Part 7

»Asuttuamme melko pitkän ajan teltoissa ylängöllä, tunturien läheisyydessä, lähdimme niitä tarkemmin tutkimaan. Vaikean ratsastuksen jälkeen pitkin Kerlingar-tunturien huimaavan syvien rotkojen partaita saavuimme eräälle vuorenharjanteelle, joka yhdistää tunturin molemmat pääjonot. Sen päältä oli erinomainen näköala ylänkömaan yli ja yli sen reunojenkin aina merelle saakka, ja toiselle taholle yli sisämaan jöökulimaisemien. Mutta kaikkein ihmeellisin oli lähin ympäristö. Tunturien halki kulkee pohjoisesta etelään päin useita syviä rotkoja ja laaksoja, jotka haarautuvat kuin puun oksat yhteisestä pääsuunnasta. Näillä laajalti haarovilla laaksoilla on aivan omituinen ulkonäkö. Ei missään näy vähintäkään kasvullisuuden merkkiä, mutta siitä huolimatta tunturien kupeet, loivemmat rinteet ja laaksot loistavat mitä räikeämmin värein. Silmiä häikäisee, niin räikeässä ja ristiriitaisessa sekasotkussa on siinä valkoisia, keltaisia, punaisia, vaaleanpunaisia, sinisiä ja viheriäisiä laikkoja sikin sokin. Joka kuopasta, joka rotkosta kohoo ilmaan suuria höyrypatsaita, ja syvyydestä kuuluu lukemattomista höyrysuihkuista ainaista pihinää ja vonkunaa.»

»Päästäksemme alas näihin laaksoihin meidän täytyi kulkea erään jäätikön poikki, jossa oli paljon halkeamia. Halkeamien yli täytyi ryömiä lumisiltoja pitkin. Tuliperäinen toiminta oli vilkkain lännen puolen laaksoissa. Maaperä on niin kauttaaltaan pehmennyt, että täytyi kulkea suurimmalla varovaisuudella, jos mieli eteenpäin päästä. Jos kavala kuori pettää, niin että jalka sen läpi solahtaa kuumaan liejuun, niin jalka palaa ja kuumat höyryt voivat keittää miehen siihen paikkaan. Laaksossa tapaamme paljon kiehuvia liejupatoja, missä sinisiä, missä viheriäisiä, missä keltaisia, valkoisia, harmaita ja punaisia. Lukemattomista lävistä ja halkeamista kohoaa kihiseviä höyrypatsaita ja toisinaan sekaantuu ilmaan tukahuttava rikinhaju. Korkeassa savikummussa huomasimme paria metriä leveän aukon, josta vastaamme puhalsi tukahuttava katku ja höyry. Pidin lämpömittariani hetkisen höyryssä ja se osotti paikalla 60° C. Höyry puhkui aukosta sysäyksittään, ja piti varoa, ettei joutunut liian lähelle, sillä se olisi helposti keittänyt miehen. Mitä lävessä oli, sitä oli mahdoton päästä näkemään, mutta se näytti alaspäin laajenevan. Varmaan oli sen pohjalla laaja liejuallikko, sillä syvyydestä kuulimme kumeaa jymyä, ja kun siellä kiehuvat liejukuplat räjähtivät rikki ja liejuaallot läikkyivät onkalon seiniä vastaan, niin tärisi maa ja aukosta syöksyi tukahuttavia höyryjä. Vähän alempana tätä liejuallikkoa puhaltaa eräästä halkeamasta valtava höyrypatsas niin korvia huumaavalla jymyllä, ettemme voineet kuulla toistemme huutoa, vaikka seisoimme aivan rinnakkain. Kallioiset ovat näissä laaksoissa kauttaaltaan pehmenneet ja liuenneet puoliveteliksi, muuttuneet saveksi, ja maanpinnalla on kaikkialla keltaista rikkiä ja valkoista 'suolakiteymää'. Samanlaisia ilmiöitä tapaa saaren muidenkin liejuvulkanien eli 'solfatarien' luona, kuten Myvatnin seudussa saaren pohjoisosassa ja Reykjanesin niemellä, joka on kauttaaltaan tuliperäinen, nuorien laavakenttien peitossa, mutta ne eivät missään ole niin suurenmoisia kuin Kerlingar-tuntureilla.»

