Part 6

Islannin ilmanala olisi kuitenkin siedettävä, ellei se samalla olisi niin tuulinen. Tyynet auringonpaisteiset päivät ovat poikkeuspäiviä. Usein tuulet kiihtyvät kamaliksi myrskyiksi. Keskellä kesääkin saattaa saaren äkkiä yllättää myrsky, jonka kamalasta voimasta meikäläisen on vaikea saada käsitystäkään. Varsinkin länsirannalla on vuonoja, joitten pohjukassa myrskyllä on sanomaton raivo. Semmoinen vuono on Reykjavikin pohjoispuolella Hvalfjördur, ja varsinkin sen pohjukassa oleva Thyrill-vuoren seutu. Eräs matkustaja kuvaa seuraavalla tavalla myrskyä, johon hän niillä seuduin joutui kesäkuun puolivälissä: »Kuvauksemme tuntuisi uskomattomalta, elleivät edellisetkin matkustajat olisi nähneet samanlaisia myrskyjä. Jo aamulla, meidän matkaan suoriutuessa, oli tuuli kova, mutta kun puolen päivän aikaan saavuimme vuonon vedenjakajalle, niin tuuli yltyi niin kamalaksi, että sen rajuutta on mahdoton sanoin kuvata. Tuskin pääsimme paikastakaan ja hengitys kävi tukalaksi. Tilamme kävi suuressa määrin vaaralliseksi, kun aloimme jyrkkää vuorenrinnettä laskeutua vuonon pohjaan. Myrsky puhalsi kaakosta semmoisella voimalla, että se kiskasi erään saattajamme satulasta ja uhkasi nakata hänet äkkijyrkänteen partaan yli syvyyteen. Koko vuonon pinta muuttui myrskyn repimänä hienoksi vesipölyksi, joka pilvenä kiiti tuulen mukana ja meille, jotka olimme 600 metriä korkealla vuoren kupeella, tuntui hienona sateena. Tässä tuulen nostamassa pilvessä häälyi mitä ihanin sateenkaari, joka sillan tavoin liitti yhteen vuonon molemmat rannat. Vielä iltapäivänkin myrsky raivosi samalla voimalla, illalla se vasta alkoi asettua. Mutta noin neljän peninkulman päässä tästä vuonosta oli rannikolla aivan tyyni.»

Varsinaisia hirmumyrskyjäkin sattuu, mutta onneksi kuitenkin harvoin. Niitten voimasta kerrotaan, että ne kohottavat merestä suuria vesipatsaita, paisuttavat rannat, patoavat jokia, niin että ne alkavat juosta taaksepäin, pieksävät järvissä veden tomuksi, kaatavat huoneita, nakkaavat kulkijan nurin ja pakottavat hänet käsin ja jaloin, kynsin ja hampain pitämään maasta kiinni, jottei myrsky veisi mukanaan.

Sangen haitallinen on eräänlainen pyörretuuli, joka paljaista ylämaista tupruttaa ilmaan hiekkaa, pölyä, hohkakiveä ja vulkanista tuhkaa ja ajaa sitä paksuina pilvinä asuttuihin rantaseutuihin ja laaksoihin. Koko ilma pimenee mustaksi tai ruskahtavaksi, tuskin eteensä näkee. Pöly tarttuu vaatteisiin, sitä tulee silmiin, suuhun, sitä asettuu paljaille ihopaikoille ja tunkeutuu suljettuihin astioihinkin, sillä se pääsee melkein näkymättömistä raoista sisään. Se turmelee islantilaisen niukat ruokavarat ja muuttaa maidon hänen maitokamarissaan iljettäväksi liejuksi. Toisinaan kova myrsky repii tunturien kupeilta kiviäkin matkaansa, vyöryttää suuremmat alas laaksoon ja kohottaa pienemmät ilmaan, josta ne satavat rantamaassa laitumille.

