Part 8

Lönnrot vaati suomenkielelle täyttä kelpoisuutta ruotsin rinnalla virka- ja oikeuskieleksi. Hallituksen asettamassa komiteassa, jossa asiaa pohdittiin, ihmeteltiin, että hänkin vaati suomenkielen pääsyä valtaan niin äkkiä. Lönnrot oli selittänyt, ettei hän vaatinut sitä äkkiä, »vaan en myös», sanoi hän, »salli, ettei pääse ikinä». Suomalaisen kansallisuuden herääminen oli hänelle kallis asia. Se taas oli riippuvainen suomenkielen oikeuksista. Siksi hän eräässä puheessaan lausui m.m. että luulisi »selväksi, ettei nykyistä Suomen kansallisuutta voi ajatella ilman suomenkieltä», ja edelleen: »Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä kansanhengestä olevan niinkauvan, kuin monin kerroin suuremmalla osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja ja oikeuksia, kun sillä toisella paljoa pienemmällä osalla, ja niinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota sentähden monin paikoin käyttääki haukkuma-nimeksi, sillä itseki todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua.» Mikään riitapukari ja puoluemies hän ei kuitenkaan ollut, vaan teki hiljaisuudessa suurta työtänsä suomenkielen hyväksi.

Raittiusharrastuksia.

Kajaanissa juotiin. Juotiin oikein vahvasti. Missäpä silloin ei niin olisi tehty! Auttaakseen pahimpia juoppoja Lönnrot perusti Kajaaniin raittiusseuran. Hän valmisti seuralle säännöt, joiden mukaan jäseniltä ei vaadittu ehdotonta raittiutta — sellaista liikettä ei siihen aikaan vielä tunnettukaan —, mutta tarkkaa kohtuutta oli noudatettava. Kerrotaan, että suuria juoppoja liittyi seuraan, mutta kun Lönnrotilla oli paljon muita puuhia, ei hän joutanut pitämään huolta seurasta, ja se nukkui vähitellen. Myöhemmin hän käänsi ja mukaili pari raittiuskertomustakin, _Kolme päivää Sairion kylässä_ ja _Vilho Linterin historia_, ja julkaisi ne Raittiuden Ystäväin Seuran toimituksissa.

Lönnrot ihmisenä.

Vaikka Lönnrot saavutti kunniaa, kohosi yhteiskunnan korkeimmille portaille, ei hän unohtanut koti-torppaansa eikä sukulaisiansa siellä. Hän kirjoittaa: »Kuinka tyhjä on toki maailma, verrattuna siihen ahtaaseen piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä hän etsii? Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat, kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos, kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta kallioilta. — — — Ethän vaatine, että minun pitäisi kiitäen kulkea kautta seutujen, missä jokainen puu, pensas, jokainen kivi, jokainen mäki, missä lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, jota niin hyvin ymmärrän,» _Hän rakasti kotiseutuaan_.

Vanhemmistaan hän piti hyvää huolta. He asuivat hänen luonaan, hänen omistamassaan talossa lähellä Kajaania. Samoin asui hänen luonaan pari veljeä jonkun aikaa. Veljensä poikia hän kouluutti, yhden papiksi asti. Muita sukulaisiaan hän samalla tavalla auttoi koulutielle, toimitti heille työpaikkoja ja koetti heistä huolehtia parhaansa mukaan.

Ennen on jo mainittu Lönnrotin työteliäisyydestä. Tässä palattakoon vielä hänen ahkeruuteensa. Jouten hän ei osannut eikä tahtonut olla. Kun hän asui maalla ja sairaitten vastaanottotunti oli kaupungissa, oli hänellä kummassakin paikassa eri työnsä, jotta voi aina jonkun rivin kirjoittaa, milloin vapaata aikaa tuli. Matkoilla ollessa hänellä oli aina työ mukana. Jos milloin piti odottaa soutumiestä tai kyytipoikaa, kun tämä haki ja valjasti hevosen, silloin hän kaivoi laukustaan paperit esille ja ryhtyi kirjoittamaan. Kerrotaanpa hänen ahkeruutensa olleen niin suuren, että hän »ystäviensä seuraankin ottaa työn mukaansa, kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on iloinen». Tällainen ahkeruus vain tekikin mahdolliseksi sen, että hän ehti suorittaa suunnattomat työnsä.

