Part 6

Koulujen lukumäärä kasvoi niin nopeasti ja opettajain tarve samalla, että Cygnaeuksen eläessä perustettiin ja hän itse toimeensa vihki kolme uutta seminaaria, nim. Tammisaaren ja Uudenkaarlepyyn ruotsalaiset seminaarit, joista edellinen oli yksinomaan naisia, jälkimäinen miehiä varten, ja Kymölän (Sortavalan) suomalaisen seminaarin kumpaakin sukupuolta varten (v. 1880). Ilokseen Cygnaeus sai huomata, että vastustus, joka oli ollut melkoisen suuri hänen suunnitelmiaan kohtaan, vähitellen talttui. Kansakoulu sai yhä uusia ystäviä ja kannattajia. Vanhoilla päivillään Cygnaeus sai nähdä kansakouluverkon ulottuvan yli koko maan.

Kun kansakoulujen lukumäärä näin lisääntyi, vaati niiden tarkastaminen yhä enemmän aikaa. Seminaarin johtajan virka täytyi Cygnaeuksen jättää. Hän muutti v. 1870 Jyväskylästä Helsinkiin, astuen kansakoulujen ylitarkastajana vasta perustetun kouluylihallituksen jäseneksi. Hänen elämänsä loppu kului rauhallisesti virkatehtävissä kouluylihallituksessa ja tarkastusmatkoilla. Tavattomalla hartaudella ja uutteruudella hän edelleen yhä huolehti seminaarien ja kansakoulujen edistymistä. Kuolema tapasi hänet virkeänä ja työteliäänä 1888 Helsingissä.

Suomen kansakoulun isä.

Täydellä syyllä on tämä nimi Uno Cygnaeukselle annettu. Vaikka hänen aikanaan jo alettiin melko yleisesti puhua kansakoulun tarpeellisuudesta, eivät monet käsittäneet kansakoulun tehtäviä ja merkitystä laisinkaan niin syvästi kuin hän. Kun hän sitten suunnitelmansa esitti, sai hän kokea niin paljon vastustusta, että moni muu olisi sen edessä jo lannistunut. Vuosikymmeniä sai hän tehdä sitkeätä työtä, sai taistella ajan ennakkoluuloja, vieläpä vaikutusvaltaisimmissa asemissa olevia ihmisiä vastaan, ennen kuin hän voitolle pääsi. Mutta hänen työnsä tulokset olivat niin suuret, sen vaikutus koko kansan henkiseen elämään niin tuntuva, että vastustajat muuttuivat vähitellen ystäviksi.

Meitä ihmetyttää se ennakkoluulottomuus ja laajanäköisyys, mikä ilmeni Cygnaeuksen kansakoulusuunnitelmissa. Eihän vielä meidänkään päivinämme ole toteutettu kaikki ne päämäärät, joita hän kansakoululle asetti, ei vieläkään ole kansakoulumme niin täydellinen kaikissa suhteissa kuin millaiseksi hän sen ajatteli ja suunnitteli.

Mutta kansakoululaitoksemme on joka tapauksessa terveen kehityksen tiellä, jolle Cygnaeus sen johti. Kansakoulun oppiaineita ja työtapoja yhä kehitetään elämän tarpeita vastaaviksi. Jos me näin saamme kansakoulun aina pidetyksi ajan vaatimusten tasalla, silloin toteutuu Cygnaeuksen toivo, mikä ilmenee seuraavissa hänen sanoissaan:

»Jos asia saataisiin toimeen ja meidän kansamme vihdoin viimeinkin saisi tarkoituksenmukaisesti järjestetyn kansakoulun, niin toivon säde taas pilkistäisi uhkaavien pilvien välistä; sillä minun mielipiteeni on, että korkeampi sivistys _itse kansan_, ei vain muutamien sen yksityisten jäsenten omaisuutena saattaa mahdollisesti pelastaa kansamme vaarasta, että se tulisi niinkuin monet muut niellyksi, ja säilyttää sille aseman kansakuntien joukossa. Joka, niinkuin allekirjoittanut, on kaksi vuosikymmentä seisonut etuvartijain rivissä ja avoimin silmin nähnyt uhkaavan vaaran, se ei enää saata suloisesti nukkua kuvittelujen uneen, niinkuin ehkä monikin hyvä isänmaanystävä rauhallisessa kodissaan nyt tekee. Mitä suurinta ponnistusta, työtä, taistelua henkisellä alalla vaaditaan Suomen kansalta, jotta se saisi nauttia olemassaolon onnea.»