Tulivuoret yleiseen ovat rivittäin maanhalkeamilla semmoisilla seuduilla, joissa maa on vajonnut. Islannissa niitten esiintyminen halkeamilla varsinkin on selvä, ja monessa kohden saattaa siellä tutkia itse vulkanista halkeamaa. Lisäksi ovat saarella edustettuina melkein kaikki vulkanimuodot, niin että harvassa paikassa maanpinnalla tätä ilmiötä voidaan yhtä monipuolisena tutkia kuin Islannissa.

Tulivuorenpurkaukset alkavat maanjäristyksillä, maanalaisten voimien jännityksen käydessä niin suureksi, että ne alkavat murtaa itselleen pinnalle tietä. Maakuoreen syntyy halkeamia, ja kun nämä ulottuvat kyllin syvälle, aina sulaan kivennäiseen eli magmaan saakka, niin purkautuvat alla olevat sitkeät kivennäiset maan pinnalle sisältämiensä kaasujen vaikutuksesta, nämä kun paineen vähentyessä äkkiä pääsevät laajenemaan. Kaikki purkaukset sen vuoksi alkavat räjähdyksillä, joita seuraa tuhka- ja kuonasade. Laava alkaa tämän jälkeen rauhallisesti valua esiin halkeamasta, mutta silloin tällöin keskeyttävät laavan virtausta uudet tuhka- ja kuonasateetkin, kun tapahtuu uusia kaasuräjähdyksiä. Kun purkausta samasta aukosta kestää kyllin kauan, niin kasvaa aukon ympärille vähitellen keilamainen kukkula, jonka keskellä purkausaukko on.

Semmoinen on se tulivuorimuoto, joka yleisimmin tunnetaan. Semmoinen on esim. Vesuvio. Mutta on useita muitakin tulivuorimuotoja.

Keilamaiset tulivuoret ovat rakentuneet tuhkasta, kuonasta ja laavasta, joita on päällekkäin kerros toisensa päällä. Niitten rinteet ovat sangen jyrkät. Semmoisia tulivuoria ei Islannissa ole monta, korkeintain kymmenkunta. Keilavuori on Islannin korkein kukkula, Oraefajöökul, joka kohoo Vatnajöökulin laidassa, saaren kaakkoisrannalla. Sen laki on, niinkuin nimikin osottaa, maajäätikön peitossa. Jotkut toisetkin saaren korkeimmista vuorista ovat samanlaisia, osaksi sammuneita, osaksi yhä toimivia tulivuorikeiloja. Hekla, Islannin rajuin tulivuori, on samanlainen rakenteensa puolesta, vaikka muotonsa puolesta erilainen. Se on nimittäin pitkäveteinen harjanne, joka on pitkin pituuttaan haljennut. Halkeamalla on monta eri purkauskitaa.

