeellisintä on, että sula laava korkealla ylämaassa, lähellä lumirajaa, voi virrata lumikentän poikki sulattamatta sitä. Niinpä tavataan Odaadahraunin suuren tulivuoren Askjan luona toistatuhatta metriä korkealla merenpinnasta kerroksia, joissa on vuorotellen laavaa ja lunta. Laavan jäähdyttyä on lumi jäänyt sen sisään kerrokseksi, niinkuin muutkin kallioiset.

Paitsi laavaa syytävät tulivuoret ilmaan paljon kuonaa, »pommeja» ja tuhkaa. Ankarat höyryräjähdykset tulivuoren sisässä hajottavat osan laavasta pieniksi riekaleiksi, rakeiksi ja hienoksi pölyksi, ja samalla kuuluu maan sisästä ankaraa jyrinää ja pauketta. Kun Hekla ja Katla heräävät toimeen, niin kuuluu pauke usein etäälle ja maanalainen jyry ilmaisee asukkaille jo aikoja ennen purkausta, että se on tulossa. Kraterista alkaa nousta valtaavia höyry- ja tuhkapatsaita, jotka korkealla ilmassa tuulen mukana leviävät, niin että patsas yläpäästä on kuin laakalatvainen puu. Heklan tuhkapatsas toisinaan on viittä kilometriä korkea ja se näkyy kauas, vaikka välillä onkin paljon muita vuoria. Laavakappaleita lentää korkealle ilmaan, josta niitä sitten satelee laajalle alalle. Heklan purkauksessa v. 1510 sai eräs mies ilmasta putoovan laavakappaleen eli »pommin» kautta surmansa enemmän kuin kolmen penikulman päässä. V. 1766 lensi nyrkin kokoinen laavakappale aina pohjoisrannalle saakka, viidentoista penikulman päähän.

Hienompi tuhka ensinnä nousee korkealle ilmaan ja sitten leviää laajalle alalle. Toisinaan sitä sataa vielä Norjassa ja Ruotsissakin saakka, ja vielä paljon laajemmalla alueella se värittää auringonlaskut ja muuttaa päivän valon. Puolessa vuorokaudessa se toisinaan kulkee Atlantin meren poikki Norjaan.

Tulivuorenpurkauksien kaikista ilmiöistä ovat tuhkasateet Islannissa tuhoisimmat asutukselle. Tuhka peittää niityt ja vainiot, karjaa kuolee rehun puutteeseen ja tauteihin, joita vulkaninen tuhka synnyttää, kun karja sitä syö yhdessä ruohon kanssa. Usein täytyy islantilaisen silloin teurastaa suurin osa karjoistaan, ja laajat seudut sen kautta joutuvat nälänhädän alaisiksi. Mutta ei millään purkauksella ole ennen ollut niin tuhoisia seurauksia kuin Skaftaan suurella purkauksella v. 1783. Tuhkasade silloin turmeli laitumet melkein koko Islannissa, karja täytyi enimmäkseen teurastaa, siitä oli seurauksena yleinen nälänhätä ja taudit, ja saaren talous kärsi moneksi ajaksi korvaamattoman vaurion. Suuri osa asukkaistakin kuoli.

Tuhkan alkaessa sataa päivä pimenee niin synkeäksi, ettei toisinaan näe omaa kättään. Taloissa täytyy polttaa kynttilää keskellä päivääkin. Ilma tuhkahiukkasten hankauksesta muuttuu niin sähköiseksi, että taivas yhtämittaa leiskuu salamoissa. Varsinkin tulivuorien seuduilla ovat salamailmiöt suurenmoiset ja siellä näkee maassa paljon »lasijuuria» semmoisilla paikoilla, joihin salama on iskenyt. Sauvan päästä, jopa sormenkin päästä purkautuu sähkö ilmaan pienenä »Elmon tulena». Tuhka sekottaa merivedenkin laajalti siihen määrään, että kalastus siitä joksikin aikaa turmeltuu. Vielä seuraavana vuonna löytyy pyydettyjen kalojen vatsasta pieniä hohkakiven kappaleita, joita ne ovat nielleet.