Ruumiillistakaan työtä hän ei pelännyt. Niinpä hän eräänä kesänä Laukossa ansaitsi 200 taaleria kuokkimalla. Suuri joukko kartanossa ollutta herrasväkeä oli ryhtynyt työhön, toiset väsyivät ennen pitkää, Lönnrot yksin jaksoi sellaistakin työtä tehdä työnä, ei vain vähän aikaa leikkiä.

Räätälintaitoaan hän myös osasi käyttää läpi koko ikänsä. Laukossa ollessaan hän kerran leikkasi itselleen päällystakin ja kun siitä tuli kovin hyvä, kartanon rengit tulivat sen jälkeen kaikki leikkuuttamaan takkinsa hänellä. —- Kerran taas Arkangelissa hän oli Castrénin kanssa menossa kuvernöörin luo. Matkalla koira repäisi hänen juhlahousunsa. Silloin oli palattava asuntoon, jossa Lönnrot paikkasi housut, kuten taitava räätäli ainakin.

Lönnrot oli tavattoman vaatimaton. Töistään hän kertoo: »Kun tulin piirilääkäriksi tänne (Kajaaniin) laulujen lievemaille, sillä ei nämäkään oikeita laulumaita ole, ja täällä oli hyvää aikaa, koska taisin olla huononlainen lääkärikin ja lääkärin toimessa yleensä oli vähän työtä, aloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella ylös lauluja ja runoja laulajain suusta. Ja kuta enemmän sitä tein, sen enemmän se rupesi minua miellyttämään ja vähitellen kehittyi minussa yhä enemmän se vakaumus, että joutaisivat tulla talteen. Kun sitte sain yhä enemmän kannatusta ja apurahojakin, laajensin näitä kokousmatkojani Venäjän Karjalaan ja muuanne. Ja niiltä retkiltähän se on tullut Kalevala ja Kanteletar, eikä minulla niiden suhteen ole sen kummempia ansioita, sillä olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä.» — Mies ei ylvästellyt.

Kotioloissa hän oli kuin kansan mies ainakin. Hän oli kova kahvinjuoja, ankara tupakkamies ja löylyn rakastaja. Itse hän usein laittoi vuoteensa, parsi sukkansa, pesi nenäliinansa, korjasi kenkänsä ja vaatteensa, sitoi kirjoja, hän jutteli palvelusväen kanssa töistä kuten talon isäntä ainakin. Kun hän sitten kulki tuohivirsut tahi lapikkaat jalassa, kulunut takki yllä, kukapa olisi voinut luulla häntä professoriksi tai kunnianarvoisaksi kanslianeuvokseksi. Sen vuoksi sattuikin ihmisille, jotka häntä eivät tunteneet, tavantakaa erehdyksiä.

»Pari ylioppilasta on matkailulla Sammatissa, näkevät järvellä ukon ja pyytävät soutamaan ylitse. Ukko sävyisästi soutaakin, vieläpä kantaa nuorten herrain matkalaukutkin taloon, jossa hän sitten professorina makeasti hymyillen ilmestyy nolostuneiden ylioppilaiden pakeille.»

»Joukko hienoja herroja, vanha talonpoikainen ukko mukanaan, saapuu johonkin Lohjan järven rantataloon aterialle. Mahtava emäntä tiedustelee silloin herroilta, annetaanko myös näiden soutuäijälle ruokaa, ja on saada halvauksen nähdessään herrojen asettavan ukkonsa kunniapaikalle pöydän päähän.»

Kestikievariin oli ilmoitettu, että kanslianeuvos Lönnrot tulisi sinne pian ja matkustaisi edelleen, ja oli pyydetty varaamaan hänelle hevonen ja hyvät ajoneuvot. Siellä laitetaan kaikki valmiiksi. Kun Lönnrot sitten tulee ja pyytää hevosta, luvataan se hänelle, mutta ei annettu parempia rattaita, vaan selitetään, että ne on tilattu kanslianeuvos Lönnrotille. Tämä ei korjannut toisten erehdystä, vaan lähtee ajamaan huonommilla. Hetken kuluttua tulee toinen matkustaja ja pyytää hevosta. Hänelle selitettiin, että heillä kyllä oli hevonen, mutta sitä ei voitu antaa, koska se oli tilattu kanslianeuvos Lönnrotille. Silloin vieras sanoi Lönnrotin jo tulleen, vastaan, joten he voivat huoletta antaa hänelle hevosen. Talon väki nyt päivittelemään, etteivät he voineet uskoa sellaista ukkoa niin suureksi herraksi.