Islannin ilmanala on verrattain sateista ja kosteaa. Syys ja talvi varsinkin ovat sateiset, kevät ja kesä kuivemmat. Joka kolmas päivä on sadepäivä, mutta pilvessä on taivas paljon enemmänkin. Aivan päivänpaisteisia selkeitä päiviä on vain kesäsydännä. Sumut ovat yleisiä; kun rannikolle ajautuu jäitä, ovat maat viikkoja yhteen mittaan sumun kääreissä. Sumut ovat kylmät ja koleat. Mutta kun tuuli kääntyy maan puolelle, niin ne hälvenevät. Silloin on maanrannoilla usein kirkas sää, vaikka meri vähän matkan päässä on kauttaaltaan usvan peitossa.

Islannin säitten omituisuuksia on, että samaan aikaan voi eri osissa saarta vallita aivan erilaiset säät. Sama tuuli, joka yhdessä paikassa on maatuuli, on nimittäin vastakkaisella, rannalla merituuli. Usein vuorijonot kahden läheisen vuononkin välillä kokonaan kääntävät ilmat. Vuorijonon tuulipuolella myrskyää ja sataa, tuulensuojan puolella on tyyni ja kuiva ilma. Pohjoistuulilla on pohjoisrannalla sumuiset, koleat säät ja kesälläkin voi sataa lumiräntää, etelärannalla sitä vastoin ovat ilmat silloin selkeät ja tyynet. Etelätuulella taas on etelärannalla sadetta, sumua ja tuulta, pohjoisrannalla taas selkeät ja lämpöiset ilmat. Jos Islanti olisi lakeata maata, niin ei erotusta sanottavasti tuntuisi, vaan sama sää kulkisi saaren poikki. Mutta Islanti on kauttaaltaan korkeata, tuulien täytyy mereltä maalle puhaltaessaan kohota melkoisesti. Kohotessaan ne jäähtyvät ja samalla satavat alas kosteutta, ylämaasta taas alaspäin laskeutuessaan lämpiävät ja kuivavat.

Mutta muutoin ovat Islannin säät tavattoman vaihtelevaiset. Kaiken kesää sateet ja auringonpaisteet vaihtelevat niinkuin keväällä. Keväällä ja syksyllä lisäksi sataa rakeita ja lunta, ja talvella taas käy toisinaan ukkoset.

Islantilainen on sen vuoksi tottunut tarkkaan säänmerkkejä huomaamaan. Hänen huomionsa enimmäkseen ovat sangen luotettavat. Mutta hänen toimeentulonsa usein riippuukin siitä, että hän ajoissa osaa ennustaa rajuilman ja kylmät ja varsinkin korjata heinänsä. Islannin vapausajalla oli säänennustuksen taito suurimpia viisauden lahjoja. Ilman tieto on ylen tärkeä kalastajillekin. Heidän täytyy voida edeltäkäsin arvata myrskyt, sillä muutoin he pienissä aluksissaan joutuvat merellä turmioon.

Vuodenaikain eroavaisuudet eivät ole Islannissa likimainkaan niin jyrkät. Ennen vanhaan oli tapana vain erottaa talvi ja kesä. Huhtikuun jälkipuoliskolla alkoi kesä, talvi lokakuun jälkipuoliskolla. Huhtikuun 18 ja 25 päivän välistä torstaita pidettiin »ensimäisenä kesäpäivänä», ja sitä vieläkin kautta saaren samana juhlitaan, vaikka kesä harvoin silloin vielä on voimaansa näyttänyt ja lumimyrskyt ja pakkaset vielä ovat tavallisia vieraita. Mainittuna torstaina on yhä vielä tapana toivottaa toiselleen »hyvää kesää» ja antaa lahjoja, »kesälahjoja». Silloin pannaan toimeen kaikenlaisia kisoja ja huveja taivasalla, jos nimittäin sää on semmoista, että voidaan ulkona oleskella.