Islannin kaikkien tulivuorien ympärillä on lukemattomat joukot n.s. vulkanisia pommeja. Ne ovat suurempia tai pienempiä laavapisaroita, jotka ilmassa lentäessään pyöristyvät, taikka kiertäessään saavat omituisen kierremuodon, ja sitten jäähtyessään toiset pitävät muotonsa, toiset pudotessaan litistyvät. Tuhka taas on koottu pienistä kiteistä, kiteitten kappaleista ja lukemattomista lasihitusista. Vulkaninen hiekka on samanlaista kokoomukseltaan, sen hiukkaset vain ovat suurempia. Usein tuhkasta löytyy suurempiakin säännöllisen muotoisia kiteitä, jotka ovat muotonsa saaneet jo tulivuoren sisässä. Askja on toisinaan ilmaan syytänyt jonkinmoisia hienoja lasirihmoja, jotka yhteen kietoutuneina ovat maahan sataneet. Toisinaan on tuhka niin hapanta, että se polttaa lampaitten villoihin mustat laikat. Sade, joka tämän tuhkan ilmassa häälyessä sataa, on katkeraa ja myrkyllistä.

Islannin korkeimmat tulivuoret kohoavat paljon yli lumirajan. Niitten päällä on vahvat laajat maajäätiköt, jöökulit. Semmoisia ovat tulivuoret varsinkin Islannin etelärannikolla, Myrdalsjöökulin ja Vatnajöökulin seuduilla. Kun nämä tulivuoret puhkeavat purkaukseen, niin siitä seuraa suurenmoinen taistelu veden ja tulen välillä. Suuria maajäätiköitä sulaa äkkiä ja suunnaton vesitulva syöksyy alamaille, kuljettaen mukanaan huoneen korkuisia jääröykkiöitä ja pyyhkäisten pois kaikki, mitä tielle sattuu. Toisinaan vesi on niin kuumaa, että se polttaa. Tämänkaltaisia ovat varsinkin Katlan purkaukset, jotka ovat laatuaan suurenmoisimpia ilmiöitä, mitä on koko maailmassa. Lähimmälle ympäristölleen ne ovat suunnattoman tuhoisat. Ne ovat muuttaneet aikanaan asutun rantalakean tulivuoren ja meren välillä suureksi, aivan autioksi hiekkaerämaaksi, jonka läpi vetevät likaiset jöökulivirrat kiertelevät. Jöökulitulvat ovat näille hiekoille äkkipikaa luoneet melkoisia harjuja, toisinaan taas pyyhkäisseet pois, mitä edelliset tulvat ovat rakentaneet. Ne täyttävät meren jäillä silmän siintämättömiin ja usein laajentavat rantalakeata, niin että purkauksen päätyttyä voidaan käydä kuivin jaloin semmoisissa paikoin, missä sitä ennen kalastettiin monta kymmentä metriä syvässä vedessä. Monta kertomusta näistä menneinä aikoina tapahtuneista purkauksista ja jöökulitulvista on säilynyt. Ensimäinen on aivan taruperäinen. Sen mukaan asui rannikolla Katlan alapuolella kaksi mahtavaa viikinkiä, joista toinen jo oli sokea. He elivät huonoissa naapuriväleissä ja kun tuli jöökulitulva, ensimäinen, joka tapahtui sen jälkeen kun seutu tuli asutuksi, niin he luulivat sitä toinen toisensa loitsimaksi vedenpaisumukseksi ja sitten vuorotellen noituivat sitä toisen ja toisen maalle, kunnes lopulta huomasivat viisaammaksi sopia siitä, että annettiin veden juosta keskiväliä mereen. Siten kummankin talo pelastui. Katlan vulkanihalkeama on purkauksien välillä aina täynnään lunta ja jäätä ja suuri jäävirta ulottuu siitä aina alankomaalle saakka. Purkauksen tapahtuessa tämä jäävirta murtuu ja osaksi sulaakin. Siitä syntyy niin runsaasti vettä, että noin 3 peninkulman pituinen, 2 1/2 peninkulman levyinen hiekkatasanko kokonaan muuttuu kuohuvaksi koskeksi. Siitä syystä asutus ei enää uskalla hiekoille asettua, vaikka purkauksien väliajat ovat sangen pitkät. Ennen vanhaan oli hiekoilla paljonkin taloja, mutta jöökulitulvat ovat pyyhkäisseet pois jokaisen. Seudun nykyiset asukkaat asuvat sata metriä alankoa korkeammalla tunturien liepeillä, josta he voivat kuin kotkan pesästä katsella lakeudella tapahtuvaa luonnonraivoa. Lähellä Katlaa on toinenkin samanlainen tulivuori, joka ei kuitenkaan ole ollut toimessa historiallisella ajalla, mikäli tiedetään.