ELIAS LÖNNROT.

Karjalan mailla tapaa vielä yhden ja toisen sellaisen, joka osaa laulaa vanhoja runoja. Ennen on laulutaito ollut paljon yleisempi, laulumaat laajemmat. Kasvava sivistys on kansan vanhoista runoistaan vieroittanut. Katsoivatpa jotkut entisaikaan muka puhtaan kristinopin nimessä velvollisuudekseen suorastaan vainota kansanrunoja niiden pakanallisen hengen vuoksi. Mutta ennen näitä aikoja ja siellä, missä kristinusko ei tunkeutunut kovin syvälle eikä pystynyt kokonaan muuttamaan kansan elämänkäsitystä, runotaito oli tietojen mittana, henkisen kehittyneisyyden merkkinä, arvon ja vallan tuojana. Muistakaamme vain, millä ihastuksella ja kunnioituksella Kalevala kertoo Väinämöisestä, suurimmasta tietäjästä, parhaasta laulajasta, koko Kalevan kansan johtajasta.

Runojen, loitsujen, laulujen, sananlaskujen ja arvoitusten oppimisessa ja käyttämisessä esi-isämme harjoittivat henkisiä kykyjään. Lapsesta pitäen niitä opittiin. Äidit lauloivat lasta liekuttaessaan ja uneen tuudittaessaan, siinä ensimäiset sävelet korvaan jäivät. Laululla lyhensivät miehet aikansa pitkinä iltoina, lauluilla tehtiin muistettaviksi kaikki juhlahetket. Sananlaskuilla ja arvoituksilla oli nuorten leikeissä tärkeä sija. Ja milloin suurempiin yrityksiin ryhdyttiin, silloin haltijoita luvuilla lepyteltiin, ei yksin uhreilla suostuteltu. Loitsuilla ja manauksilla karkoitettiin taudit ja tehtiin vaarattomiksi viholliset.

Esi-isäimme elämä ei ollut suinkaan yhtämittaista raatamista ja vaivannäköä leipäpalan hankkimiseksi, tai rehkimistä syömingeissä ja juomingeissa, ei, vaan he kaipasivat ja etsivät tyydykkeitä myöskin henkiselle puolelleen, tunne-elämälleen. Siksi he niin rakastivat laulua, siksi he niin mielellään kuuntelivat soittoa. Kun Väinämöinen soitti hauen leukaluusta tekemäänsä kannelta, noudattivat kaikki hänen kutsuansa:

»Tulkohonpa kuulemahan, ku ei liene ennen kuullut iloa ikirunojen, kajahusta kanteloisen!»

Eivätkä tulleet ainoastaan ihmiset, kaikki haltijat, metsän eläimet, linnut ja kalatkin kokoontuivat Väinämöisen ympärille. Hänen soittonsa oli niin sydämiin menevää, ettei kukaan sitä kuunnellessaan voinut kyyneliään pidättää:

»Itki nuoret, itki vanhat, itki miehet naimattomat, itki nainehet urohot, itki pojat puol’ikäiset, sekä pojat, jotta neiet, jotta pienet piikasetki.»

Se oli soittoa, se.

Melkein vielä suurempaa ja mahtavampaa oli Väinämöisen laulu, kun hän joutui kilpasille Joukahaisen kanssa:

»Lauloi vanha Väinämöinen, järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.»

Runoissa, lauluissa ja soitossa ilmaisivat suomalaiset mielialansa. Ja vaikutteille he olivat herkät. Itse luonto, Suomen kaunis luonto antoi heidän tunne-elämälleen paljon sisältöä, muotoa ja väriä. He ymmärsivät aaltojen loiskeen, tuulen äänen, lintujen kielen. Varsinkin käen kukunta saa tunteet liikkeelle:

»Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä; kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, ve’et poskille valuvi.»