Ja hyväntahtoinen oli Lönnrot. Mielellään hän auttoi, missä näki apua tarvittavan. Jos suinkin oli mahdollista, hän menetteli niinkuin toiset tahtoivat. Hän sai jäädä varjoon ja huomaamattomaksi, se ei merkinnyt mitään.

Hänen jalomielistä avuliaisuuttaan kuvaa muuan tapaus. Lönnrot oli saanut tyttäriltään uuden takin ja he kehottivat häntä antamaan vanhan takkinsa ruotiukolle. Hän arveli itse kyllä voivansa pitää vanhaa takkia ja antoi ukolle uuden, koska vanhan ja kuluneen antaminen olisi muka ollut kovin alentavaa tälle.

Hänen avuliaisuudestaan sai nauttia koko Sammatti. Kuntalaisia hän auttoi neuvoilla, hän puuhasi lainakirjastoa ja lukutupaa, hän kustansi monta neitosta seminaariin. Vaimonsa ja tyttäriensä kuoleman johdosta hän lahjoitti rahoja kansakoulun perustamiseen, koulurakennuksen laajentamiseen, vaivaisille, kirkolle, lahjoittipa kirkkoon alttaritaulun. Kun Sammatissa ei ollut pappia, hankki Lönnrot itselleen saarnaluvan ja toimitti jumalanpalveluksia, ja hänen toimestaan Sammatti sittemmin sai oman papin. Kaikin tavoin hän koetti nostaa kotipitäjänsä elämää.

Vieläpä hän testamentissaankin muisti Sammattia. Hänestä näytti lastenkasvatus siellä olevan huono, ja hankkiakseen pitäjäläisilleen mahdollisuuksia saada siinä suhteessa hyviä tietoja, hän määräsi summan emäntäkoulun perustamiseksi. Ja vielä tälläkin hetkellä toimii Sammatissa »Elias Lönnrotin emännyyskoulu».

Sellainen oli Elias Lönnrot.

* * * * *

Kolme nimeä, Lönnrot, Snellman ja Runeberg rinnastetaan aina. Yhtaikaa he kyntivät, kukin oman vakonsa. Samaan aikaan suorittivat he elämäntyönsä. He ohjasivat Suomen kansan elämän uusille urille. Tapahtui suuri kansallinen ja valtiollinen herääminen, isänmaa, Suomen kansa tulivat entistä paljoa merkitsevämmiksi sanoiksi. Eikä tässä herätystyössä Lönnrotin ansio suinkaan ollut vähin. Salokylien kätköistä hän toi Suomen kansalle sen oman hengen, sen tulevan sivistyksen ytimen, antoi perustuksen vasta luotavien hengentuotteitten omintakeisuudelle.

Lönnrot oli onnellinen siinä suhteessa, että hän jo eläissään sai tuntea kansalaistensa kiitollisuutta ja kunnioitusta suurista töistään. Moni muu ansiokas, koko kansan elämään voimakkaasti vaikuttava henki on eläissään jäänyt huomaamattomaksi, jopa saanut osakseen vihaa ja vastustusta teoista, joiden suuri arvo on huomattu vasta hänen kuolemansa jälkeen, jolloin pystytetyt muistomerkit eivät enää ole häntä eteenpäin kannustamassa. Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura täytti 50 vuotta, vietettiin tapahtumaa suurilla juhlallisuuksilla. Tietysti Lönnrotin yhtenä seuran perustajista olisi pitänyt olla juhlilla mukana. Mutta kun hän siellä pelkäsi joutuvansa yleisen huomion esineeksi, lähti hän juhlia karkuun Kajaaniin asti. Hänen suureksi harmikseen oli hänen kunniakseen kuitenkin järjestetty juhlat Kuopioon sekä Kajaaniin, vieläpä paluumatkalla Ouluun, Vaasaan ja Turkuun.

Täyttäessään 80 vuotta hän ei enää voinut välttää yleistä juhlimista. Helsingissä pidettiin hänen kunniakseen suuret kansalaisjuhlat, monen monet lähetystöt kävivät häntä tervehtimässä, hän sai kukkia, seppeleitä, albumeja, lähettipä itse kenraalikuvernööri vanhukselle kunniatervehdyksensä. Sanomalehdet julkaisivat juhlanumeroja, ilmestyi juhla-albumeja, ympäri koko maan juhlittiin silloin. Niin yksimielinen ja jakamaton oli hänelle osotettu kunnioitus.

Lönnrot oli suuri töissään, hän oli esikuvaksi kelpaava yksityisessä elämässään. Hän oli aito suomalaisen miehen perikuva, suomalaisuuden suurmiehistä suurin. Kansalleen hän on tuonut sen omat, parhaat luomat, ikiaarteet lahjoittanut. Siksi on hänen patsaansa Helsingissä ainaisiksi ajoiksi todistamassa hänestä: »Sain sanat salasta julki.»

JUHANA VILHELM SNELLMAN.

Juhana Vilhelm Snellman syntyi Tukholmassa 12 p. toukok. 1806. Vanhempiensa mukana tuli sittemmin Kokkolaan. Kävi koulua Oulussa ja tuli ylioppilaaksi Turkuun 1822. Yhdeksän vuotta myöhemmin hän suoritti kandidaattitutkinnon ja jatkettuaan opintojaan tuli neljä vuotta myöhemmin nimitetyksi filosofian dosentiksi, palkattomaksi opettajaksi yliopistoon. Matkusteli sittemmin muutamia vuosia ulkomailla opiskellen yhä edelleen. Palattuaan sieltä hän tuli Kuopioon yläalkeiskoulun rehtoriksi. Toimitti Kuopiossa muutamia sanomalehtiä. Siirtyi Helsinkiin toivoen saavansa professorin viran, mutta joutui erääseen liikkeeseen konttoriapulaiseksi, sillä jollain täytyi elää. Nimitettiin 1856 siveysopin ja »tieteitten järjestelmän» professoriksi, 1863 senaattoriksi. Oli Hypoteekkiyhdistyksen esimiehenä. Kuoli Kirkkonummella 4 p. heinäk. 1881.

Tässä Snellmanin elämänpuitteet kaikessa lyhykäisyydessä. Näiden puitteiden sisällä on suoritettu suunnaton työ isänmaan hyväksi, suomalaisen kansallisuuden herättämiseksi ennen muuta.

Suomen olot viime vuosisadan alkupuolella.

Minkälaisiksi olivat olot Suomessa kehittyneet Ruotsin vallan viimeisinä aikoina, sitä on aikaisemmin kuvattu. Sama olotila jatkui v. 1809 jälkeenkin. Mitä Suomessa oli sivistynyttä, kaikki se oli umpiruotsalaista. Yliopisto oli ruotsalainen, opetuskieli kouluissa oli ruotsi, virkamiesten, yleensä kaikkien sivistyneitten puhekielenä oli ruotsi, se oli virastojen, se oli tuomio-istuimien kieli. Ja tämä sivistynyt sääty pysyi jyrkästi erillään suomalaisesta kansasta. Suomenkieltä se ei taitanut, ei edes halunnut osata. Olisihan ollut häpeäksi sivistyneelle ihmiselle puhua samoin kuin tietämätön ja raaka kansa. Jos suomalainen talonpoika oli tähän asiaintilaan tyytymätön, minkäpä sille voi. Oppikoon ruotsia! Jos hän joskus saikin syyttömästi kärsiä, kun tuomari ei kunnollisesti ymmärtänyt hänen kieltään, syyttäköön omaa taitamattomuuttaan, arvelivat nämä herrat. Jos hän saikin kuluttaa vähiä rahojaan käännättämällä tarvitsemiaan asiakirjoja ruotsista suomeksi tai kirjoituttamalla asiakirjojaan vieraalla kielellä, ja jos tällöin kaikenkarvaiset kirjurit tekivätkin hänelle kepposia, ei se herroja surettanut. Jos suomalaisen opintielle pyrkiessä tulikin ensi työksi suurella vaivalla perehtyä ruotsinkieleen, oli se, väitettiin, vain siunaukseksi hänelle, kun hän siten pääsi osalliseksi suuresta germaanisesta sivistyksestä, jonka välittäjänä suomalaisille oli juuri ruotsinkieli. Jos tällä tavalla suomalaisia ruotsalaistui, ei se ollut vahingoksi. Päinvastoin. Hekin pääsivät nyt sivistyneitten joukkoon.

Kaikkea tätä sai suomalainen väestö, sikäli kuin pystyi asioita arvostelemaan, tyynesti kestää. Mitäpä se olisi voinut tehdä asian auttamiseksi?

Huolimatta sivistyneen säätymme itsetietoisuudesta ja suuresta paremmuuden tunteesta suomalaisten rinnalla, oli sivistyselämämme hyvin kuollutta maan tultua yhdistetyksi Venäjään. Ennen oli yhteys ja osanotto Ruotsin elämään pitänyt harrastuksia vireillä täällä. Nyt ei enää ollut sellaista yhteyttä. Maamme sivistyselämä oli nyt riippuva yksinomaan tämän maan omista miehistä. Mutta kaikkien työtä lamautti epätietoisuus siitä, minkälaiseksi tulevaisuus oli muodostuva. Niiden lupausten ja vakuutusten merkitystä, joita oli annettu Porvoon valtiopäivillä kummaltakin puolelta, ei vielä oikein käsitetty. Pelättiin, ettei olisi mitään hyvää odotettavissa, kun maa oli yhdistetty niin suuren ja mahtavan kanssa. Maamme johtavat miehet arvelivat, että oli parasta pysyä niin hiljaa kuin mahdollista. Jos täällä ei tapahtuisi mitään, ei Venäjän taholta silloin olisi syytä asioihimme sekaantua. Saataisiin elää rauhassa. Ja viranomaisemme pitivät hyvän huolen siitä, että tämä rauha oli kaikin puolin häiritsemätön. Niin kuin asiat olivat, niin tuli niiden pysyäkin. Mistään uudistuksista ei saanut olla puhettakaan. Uudistusten toivominen olisi merkinnyt tyytymättömyyttä vanhaan. Mutta vanhasta, olevista oloista ei saanut lausua minkäänlaista arvostelua, sillä sehän olisi ollut hallituksen, olevista oloista huolehtijan, moittimista. Hallitusta vastaan lausuttu moite voitiin taas katsoa vallankumoukselliseksi aikeeksi, joten täysi hiljaisuus ja tyytyväisyys oli ainoa oikea elämistäpä.

Tällaiset olivat Suomen olot, kun Snellman alkoi vaikutuksensa. Sen ehtona oli hänen edellä käynyt kehityksensä ja siihen on meidän ensin tutustuttava.

Nuoruus.

Kerrotaan, että Snellmanin esi-isillä olisi ollut suomalainen sukunimi Virkkunen. Sitä ei ole saatu sitovasti todistetuksi. Joka tapauksessa he olivat suomalaisia, olipa heidän nimensä mikä hyvänsä. Snellmanin isä oli merimies. Opintielle hän oli aikonut, oli tullut ylioppilaaksi, lukenut sitten filosofiaa, mutta joutui lopullisesti elämään merimiehenä. Perhe asui Snellmanin syntyessä Tukholmassa. Mutta kun sitten Suomi erotettiin Ruotsista, siirtyi perhe Suomeen, jossa nuori Juhana Vilhelm pantiin kouluun. Oppineena miehenä tahtoi isä antaa tietoja pojalleenkin.

Tällöin jo ilmeni pojan luontainen tarmo ja terävyys. Lukeminen oli hänelle helppoa. Koulunkäynti ei ollut rasitukseksi. Hän oli jo silloin toveripiirinsä etunenässä. Täti, jonka luona hän koulukaupungissa asui, huomasi myöskin hänen kykynsä ja arveli, ettei poika keskitielle jää, kehittyköön sitten hyvään tai huonoon suuntaan: »Jos sinusta tulee hyvä, niin sinusta tulee erittäin kunnollinen mies, mutta päinvastaisessa tapauksessa tulee sinusta täysi roisto.»

Tultuaan ylioppilaaksi Snellman rupesi lukemaan jumaluusoppia. Hänen oli valittava ala, jolla mahdollisimman pian pääsisi ansaitsemaan, sillä varattomuus ei olisi sallinut ryhtyä kovin pitkäaikaisiin lukuihin. Pari vuotta askarreltuaan papin tutkintoon valmistuakseen hän jätti sen homman ja antautui kokonaan opiskelemaan filosofiaa, tiedettä, joka koettaa tutkia ihmisen, hänen henkensä ja kaiken olevaisen syvimpiä perusteita. Hän ei voinut enää vastustaa mieltymystään tähän aineeseen, johon hän oli tutustunut jonkun verran jo isänsä avulla hänen kirjoistaan.

Opintoaika piteni näin kovasti. Mutta sitä ei auttanut surra, tiedonhalu, tutkimisinto oli tullut niin suureksi. Elatuksensa hän sai hankkia kotiopettajana, kuten kaikki varattomat ylioppilaat niinä aikoina. Tämä työ puolestaan viivytti lukujen loppuun saattamista. Mutta toiselta puolen seurustelu erilaisten ihmisten kanssa vuosien kuluessa laajensi nuoren miehen kokemuksia ja näköpiiriä. Varsin merkitseväksi tässä suhteessa muodostui n.s.

Lauantaiseura,

johon kokoontui läheisessä toveruudessa eläviä ylioppilaita ja maistereita keskustelemaan heitä kaikkia innostavista asioista. Ei ole harvinaista, että ylioppilaiden keskeiset seurat ovat paikkoja, joissa nuoret keskustelevat isänmaata koskevista asioista. Ei myöskään ole kovin harvinaista, että nuoret tällaisissa keskusteluissa saavat herätyksen ja innostuksen työhön, jolla voivat parhaiten isänmaata hyödyttää ja joka kokonaan määrää heidän vastaisen elämänsä suunnan. Mutta sellaista kuin Lauantaiseura ei ole koskaan ollut toista, ei jäsenten myöhemmin saavuttamaan kuuluisuuteen eikä seuran herättävään vaikutukseen nähden. Paitsi Snellmania kuului seuraan Lönnrot, Runeberg, Topelius, mainio kielentutkija M.A. Castrén, monia muita mainitsematta.

Seuran tärkeimpänä henkilönä lienee ollut Snellman. Hän antoi ja hän sai monia herätteitä tässä joukossa. Huomattuaan Suomen sivistyselämän kuolleisuuden he eivät voineet sille ummistaa silmiään. Eikä sensuuri eivätkä viranomaiset voineet estää heitä saamasta tietoonsa, mitä muualla maailmassa tapahtui. Heille ei jäänyt tuntemattomaksi kansallisuusaate, joka muualla raivasi itselleen tietä päästäkseen määräämään kansojen kohtaloista. Suomessakin oli kansa, suomalainen kansallisuus, saatava herätetyksi, oli saatava oikeuksia sen kielelle, oli saatava sille sivistystä ja saatava sitä kansan omalla kielellä: suomeksi. Silloin saisi Suomen kansa oman, suomalaisen sivistyneen luokan. Oppinut ei kansan silmissä enää olisi vieras, muukalainen, herra, joka kansan hyvästä olisi kokonaan välinpitämätön. Ja silloin, vasta silloin voisi Suomen suomalainen kansa turvallisena katsoa tulevaisuuteensa.

Lauantaiseuran nuoret jäsenet tahtoivat näin palvella koko kansaa, eikä vain käyttää hyväkseen sivistyneen ruotsalaisen luokan etuoikeutettua asemaa päästä virkoihin ja huolettomille päiville. Mutta he tiesivät, ettei pelkällä innostuksella pitkälle päästä. Siksi he tekivät ahkerasti työtä hankkiakseen itselleen tietoja ja kykyjä ja saavuttaakseen siten suuret päämääränsä. Ja nyt me tiedämme, että he onnistuivat aikeissaan.

Snellman on vaarallinen mies.

Suoritettuaan tutkintonsa ja valmistettuaan väitöskirjan Snellman nimitettiin dosentiksi yliopistoon. Hän oli mies, joka järkähtämättä teki mitä oikeana piti. Hän ilmoitti kerran pitävänsä luentoja akateemisen vapauden todellisesta luonteesta. Se oli yliopiston rehtorin mielestä aivan mahdotonta. Vapaus — huh, sehän oli hirveätä! Vapaudesta ei saanut hiiskahtaakaan ja nyt tämä maisteri aikoi yliopistolla julkisesti luennoida vapaudesta ylioppilaille, jotka muutenkin ottivat silloin tällöin itselleen liikoja vapauksia. Rehtori kielsi puhumasta semmoisesta aineesta. Snellman valitti rehtorin kiellosta yliopiston konsistorioon. Ei apua. Hän uudisti pyyntönsä saada puhua ilmoittamastaan aineesta, mutta ei saanut vastaustakaan. Ja ettei hän tekisi asiaa julkiseksi, kiellettiin asiasta syntyneiden pöytäkirjojen painattaminen. Lisäksi varakansleri kutsutti hänet luokseen ja uhkasi karkoituksella Siperiaan. Asiasta ilmoitettiin kenraalikuvernöörille, uhattiinpa se saattaa itse keisarin tietoon. Snellman koetti painattaa luentonsa, mutta sen esti sensuuri.

Hyvän huolen pitivät vallassa-olijat siitä, ettei ilmoille päässyt mitään vaarallista.

Mutta Snellman ei ottanut parantuakseen. Hän joutui uusiin rettelöihin yliopiston viranomaisten kanssa. Ylioppilaissa oli silloin tällöin ilmennyt vallattomuutta, jopa suoranaista tottelemattomuutta. Parhaaksi keinoksi heidän vastarintansa ja uppiniskaisuutensa taivuttamiseksi arveltiin ylioppilasyhdistysten, osakuntien, jakamista pienemmiksi. Aikaisemmin oli jaettu kahtia suuri Viipurilainen osakunta ja nyt jaettiin Pohjalainen, jonka v.t. kuraattorina Snellman oli ollut aikaisemmin. Kun uudet osakunnat, Eteläpohjalainen ja Pohjoispohjalainen, eivät itse valinneet kuraattorejaan, mihin heillä asetusten mukaan oli oikeus, määrättiin Snellman Pohjoispohjalaisten kuraattoriksi. Hän kieltäytyi selittäen syyksi, että osakunnilla oli oikeus itse valita kuraattorinsa. Seurasi nuhteita ja varoituksia, joista ei ollut mitään apua, ja lopulta häntä vastaan nostettiin syyte virkavirheestä. Konsistorio määräsi hänet erotettavaksi puoleksi vuodeksi dosentintoimesta ja menettämään yliopistosta saamansa apurahan ja hovioikeus, johon oli vedottu, tuomitsi hänet 100 taalarin sakkoon, vastaava 24 päivän vankeutta vedellä ja leivällä.

Asian päätyttyä näin, Snellman lähti ulkomaille, aluksi Ruotsiin.

Ulkomailla.

Ruotsissa oli Snellmanilla tuttuja, sillä siellä hän oli käynyt pikimmältään jo ennenkin. Tunnettu oli myöskin hänen toimintansa tiedemiehenä ja alottelevana sanomalehtimiehenä. Vuotta ennen lähtöään hän oli Suomessa julaissut muutamia numeroita aikakauskirjaa »_Espanjan kärpänen_» ruotsiksi. Kun Espanjan kärpänen puree, tuntuu se kipeältä. Ottamalla lehdelleen tällaisen nimen hän jo sillä tahtoi osottaa, että hän siinä aikoi lujasti iskeä sivistyselämämme arkoihin puoliin. Lehden kirjoitukset herättivät siksi toisaalla suurta ihastusta, toisaalla vihaa.

Kun nyt Snellman tuli Ruotsiin, vetivät hänen ystävänsä siellä kohta hänet kirjallisiin töihin ja yhteiskunnalliseen elämään. Se olikin Ruotsissa paljon vilkkaampaa kuin Suomessa. Tosin sielläkin sensuuri oli kova, sanomalehtiä lakkautettiin tuontuostakin, nostettiin painokanteita, määrättiin ankaria rangaistuksia, mutta tällä ei oltu saatu elämää niin tukahdutetuksi ja hiljaiseksi kuin Suomessa. Päinvastoin ankarat toimenpiteet aiheuttivat vastalauseita ja melskeitä yleisön puolelta. Suuri yleisö, talonpoikainen rahvaskin, seurasi siellä jo maan asioita, se jo luki sanomalehtiä. Se voi sen tehdä, sillä sivistynyt sääty ja sanomalehdet käyttivät samaa kieltä kuin sekin. Toisin siis kuin Suomessa. Oli sen vuoksi luonnollista, että Snellmania suuresti viehätti päästä sanomaan sanansa yhteiskunnallisista, valtiollisista ja sivistyskysymyksistä ja hän kirjoitti ahkerasti nuorten ruotsalaisten kirjailijain sanomalehteen »Frejaan». Hän kirjoitti siihen tapansa mukaan suoria sanoja, jotka nostattivat häntä vastaan vihaisia kirjoituksia ja henkilökohtaisia parjauksia, toisaalta uusia ystäviä.