Vatnajöökulin eteläreunallakin on eräs maajäätikön peittämä tulivuori, joka jotenkin usein on toimessa. Sekin synnyttää silloin suuren jöökulitulvan, joka ei kuitenkaan tee sanottavia vahingoita, kun tämä tulivuori on asumattomassa seudussa. Mutta moneksi aikaa se silloin saattaa rannikolla katkaista kaikki yhteydet.

Kulkuyhteys Islannin etelärannikolla on suurien maajäätiköitten kohdalla muutoinkin tavattoman vaikea, teitä ja siltoja kun on mahdoton pitää. Lukuisat, alati paikkojaan siirtelevät jöökulijoet, jotka kuohuen vyöryvät esiin maajäätiköiden alta ja joista jotkut ovat melkein yhtä leveät kuin pitkät, ynnä silloin tällöin uudistuvat purkaustulvat tuhoisivat nopeaan kaikki rakennukset, mitä ihminen yrittäisi yhdysliikkeen helpottamiseksi rakentaa.

Oraefajöökul, jonka huippu kohoo 1959 metriä ilmaan Vatnajöökulin eteläreunassa, on niinikään tulivuori. Sekin on vahvan maajäätikön peitossa, joka purkauksen tapahtuessa joko sulaa taikka irtaantuu alustastaan ja jäävuoriksi murtuen syöksyy alas rannikolle. Suurin purkaus, mitä tällä tulivuorella tiedetään olleen, tapahtui v. 1362. Purkaus tulvineen pyyhkäsi pois 40 talonpoikaistaloa ja 2 pappilaa ihmisineen ja karjoineen yhtenä ainoana päivänä. Tuhka levisi ilmavirtain mukana laajalle ja pimeä oli niin sankka, ettei keskipäivälläkään nähnyt tietä kulkea. Purkauksen jälkeen myrskyt kasasivat tuhkan huoneen korkuisiksi nietoksiksi. Muutoin tästä suuresta luonnonmullistuksesta on vain niukasti tietoja. Mutta vielä puolen vuosituhannen kuluttua muistelivat seudun asukkaat siitä taruja. Muuan paimen oli ajanut kotiin lammaslaumaansa ja piiat paraillaan alkaneet lypsää. Silloin kuului jöökulista paukaus ja vähän myöhemmin toinen. Paimen arveli, että tuskin oli syytä kolmatta odottaa ja juoksi minkä pääsi läheiselle vaaralle, jossa hän piiloutui rotkoon.

Kohta kuului sitten kolmaskin paukaus, jöökulitulva murtautui alamaalle ja vei mukanaan koko kyläkunnan. Paimen oli, niin kertoo taru, ainoa, joka hengissä vältti vaaran. Mutta sen mukaan mitä tiedetään, ei mikään näistä jöökulien peittämistä tulivuorista ole laavaa purkanut, vaan laava on niissä muuttunut tuhkaksi, kuonaksi ja hohkakiveksi, jota on lennellyt laajalti joka puolelle. On mahdollista, että sulava lumi juuri on syynä siihen, että kraterissa oleva laava yhä uusien höyryräjähdyksien kautta näin hajoo hienoksi soraksi ja pölyksi, sitä myöten kun sitä syvyydestä ylös kumpuaa.