Paljon tavallisempia ovat Islannissa laavakummut — kummun nimi tässä osottaa vain muotoa, eikä kokoa, sillä monet niistä ovat valtavia tuntureita. Ne ovat samanlaisia kuin Sandwichin saarien suuret tulivuoret, kohoavat hyvin verkalleen, kilpimäisesti, ympäristöstään, ja ovat laajuuteensa verraten matalat. Tunnetuimpia niistä on jo vanhastaan Skjaldbreid Thingvallan lakeuden syrjässä, laellaan hohtava valkoinen jäälakki. Semmoisille kukkuloille voi helposti ratsastaa hevosella. Niitten kupeet ovat muodostuneet poimuisesta, pankkoisesta laavasta, jossa on paljon luolia. Krateri on kukkulan keskellä ja siitä usein haarautuu eri tahoille säteettään laavaluolia, joitten katto toisin paikoin on murtunut, niin että niihin on mahdollinen päästä. Näitten maanalaisten käytäväin katosta riippuu ihmeellisiä jähmettyneitä laavapuikkoja, joitten punaiset ja siniset värit elähyttävät luolan mustia seiniä. Toisin paikoin nämä maanalaiset laavaojat ovat luhistuneet kokoon, toisin paikoin taas muodostavat laajoja onkaloita. Kumputulivuorien laella on hyvin laajat pyöreät ja pitkulaiset purkausaukeamat, joiden pohja aikanaan on ollut sulana palavana laavajärvenä, samanlaisena kuin Kilauea Sandwichin saarilla. Mutta Islannin laavajärvet ovat nykyisin jäähtyneet. Mutta jäähtymismuodostuksista näkee, että niissäkin laava on milloin kohonnut, milloin laskeutunut, ja toisinaan on laava vuolaina virtoina vuotanut järven reunain yli tunturin kupeille. Paikoittain on laavajärven jähmettynyt pinta myöhemmin uudelleen sulanut ja siten on kraaterin tasaiseen pohjaan muodostunut syviä kattilamaisia kitoja. Islannin koillisosassa on Odaadahraun, saaren suurin laavaerämaa, syntynyt tämänkaltaisten kumputulivuorien purkauksista. Suurin niistä, Trölladyngja, on lähes 1500 metriä korkea ja puoltatoista penikulmaa leveä. Niitten kukkuloilta on laajat näköalat laavaerämaan yli, ja kolkompaa, kaameampaa maisemaa ei maailmassa ole monta.

Pitkät krateririvit samalla purkaushalkeamalla ovat niinikään Islannin vulkanisten ilmiöitten omituisuuksia. Pitkin koko vulkanista halkeamaa on rakentunut kuonasta ja laavasta riviin keiloja purkausaukkoineen. Toisinaan on monta krateria ollut samalla haavaa toimessa, toisinaan taas ne ovat toimineet peräkkäin. Sula magma valuu maan pinnalle niistä osista halkeamaa, joissa pääsy on helpoin, ja niihin kohtiin sitten muodostuu vakinainen krateri ja keila. Tämmöisessä krateririvissä keilat ovat vain sataa puoltatoista metriä korkeat, useimmat sitäkin matalammat. Ne voivat muodoltaan olla hyvin vaihtelevia. Toisin paikoin on, purkausaukon vähitellen vaeltaessa, muodostunut laajempia krateri-kehävuoria. Pisin historiallisella ajalla purkautuneista kraterijonoista on Skaftaan luona Vatnajöökulin lounaisrannalla. Sillä oli v. 1783 kamalan raju purkaus, rajuin ja tuhoisin tulivuorenpurkaus, mitä Islannissa on milloinkaan ollut. Skaftaan krateririvi on lähes 30 kilometriä pitkä ja sillä on satakunta eri suuruista krateria. Islannissa on monta valtavan pitkää kraterijonoa, mutta on samalla aivan vähäisiäkin, ikäänkuin luonnon valmistamia leikkikaluja tai opetusvälineitä. Odaadahraunissa on eräs kymmenen metrin mittainen vulkaninen halkeama, jolla on 12 pientä krateria, suurin niistä vain metri läpimitaten.

