Part 7

Lönnrot voi näin ollen työtä jatkaa. Ennenkuin oli saanut lääkärilukunsa loppuun, hän teki vielä matkan, nyt, kuten edelliselläkin kerralla, päämääränä Vienan Karjala. Mutta sinne hän ei päässyt vieläkään. Kuusamosta hänet kutsuttiin koleralääkäriksi Helsinkiin, sillä tämä rutto oli alkanut maassa raivota. Seuraavalla kerralla vasta hän pääsi rajan taa, mutta ei tällöinkään osunut parhaille laulumaille. Pian hän sitten, tultuaan nimitetyksi piirilääkäriksi Kajaaniin, asettui vakinaisesti runoalueiden läheisyyteen. Itsessään ei Kajaani ollut mikään hauska paikka. Mutta runosaaliille oli paikka hyvä. Virkamatkoillaan hän tapasi aina jonkun runopätkän, laulun, arvoituksen ja Kajaanin markkinoille tuli väkeä hyvinkin kaukaa, joukossa runolaulajiakin. Heitä hän laulatti, heiltä hän kyseli selityksiä outoihin sanoihin, joita hän keräämissään runoissa tapasi. Ja heiltä hän kuuli kaukaisilla seuduilla asuvista runolaulajista, joita hän sitten matkoille päästyään saattoi etsiä ja laulattaa.

Runoja oli Lönnrotille kertynyt melkoisesti. Ne hän aikoi julaista samantapaisissa vihoissa kuin »Kantele» ennen. Sitä varten hän rupesi järjestelemään runoja. Tällöin hän huomasi, että monissa runoissa puhuttiin samoista taruhenkilöistä, milloin Väinämöisestä, milloin Ilmarisesta, milloin Lemminkäisestä. Niistähän voi jokaisesta saada enemmän tai vähemmän täydellisen esityksen. Ensi työkseen hän rupesi sovittamaan yhteen Lemminkäisestä kertovia runoja. Kun työ oli tehty, oli saatu koko kaunis tulos: 825 säettä pitkä runoelma. Tästä innostuneena hän aikoi heti sovitella yhteen Väinämöistä ja Ilmarista käsittelevät toisinnot. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti sen tehdä, hän pääsi käymään parhaille runomaille Vienan lääniin. Vuokkiniemen Vuonnisen kylässä hän tapasi kaksi erittäin hyvää runolaulajaa: Ontrei Malisen ja Vaassila Kieleväisen. Nämä lauloivat hänelle niin pitkiä ja täydellisiä runoja, että hän katui, ettei jo ennen ollut näille maille mennyt. Paitsi sitä, että Kieleväinen lauloi runoja, hän kertoi suorasanaisesti yhtä ja toista Väinämöisestä. Näin Lönnrot sai entistä elävämmän käsityksen siitä, minkälaiseksi Väinämöinen oli kuviteltava. Tätä sankaria koskevia runoja hän sai niin paljon, että järjestettyään ja soviteltuaan ne niistä syntyi 1721 säettä pitkä runo.

Eri sankarien kuvauksia näin kootessaan hän tuli huomaamaan, etteivät ne ole toisistaan jyrkästi erotettuja, vaan esim. Väinämöistä käsittelevissä runoissa puhutaan Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.n.e. Kun jossain runossa kerrottiin jokin Lemminkäisen teko, mainittiin toisessa runossa Väinämöinen, Ilmarinen tai joku muu sankari saman teon suorittajaksi. Kaikki runot kuuluivat siis tavallaan yhteen, olivat osia samasta kokonaisuudesta, vaikka eri runolaulajat, jotka tätä kokonaisuutta eivät täysin tunteneet, koska kenenkään muistin varassa ei voinut niin paljon runoja pysyä, taisivatkin ainoastaan vähäisiä osia siitä ja itse lisäillen siihen, mitä eivät muistaneet, sotkivatkin asioita sekaisin. Lönnrot käsitti nyt tehtäväkseen sovittaa hajanaiset, näennäisesti hyvinkin erilaiset ja ristiriitaisia ajatuksia sisältävät runot niin yhteen, että niistä jälleen syntyisi kokonaisuus. Kauan jo oli tämä ajatus hänen mielessään kytenyt hämäränä. Viimeisen keräysmatkan runsas saalis ja Vaassila Kieleväisen kertomukset olivat tätä ajatusta paljon kirkastaneet ja täynnä intoa hän nyt ryhtyi sitä toteuttamaan. Syntyisi kenties samallainen suomalaisen kansallishengen luoma kuin oli kreikkalaisilla ja joillakuilla muilla kansoilla. Niin järjesti hän kaikki sankareita käsittelevät runot yhteen ja niistä muodostui ensimäinen Kalevala-laitos »_Runokokous Väinämöisestä_», joka sisälsi kokonaista 16 runoa. Sitä ei painettu. Hän lähetti kyllä sen Kirjallisuuden Seuralle, mutta pyysi samalla, että painattaminen lykättäisiin siksi, kunnes hän vielä kävisi Vuokkiniemessä kuulemassa sellaisten runolaulajain tietoja, joita hän edellisellä matkallaan ei ollut tavannut.