Sivistyneet ihmiset oppivat vain vähitellen ymmärtämään tätä kauneusmaailmaa, joka teki kansan elämän niin rikkaaksi, oppivat vain vähitellen panemaan arvoa kansanrunouteen. Ja huomattava on se seikka, että kirjallisuutemme merkkimiehet eri aikakausina ovat kukin tavallaan myönteisesti suhtautuneet siihen. Johan Agricola jonkun verran tunsi, jopa itsekin käytti kansanrunoutta, esim. sananlaskuja, Juslenius siihen innostui ja Porthan sen johdosta kirjoitti tutkimuksia. Kansanrunouden harrastus leveni ja yhä uusia ihmisiä innostui sitä keräämään, m.m. Sakari Topeliuksen isä. Tämä innostus tarttui Elias Lönnrotiinkin. Hän on, kuten tiedämme, saavuttanut kansanrunouden kerääjänä ja julkaisijana, ennen kaikkea Kalevalan kokoonpanijana kuolemattoman nimen, on tehnyt itsensä kaikkien rakastamaksi ja kunnioittamaksi. Siksi hänen elämäänsä ja työhönsä tutustukaamme.

Paikkarin torppa

Oletteko käyneet Paikkarin torpassa Sammatissa, Uudellamaalla? Se on Lönnrotin syntymäpaikka. Jos milloin pääsette matkustamaan, käykää siellä. Maksaa vaivan nähdä Lohjan ja Karjalohjan järvimaisemat sekä Sammatin metsäiset seudut. Ja varmasti tulevat vaivanne palkituiksi, kun näette ne tanhuat, joilla Lönnrot on pienenä poikana leikkinyt, puut, joiden oksilla hän on istunut ja lukenut — hänen kerrotaan usein kiivenneen puuhun lukemaan saadakseen olla rauhassa —, rannan, jossa hän on uinut, mäet, joita hän on suksillaan laskenut, kankaat, joita hän on sadat kerrat kävellyt ja hiihtänyt, tuvan, jossa hän on ensimäiset päivänsä viettänyt.

Tässä torpassa syntyi Lönnrot 1802. Hänen isänsä oli räätäli, ja perhe oli suurilukuinen ja köyhä. Ei siellä lapsia hemmoteltu. Pieni Eliaskin sai käydä kerjuulla joskus, kun leipä loppui kotoa. Kerjääminen ei liene kenestäkään mieluista. Eliaasta se oli erittäin vaikeaa, kun hän oli kovin ujo luonteeltaan.

Muistamme edellisestä, ettei siihen aikaan vielä ollut kansakouluja. Lukemaan opetettiin lapset kotona. Eliasta ei tarvinnut opettaa laisinkaan. Kun hän kuuli ja katseli vanhemman veljensä lukuja, oppi hän samalla sen taidon jo 5 vuoden ikäisenä. Ja lukeminen tuli sen jälkeen hänen mielityökseen. Kasvettuaan vähän hänen tuli oppia käyttämään neulaa ja auttamaan isää. Mutta joutoaikoinaan hän usein luki. Tietysti hän myöskin leikki, ui, laski mäkiä ja hiihti, kuten muutkin pojat. Urheilua hän rakasti niin, että hän vielä vanhoilla päivillään oli hyvä hiihtäjä ja uimari.

Elias pääsee koulutielle.

Eliaan lukuhalu kasvoi yhä. Hänen rupesi tekemään mielensä päästä kouluun. Mutta mitenkä köyhä poika sinne pääsisi? Isä ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Hyvä räätäli piti pojasta tuleman. Ja sen taidon hän kyllä oppikin, mutta kun hänen mielensä teki toisaanne, ei työ tahtonut oikein luistaa. Vanhin veli rupesi silloin puhumaan hänen puolestaan arvellen, että pojan pitäisi antaa lukea, kun sen työnteosta ei kuitenkaan jälkeä näy. Niin tuli Elias kouluun.

Jos meidän päivinämme joku kerran pääsee kouluun, vanhemmat tai holhoojat pitävät hänestä huolen ainakin alkuvuosina. Lönnrotin aikoina saivat useimmat köyhät koulupojat tulla toimeen melkein omin neuvoin alusta pitäen. Niinpä hänkin. Se oli vaatimatonta elämää, jollaista nykyisin aniharvoin edes yksinkertaisin työmies tyytyisi viettämään, varsinkaan kaupunkipaikoissa. Täysihoidosta ei ollut puhettakaan, vaan hän eli omissa ruuissaan. Koulukaupunkiin tullessaan hän toi evästä mukanaan, pääasiallisesti leipää ja vähän palvattua lihaa; kotoaan hän sai silloin tällöin lisää. Hyvillä päivillä siinä ei suinkaan eletty. Joskus sai poika kokonaan paastota, kun leipäkin loppui. Kirjoja hänellä ei ollut varaa ostaa. Tovereiltaan hänen oli lainattava ja luettava, Silläaikaa kun he söivät. Mutta terävän muistinsa avulla hän silti edistyi hyvin.