Vielä on Islannissa paljon purkaushalkeamia, joista laava on suorastaan esiin virrannut, muodostamatta mitään varsinaista tulivuorta. Monet näistä halkeamista ovat pienet, mutta etelärannikolla on eräs halkeama, Eldgjaa (tulirotko) nimeltään, joka on noin 25 kilometriä pitkä. Se on halkaissut matkallaan monta tunturia. Rotkon syvyys on noin 120-150 metriä, seinämät äkkijyrkät. Seinämien reunalta kaatuu korkeita könkäitä rotkon syvyyteen. Tämä halkeama on kolmesta kohdasta valanut reunansa yli suunnattomia laavamääriä, laava on virrannut alas alankomaille ja muodostanut suuria, noin 500 neliökilometriä laajoja laavajärviä. Semmoista purkaushalkeamaa ei ole, mikäli tiedetään, missään muualla maan pinnalla. Reykjanesilla on niinikään useita purkaushalkeamia, vaikka ne ovat paljon pienemmät.

Vielä on Islannissa siellä täällä suuria kattilamaisia syvennyksiä, jotka ovat syntyneet vulkanisten räjähdysten kautta. Myvatnin seudulla pohjoismaalla on semmoinen purkausaukko, joka heräsi toimeen v. 1724. Se tosin pian, päällä olevan maan ilmaan räjähytettyään ja jonkun verran allaan olevia kaasuja tyhjennettyään, taas vaikeni, mutta se oli kuin varotusmerkki, jonka jälkeen kaikki muut sen seudun tavattoman lukuisista vulkaneista alkoivat toimia, raivoten viisi vuotta, ennenkun asettuivat. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua tämä krateri oli muuttunut suureksi kiehuvaksi liejukattilaksi, josta kohosi tukahuttavia katkuja. Mutta viime vuoden keskivaiheilla se oli jo rauhallinen viheriävetinen järvi, joka ystävällisine uinuvine pintoineen oli kokonaan unohtanut kamalan menneisyytensä. Odaadahraunissakin on samanlaisia räjähdysaukkoja, joista useimmat nykyään ovat pyöreinä järvinä.

Islannin tulivuorissa tapaamme niin ollen mitä suurimman vaihtelun, ja tuskin on maata, jossa tätä suurta luonnonilmiötä voisi monipuolisemmin tutkia verraten suppealla alalla. Toisin paikoin on kaikennäköisiä purkausaukkoja, keiloja ja kehävuoria niin taajassa, että maisema korkealta katsoen muistuttaa kuumaisemaa. Tosin ovat kuun kehävuoret paljon laajemmat, mutta melkoisia on Islannissakin. Suurin on Askan kehävuori Odaadahraunissa. Sen keskellä oleva krateri on noin 50 neliökilometriä laaja. Myvatnin seudussa on eräs tunturi, jolta näkee kuukarttaa muistuttavan maiseman ympärillään. Vielä luonteenomaisempia ovat ne maisemat, jotka ovat Vatnajöökulin länsipuolella. Se seutu onkin Islannin tuliperäisimpiä. Toinen mahtava krateri on toisensa vieressä, useimpien pohjalla nykyisin järvi. Korkeimmalta keilalta on hyvä näköala koko seudun yli. Monet pienemmistä järvistä ovat syvällä kattilamaisissa kraterikuopissa, melkein näkymättömissä. Suuremmat järvet ovat syntyneet sen kautta, että kaaren muotoiset kraterikehät ovat yhteen solmiutuneet. Niitten vihertäviä pintoja hohtaa sysimustain laavakallioitten, ruskahtavain tuhkakukkulain ja punaisten kuonakasain keskeltä.

Islannin tulivuorien luku on hyvin suuri. Keilamaisia on 8, laavakumpuja 16, 83 suurempaa kraterijonoa, mutta yksityisien kraterien luku nousee pariin kolmeen tuhanteen. Näistä tulivuorista on 25 ollut toimessa historiallisella ajalla, toiset ainoastaan yhden ainoan kerran, toiset, varsinkin Hekla, usein. Heklalla on ollut historiallisella ajalla 18 purkausta, niistä toiset ylen rajuja ja tuhoisia. Heklan jälkeen, joka on saaren lounaisosassa melkoisen matkan päässä rannikolta, on Katla ollut useimmin äänessä. Sillä on ollut 13 purkausta.