Uudella matkallaan hän sai kuulla Arhippa Perttusta, suurinta runolaulajaa. Lönnrotin kertomuksen mukaan tämä »ukko oli silloin 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa. Kaksi päivää umpeensa, vähän kolmattakin, hän askarrutti minua runojen kirjoittamisella. — — — Kuka tietää, olisinko toiste enää tavannut ukkoa hengissä; ja jos hän olisi ehtinyt muuttaa tuonen tuville, olisi hänen kanssaan melkoinen osa ikivanhoja runojamme vaipunut hautaan.»

Niin kertyi taas paljon runoja. Ne oli sovitettava entisten joukkoon »Runokokoukseen». Vähäinen ei ollutkaan työ, sillä uusista runoista teos paisui toisen verran laajemmaksi. Lähes vuoden kuluttua, _helmi k. 28 p. 1835_, valmistui käsikirjoitus, jonka nimeksi nyt pantiin »_Kalevala_ taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinaisista ajoista». Se sisältää 32 runoa. Entinen nimi, »Runokokous Väinämöisestä» oli hyljättävä, koska runojen sisältönä ja aiheena ei suinkaan ollut yksinomaan Väinämöinen. Näin syntyi meidän »Vanha Kalevalamme» ja sen muistoksi vietetään nytkin helmikuun 28 päivää Kalevalan päivänä koko maassa.

Nykyinen käytännössä oleva »Uusi Kalevala» ilmestyi 1849. Kun »Vanha Kalevala» oli valmistunut, ei Lönnrot siihen työtänsä jättänyt, vaikka hänen siihen asti tekemänsä työ jo oli tehnyt hänestä »suuren». Hän teki vielä useita pitkiä matkoja keräten lisää runoja, arvoituksia, sananlaskuja, loitsuja ja sanoja. Saipa hän nuorempia miehiä auttamaan itseään. Eräs heistä, joka oli hänellä apuna sanakirjan teossa, osui uusille rikkaille runoalueille. Ilomantsista hän tapasi erittäin taitavan runolaulajan Simana Sissosen, jolta hän sai useita kymmeniä uusia runoja. Inkerinmaalta hän sai myöskin paljon ennen tuntemattomia, varsin arvokkaita runojaksoja. Täten Lönnrotille kertyi niin paljon uusia runoja, että kävi mahdolliseksi muodostaa Kalevalasta entistä paljoa suurempi laitos. Uutta Kalevalaa kokoonpannessaan hän menetteli vielä vapaammin kuin edellistä laitosta toimittaessaan. Virheelliset säkeet hän korjasi, kertovaisten runojen väliin hän pisti entistä useampia loitsuja, laulurunoja ja sananlaskuja, tehden näin Kalevalan entistä väririkkäämmäksi ja kauniimmaksi. Kalevala tuli siten eriämään siitä muodosta, joka runoilla oli kansan niitä laulaessa. Mutta sittenkin Kalevala on kokonaan kansanhengen tuotetta. Lönnrot ei ole pannut siihen omaansa muuta kuin sinne tänne jonkun yhdistävän säkeen, sellaisen kuin »Sanoi vanha Väinämöinen», »Siitä tuon sanoiksi virkki», saadakseen kertomuksen yhtenäisesti juoksemaan. Hän on vain järjestänyt eri tahoilta kuulemiaan runoja samalla tavalla kuin tekivät kaikki runolaulajat. Sellaisena runolaulajana hän itseään pitikin. Erotus muiden runolaulajain ja hänen välillään oli vain se, että hän taisi paljon enemmän runoja kuin muut, hänen kun ei tarvinnut turvautua yksin muistiinsa, vaan hän kirjoitti paperille kaikki kuulemansa runot.