Huhtikuun lopulla on etelämaalla lumi tavallisesti sulanut laaksoista ja ruoho alkanut orastaa. Pohjoisrannalla sitä vastoin on silloin vielä paksut kinokset, jotka vasta kesäkuun lopulla merenrannaltakaan katoavat. Mutta usein on kesä sangen lyhyt ja kylmä. Talvi alkaa lokakuun loppupuoliskolla, tuoden mukanaan myrskyjä ja lumituiskuja ja vahvat pimeät. Mutta milloin pohjoisrannalla on kesällä, vielä elokuun lopullakin ajojäitä, silloin ei sillä puolella ole kesää kuin nimeksi, toinen talvi melkein huomaamatta toistaan jatkaa. Merestä on silloin usein hyvä saalis, mutta maalla tulee kato.

Ulkomaalaiset, jotka Islannissa käyvät ja enimmäkseen ovat kotoisin paljon eteläisemmistä maista, ihailevat saaren outoja valaistuksia. Pohjoisrannalla aurinko juhannuksen aikaan on vuorokauden umpeensa taivaalla, matalimmillaan ollessaan näyttää paikallaan lepäävän meren pinnalla, viileänä ja säteettömänä, kunnes se jälleen alkaa nousta ja lämmittää. Etelämpänäkään ei kesällä ole yötä, iltaruskot sulavat aamuruskoihin ja päivä liittyy päivään. Talvella on sitä mukaan pimeätä, mutta Islannin ilman puhtaus vaikuttaa, että kuutamo talvella on erinomaisen kirkas, niin kirkas, että sen valossa voi kirjaa lukea, ja kuu silloin vuorostaan kiertää taivaan kantta niin, että se tuskin ennättää ensinkään mailleen mennä. Ja pitkät hämärät jatkavat päivää, niinkuin yleensäkin pohjoisissa maissa. Talviyöt eivät sen vuoksi ole likimainkaan niin pimeät, kuin saattaisi luulla.

Mutta Islannin taivaalla on vielä toisia ilmiöitä, jotka täyttävät muukalaisen ihmetyksellä. Aamuruskot ja iltaruskot ovat verrattoman kauniit. Eräs tutkimusmatkustaja niistä kertoo: »Mutta aamu- ja iltaruskot kieltämättä ovat Islannin ihanimpia ilmiöitä. Ei ainoastaan se puoli taivaasta ole hehkuvissa väreissä, jolla aurinko nousee ja laskee, vaan koko taivaankansi rusottaa kullankarvaisessa hohteessa ja mitä ihmeellisimmät pilvimuodostukset kummine vaihtelevine värineen vaivuttavat meidät sanattomaan ihailuun. Tuntuu siltä, kuin luonto juhlapäivän aattona leikillä loisi taivaalle kaikenlaisia haaveellisia ilmiöitä, huvittaakseen ihmistä milloin väännellyillä pilakuvilla, milloin ilmavilla kaukomaisemilla. Ainoastaan se, joka on Sveitsissä nähnyt Alppiruskon, voi saada likimain käsityksen Islannin aamu- ja iltaruskoista. Mutta Islannin auringonlasku on verrattoman paljon kauniimpi, sillä se ei tyydy vain korkeimpiin vuorenhuippuihin, kuten Sveitsissä, vaan valaa purppuraisen rusotuksen koko maisemalle ja kestää paljon kauemmin kuin Sveitsin ilmiö. Tosin Länsi-Islannin korkein vuori, lumen ja jään peittämä Snaefellesjökul pitkällä niemellään kohoo vain puolet siitä kuin Gotthardin vuori, mutta sen sijaan rusottaa sen merestä kohoova keila ylt'yleensä auringon laskiessa ja se on kaiken kaikkiaan näkö, jonka vertaista harvassa muualla näkee. Juhannuksen aikaan se näkyy Faxavuonoon ihanimmassa loistossaan. Jyrkästi eroaa häikäisevän valkoisesta Snaefellesjökulista tumma kömpelö Esja, mustan basaltin päällä siellä täällä tähteitä talven valkovaipasta. Sen takana kohottaa Akrafell rosoista lakeaan ja parin saaren välitse soudellessamme näemme vielä, taaksemme katsoessamme, etelässä Reykjavikin takaa Seltjarnarnesin pitkän aaltoilevan tunturiselänteen, kaikki poistuvan auringon ruskoissa. Niiden kaikkien valkoiselle otsalle päivä painaa jäähyväissuutelonsa ja katoaa sitten Esjan taa, koko taivaankannen loistaessa ihanimmin värein. Hiljaisuus on äänetön, äänetön kuin ainoastaan pohjolassa. Airojen herättämät kareet vain lipottavat veneen laitaa vastaan, muuta ei kuulu, joka häiritsisi tämän pohjanperäisen maiseman ylevää hiljaisuutta. Tällä pohjolan levolla on joku sanomaton tenho. Sen keskellä käsitämme, kuinka Islannin runoilijat siitä viehättyivät lauluihin, jotka ovat pohjolan runouden jaloimpia tuotteita. Käännämme jälleen veneemme maihin päin. Tuskin olemme jalkamme astuneet kiviselle rannalle ja kääntyneet vielä kerran katselemaan tarumaisessa valaistuksessa uinuvaa luontoa, niin huomaammekin tunturien hehkuvan rusotuksen jo kaikkialta kadonneen, värikkäitten pilvien jo muuttaneen lännen taivaalta idän taivaalle ja niitten joukosta auringon uudelleen kohoovan taivaalle. Onkin jo aamu. Aurinko laski Esjan läntiselle puolelle, sen itäiseltä puolelta se jälleen nousee, tuskin paria tuntia kestäneen yön jälkeen. Ja tämä yökin oli valoisa kuin päivä.»