Reykjanes, joka pistää mereen Faxavuonon eteläpuolella, on kauttaaltaan tuliperäinen ja laavavirtain peitossa. Siellä on paljon kuumia lähteitä ja lukemattomia halkeamista nousevia höyrypilviä. Niemimaan kärjessä on meren pohjassa tulivuori, joka usein on ollut toimessa. Varsinkin kolmannellatoista vuosisadalla sillä oli monta purkausta, meren pohjasta kohosi pintaan kuonasaaria, jotka kuitenkin pian jälleen katosivat. V. 1783, vähän ennen kuin Skaftaan suunnaton laavapurkaus tapahtui Vatnajöökulin juurella, olivat merenpohjan tulivuoret Reykjanesin edustalla vilkkaassa toimessa. Merenpinta oli kymmenien penikulmien piirissä niin täynnään hohkakiveä, että laivain oli vaikea läpi päästä. Muodostui kuonasaari, joka oli monta kilometriä ympäri mitaten. Sille pystytettiin lippu maananastuksen merkiksi, mutta paikalla kun tämä oli tapahtunut, niin saari jälleen katosi. Samana vuonna oli meressä Islannin pohjoispuolellakin purkaus. Faxavuonon pohjoispuolella oleva Snaefellesjöökul on niinikään tulivuori, maajäätikön peittämä, mutta se ei tiettävästi ole toiminut historiallisella ajalla. Mutta lähellä sitä on maanpuolessa komea valtava krateri Eldborg (tulilinna), jonka syntymisestä maanottokirjassa sanotaan: »Kun Thorir oli vanha ja sokea, niin näki hän eräänä iltana ulos mennessään, kuinka suuri kamalan näköinen mies pienellä veneellä souti Kaldaan suuhun ja meni Hripr nimiseen taloon. Siellä hän kaivoi maata lypsypaikan veräjän luona. Samana yönä tapahtui purkaus, jonka kautta Borgarhraunin laavamaa syntyi. Siinä, missä nykyään tulivuoren kita on, oli ennen Hriprin talo.»

Semmoinen oli siis se maa, johon norjalaiset viikingit muuttivat voidakseen vapaudessa jatkaa entistä yhteiskunnallista elämäänsä. Tullessaan sinne he tuskin osasivat aavistaa, mitä se povessaan kätki, sillä tavallisesti purkauksen välissä kuluu kymmeniä vuosia. Mutta vähitellen he kuitenkin saivat tuta sen tavat ja monta vanhaa tarua liittyy saaren tuliperäisiin ilmiöihin. Ne ovat kautta aikain tuon tuostakin antaneet Islannin toimeentulolle niin tuntuvia iskuja, että purkauksien jälkeen on kulunut vuosikymmeniä, ennenkun asutus ja varallisuus ovat ennalleen palanneet.