Jos runot olisi kaikkine toisintoineen julaistu alkuperäisinä, olisi kirjalla ollut suurempi tieteellinen arvo, mutta viehätys, minkä nyt sitä lukiessamme saamme, olisi siltä suureksi osaksi puuttunut. Hän tahtoi kirjasta ennenkaikkea semmoisen, että kaikki sitä mielellään lukisivat. Silloin vain sillä olisi arvoa kansankirjana. Kaikkien toisintojen julkaisemista ei siihen aikaan voitu ajatellakaan. Ilmankin »Uusi Kalevala» tuli sisältämään 50 runoa, niissä 22,795 säettä. Ajan kirjalliseen harrastukseen nähden se oli suuri yritys. Vasta meidän päivinämme suunnitellaan kaikkien tähän asti koottujen toisintojen painattamista ja kertyy niitä noin 1 miljoona säettä — se on tutkijoita varten, tavallinen ihminen ei sellaisella teoksella tee mitään, eikä moni sitä voisi hankkiakaan, sillä sen hinta on 400 mk.

Näin valmistui Kalevala. Se on merkkitapaus Suomen kansan historiassa. Jos jokin suuri runoilija olisi luonut sellaisen mahtavan teoksen, jossa kuvataan kansan elämää niin sattuvasti, olisi se ihmettelyä herättävä tapahtuma. Paljoa ihmeellisempi on Kalevalan syntyminen. Tätä pitkän pitkää, monta sataa kirjan sivua käsittävää kertomarunoa ei ole kirjoittanut mikään runoilija, vaan sen luomisessa on ollut osallisena koko Suomen kansa. Itse kansa on sen runoillut. Kalevalan runot on koottu etupäässä Venäjän Karjalasta ja Itä-Suomesta. Mutta aikaisemmin on runoja osattu muuallakin. Polvesta polveen kulki runotaito, paikasta toiseen leveni. Yksityiskohdat runoissa ovat aina vähän kerrallaan muuttuneet, mutta perusaiheet ovat jotenkin samoina säilyneet. Näin ovat aikojen kuluessa runoihin antaneet aiheita kaikki heimot, koko kansa on niihin henkensä pannut.

Siksi Kalevalassa ilmenee koko suomalaisen kansanhengen omituisuus. Siinä kuvastuu suomalaisten sisällinen maailma, heidän uskontonsa ja elämänsä. Siinä esitetään selvästi ja kauniin värein kaikki se, mikä suomalaista ympäröi jokapäiväisissä oloissa tai juhlahetkinä: Suomen kaunis luonto, hänen asumuksensa ja muut rakennuksensa, kotielämänsä, kulkuneuvonsa, taloustarpeensa, pukunsa, tapansa, työkalunsa, aseensa. Sanalla sanoen, koko kansan elämä ja tavat kuvataan siinä ilmielävinä. Ne perusominaisuudet, joita oli Kalevalan henkilöillä, ovat vieläkin vallitsevina suomalaisessa kansanluonteessa, niin että sieltä opimme tuntemaan itseämmekin alkuperäisyydessämme.

Sellaisia kertomarunoja kuin Kalevala ei ole monella kansalla. Kun Kalevalaa käännettiin muille kielille ja oppineet siihen tutustuivat, herätti se ihastusta kaikkialla sivistyneessä maailmassa. Sellaista oli halveksittuna, korvessa köyhänä elävä Suomen kansa kätköissään luonut. Nähtiin kuinka ylevissä ajatuksissa tämä kansa oli askarrellut, millaista kauneutta se kaikkialla näki.

Käännösten kautta tutustui Kalevalaan myöskin maamme sivistynyt ruotsinkielinen väki. Kalevala lähensi sitä varmasti paljon suomalaiseen kansaan ja avasi monen silmät näkemään maan suomalaisessa väestössä muutakin kuin halveksittavaa ja tietämätöntä joukkoa. Kalevalan kauneus herätti monessa heistä rakkauden siihen kansaan, joka oli Kalevalan luonut. Siten Kalevala teki samaa suomalaiskansallista herätystyötä, jota Snellman voimakkailla kirjoituksillaan saarnasi ja jota Runeberg teoksillaan edisti.