Monta muuta kaunista ilmiötä on Islannin taivaalla. Niistä saa omituisen sielukkaisuuden ja ylhäisen haaveellisuuden saaren jylhä ja synkkä luonto. Toisinaan näkyy auringon ympärillä yhdeksänkin harha-aurinkoa kehineen ja kehänkappaleineen, usein on sekä auringon että kuun ympärillä värikkäät sapet. Talvella ovat revontulet harvinaisen loistavat ja suuressa määrin valaisevat talviöiden pimeyttä. Omituinen, meillä tuntematon ilmiö on meriloisto, joka usein näkyy rannikolla. Meren päällä silloin häälyy omituisia hohtavia pilviä, jotka saavat valonsa meren loisteesta, fosforescensi-ilmiöstä. Mutta islantilaiset kalastajat luulevat pilvien saavan valonsa suurien rantaa lähestyvien silliparvien kajastuksesta. Erinomaisen kauniit kangastukset kuuluvat niinikään Islannin luonnon viehätyksiin. Niitä nähdään monessa paikassa sisämaassa, esim. Thingvalla-järven seuduilla.

Olemme tähän saakka oleskelleet ainoastaan rannikolla, jossa tunturien juurella ovat alavat ruohomaat ja asutukset. Mahtavina muureina kohoo kapeasta rantavyöstä saaren varsinainen runko. Koko sisämaa on laaja ylänkö, lännestä matalampi, itäpuolelta korkeampi. Se on jotenkin yhtenäinen kappale, vaikka tosin vuonot leikkaavatkin siihen syvälle joka puolella paitsi etelärannalla, ja vuonojen päistä vielä laaksotkin.