Kaikki nämä tulivuoret ovat aikain kuluessa purkaneet pinnalle suunnattomat määrät laavaa, ja Islannin laava-alueet ovatkin sen vuoksi tavattoman laajat. Ne ovat suurina laikkoina maan sisäosissa tulivuorien ympärillä. Useimmat niistä ovat syntyneet jo esihistoriallisella ajalla. Mutta on historiallisellakin ajalla valunut suunnattomia määriä sulaa kivennäistä, varsinkin Skaftaan kraterijonon purkauksessa v. 1783. Purkausta kesti yhtä mittaa neljä tai viisi kuukautta ja purkautunut laava on arvosteltu noin 400 miljardiksi kuutiojalaksi, samaan aikaan purkautunut tuhka ja kuona 100 miljardiksi.

Ylämaassa laavamaat ovat melkein aivan paljaat. Mutta lähempänä merenrantaa niille on rapautumisen kautta syntynyt joku verta maakamaraa, jossa kanerva ja pensaikko on versonut. Tuskinpa on helppoa löytää autiompaa ja kamalampaa maisemaa, kuin laavamaat saaren sisäosissa. Odaadahraunin tuntureilta on näköalat, jotka eivät helposti unohdu näkijän mielestä. Maanpinta on, niin pitkältä kuin katse kantaa, sysimustana jähmeän laavan peitossa. Ainoastaan siellä täällä punertavat kuonakasat ja ruskeat tuffitunturit rikkovat sen yksitoikkoisen tumman värisävyn. Etelässä siintää Vatnajöökulin kimalteleva jäälakki ja itäisillä ilmoilla lepää sen puolen laajoilla lentohiekkamailla kellertävän ruskeita tomupilviä. Ei missään näy vähintäkään elon merkkiä ja painostava hiljaisuus lepää luonnossa.

Vaikka sademäärä on niin runsas, niin ei Islannin laavamaissa kuitenkaan ole juuri ensinkään vettä. Vesi valuu nimittäin huokoisen laavan läpi, vuotaakseen vasta laavamaan reunalla maan pintaan lukemattomina kirkkaina lähteinä, joista suuret joet saavat alkunsa. Laavaerämaitten lukemattomat kolot ovat tavallisesti täynnä hienoa lentohiekkaa, joka suurimmaksi osaksi on vanhaa vulkanista tuhkaa. Hiekkamyrskyt näissä kamalissa erämaissa ovatkin sen vuoksi sangen pelottavat. Matkustaja joutuu synkeään pimeään, jossa ei näe mitään, hevosia on mahdoton ohjata, kun hiekka ja sora lentää ajajan silmiin, ja hieno pöly tunkeutuu vaatteittenkin läpi ihoon saakka.

Laavavirtain pinta on erinomaisen vaihteleva. Toisin paikoin se on virran yläpäästä kovin röykkiöistä, mutta alempana levinnyt laavajärveksi, jonka pinta sitten on halkeillut teleiksi, niinkuin jäätelit murtuneella selänrannalla. Röykkiöinen laavapinta on täynnään lukemattomia huokoisia, hauraita ja kiliseviä laava- ja kuonakappaleita, ja laavalohkareet ovat asettuneet mitä omituisimpiin asennoihin. Kun sula laavavirta pinnalta nopeammin jäähtyy, niin sen hauras kuori pitää ihmeellistä ryskettä alla olevan sulan laavan valuessa eteenpäin. Kuori vuorottain murtuu ja sulaa ja jälleen jähmettyy ja lopulta se muodolleen jäädessään on kuin myrskyn myllertämän meren pinta. Semmoiset laavavirrat eivät yleensä ole laajoja. Tasangolla ne ovat kuin korkeampia raunioharjanteita. Semmoisen laavavirran poikki on vaikea kulkea. Laavalohkareet ovat niin löyhässä tasapainossa, että pieninkin kosketus saa ne vierimään. Kulkija joka hetki kompastelee laavalohkareitten keskellä, suistuu niitten välisiin rotkoihin ja ylös kämpiessään repii kätensä ja vaatteensa lukemattomissa terävissä särmissä ja kulmissa.

Suuret laavaerämaat ovat enimmäkseen muodostuneet laavalaatoista, jotka toisin paikoin ovat tasaiset kuin huoneenpermanto. Mutta tavallisemmin nekin ovat ristiin rastiin murtuneet ja halkeilleet. Sileällä pinnalla näkyy joka puolella laavapoimuja, jotka ovat taipuneet pitkiksi kaariksi sen mukaan kuin sitkeä aine on liikkunut, ja näyttävät melkein köysiltä. Useimmissa paikoissa on alkuaan tasainen pinta jäähtyessään vajonnut ja murtunut, halkeillut suuriksi kappaleiksi. Sen kautta on pinta käynyt sangen epätasaiseksi, siinä on lukemattomia pieniä huippuja, syrjiä, pankkoja ja kattilamaisia kuoppia. Se on kuin vuonossa jään pinta, kun se ankaran aallokon murtamana on äkkiä uudelleen jäätynyt. Toisin paikoin laava-aallot ovat parinkin kymmenen metrin korkuiset, mutta enimmäkseen ne kuitenkin ovat paljon matalammat. Mutta ympäristönsä vajotessa ne ovat keskeä haljenneet ja näyttävät sen vuoksi etäältä nähden haljenneilta kuplilta. Mutta sitä ne oikeastaan eivät ole, sillä ne eivät ole syntyneet siten, että olisivat kohonneet varsinaisesta pinnasta, vaan päin vastoin ne ovat jääneet onnelle pinnan vajotessa. Laavavirran pinta jäähtymisen edistyessä vajoomistaan vajoo, kun vereksen laavan valuminen purkausaukosta taukoo. Suurien vulkanikukkulain rinteillä on tavallisesti vielä erästä omituisen näköistä laavaa. Se on pinnaltaan täynnään poimuja, jotka ovat mitä ihmeellisimmin vääntyneet, monella tavalla yhteen kietoutuneet ja takkuuntuneet solmuiksi ja kimpuiksi, joitten pinta kuitenkin on sileätä kuin jähmettyneen pien.

Laavamailla on tavattoman paljon luolia ja halkeamia. Kun nimittäin pinta jäähtyy, niin se alla olevan sulan laavan valuessa pois jää onnelle, niin että kuoren alle syntyy suuria onkaloita. Toisinaan on sula laava kuoren alla pitkät ajat juossut samaa uomaa pitkin, ja siten on laavan alle syntynyt pitkiä luolia. Sillä tavoin todennäköisesti on muodostunut Islannin suurin laavaluola, Surtshellir. Se on eräässä suuressa laava-alueessa saaren länsirannikolla, muutama kymmenkunta kilometriä Faxavuonon pohjukasta maan sisään päin. Tämä laavamaa on melkein aivan vaakasuoraa tasankoa, eikä luolaa voisi mistään aavistaa, ennenkun tulee kaivontapaisen äkkijyrkin seinämin suistuvan aukon partaalle, joka on syntynyt sen kautta, että laavaluolan katto siltä kohdalta on luhistunut ja sortunut. Surtshellir, joka on saanut nimensä Surtur nimisestä jättiläisestä, on yli puoltatoista kilometriä pitkä, noin kymmentä metriä korkea ja viittätoista metriä leveä. Katto on kolmesta kohden sortunut. Kahden aukon seinämät ovat äkkijyrkät, niin että niistä on mahdoton luolaan laskeutua. Luolasta haarautuu useita sivuluolia ja siinä on pieniä jähmettyneitä laavajärviä. Luolan päässä on pieni jääkellari, jossa on somia jääpatsaita ja valtavan suuria jääpuikkoja. Siinä lämpötila kautta vuoden on jäätymäkohdan alapuolella ja vesi kihoo sisään katossa olevista pienistä halkeamista. Seinämät ovat jääpuikkojen peitossa ja siellä täällä on somia jääkukkasia: Soihtujen valossa luola kimaltelee ja säteilee kuin Aladdinin lumottu jalokiviluola. Mutta Surtshellirissä on vaikea kulkea, sillä luolan permanto on täynnään katosta lohkeilleita teräväsärmäisiä paasia, joitten yli on nelinkontin ryömittävä. Kaikesta päättäen luola on kauan ollut sulan laavan laskuväylänä. Sen rakenne on hyvin säännöllinen, seinämät toisin paikoin näyttävät ihmiskäden työltä. Surtshelliriin liittyy paljon kansantarinoita. Ennen vanhaan siinä sanotaan oleskelleen henkipattoja ja rosvoja.

Mutta kaikissakin laavamaissa on samanlaisia luolia sadottain, vaikka ne ovat paljoa pienempiä. Niitten seinät ovat usein kauttaaltaan vulkanisen lasin silaamat ja katosta riippuu mitä ihmeellisimpiä punaisia laavapuikkoja. Monessa paikoin on laavamaissa kattilan tapaisia kuoppia, jotka ovat syntyneet jonkun onkalon sortumisen kautta. Alemmissa seuduissa on näissä kuopissa usein verraten erinomaisen runsas kasvillisuus. Laavamaat rotkoineen ovat kettujen mieluisimpia tyyssijoja. Sieltä ne tekevät hyökkäyksiään talonpoikain lammaslaumoja vastaan. Ne tarjoovatkin revolle lukemattomia koloja, käytäviä ja rotkoja suojapaikoiksi, joten ketut toisissa seuduissa ovatkin lisääntyneet, niin että niitä on tuhansia. Ne ovat koko seudun maanvaivana. Niitä on koetettu hävittää ampuma-aseilla ja myrkyllä, mutta huonolla menestyksellä.

Paitsi edellä mainittuja halkeamia, jotka ovat syntyneet laavamaitten jäähtymisen kautta, on niissä melkein kaikissa halkeamia, jotka ovat syntyneet aivan toisella tavalla, niinkuin niitten määrätty kulkusuuntakin osottaa. Nämä halkeamat ovat syntyneet sen kautta, että koko maa on laajalla alueella vajonnut, ja ne voivat olla penikulmien mittaiset. Niitten yleinen suunta on pohjoisesta etelään, pienillä poikkeuksilla. Semmoinen maanvajoamisen kautta syntynyt kuru on Thinvallan käräjälakeutta rajottava Allmannagjaa, josta ennen olemme kertoneet. Semmoisilla laavamailla, joitten pinnalle jo on ennättänyt rapautua multaa, osottavat halkeamia useinkin vihannat kasvillisuusvyöhyhykkeet, sillä halkeamien syrjillä on kasvistolla usein enemmän multaa. Sen vuoksi onkin semmoisia vihantia vyöhykkeitä pitkin vaarallinen ratsastaa, sillä niitten alla usein väijyy petollisia rakoja ja kuiluja, joihin mies voi ratsuineen suistua. Mutta varsinkin talvella, kun kaikki on lumen peitossa, on laavamailla sangen vaarallista kulkea.

Islannin laavamailla tavataan yleiseen pieniä kuonakratereita eli kekoja, toisinaan sadottain pienellä alalla, sikin sokin siellä täällä. Nämä kuonakeot eivät kuitenkaan ole maanalaisen purkauksen kautta syntyneet, vaan ne ovat sulan laavan itsensä muodostamat. Virratessaan jonkun järven kautta, taikka suon päällitse laava ottaa itseensä niin paljon vesihöyryä, että sillä paikalla alkaa tavallaan uusi purkaustoiminta, vaikk'ei sen ahjo tällä kertaa olekaan syvemmässä kuin itse laavavirrassa. Tätä purkausilmiötä voi kestää hyvin kauan, missä laavavirta on kyllin paksu. Jäähtyneen laavavirran päälle semmoisilla paikoin jää lukematon joukko kuonakeiloja, jotka ovat kuin suuria myyränpesiä. Toisinaan nämä pienet purkauskeilat uuden laavavirran tullessa irtaantuvat perustuksestaan ja uivat uuden virran pinnalla, kunnes siihen sulavat ja vaipuvat. Laavavirrat pinnaltaan nopeaan jäähtyvät, mutta syvemmältä ne kauan pysyvät lämpöisinä. Toisinaan voi viiden vuoden vanha laavavirta olla pari metriä pinnan alla vielä niin lämmin, että vesi siinä kiehuu. Maan sisästä purkautuessaan laava sisältää hyvin paljon vesihöyryä, joka laavavirran juostessa haihtuu ilmaan, alussa pitkin koko pintaa, sitten ainoastaan raoista ja halkeamista. Vesihöyryn seassa on kaikenlaisia muitakin höyryjä, ja niistä laavavirran pinnalle kiteytyy monenlaisia rikki-, kloori- ja rautayhdistyksiä. Jäähtyessään laava enimmäkseen jakoilee säännöllisiksi lohkareiksi taikka pystyiksi patsaiksi. Patsaat seisovat aina kohtisuorassa jäähtymispintaa vastaan. Vanhain laavavirtain patsaat muodostavat hyvin omituisia maisemia, varsinkin missä meren aallokko on päässyt laavavirran päätä pois murtamaan ja paljastamaan sen sisustan ja monella tavalla syrjää muotoilemaan. Patsaat ovat säännöllisiä kuusitahoisia ja toisinaan lähes pariakymmentä metriä korkeat. Kauneimmat patsasmaisemat ovat Stapin luona Snaefellesnesillä. Rannikko sillä paikalla päättyy jyrkkiin kallioseinämiin, koska meri on vähitellen murtanut helmaansa suuren laavavirran pään. Siten on muodostunut jyrkkäsivuisia lahtia ja niemiä ja ulkona meressä on lukematon joukko äkkijyrkkiä kallionkärkiä ja torneja, jotka ovat muodostuneet somista, mitä erilaisempiin asennoihin asettuneista basalttipatsaista. Kallionkärjillä, nikamilla ja koloissa asustaa lukemattomia vesilintuja, toiset vakavina ja alallaan kapeilla kiviportaillaan, toiset uutterassa kalanpyyntihommassa, ja ilmassa elämöi ja kirkuu suuria parvia. Kallioseinämät ovat toisin paikoin lähes kolmekymmentä metriä korkeat, mutta aallot hyökyvät niitä vastaan niin suurella voimalla, että tyrskyt lentävät korkealle yli äyräitten.

Aivan Stapin kalastajakylän vieressä on kolme omituista luolaa. Kallioseinämä on rakentunut valtavista pystyistä basalttipatsaista ja aallokko on niihin kovertanut kolme suurta porttia, pihtipieliksi solakat basalttipatsaat. Luolain katto on murtunut, niin että niihin on helppo nähdä kallioitten päältä. Näköala on mitä omituisin. Syvällä alla kuohuu meri katkenneitten patsaitten ympärillä ja jokaisen patsaan päällä istuu lepäileviä merilintuja, ilmassa taas suuret lokkiparvet kirkuen lentelevät ja kiitävät kaariaan korkeitten goottilaisten holvien alla. Myrskysäällä rantahyökyjen rajuus näissä luolissa on suunnaton. Vesi purskuu suurina patsaina ilmaan luolain luhistuneista kattoaukoista. Mutta kauniilla säällä voi luoliin vaaratta soutaa veneellä.