Kalevalan ilmestyminen kohotti suuresti suomalaisten arvoa ja nosti jokaisen suomalaisuuden ystävän päätä. Kalevala osotti, että Suomen kansalla oli paljon hengenaarteita. Tuomalla ne päivän valoon, kehittämällä henkisiä kykyjään yhä edelleen, se voi Kalevalan lisäksi tuoda vielä paljon muuta maailman yhteiseen sivistysaartehistoon, tuoda sinne sellaista, mitä muilla kansoilla ei ollut. Se, että suomalaisilla oli Kalevalassaan tarjottavana lisiä maailman sivistykseen, nosti paljon heidän itsetuntoaan ja arvoaan. Tämän kansan ei tarvinnut aina ja yksinomaan lainata toisten sivistystä, sitä jäljitellä ja sillä elää, sekin voi jotain antaa, sekin voi luoda jotain omintakeista ja itsenäistä.

Nyt me tiedämme kuinka hedelmällisesti Kalevala on vaikuttanut koko sivistyselämäämme. Puhumatta laisinkaan sen merkityksestä kansalliselle heräämiselle ja sitä tietä ilmenevästä välillisestä vaikutuksesta, tarvitsee vain mainita, kuinka äärettömän paljon kirjakielemme, sivistyksemme tulkki, on rikastunut Kalevalasta, joka toi kirjakielen käytettäväksi rikkaan varaston uusia sanoja, lausetapoja ja sanakuvia. Tässä suhteessa se on edelleen ehtymättömänä lähteenä. Monia suomalaisia taiteilijoita on Kalevala innostanut luovaan työhön. Niinpä sen henkilöitä ja tapahtumia ovat kuvanneet suurimmat taiteilijamme, kirjailijat, maalarit, kuvanveistäjät, säveltäjät.

Kalevala on ollut ja on yhä edelleen suomalaisen kansallistunnon ylpeys ja lujin kulmakivi suomalaisen sivistyksen rakennustyössä. Ja Kalevala on kantanut Suomen nimeä kauimmas ulkomaille.

Muita kansan suusta koottuja teoksia.

Runonkeräysmatkoilla liikkuessaan Lönnrot sai paljon muitakin runoja kuin kertovaisia, jotka hän oli sovittanut Kalevalaan. Varsinkin _laulurunoja_ kertyi runsaasti. Näitä viimeksi mainittuja kootakseen Lönnrot teki pari erikoista matkaakin. Tulokset hän sitten järjesti kokoelmaksi nimeltä »_Kanteletar_, elikkä Suomen Kansan Vanhoja lauluja ja virsiä». Nämä laulut kuvastavat herkimmällä tavalla suomalaisten tunne-elämän liikehtimistä ja väreilemistä. Milloin ne kertovat laulajainsa ilomielestä, milloin sydänsurusta, milloin suurista tai vähäisistä huolista; äiti niitä laulellen pienokaisensa uneen tuudittaa tai rakastunut nuorukainen niillä ikäväänsä viihdyttää. Mikä niiden sisältönä kulloinkin lienee, aina ne soivat yhtä vienosti, aina tulkiten kansan sielun parhaita, kauneimpia ominaisuuksia. Laulakaamme:

»Ikävät on illat pitkät, apiat on aamuseni, ikävät on yötkin mulla, ajat kaikki katkerimmat»,

ja tuntuu siltä kuin ikävä omaan sieluumme pyrkisi, kaiho mielemme täyttäisi. Laulujen tunnelma on niin välitön, että tullessamme kosketuksiin sen kanssa joudumme sen valtaan.

Kanteletarta järjestäessään Lönnrotin ei tarvinnut useampia lauluja yhteen sovittaa saadakseen niistä täydellisempiä. Tällaisesta yhdistelemisestä eivät laulut olisi parantuneet hiukkaakaan. Päinvastoin ne olisivat menettäneet luonnollisen välittömyytensä ja viehätyksensä. Lönnrot itse sanoikin, että »ei yksikään kukka ole arempi vierasta koskemista suhteen kuin kansanlaulut». Millaisina kansa ne lauloi, sellaisina ne oli julaistava.

Kansan suusta kuuli Lönnrot vielä lukemattoman määrän sananlaskuja. Ne hän julkaisi yhdessä paksuna kirjana _Suomen Kansan Sananlaskuja_. Tämä kokoelma sisältää yli 7 tuhatta sananlaskua. _Suomen Kansan arvoituksia_ hän kokosi ja julkaisi enemmän kuin puolitoista tuhatta. Vielä julkaisi hän _Suomen Kansan muinaisia Loitsurunoja_, joista myöskin tuli paksu kirja.

Sanomalehtimies.

Ihmeelliseltä tuntuu, mihin kaikkeen Lönnrot ehti. Hän hoiti lääkärinvirkaansa, saaden tosin ajoittain virkavapautta, teki pitkän pitkiä runonkeräysmatkoja, vuosikausien uutteruutta vaativina töinä järjesti ja julkaisi keräyksensä ja sen ohessa toimitti sanomalehtiä. Hänen ensimäinen lehtiyrityksensä oli _Mehiläinen_. Vaikka se ilmestyi ainoastaan kerran kuussa, antoi se kyllin puuhaa, kun lehti painettiin Oulussa ja hän itse asui Kajaanissa ja posti näiden kaupunkien välillä kulki siihen aikaan kerran viikossa. Lehdessä Lönnrot tarjosi helppotajuista ja herättävää lukemista kansalle. Mutta tilaajia oli lehdellä vähän. Tilausmaksuista kertyi suunnilleen puolet lehden painatus- ja lähetyskustannuksista. Selvää rahallista tappiota se tuotti noin 350 ruplaa vuodessa ja toimitustyö jäi kokonaan palkitsematta. Näin vaikeista oloista huolimatta Lönnrot jatkoi lehden toimittamista, kunnes rettelöt viranomaisten ja lehden painajan välillä pakottivat lopettamaan työn. Jonkun ajan kuluttua Lönnrot ryhtyi uudestaan julkaisemaan sitä painattaen lehden Helsingissä, mutta tilaajain vähälukuisuuden vuoksi lakkasi se tälläkin kertaa pian.

Oltuaan tehokkaasti avustamassa kansallista sivistystä palvelevaa aikakauskirjaa _Suomi_, hän perusti Snellmanin kanssa Kuopioon _Kirjallisuuslehden_ (Litteraturblad), kun Snellmanin siihen asti toimittama lehti »Saima» oli lakkautettu. Ystävälleen tahtoi L. olla avuksi.

Kun 1850 oli annettu kielto käyttää suomenkieltä muissa kuin uskonnollista hartautta tai taloudellista hyötyä tarkoittavissa kirjoituksissa, lamautti se suomalaisen sivistyksen ystävät kokonaan. Lönnrot yksin uskalsi rohkeasti työhön käydä. Taloudellista hyötyä voi kansalle tuottaa monellaisia asioita koskevilla neuvoilla. Niinpä hän ryhtyi julkaisemaan Oulun Viikko-Sanomia. Ja vaikka sensuuri oli tavattoman ankara, mielivaltainen ja pikkumainen, ei hän siitä valitellut. Päinvastoin: »kaukana meistä olkoon näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä ei muka olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikko-Sanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan, niin kauan kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi.» Ei etsinyt se mies itselleen puolustusta toisten moittimisesta. Kelpaisipa meidän päiviemme sanomalehtimiesten ottaa esimerkkiä.

Opettavaisia kirjoja.

Kansan parasta aina katsovana Lönnrot koetti antaa kansalle hyödyllisiä neuvoja. Mutta ollen erittäin hyväntahtoinen hän ei asettunut jyrkästi kansan katsantotapoja vastaan, jolloin hänen neuvonsa olisivat herättäneet epäluottamusta. Kansan käyttämät puoskarit ja poppamiehet »katsoivat» aineet, joita he antoivat taudin karkoittamiseksi, rakkauden nostattamiseksi tai muuhun sellaiseen tarkoitukseen. Kun Lönnrot määräsi lääkkeitä sairaille, kysyttiin häneltäkin, oliko hän »katsonut» voiteet. Hän silloin selitti »katsovansa» niitä kotona isomman määrän yhdellä kertaa. Näin Lönnrot sai annetuksi oikeita neuvoja ja niihin uskottiin ja niitä seurattiin. Siksipä hänen kirjansa _Suomalaisen talonpojan kotilääkäri_ tuli erittäin suosituksi. Myöhemmin hän kirjoitti vielä aiheesta »Minkätähden kuolee Suomessa niin paljon lapsia ensimäisellä ikävuodellansa».

Kajaanin ympäristö on köyhää seutua. Viime kesänä siellä syötiin pettuleipää ja niin kai tehdään tälläkin hetkellä. Lönnrotin aikoina kato ja nälkä olivat vieläkin tavallisempia. Matkoillaan hän näki kansan surkeuden ja toimitti suomeksi »Gustava Schartaun Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina». Samoille nälkämaille lähetti hallitus hänet kerran Helsingistä neuvomaan kadon kohtaamalle ja hädänalaiselle rahvaalle, kuinka jäkälästä voi paistaa leipää. Jotta hänen neuvonsa jäisivät pysyväisiksi, hän julkaisi neuvonsa pienenä kirjasena.

Suomenkielen tutkija ja kirjakielen rikastuttaja ja vakaannuttuja.

Sen lisäksi, mitä ennen on sanottu Lönnrotista suomenkielen tutkijana, mainittakoon, että hän julkaisi tieteellisiä kirjoituksia Suomen sukulaiskielistä vepsästä ja Inarin Lapin murteesta. Hän oli todella kielimies. Vieläpä niin suuressa määrässä, että häntä on sanottu Castréniin asti etevimmäksi suomenkielen tutkijaksi. Muu kuin kielimies ei olisi voinut suorittaa sellaista jättiläistyötä kuin suuren _Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan_ valmistaminen oli. Millainen kielentuntija Lönnrot oli, ei vielä käy selville, jos sanotaan, että hänen sanakirjassaan oli 160,000 sanaa. Jonkunlaisen käsityksen tästä sanarikkaudesta saamme, kun vertaamme tätä sanojen paljoutta omaan sanavarastoomme. Jokapäiväisessä puheessa käytämme muutamia satoja eri sanoja. Rikaskielisimmätkin meistä käyttävät ja tuntevat vain muutamia tuhansia. Hänen kirjassaan on sanoja kymmeniä kertoja enemmän! Tämän mahtavan kielemme varaston järjestäminen vaatikin Lönnrotilta jonkun hetken joka päivä 17 vuoden aikana.

Kirjakieltä hän rikastutti monella tavalla. Perehtyneenä suomenkielen kaikkiin päämurteisiin hän toi kirjakielen käytettäväksi eri murteitten rikkaat sana- ja lausevarastot. Kun suomenkieltä ruvettiin kirjoituksessa enemmän viljelemään, tarvittiin kaikilla sivistyselämän eri aloilla uusia sanoja, aivan uusia, jollaisia ei missään murteessakaan ollut. Silloin Lönnrot teki uusia sanoja. Hänen esimerkkinsä ja menestyksensä innosti toisiakin menettelemään samoin. Näin uudistettu kirjakielemme on sittemmin päässyt niin kehittymään, että omintakeisten sivistyssanojen runsaudessa sillä lie vertoja harvassa muussa kielessä. Uusien sanojensa käytön hän pani alulle ennen mainituissa kirjoissaan ja suomentamalla kreikkalaisia runoja, Runebergin lauluja, Kauppakaaren ja Maakaaren, Lainopillisen käsikirjan y.m. Lönnrotin kielitaitoa tarvittiin _Suomalaista Virsikirjaakin_ valmistettaessa. Hän oli muita pätevämpi valvomaan virsien kielellistä asua ja virsikirjakomitean töissä innostuneena hän itse sepitti joitakuita ja mukaili sekä suomeksi käänsi muutamia satoja virsiä. Erikoisesti mainitsemista ansaitsee, että kun Suomi sai oman rahan, Lönnrot risti sen, hän antoi nimen »markalle» ja »pennille».

Hänen aikoihinsa asti suomen kirjakieli oli täynnä muukalaisuuksia, eritoten ruotsinkielestä lainattuja, tai paremmin sanoen väännettyjä sanoja ja lausetapoja. Lönnrotin kirjallinen tuotanto, eritoten sanakirja, on johtanut suureen puhdistustyöhön tässä suhteessa, niin että muukalaisuudet sekä sanavarastossa että lausetavoissa vähitellen ovat tulleet karsituiksi pois.

Minkälaista oli Lönnrotin kirjoituksissaan käyttämä kieli, siitä olemme jo nähneet eräitä esimerkkejä. Lainaamme tähän vielä muutaman lauseen hänen sanojaan, jotka hän kirjoitti oltuaan vasta vähän aikaa Kajaanissa: »Ja valitettava asia on se, etten saata ja ennätä ollenkaan harjoitella itseäni Suomen kielessä, vaikka kyllä mieleni tekisi. Täällä kävelee yhä Archangelin miehiä ka’ulla, jotka jo ovat täällä markkinoja oottamassa, vaikka niihin vielä on tästä päivästä päälle kahen viikon. Epäilemättä saisi niiltä moniaita runojaki ja muita selvityksiä Archangelin puheen murteesta, vaan en ole tähän asti ennättänyt kysyäkkään.» Tästä näemme, että hänen oikeinkirjoituksensa ja kielenkäyttönsä poikkeaa hiukan nykyisestä. Se ei ole ihmeellistä, kun muistamme, että noiden rivien kirjoittamisesta on kulunut enemmän kuin 80 vuotta, ja että kieli — niin oma kielemme kuin kaikki muutkin — kehittyy ja muuttuu lakkaamatta.

Supi suomalaisena miehenä Lönnrot jos kukaan osasi jo lapsuudesta asti käyttää suomenkieltä yhtä hyvin ja paremminkin kuin hänen aikalaisensa yleensä. Mutta kun hän oli saanut kouluopetuksensa ruotsiksi, hän arveli osaavansa käyttää sitä kieltä varmemmin kirjoituksessa. Koko hänen toimintansahan muodostui sittemmin työskentelyksi juuri suomenkielisen kirjallisuuden alalla, perehdyttäen hänet yhä syvemmin sekä sen tieteellisiin että käytännöllisiin puoliin. Täten hänestä kehittyi suomalaisen kirjakielen luoja, sen taitava suunnittelija, vaikka hän tosin ei itse itseään sellaisena pitänyt, vaan arveli nuorempien kirjailijain kielenkäyttöä omaansa paremmaksi. Tämä oli sitä kainoutta ja vaatimattomuutta, joka oli yleensä Lönnrotin luonteen peruspiirteenä.

Vähän oli kirjakieltämme ennen Lönnrotia viljelty. Ja mikä pahinta, niihin aikoihin monet suomenkielen harrastajat olivat ruvenneet käyttämään kirjoituksessa kotipaikkojensa murteita. Jos asiat olisivat saaneet pysyvästi siihen suuntaan kehittyä, olisi kaikille suomalaisille yhteisen kirjakielen käynyt niin ja näin. Se taas olisi ollut arvaamattomaksi vahingoksi juuri heräävälle suomalaiselle kansallistunnolle. Mikä olisi pystynyt lujittamaan kansan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, ellei sillä olisi ollut yhteistä kieltä? Ja suurimmaksi osaksi Lönnrotin ansioksi on laskettava, että kirjakielemme pelastui hajaantumiselta. Siihen asti oli kirjakieli perustunut pääasiassa länsi-suomalaisille murteille. Kalevala, Kanteletar, Sananlaskut, Sanakirja sisälsivät äärettömän varaston itäsuomalaisia sanoja ja lausetapoja. Kirjoituksissaan hän osasi erinomaisen hyvin sovittaa vanhaan kirjakieleen näitä uusia varastoja ja muotoja. Tämä Lönnrotin uudistettu kieli pääsi vähitellen yleiseen käytäntöön. Niin vaatimaton käsitys kuin Lönnrotilla onkin itsestään kielimiehenä, hänen menettelynsä pakotti vähitellen murteitten puolesta kiivailijat vaikenemaan, joten kirjakielemme pääsi kehittymään nykyiseen suuntaansa, niin ettei siinä mikään murre ole yksin vallalla, vaan kaikki murteet ovat saaneet antaa siihen parhaat sanansa ja sattuvimmat lausetapansa. Tämä oli suureksi hyödyksi kirjakielellemme, jota nyt yhtä hyvin ymmärretään maan kaikissa osissa.