Ainoastaan Lounais-Islanti on matalampaa maata. Siellä sen vuoksi on asutuksia kauempanakin merenrannasta. Muutoin on koko sisämaa kauttaaltaan autiota. Ilmanala, joka jo rannikolla on kolkkoa, on sisämaassa niin kylmää, ett'eivät siellä viihdy muuta kuin kaikkein vaatimattomimmat kasvit. Islannin sisäosat ovat autiointa, mutta samalla ihmeellisintäkin erämaata, mitä niin pohjoisissa seuduissa on koko maan pinnalla. Tuntureilla on laajat jäätiköt, joitten rinnalla Norjan suurimmatkin jäätiköt jäävät vähäisiksi, ja niiden rinnalla tulivuoria, laavaerämaita ja kuumia lähteitä. Maajää-ilmiöt ja tuliperäiset ilmiöt ovat siellä ihmeellisemmässä yhteydessä kuin missään muualla maan päällä.

Islanti onkin jo vanhastaan tunnettu tulivuoristaan, laavavirroistaan, lämpöisistä lähteistään, lieju-vulkaneistaan ja maanjäristyksistään. Ken ei olisi kuullut Heklasta ja Geisiristä. Jo keskiajalla Islannin tulivuoret olivat maineessa kautta Europan. Niistä oli liikkeellä mitä ihmeellisimpiä juttuja ja vanhoissa munkkikronikoissa ja teologisissa kirjotuksissa erikoisella nautinnolla kerrottiin niistä kamalia juttuja. Heklaa pidettiin helvetin porttina ja luultiin sen lieskassa näkyvän tuomittujen sieluja, joita kärvennettiin helvetin tulessa. Merimiehet väittivät nähneensä Islannin merellä aavelaivoja mustin purjein, joissa kadotukseen tuomittuja sieluja vietiin Heklaan. Melankhtonin vävykin kertoi vielä, että Heklan ympäristössä penikulman piirissä saattoi kuulla, kuinka tuomitut sen sisässä vaikeroivat pimeyden ruhtinaan heitä kiduttaessa. Heklan liekeissä luultiin korppien ja aarnien lentelevän ja rääkyvän, ja kun niitä näkyi, niin tiesi se sotaa tai murhaa. Tämä käsitys Islannin tulivuorista piti kauan puoliaan, mutta saarella itsellään ne eivät ole antaneet aihetta sanottaviin taikaluuloihin.

Islannin on olemassa olostaan kiittäminen etupäässä näitä vulkanisia voimia. Se on rakennettu vanhoista ja uusista vulkanisista kallioisista. Merenreunassa tunturien seinämät ovat selvään portaalliset rakenteeltaan. Ne ovat muodostuneet laavapankoista, joita eri aikoina on valunut päällekkäin. Lähes kahdeksasosa saaren pinnasta on niin nuorien laavavirtain peitossa, ettei niille ole juuri mitään vielä päässyt kasvamaan. Täysi kahdeksasosa on maajäätikköjen peitossa. Loput sisämaan ylängöstä on soramaita, lentohietikoita, paljaita kallioita ja tuntureita. Syvänteissä on siellä täällä järviä ja soita. Ylängöillä ovat lumituiskut kesälläkin tavalliset ja säänmuutokset tapahtuvat äkkiä ja rajusti. Ainoastaan neljästoista Islannin koko pinta-alasta on alankomaata.