Paitsi tulivuorenpurkauksia ovat maanjäristykset saarella yleisiä, varsinkin etelärannalla, vaikk'eivät niitten tuhot asutuksen harvuuden vuoksi olekaan likimainkaan niin tuntuvia kuin taajaan asutuissa maissa, joissa on suuria kaupunkeja ja korkeita rakennuksia. Mutta harvoinpa suurempi maanjäristys Islantiakaan kohtaa, tuottamatta surmaa kymmenille ihmisille, tuhoamatta karjaa, sortamatta taloja. Maahan repeää suuria halkeamia, joet muuttelevat uomaansa, tuntureilta kokonaiset vuorenseinämät repeävät irti ja syöksyvät raunioina laaksoihin, ja hyvin tavallista on, että vuoren rinteillä koko maakamara nurmikoineen irtaantuu alustastaan ja luisuu vuoren juurelle, jättäen jälkeensä paljaan kuoritun kallion. Maanjäristykset tuntuvat kautta saaren ja niitä seuraa usein maanalainen jyminä ja rymy. Niinkin myöhään kuin v. 1896 sattui etelärannikolla ankara maanjäristys juuri siihen aikaan kun ihmiset illalla kävivät levolle. Ihmiset syöksyivät alusvaatteissaan ulos pihalle, mikä akkunasta, mikä huoneen sortuneen päädyn kautta, taikka kattoon auenneista raoista. Ovia ei voitu kyllin nopeaan avata, ne olivat joko luhistuneet kokoon, taikka puristuneet niin ahtaalle, etteivät auenneet. Yhdessä hetkessä tuhoutui kokonaan 60 taloa ja paljon enemmän kärsi mikä suurempia mikä pienempiä vaurioita. Paremmin kuin islantilaisten puoleksi turpeesta rakennetut matalat talot kestävät puutalot maanjäristyksiä. Missä talo oli puusta, jäi se ehjäksi, vaikka siirtyikin paikoiltaan ja vääntyi vinoon, taikka kärsi muuta vahinkoa. Puiset kirkotkaan eivät sanottavasti vahingoittuneet, vaikka kellot soivatkin itsestään, niin kauan kun järkkymistä kesti. Paljon halkeamia ilmestyi maahan, toiset penikulmien mittaisia. Kallioita, tuntureita halkeili, ja eräs talo jakautui kahtia sen kautta, että maanhalkeama kulki juuri sen alitse. Erään tunturin kertovat silminnäkijät maanjäristyksen aikana tärisseen melkein samalla tavalla kuin koira pyristelee itseään vedestä noustessaan. Mainittu tunturi oli melkein laelle saakka nurmikkona, mutta kahdestatoista paikasta nurmikko lohkesi irti alustastaan ja luisui tunturin juurelle, mukanaan lunta ja liejua. Luolat, joissa asukkaitten oli tapana säilyttää heiniä, monessa kohden luhistuivat kokoon, niin että heinät ja muut taloustarpeet, joita niissä säilytettiin, jäivät raunioitten alle. Monesta paikasta, missä ei ennen ollut vettä, murtautui se maanjäristyksen kautta pinnalle ja lähti jokena juoksemaan, ja toisin paikoin jokia ja lähteitä kokonaan katosi. Erään talon luona ennen kuiva kotipaikka maanjäristyksen jälkeen oli suona, mutta myöhemmin se jälleen kuivui. Moni kuuma lähde kokonaan katosi, toiset taas kävivät entistä kuumemmiksi ja toisiin paikkoihin aukeni aivan uusia lähteitä. Ihmiset muuttivat hajonneista taloistaan pihalle asumaan, telttoihin, joilla telttoja oli, toiset kaikenlaisiin hätävajoihin, ja paljon kurjuutta ja puutetta saatiin nähdä, ennenkuin talot jälleen olivat kunnossa, ja raunioihin hautaantuneet vaatteet ja talousesineet esiin kaivetut.

Tuskin oli tämän maanjäristyksen pahimpia vaurioita saatu elokuun lopulla jonkun verran korjatuksi, niin syyskuussa tapahtui uusi. Se ei kuitenkaan ollut aivan kova sillä seudulla, missä edellinen maanjäristys oli ollut kovimmillaan, mutta se taas tuntui sitä ankarammin jonkun verran kauempana lännessä. Thjorsaan länsipuolella sortui toista sataa taloa. Tunturien rinteet olivat vahvoissa pölypilvissä lukemattomista vuorenrepeämistä, jotka vyöryivät laaksoihin niin suunnattomalla pauhulla ja rymyllä, etteivät ihmiset kuulleet toistensa puhetta. Vielä Ölvesaan länsipuolella maanjäristys oli niin ankara, että se karkotti ihmiset vuoteistaan pihalle. Se oli onni, sillä samana yönä tuli aamuyöstä hirvittävä täräys, joka oli kaikkia edellisiä ankarampi. Se ei kestänyt kuin puolen minuuttia, mutta tällä lyhyellä ajalla se hajotti raunioiksi 30 taloa ja vahingoitti pahasti toista saman vertaa. Maanvavahdukset olivat niin ankarat, että oli mahdoton seisoa jaloillaan. Ihmisten täytyi maata pitkällään maassa ja pitää kiinni kivistä ja mättäistä. Maa näytti aaltoilevan niin, että monet ihmiset siitä saivat kuin meritaudin. Ainoastaan kaksi henkeä tämän sysäyksen kautta menetti henkensä. Mutta suuri oli niitten luku, jotka pelastuivat aivan viime hädässä kuin ihmeen kautta. Kaukana merelläkin vavahdukset tuntuivat ja laivat luulivat karille ajaneensa, kun ne äkkiä tunsivat sysäykset. Maanjäristystä seurasi maalla niin kamala ryske ja pauhu, että ihmiset luulivat maailman lopun tulleen. Ihmiset olivat kokoontuneet pihalle pimeään ja sumuun, tunsivat maanpinnan allaan aaltoilevan kuin veneessä. Tunturista tunturiin kiiti ärjyvä jyrinä, niin ettei toisen puhetta kuullut. Ja kaiken päälliseksi kirkonkellot kaiken aikaa itsestään soittivat, ikäänkuin kuolinkelloja sortuvalle kyläkunnalle. Helppo on käsittää, missä tuskassa tämä vilu ja kostea yö vietettiin, sillä koko yön kesti maan vavahtelua, vaikkei enää tullutkaan toisia yhtä ankaria räjähdyksiä, kuin oli k:lo 2 aikaan sattunut. Vielä kolmisen viikkoa jälkeenkin päin jatkui maanjäristyksiä, mutta ei enää sattunut niin ankaria sysäyksiä, eikä tosin ollut enää paljoa hävitettävääkään.

Nämä maanjäristykset sattuivat niillä murtoviivoilla, jotka kulkevat pitkin Islannin etelärantaa. Islanti on nimittäin edelleenkin tavallaan puolivalmis. Sen rakennustyötä yhä kestää. Tulivuoret kasaavat laavakerroksen toisensa päälle, levittävät tuhkaa ympärilleen, nostavat saaren pintaa. Mutta sitä myöten maankuoreen syntyy ainevajauksia, ja siitä on seurauksena maan vajoamisia. Nämä vajoamiset tapahtuvat saaren poikki pitkin tulivuorialuetta ja voisimme ajatella, että hyvin pitkän ajan kuluttua saari sen kautta jakautuisi kahtia, jos vajoamista jatkuu. Hävittävät ja luovat voimat siis pitävät toisiaan tavallaan tasapainossa, mutta toisin ajoin aina toinen taikka toinen on voitolla. Sitä todistaa Islannin geologinen menneisyys.

Koko saari nimittäin on tulivuorien rakentama. Esiaikaiset purkaukset vain ovat olleet sanomattoman paljon valtavammat nykyisiä. Äärettömät määrät sulaa laavaa on virrannut ja levinnyt maanpinnalle, peite peitteen päälle, kunnes koko nykyinen ylänkörunko on syntynyt. Se on ennen ollut nykyistään paljon laajempi. Islannin ympärillä on leveä reunus jotenkin matalaa merta. Niin pitkälle kuin matalaa ulottuu, on ennen saartakin ollut. Aallot ovat sitä vähitellen jäytäneet, hajotellen kalliosta jyrsimänsä maa-aineet laajalle meren pohjaan. Oikeastaan on koko Islanti vain viimeinen jäännös suuresta maakannaksesta, joka ennen kulki Atlantin meren poikki Europasta Amerikaan. Tämä maakannas tai mannersilta ei ole vanhakaan, jos sitä arvostelemme geologian kannalta. Se oli olemassa vielä jääkauden edellisenä aikakautena. Sitä pitkin vaelsivat kasvit, eläimet ja ehkä ihmisetkin maanosasta toiseen. Mutta samaan aikaan kun Islannissa ja Grönlannissa alkoivat suunnattomat tulivuorenpurkaukset, tämä silta kappale kappaleelta vajosi meren syvyyteen. Tuliperäiset ilmiöt siis rakensivat nykyisen Islannin korkeine tuntureineen, mutta samalla ne hävittivät yhteyden, joka ennen oli olemassa Europan ja Amerikan välillä. Tämä vanha mannersilta vielä selvään näkyy kartoissa, joissa meren syvyys on ilmaistu. Se meren pohjalla kulkee selänteenä Pohjois-Jäämeren ja Atlantinmeren välillä. Kahden puolen on kilometrejä syvät vedet, mutta merenalaisella selänteellä ei millään kohdalla ole 1000 metriä vettä. Jos pohja jälleen kohoisi kilometrin, niin saattaisi taas kulkea kuivin jaloin Europasta Islantiin, Grönlantiin ja Amerikaan, mutta kahden puolen olisi paria kolmea kilometriä syvä meri.