Monta kertaa täytyi Eliaksen keskeyttää koulunsa. Loppuivat varat, loppuivat eväät. Silloin oli mentävä kotiin ja istuttava neulomaan. Eräskin tällainen keskeytys oli kaksi vuotta pitkä. Ja ennenkuin uudelleen pääsi kouluun, oli hankittava varoja. Hän kulki naapuripitäjissä laulaen ihmisille kuten teinit ennen. Vaikeaa oli näin toisten ihmisten apuun turvautua, mutta ei ollut mitään muuta keinoa. Isältään oppimiaan virsiä hän lauloi ja talosta toiseen kulki. Muuan matka antoi 6 tynnyriä viljaa. Sellaisilla eväillä kelpasi taas lähteä kouluun.

Koulunkäynnin ollessa näin vaikeaa otti hän mielellään vastaan tarjotun oppilaan paikan Hämeenlinnan apteekissa. Hän pääsi siellä joidenkuiden varakkaiden henkilöiden suosioon ja sai heidän avustuksellaan jatkaa lukujaan. Niihin hän käytti kaikki joutoaikansa. Hän oli yhtä ahkera lukija kuin ennen isän apulaisenakin ollessaan. Täten hän edistyi niin hyvin, että vaivatta suoritti ylioppilastutkinnon. Yliopiston nimikirjaan hän kirjoitti nimensä lokakuussa 1822 — muutamia päiviä sitä ennen olivat tulleet ylioppilaiksi myöskin Juhana Vilhelm Snellman ja Johan Ludvig Runeberg, nuo miehet, joiden nimet näkee niin usein mainittavan Lönnrotin nimen rinnalla.

Ylioppilaana.

Nyt oli jo pitkälle päästy. Ken on ollut Helsingissä katsomassa, kun nuoria miehiä ja naisia tulee yliopistolta valkolakit ensi kerran päässä, se on nähnyt pilviä tavottelevan ilon leviävän tuosta joukosta, täyttävän kaikkien ystävien ja tuttujen mielet, tempaavan mukaansa oudotkin ihmiset. Sillä tavalla riemuitsevat ne, jotka ovat lukeneet hyvinkin suotuisissa oloissa, useimmat ainakin vapaina leipähuolista kaiken kouluaikansa. Lönnrotin ilon täytyi olla monin verroin suuremman, sillä olivathan nyt täyttyneet toiveet, joita hän kerjuupussi olalla kulkiessaan, lukujen tavantakaa keskeytyessä, ei liene rohjennut aina unissakaan toteutuviksi uskoa.

Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Edelleen hän oli köyhä ja opiskelu yliopistossa oli kallista. Kotiopettajana hän ansaitsi elatuksensa, kuten monet muut ylioppilaat niinä aikoina. Hänen toimintansa kotiopettajana tuli hänelle erittäin hyödylliseksi. Hän sattui pääsemään hienosti sivistyneeseen professori Törngrenin perheeseen. Siellä hän tutustui aikansa etevimpiin miehiin, joilla oli yleviä isänmaallisia harrastuksia. Törngrenin perheessä seurustelevat miehet saivat vedetyksi Lönnrotinkin harrastustensa piiriin. Näistä miehistä oli huomatuimpia apulaisprofessori Reinhold von Becker. Hän opasti Lönnrotia tutkimaan suomenkieltä ja kansanrunoutta käsitteleviä kirjoituksia. Sellaisiin aineisiin oli Lönnrot jo Hämeenlinnassa ollessaan tutustunut Beckerin toimittamain »Turun Viikkosanomain» kautta. Nyt hän tutki siihen asti koottuja ja tunnettuja kansanrunoja ja viehättyi niihin niin, että hän niiden mukaan kirjoitti kandidaattitutkintoon tarvittavan väitöskirjan Väinämöisestä. Miksi Lönnrot ei valinnut kansanrunoutta ja sitä lähellä olevia aineita edelleen yliopistollisten lukujensa aiheeksi, on tuntematonta. Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän rupesi lukemaan lääketiedettä, vaikka tällöinkin uhrasi loma-aikansa kansanrunojen kokoamiseen ja järjestelemiseen. Opintonsa hän lopetti kymmenen vuotta ylioppilaaksi tulonsa jälkeen saaden silloin lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvon, käsitellen tohtorinväitöskirjassaankin kansanrunoudesta saatuja aiheita — sen nimi oli Suomalaisten loihtulääkinnästä.