Suurin osa Islannista on muodostunut tummasta vuorilajista, jota sanotaan basaltiksi. Kun purjehditaan pitkin Islannin rannikkoa, varsinkin pitkin itärantaa, niin ovat basalttitunturien muodot hyvin silmiin pistävät. Mahtavina, noin 600 metriä korkeina muureina ne kohoovat rantavyöstä melkein äkkijyrkkään, päältä tasaisina, syrjässä siellä täällä rotkoja ja torneja. Nämä tunturimuurit ovat rakennetut sadastakin vaakasuorasta tai hieman kaltevasta kerroksesta, joita toisinaan toisistaan erottaa ohuet punaiset saumat. Basalttikerrokset ovat aikanaan olleet kukin vuorostaan sula laavavirta, joka on tulivuorista valunut. Punaiset saumat taas ovat tulivuorenpurkauksissa satanutta kuonaa ja tuhkaa. Basalttikerroksien syrjät vähän taantuvat sitä myöden kuin muuri kohoo, niin että koko tunturiseinämä näyttää suunnattomalta portaalta. Siitä syystä basaltteja ennen vanhaan sanottiinkin »trapiksi», vaikka tämä sana on joutunut pois käytännöstä. Alkuaan ovat basalttiylängöt olleet päältä aivan lakeat ja muodostaneet tasangon, joka on hyvin monesta päällekkäin valuneesta laavavirrasta vähitellen rakentunut. Vähitellen on meri aalloillaan murtanut reunoja ja leikannut ne jyrkiksi. Vuonoja ja laaksoja on muodostunut aaltojen ja jäävirtain vaikutuksesta, ja osaksi maan vajoamisenkin kautta. Ylätasanko on sen kautta vähitellen jakautunut teräviin selänteihin ja huippuihin, joista korkeimmilla on kesälläkin lunta. Nämä basalttirannat ovat kolkon ja synkän näköiset, mutta vuonoissa maiseman luonne on lauhkeampaa. Siellä on tunturien juurella matala vyö ja mehevän vihannista niityistä loistavat talojen valkoiset päädyt.

Toisin paikoin basalttivuorien mustia värejä keskeyttää vaaleammat rinteet ja kellertävät tai rusottavat kukkulat. Tämä vaaleampi väri ilmaisee toista purkautunutta vuorilajia, jota sanotaan »liparitiksi». Sitä on basaltin välissä siellä täällä, toisin paikoin suuriakin aloja. Basaltti on tulivuoresta valuessaan verraten vetelää. Se leviää sen vuoksi helposti laajalle alalle, jota vastoin liparitti on kankeata ja jää suuriksi röykkiöiksi. Liparitti on hyvin vaihtelevaa väriltään ja semmoiset vuoret, joissa se on vallitsevana, ovat sen vuoksi merkillisen moniväriset ja kirjavat. Missä liparitti on nopeaan jäähtynyt, siellä se muodostaa mustaa vulkanista lasia, »obsidiania», missä taas vesihöyryjen vaikutuksesta hyvin hottoa ja sienimäistä, siellä sen väri on vaaleata. Semmoinen liparitti on jokaiselle tunnettua hohkakiveä. Liparittilaavavirrat ovat etäältä nähden kuin suuria pikimustia kivihiiliröykkiöitä. Pinta on lasiterävää, kiiltävää ja kimmeltävää obsidiania, jonka väri jyrkästi eroo melkein lumivalkoisesta hohkakivikuonasta. Mutta sisältä laavavirta on harmaata taikka punaisenruskeata, ja pinta on täynnään suuria halkeamia, joita erottavat toisistaan terävät lasiharjanteet. Moisen laavavirran poikki on sangen vaikea kulkea. Syviä pimeitä rotkoja ja särmäisiä teräviä lasisärkkiä on toinen toisensa vieressä ja kynsin hampain saa niissä tepastella yli kulkiessaan. Toisin paikoin on liparittilaavavirroissa suuria kallionkappaleita, jotka purkaus on puolisulaneina tuonut mukanaan syvemmistä kerroksista. Semmoisia laavavirtoja on varsinkin itärannalla.

Keskellä Islantia on vielä kolmannen laatuista kallioista, jota sanotaan palagonittituffiksi. Se on vanhain tulivuorien purkamaa tuhkaa ja kuonaa, joka on kiintynyt kiveksi. Tämän kallioisen muoto ja väri vaihtelevat suuresti. Toiset tuffit ovat hyvin hienoa, toiset karkearakenteista kiveä. Tavallisesti ne ovat väriltään ruskeanpunaisia tai kellertäviä. Semmoiset tunturit, jotka ovat palagonittituffia, ovat hyvin rapautuvia. Tuuli, sade ja pakkanen niitä helposti hajottavat. Ne sen vuoksi enimmäkseen ovat matalia ja pyöreitä, jota vastoin basalttikukkuloilla on terävät särmät ja huiput. Palagonittituffi kulkee leveänä vyöhykkeenä saaren keskitse pohjoisesta etelään, ja melkein kaikki nykyiset tulivuoret ovat tässä vyöhykkeessä. Niissä seuduin, joissa perustus on tätä kallioista, on pinnalla sen vuoksi paljon kraatereita, tavallisesti monta samassa jonossa, ja laavavirtoja.