Kun ylämaissa sataa runsaasti, niin on Islannissa paljon jokia. Toiset saavat alkunsa tavallisista lähteistä, toiset maajäätiköistä. Viimeksi mainitut heti ensi näkemältä erottaa edellisistä, sillä niissä on samea maitomainen vesi, koska joki kuljettaa mukanaan maajäätikön pohjaravasta paljon lietettä. Jöökulijoet usein muuttelevat uomaansa, ovat sangen vuolaat ja vetelät, etenkin kesällä. Tavallisien jokien yli on verraten helppo päästä, sillä niitten poikki on joko siltoja, taikka vakinaisia lauttoja, mutta jöökulijokien pohja on niin epätasainen, niitten virtaus niin vuolas, että ylipääsy usein on kerrassaan mahdotonta. Eräs matkustaja kuvaa seuraavalla tavalla kulkua jöökulijoen poikki: »Toisessa paikassa oli kaksi köyttä jännitetty kuilun poikki, jossa joki virtasi, ja köysiä pitkin luisuivat pienet vankkurit. Näissä vankkureissa kulkevat ihmiset joen poikki. Ratsuhevoset taas ajetaan vaahtoavaan koskeen ja vedetään toiselta rannalta köydellä sen poikki. Omin voimin eivät hevoset kaikin paikoin kykenisi taistelemaan kovaa virtausta vastaan, vaikka ovatkin hämmästyttävän taitavia kaalaamaan ja uimaan. Vähemmin vuolaitten jokien poikki ne helposti uivat, vaikka uintimatka olisi pitkäkin. Suurimmat joet ovat etelä-, itä- ja pohjoisrannalla. Thjorsaa ja Hvitaa ovat yhtä vetevät kuin Rhein. Islannin jokien suurin viehätys ovat komeat kosket ja könkäät, joita kaikki luonnonystävät ylistävät. Uhkeimmat ovat Dettifoss Vatnajöökulista pohjoisrannalle laskevassa Jökulsaassa, Gullfoss Hvitaassa, lähellä geisirialuetta, ja Godhafoss eräässä pohjoisrannalle laskevassa joessa. Jokilaaksotkin ovat usein viehättävän ihanat, toisin paikoin taas kammottavan jylhät mustine laavakenttineen ja rotkoineen.

Missä siis Islannin luontoon tutustummekin, kaikkialla sillä on erinomaisen jylhä ja samalla omituinen ilmaus. Meren rannalla näimme omituiset portaittain kohoovat tunturit ja monenlaiset kalliot, joita ankara aallokko louhii mitä ihmeteltävimpiin muotoihin. Aallokon taistelu kalliota vastaan on tällä rannikolla niin suuremmoinen, että ainoastaan Skotlannin ja sen edustalla olevien saarien reunoilla tapaa sen vertaista. Meren raivosta saa käsityksen, kun mainitsemme, että Vestmannasaarista toisinaan ei viikkokausiin voida käydä suuren saaren rannalla, vaikka Vestmannasaarien asukkaat ovatkin tottuneet viettämään yhtä paljon ajastaan merellä kuin maalla.

Rannan ja tunturin välillä on kapea saarta kiertävä vyöhyt, jonka laitumet asutusta elättävät. Tätä vyöhykettä katkaisevat lukuisat vetevät ja vuolaat sisämaan joet, joitten poikki ei ole siltoja eikä kaikin lauttojakaan. Mutta pitkin tätä rantareunaa on siitä huolimatta kuljettava, kun matkataan paikasta toiseen. Ylämaassa on matkustaminen aivan mahdotonta ilman hyvin suuria varustuksia.

Vihannan rantavyöhykkeen takaa alkaa heti tunturiylänkö, karuna ja kolkkona, suureksi osaksi ilman mitään kasvullisuutta, täynnään rotkoja ja rosoisia laavakenttiä, hietikoita ja soita. Siellä vallitsee toisin paikoin niin ehdoton autius, että tuskin lintuja näkee. Siellä ovat Islannin tuhannet tulivuoret, toiset uneen vaipuneina jo ammoisista ajoista, toiset verraten hiljakkoin toimessa olleina, mutta sitten nukkuneina, toiset puhjeten aina jonkun vuosikymmenen kuluttua purkauksiin ja levittäen silloin hävitystä laajoille aloille ympärillensä. Tuskin kenelläkään muulla kuin varsinaisella tutkimusmatkailijalla on sisämaan omituisiin, kuun maisemia muistuttaviin seutuihin mitään asiaa. Mutta tutkimusmatkailijalle ne tarjoavat sitä runsaamman palkan matkan vaaroista ja vaikeuksista.