Lääkärinä.

Aluksi oli Lönnrot lääkärinä Oulussa, mutta muutti sieltä pian Kajaaniin. Vaikka hän nyt toimikin lääkärinä, oli hänen mielensä sittenkin kiinni kansanrunoissa. Kajaani oli lähellä parhaita laulumaita, siksi hän sinne mielellään meni.

Lääkärinä Lönnrot oli pidetty. Hän esiintyi aina vaatimattomana, puvultaan kansanmiehen tapaisena, kaikille ystävällisenä ja kohteliaana. Luottamuksella kansa sen vuoksi hänen puoleensa kääntyi. Monissa muissa paikoissa lääkäreiden kalleus oli pakottanut kansanihmiset taudeissaan koettamaan saunaa, tervaa, viinaa, taikoja, ja kaiken maailman puoskareita, ennenkuin lääkäriin mennään. Lönnrotilla eli Lentruutilla, kuten kansa häntä Kajaanissa nimitti, oli niin halpa taksa, ettei se ketään pelottanut. 5 tai 10 kopekkaa varakkaammilta ihmisiltä ja köyhille neuvot ilmaiseksi. Hän oli näet piirilääkäri ja sai palkkaa valtiolta, joten katsoi voivansa tyytyä näin halpaan »taksaan» potilailta.

Suomenkielen professorina.

Ajatelkaa, lääkäristä tulee suomenkielen professori! Jos mies on ollut seppänä 50:n ikäiseksi ja sitten meille kerrottaisiin hänestä tulleen etevän räätälin, pitäisimme sitä mahdottomana. Vanhan lääkärin muuttuminen kielitieteen professoriksi tuntuu ensi kuulemalta vieläkin mahdottomammalta. Ja kuitenkin nimitettiin lääketieteen ja kirurgian tohtori Lönnrot v. 1853 suomenkielen professoriksi yliopistoon.

Nimitys saa selityksensä, kun muistamme, että Lönnrot jo ennen lääketieteellisiin opintoihin ryhtymistä oli tutustunut ja innostunut kansanrunoihin ja suomenkieleen, siihen kieleen, jolla näitä runoja laulettiin. Lääkärinä ollessaan hän teki lukuisia runonkeräysmatkoja, jopa varsinaisia kielitieteellisiä tutkimusretkiä suomenkielen ja sen läheisimpien sukulaisten alueella. Suomenkielen ja sen eri murteet hän tunsi perinpohjin, hän oli perehtynyt matkoillaan viron, vatjan, vepsän, lapin kieliin — kaikki tämä vaikutti sen että hän vihdoin, monen empimisen jälkeen, haki ja nimitettiin suomenkielen professoriksi. Sitä oli yleisesti toivottu ja ylioppilaat ottivat hänet riemulla vastaan.

Suomenkielen asema oli niihin aikoihin asti ollut hyvin syrjäytetty yliopistossa. Lönnrotin edeltäjä _Matias Aleksanteri Castrén_ oli ensimäinen suomenkielen ja kirjallisuuden professori yliopistossamme. Tämä nuori ja mainio tutkija, joka pitkien ja vaivalloisten tutkimusmatkojensa tuloksina oli julaissut väitöskirjan suomen, viron ja lapin kielten suhteista, joka oli tutkinut tseremissien, samojedien, ostjakkien ja monien muiden kansojen kieliä ja siten luonut valoa suomensuvun kansoihin ja niiden kaukaisimpiin vaiheisiin, joka oli näillä tutkimuksillaan aukaissut äärettömän alan suomenkielen tutkijoille, kuoli, oltuaan vain vähän toista vuotta professorin virassa. Hän oli matkoillaan nähnyt monta sukulaiskansaamme sorrettuna, tietämättömänä, raakalaisuuden tilassa, kuoleman kanssa kamppailevana. Hän tahtoi varottaa suomalaisia heidän jälkiään kulkemasta, tahtoi osottaa oikean elämistavan: »Kuollaksemme ja asianmukaisesti hautaan päästäksemme meidän tarvitsee vain jatkaa entistä uraa, halveksia itseämme, maatamme ja isiämme, epäillä tulevaisuuttamme ja kykyämme kaikkiin hyviin tekoihin ja töihin, olla mitään tekemättä, peläten ettemme mitään voi tehdä, tukahuttaa kaikki suuret ajatukset ja aatteet, jotka ajan mahtava henki sieluumme herättää; lyhyesti sanoen: meidän tarvitsee vain elää henkisessä horrostilassa ja tavotella omaa etuamme, omia huvejamme ja nautintojamme. Jos taas tahdomme elää, niin uskaltakaamme rakastaa isänmaatamme.»

Ikäänkuin vastauksena näille Castrén-vainajan varotuksille ja tälle vaatimukselle Lönnrot jo ennen professoriksi tuloaan oli julaissut Kalevalan, Kantelettaren, arvoitukset ja sananlaskut, osottaen siten, että esi-isämme olivat kunnioituksemme ansainneet, että tämä maa ja sen suomalainen kansa oli rakkauden arvoinen. Ja rakkautta ja hellästi huolehtivaa mieltä suomenkieleen tahtoi Lönnrot ylioppilaisiin istuttaa.

Erottuaan täysinpalvelleena professorin virasta ja saatuaan kanslianeuvoksen arvonimen Lönnro:t

Vanhoilla päivillään

eli Sammatissa, syntymäseuduillaan. Vanhan toimettomaan lepoon hän ei kuitenkaan vielä heittäytynyt. Hän, kuten myöhemmin saamme nähdä, suoritti vielä niin suuria kirjallisia töitä, että niissä olisi ollut enemmän kuin kyllin tavallisen ihmisen elinijäksi. Samoin hän otti merkittävällä tavalla osaa hallituksen asettamain eri komiteain töihin. »Työ on lepoa», oli Lönnrot kerrankin sanonut, kun häntä oli kehotettu muiden lailla lepäämään. Vielä 80-vuotiaana hän teki virkeästi työtä. Sammatissa hän kuoli 1884 ja sinne hänet haudattiin suurilla juhlallisuuksilla ja kunnianosoituksilla.

Nyt tarkastelkaamme hiukan hänen töitään.

Kalevalan synty.

Tutustuttuaan ylioppilasaikoinaan Beckerin avulla jo kerättyihin kansanrunoihin, hän alkoi itsekin niitä koota. Tähän kokoilutyöhön häntä innosti varsinkin piirilääkäri Z. Topeliuksen — Sakari Topeliuksen isän — runojulkaisu »Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja». Tämä oli ollut innokas kansanrunojen kerääjä, joka oli laulattanut useita Venäjän Karjalan puolelta tulleita kulkukauppiaita ja saanut heiltä selville, että parhaat runoalueet olivatkin juuri siellä, rajan toisella puolella.

Oleskellessaan kesäisin Törngrenien mukana Laukossa, Vesilahdella, Lönnrot kuuli silloin vielä kansan suussa eläneen ballaadin »Elinan surma». Sieltä hän sai kootuksi jonkun verran muitakin kansanrunoja. Kun sitten hänen suoritettuaan kandidaattitutkinnon Turun palon vuoksi yliopisto suljettiin, oli hänellä aikaa lähteä laajemmille laulumaille.

Paikkarin torpasta hän lähti liikkeelle. Kun hänen tuli olla rahvaan parissa, saada se itseensä luottamaan, ei hänen sopinut olla herraskaisesti puettu. »Talonpoikaiset vaatteet yllä, laukku ja pyssy selässä, sauva kädessä, huilu rinnalla napinreiästä riippumassa, keveät matkakengät jalassa ja lyhyt uskollinen piipunnysä hampaissa — sellainen oli sen miehen vaatimaton ulkoasu, joka nyt intomielin lähti pelastamaan kansansa hengenaarteita.» Hän oli niin kuljeksivan kisällin näköinen, että häntä hyvin usein semmoisena kohdeltiinkin. Jalkaisin hän kulki. Hevosta hänen ei kannattanut käyttää, sillä 100 ruplaa oli koko hänen säästönsä matkalle lähtiessä, eikä hän aina saanut kyytiä silloinkaan, kun olisi sitä jonkun kerran halunnut, sillä kisällille ei hevosta annettu. Asumattomia taipaleita kulkiessaan hän sai usein yöpyä metsään. Hän laittoi havuista vuoteen ja siinä nukkui. Kenenkään vaivaksi hän ei silloin ollut. Sukulaistensa luo meneväksi talollisen pojaksi hän itsensä ihmisille esitti. Hän ei tahtonut sen suurempana kulkea.

Tämä Lönnrotin ensimäinen varsinainen runonkeräysmatka kävi eteläisen Hämeen ja Savon kautta Karjalaan Laatokan rannoille asti, sieltä pohjoiseen Nurmekseen, Kuopioon ja sieltä vihdoin Laukkoon. Runoja kertyi kokolailla. Kesälahdella hän tapasi erinomaisen laulajan Juhana Kainulaisen, jonka runoja sai kirjoittaa kolmatta päivää. Muistamme, millä keinoin Porthan sai laulajat purkamaan salaisuutensa. Lönnrot sai tietoniekat esittämään runonsa siten, että hän itse luki heille ennen saamiansa runoja. Se aukasi ujonkin suun, ja niin kertyi runoja, lauluja, arvoituksia, sananlaskuja, loitsuja, häävirsiä, sanoja.

Mihin tarkoitukseen Lönnrot näitä runoja sitten kokosi? Niitähän useat pitivät joutavina loruina, toiset, kuten jo on mainittu, katsoivat niitä kansassa säilyneiksi pakanuuden jätteiksi, joita käyttämästä ja muistamasta kansaa oli ankarasti varotettava. Ei niiden kauneuttakaan käsitetty.

Lönnrot piti niitä tärkeinä ennenkaikkea sen vuoksi, että niistä näki Suomen kansan esi-isien elon ja olon: Niissä kuvastui kansan uskonnollinen käsitys, sen tunne-elämä, sen pyrkimykset ja aatteet, niissä kerrottiin myös sen jokapäiväisistä töistä ja toimista. Suurten tietäjäin ja sankarien ylistetyt ominaisuudet olivat ihanteita, joita suomalaiset itselleen asettivat. Runoja oli koottava, painettava ja levitettävä kansan luettavaksi, jotta se näkisi niissä oman muinaisuutensa, oppisi niissä tuntemaan omaa itseään ja antamaan noille vanhoille runoillensa arvoa. Kenties pystyisivät nämä runot herättämään jonkunlaista kansallista innostusta. Sivistyneet, jotka harrastivat suomenkielen asiaa, oppisivat niistä puhdasta, oikeaa ja kaunista kieltä. Kaikki tämä voisi sitten olla pohjana uudelle kansalliselle sivistykselle. Näin ajatteli Lönnrot.

Saamiaan runoja hän ei tahtonut painattaa aivan semmoisina, kuin oli kansan suusta kuullut. Niistä olivat ainoastaan harvat yhdenjaksoisia, pitempiä runoja. Useimmat olivat lyhyitä sirpaleita, jotka eivät olleet missään yhteydessä toistensa kanssa. Toisinaan taas samasta aiheesta oli useampia, vain hiukan toisistaan poikkeavia runoja, n.s. toisintoja, joita kaikkia ei kannattanut painattaa, kun jonkunlaisen kuvan asiasta voi saada yhdestäkin. Kuvatakseen esitettävän asian perinpohjin hän yhdisti useampia toisintoja, otti kustakin sopivimmat säkeet ja laittoi niistä yhden pitemmän runon. Uusia säkeitä hän ei tehnyt eikä niiden sisältöä millään tavalla muuttanut, hiukan vain korjaili niiden oikeinkirjoitusta yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi, koska eri paikoissa samat sanat lausuttiin eri tavalla. Näin muokkaamansa runot hän julkaisi vihkoina nimeltä »_Kantele_ taikka Suomen Kansan sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja». Omalla kustannuksellaan hänen oli vihot julkisuuteen toimitettava. Neljä vihkoa ilmestyi sillä tavalla. Mutta kun ne tuottivat tappiota, oli työ siihen keskeytettävä. Niin vähäinen oli yleisön harrastus asiaan. Silloin tulivat avuksi hänen ystävänsä, jotka yhdessä hänen kanssaan perustivat (1831) _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_, joka aikoi vasta kustantaa hänen kansanrunokokoelmansa.