Erinomaisen vaihtelevaisia ovat kaikessa kaameudessaan ne ilmiöt, joita Islannin sisäosissa tapaamme. Kuumia lähteitä ja ilmaan suihkuvia geisirejä on kautta maan. Niistä ovat molemmat geisirit saaren lounaisosassa jo vanhastaan kaikille tuttavat. Ne ovat lähellä melkoista Hvitaata, verraten matalalla lakeudella, jonka vesi-ilmiöissä joka puolella näkee maanalaisen tulen vaikutuksia. Maasta kohoo valkoisia höyrypatsaita ja pieniä matalia vesisuihkuja, mutta molemmat pääsuihkut ovat verraten harvoin toimessa ja näyttävät aikovan kokonaan asettua. Ne maanalaiset voimat, jotka kautta vuosisatain ja ehkä vuosituhansienkin ovat Isoa geisiriä ja Strokkuria voimassa pitäneet, ovat uupumassa. Iso geisiri useimmiten pettää matkailijat, jotka nykyisin sen luo tulevat, ja ainoastaan keinotekoisella ärsytyksellä se saadaan purkautumaan. Jos nimittäin geisirin kitaan nakataan melkoinen määrä saippuaa, niin seuraa siitä purkaus. Nämä kuumat suihkulähteet ovat syviä kirnuja maan pinnassa, joitten seinät ovat piittyneet sileäksi vahvaksi kivennäiskuoreksi. Niitten vesi on pinnaltaan kiehuvaa ja sitä kuumempaa kuta syvemmällä. Syvemmällä nimittäin päällä olevan veden paino estää vettä höyryksi muuttumasta. Mutta kun alempien vesikerroksien kuumuus kohoo niin korkeaksi, että sittenkin vettä muuttuu höyryksi, niin tämä höyry kohottaa päällä olevaa vesipatsasta. Alempien vesikerroksien kantama kuorma samalla vähenee, ja seuraus siitä on, että suuret määrät ylikuumaa vettä äkkiä kuin räjähdyksen kautta muuttuu höyryksi. Vesi syöksyy päällä olevan veden läpi ja sinkoo ilmaan korkeana suihkupatsaana, taikka lukemattomina säteinä, mukanaan suuria pyöreitä höyrypilviä. Toisinaan säde kohoo kolmekymmentä metriä korkealle ja korkeammallekin. Purkaus uudistuu monta kertaa yhteen mittaan, kunnes kirnussa voimat ovat tasaantuneet ja vesi jälleen asettuu hiljalleen poreilevaksi pinnaksi odottamaan uutta purkausta, johon voi kulua viikkoja. Ilmiö on suurenmoinen, ja ne onnelliset, jotka sattuvat sen näkemään, saavat siitä elinajakseen muiston. Saippualla on se vaikutus, että se voi ärsyttää purkaukseen, ennenkun jännitys on kohonnut niin korkeaksi, että se luonnostaan tapahtuu, mutta silläkin keinolla on rajansa, ja saippuan käyttämisen jälkeen kuluu entistä pidempi aika, ennenkun luonnollinen purkaus uudistuu.

Ison geisirin vieressä on matala Pikku geisiri, jonka purkaukset eivät ole kuin vähäpätöisiä ison rinnalla, mutta joka sen sijaan toimii säännöllisesti kuin kellolaitos. Se on erinomaisen soma, vaikk'ei jätäkään yhtä mahtavaa vaikutusta kuin iso naapuri, jonka purkauksille vielä ankara maanalainen meteli, jyrinä ja kumeat pamaukset antavat mahtia.

Vieressä on vielä kolmas geisiri, »Strokkur» nimeltään, joka aikanaan oli milt'ei Isoakin geisiriä mahtavampi. Se taas oli merkillinen siitä, että sen saattoi ärsyttää keinotekoisella tavalla purkaukseen, kun sen alaspäin kapenevaan kirnuun syyti kaikenlaista rojua, maata, turpeita ja kiviä. Kun kirnu siten oli alapäästä tukittu, niin ei tavallisesti tarvinnut kauaakaan odottaa, ennenkun Strokkur kamalalla ärjynällä ja maanalaisella jyrinällä syyti suihkunsa ja höyrypilvensä suunnattoman korkealle ilmaan, karistaen samalla kurkustaan kaikki liika-aineet, mitä siihen oli vieritetty. Ilmiö tuotti niille, jotka sen näkivät ja jotka vallattomuutensa kautta olivat olleet hirviön raivonpurkaukseen syypäät, vilpitöntä iloa. Joskus sattui Strokkurin kitaan putoamaan lehmä, lammas tai hevonenkin, tarkastellessaan liian syvissä mietteissä laidunta, taikka ehkä yrittäessään kirnusta vettä juoda. Kauaakaan ei tarvinnut odottaa, ennenkun Strokkur suurella raivolla ja melulla nakkasi elukan takaisin maan pinnalle ja aina valmiiksi keitettynä. Mutta Strokkuria lienee niin paljon näillä ärsytyksillä kiihotettu, että se lopulta vihasta halkesi. Kirnun seinät arvatenkin liian suuresta höyrypaineesta särkyivät. Sen jälkeen se on ollut alallaan ja nykyisin saa sen kitaan syytää vaikka kuinka paljon turpeita ja kiviä, ilman että hirviön uni häiriytyy. Vesikin on jäähtynyt, vaikkapa pakkanen ei vielä pääsekään sen pinnalle kanttaan rakentamaan.

Tavallisia kuumia lähteitä on Islannissa lukemattomia, jotka eivät suihkua. Muun muassa on Reykjavikin laidassa kuuma lähde, jossa kaupunkilaiset pesevät pyykkinsä, tarvitsematta ensinkään pitää huolta veden lämmittämisestä.

Kuumat lähteet ja suihkut ovat viattomia ilmiöitä. Viattomia ovat hiilihappolähteetkin, vaikka ne, samoin kuin edellisetkin, todistavat seudun tuliperäisyyttä. Hiilihappolähteitä on varsinkin sillä niemellä, joka on Faxa-vuonon pohjoisena laitana. Vielä lähempää sukuperää tuliperäisten ilmiöitten kanssa ja kaiken kaikkiaan niitten ikävimpiä ilmauksia ovat rikkilähteet. Kuumilla rikkilähteillä on suuri teho kallioisiin. Ne liuottavat kivennäiset ja muodostavat niistä aivan uusia lajeja. Niitten seuduilla sen vuoksi on kiehuvia liejuallikoita, jotka ovat iljettäviä nähdä. Islannin sisäosissa ovat eräässä seudussa, jossa harvoin käy ihmisiä, suurimmat kaikista liejuvulkaaneista. Ne ovat Kerlingar-tunturien seuduilla ja löydettiin vasta muutama vuosikymmen takaperin.

Kerlingar-tunturit ovat vaaleata liparittia ja noin 1,000 metrin korkuiset. Ne ovat sen vuoksi osaksi maajäätiköitten peitossa ja siellä täällä valuu laaksoihin pieniä glaciereja. Thoroddsen, Islannin maantieteen ja geologian kuulu tutkija, kertoo käynnistään näillä tuntureilla: