Part 11

Kävikin niin onnettomasti, että kouluylihallituksen ensimäiseksi esimieheksi nimitettiin kenraali. Sama mies oli aikaisemmin päässyt yliopiston sijaiskansleriksi ja oli hän siellä herättänyt toimillaan yleistä tyytymättömyyttä ja levottomuutta. Ja muihin oppilaitoksiin nähden hänen toimenpiteensä olivat kaikkea muuta kuin toivottuja: venäjänkielen oppimäärää oli kouluissa tuntuvasti lisättävä ja suomalaisuuden harrastukset, suomalaisten, kenraalin omain sanain mukaan »hirveän roistojoukon», pyyteet oli tyyten tukahdutettava.

Valtiopäivät koettivat nyt saada hänen puuhiaan estetyksi. Snellman puhui ja nyt hänen puheensa kelpasi niillekin, jotka muulloin olivat hänen kiivaita vastustajiaan. Kaikki säädyt yhtyivät anomukseen, että ne saisivat ottaa osaa koululain säätämiseen, joten voitaisiin onnettomuuksia välttää ja jollainen oikeus säädyillä oli ollut jo kauvan ruotsinvallankin aikoina. Mutta kenraali piti kiirettä. Senaatti valmisti hänen ehdotustensa mukaan koulujärjestyksen ja se julaistiin, ennenkuin säätyjen anomus ehti tulla hallitsijan kuuluvillekaan.

Suomalaisten pyrintöjen vastustamisessa kouluylihallitus sai luonnollisesti lämmintä kannatusta ruotsalaisiltamme. Helsingin normaalikouluun oli saatu suomalainen osasto. Sellainen oli saatava pois pääkaupungista maan sivistystä uhkaamasta. Normaalikoulun suomalainen osasto muutettiin Hämeenlinnaan, jolloin sikäläinen ruotsalainen koulu muutettiin suomalaiseksi. Sorto synnyttää aina vastustusta ja sortotoimenpiteillä on usein aivan vastakkainen vaikutus kuin mihin niillä on pyritty. Niin kävi nytkin. Suomalaiset keräsivät pian 200,000 mk., joilla perustettiin uusi suomalainen koulu Helsinkiin, joten yhden entisen sijalle saatiin kaksi uutta suomalaista koulua.

Kouluylihallituksen suomalaisten koulujen vastustaminen antoi Snellmanille aiheen kirjoitukseen »Mielipiteitä suomenkielisten oppikoulujen tarpeesta». Kertomuksessaan oli ylihallitus m.m. maininnut, että useampia suomenkielisiä oppikouluja voitaisiin perustaa ja yleensä suomenkieli saattaa korkeampaan asemaan vasta sitten, kun suomalainen kirjallisuus pystyisi näyttämään useita ajan vaatimuksia vastaavia alkuperäisiä teoksia. Snellman kirjoittaa tämän johdosta: »Mutta kenenkä ajatuksen juoksu lie niin nurinkurinen, että hän ensiksi vaatii kansalta täydellistä kirjallisuutta ja vasta sen jälkeen oppilaitoksia, joissa sellaisen kirjallisuuden tekijät voivat saavuttaa tähän tarvittavan sivistyksen? Tätä päättelyä ei voi puolustaa sillä, että suomalaiset kirjailijat kyllä voisivat saavuttaa tarpeellisen sivistyksen kouluissa, joissa ruotsi on opetuskielenä. Sillä kirjailijoita voitaisiin silloin yhtä hyvin tilata Saksasta ja Ranskasta. Sen vähän suomen kielioppia y.m., jota meidän ruotsalaisissa kouluissamme opetetaan, voisivat he helposti oppia parissa kuukaudessa.» »Mutta sivistyneiden lukijain joukossa — — — ei varmaankaan ole ketään siksi taitamatonta ja ajattelematonta, että hän kuvittelisi kansalla voivan olla omakielistä kirjallisuutta, ellei sillä ole kouluja ja tämä kieli sen opetuskielenä.»

Näytti siltä kuin 1863 vuoden kieliasetus, jonka puuhaamisella Snellman oli alkanut valtiollisen toimintansa senaatissa, ei mitenkään olisi oloihin vaikuttanut. Kaksi vuosikymmentä, jotka oli määrätty suomenkielen täysiin oikeuksiinsa pääsön valmistamisajaksi, olivat loppuun kulumassa, eikä hallitus ollut tehnyt juuri mitään suomenkielen aseman parantamiseksi virastoissa. Se ei ollut vaatinut virkamiehiltä yhä suurempaa suomenkielen taitoa eikä velvoittanut heitä virastoista papereita antaessaan noudattamaan kielen suhteen sääntöjä, joihin heidän muutaman vuoden kuluttua oli kuitenkin pakko alistua. Valtiopäivillä nousi kieliasiassa oikea myrsky. Suomalaiset olisivat tahtoneet entisen hallinnollisen asetuksen sijalle säätyjen hyväksymän lain, jolla suomenkieli määrättäisiin yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa. Snellman puhui säädyssään myöskin tähän suuntaan, mutta asia raukesi, kun toiselta puolelta katsottiin kielikysymyksen olevan hallinnollisen asian.

Snellmanin asema näihin aikoihin oli koko lailla toinen kuin hänen tullessaan senaattiin tai hänen alkaessaan julkisen taistelunsa suomenkielen hyväksi sanomalehtien kautta. Silloin hän taisteli yksin. Nyt oli kokonainen puolue suomalaisuuden asiaa ajamassa. Mutta hänen vastustajansakin, ruotsinmieliset, olivat järjestyneet lujaksi puolueeksi, jonka valta ei meidänkään päivinämme ole vähäinen. Hän oli toivonut, että koko kansamme voisi yhtyä suomalaista henkeä ja suomalaista sivistystä eteenpäin viemään. Hän oli toivonut, että ruotsalainen sivistynyt säätymme olisi vapaaehtoisesti omistanut suomenkielen, koska, kuten hän lausui sanomalehdistön satavuotisjuhlassa 1871, »se on tukala seikka, kun samassa maassa on asujamia, jotka puhuvat eri kieltä ja siten joutuvat toisilleen vieraiksi. Se on tukalaa, mutta kahta tukalampaa on, kun, kuten meidän maassamme, korkeimmin sivistynyt osa kansasta puhuu toista kieltä, kansan suuri paljous toista. Syvät rivit ne voiton perivät. Ajatelkoon jokainen, ken voittoa toivoo ja sen hyväksi työskentelee, miten hän on saapa äänensä syvien rivien kuuluviin.»

Samaa yhdistämistä tarkoitti hän puheessaan, jonka hän piti hänen kunniakseen vietetyssä kansalaisjuhlassa täyttäessään 75 vuotta. »Jos Te, arvoisat isät, joiden kieli oikeastaan on ruotsi, jos tarkkaatte näitä tosiasioita ja tahdotte ottaa oppia historiasta, niin voitte siitä myös oppia, että se suomalaisuuden liike, jota ette oikein tajua, on pääsevä voitolle. Ei ole inhimillistä voimaa, joka kykenee sitä estämään, ja ainoastaan sen pohjalle voidaan perustaa luja Suomi, Suomi, joka toivoo kestävänsä tulevaisuudessakin. Jos Te, armaat äidit, jalot naiset, jos Te voitte tämän tajuta ja edeltä nähdä että näin on käyvä, varjelkoon silloin Jumala Teitä lastenne poviin kylvämästä eripuraisuutta, joka koko heidän iäkseen saattaa heidät sotaan sitä vastaan, jota he mielellään soisivat rakastavansa: isänmaatansa, syystä että heidät on varhain talutettu puolueohjelman polulle, eivätkä arvele voivansa rakastaa maatansa sillä tiellä kuin kansa tahtoo, jonka tahdon alle meidän kuitenkin kaikkien täytyy taipua.»

Ei ollut hänen syynsä, ettei kansastamme tullut niin yksimielinen kuin oli syy toivoa. Hän tiesi, että tulevaisuus oli tuova Suomen kansalle kovia päiviä, mutta hän toivoi, ettei vaikeus tulisi, »ennenkuin tuo suuri uudistus on tapahtunut, ennenkuin se täällä kohtaa yksimielisen kansan».

* * * * *

Parhaankin työmiehen voimat loppuvat kerran. Snellman oli tehnyt työtä, hän oli kestänyt raskaita päiviä, hän oli taistellut koko miehuutensa ajan, rohkeasti taistellut sen puolesta, mitä hän oikeana ja hyvänä piti. Hänen voimansa olivat kuluneet ja kuolema saapui heinäk. 4 p. 1881.

Hänen haudallaan puhui Topelius sanoen m.m.: »Ja missä hän taisteli, siellä hän ryntäsi esiin vakuutuksen voimalla, totuuden varmuudella ja rohkealla äänellä, sen vuoksi hän ei väistynyt iskiessään tahi saadessaan verisiä haavoja. Eivät kaikki tietäneet, että tässä panssaroidussa rinnassa, tämän rautaisen tahdon takana sykki lempein sydän. Kun tuntuivat iskut tuon käsivarren, joka näytti tahtovan maahan musertaa kaiken, mikä hänen tiellään oli, silloin moni ei tietänyt, että se oli hänen tapansa oikeutta rakastaa, hän ei itse käsittänyt, että sitä kävi toisin ymmärtäminen. Nuoriso sen oivalsi; se ymmärsi häntä. Mutta hautaan lasketun soturin uurnaan, eikä taistelun kilpiin, piirtää jälkimaailma puolueettoman tuomionsa.»

Eläissään sai Snellman, kuten eri asiain yhteydessä on tullut mainituksi, vastustajainsa taholta usein mitä epäoikeutetuimpaa kohtelua. Hänen väitettiin toimivan alhaisimmista vaikuttimista. Ei myönnetty arvoa hänen suurimmillekaan teoilleen. Tämä vastustajain taholta tullut häväisy ja puolueellinen arvostelu oli kyllä katkera. Mutta se ei sittenkään liene ollut raskainta kestää, sillä tiesihän hän itse etsivänsä totuutta, oikeutta ja isänmaan parasta. Vaikeampi lienee ollut kestää, milloin eivät ystävätkään hänen tekojaan ymmärtäneet, kieltelivät, estelivät, kehottivat järkevyyteen. Olihan hänkin ihminen, tarvitsihan hänkin toisten ymmärtämystä, kaipasi tunnustusta siitä, että menetteli oikein.

Jos hän ei olisi saanut osakseen muuta kuin vastustusta, ei hän sellaista taistelua kaikkia vastaan olisi koko elämää voinut kestää.

Sai hän eläissään tunnustustakin. Toimiessaan yliopistossa ja ylioppilaiden keskuudessa aivan nuorena hän sai osakseen ihailua taipumattomana vapauden ja oikeuden puolustajana. Tiedemiehenä kunnioitettiin häntä kaikkialla ulkomaillakin. Häntä kiitettiin kirjailijana. Hänen palattuaan ulkomailta ja alettuaan julkisen toimintansa täällä, kasvoi kasvamistaan se joukko, joka katseli häneen luottaen ja paljon odottaen. Varsinkin ylioppilasnuoriso osotti hänelle kunnioitustaan. Ylioppilaat kävivät säännöllisesti häntä laululla tervehtimässä Vilhelmin päivänä ja yhtä säännöllisesti Snellman palkitsi heidät puheella.

Mutta sai hän virallisempaakin tunnustusta. Valtiopäivillä 1872 oli talonpoikaissäädyssä puhe Snellmanin senaattorikaudesta ja eräs valtiopäivämies lausui: »Tällä ajalla ovat suoritetut ne suurenmoiset avustustoimet, joita 1867 vuoden kato teki välttämättömiksi. Tällä ajalla on rahareformikin saatu aikaan; tästä ja muusta pyydän saada lausua syvän kiitollisuuteni ja kunnioitukseni senaattori Johan Vilhelm Snellmanille.» Ja koko sääty yhtyi lausuntoon, että »senaattori Snellmanin oikeus kansan tunnustukseen ei ole supistettava». Kunnianosotus oli hänen korottamisensa aatelissäätyyn. Ilmeinen tunnustus hänen kyvyilleen oli vihdoin se, että hänelle, niin monelta taholta ja niin monista syistä ahdistetulle miehelle, tarjottiin senaattorinpaikka. Ennen on jo mainittu suuresta kansalaisjuhlasta, joka hänen kunniakseen pidettiin v. 1881.

Jälkimaailman tuomio Snellmanista alkaa olla yksimielinen. Hän on suomalaisen kansallisuuden herättämiseksi taistellut ja tehnyt enemmän kuin kukaan muu. Ja kun on selvää, että vasta kansalliseen itsetietoisuuteen heränneenä Suomen kansalla on elämismahdollisuuksia, ei Snellmanille suurinkaan arvonanto ole liikaa. Mitä hän on tehnyt suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi, ei voi kukaan unohtaa eikä kieltää, yhtä vähän kuin sitä, mitä hän on tehnyt tämän maan taloudellisen elämän vakaannuttamiseksi ja nostamiseksi. Minkälainen olisikaan maamme taloudellinen tila, jos se pitemmäksi ajaksi tai pysyvästi olisi jäänyt riippumaan Venäjän rahan ylen vaihtelevasta kurssista? Ja kysyä sopii, minkälainen olisi henkinen elämämme ja sivistyksemme, jollei se olisi tuekseen saanut vankkaa taloudellista pohjaa. Snellman teroitti mieliin taloudellisen vaurastumisen ja varsinkin teollisuuden merkitystä kansallisuuden tukena. Rautateittemme suunnittelu ja toimet saada Kirjallisuuden seuran avulla suomalaista teknillistä kirjallisuutta olivat käytännöllisiä tuloksia tässä suhteessa. Kuinka selvänäköinen hän tässäkin asiassa oli, huomaamme hyvin, kun näemme, että parhaillaan käytävässä suuressa sodassa kansojen parhaana voimana on kukoistava teollisuus. Snellman uskoi oikeuden ja järjellisyyden maailmaa hallitsevaan voimaan ja hän opetti kansalleen, että samat voimat olivat perheen, yhteiskunnan ja valtion perustuksia, ja että jokaisen yksilön, joka tahtoi olla hyödyksi isänmaalleen, tuli nämä perusteet asettaa toimintansa ohjeeksi, tuli ehdottomasti täyttää velvollisuutensa perheessä ja yhteiskunnassa, tuli ehdottomasti noudattaa lakia.

Yhä vielä on hän opettajamme.

Talonpoikaissääty on kiitokseksi hänen työstään asettanut kiven hänen haudalleen Helsinkiin. Kuopioon, kaupunkiin, jossa hän alotti laajalle vaikuttavan työnsä, on pystytetty hänen rintakuvansa puistikkoon lähelle tuomiokirkkoa. Ja piakkoin pystytetään suuri muistopatsas Helsinkiin Suomen pankin ja säätytalon eteen. Nämä ovat kauniita merkkejä kansan kiitollisuudesta suurmiehelleen. Mutta paremmin, vielä kauniimmin voimme hänelle kiitollisuuttamme osottaa kulkemalla tietä, jonka hän on kansalleen ja kansalaisilleen viittonut.

JOHAN LUDVIG RUNEBERG.

Käsitteet isänmaa ja kansa, isänmaassa asuva kansa, kuuluvat niin läheisesti yhteen, että toista ei voi ajatella ilman toista. Jos ihminen asuu sellaisen kansan keskuudessa, johon hän ei ole yhdistetty sukulaisuuden, veren ja yhteisten kohtaloiden siteillä, tuntuu tyhjältä puheelta, jos hän sanoo isänmaakseen aluetta, jolla tämä kansa elää. Vasta omistamalla tuon kansan tavat, kunnioittaen sen menneitä vaiheita, sen yhteiskunnallista ja valtiollista elämää, rakastamalla sitä ja ottamalla osaa kaikkiin sen vaiheisiin hän ikäänkuin sulautuu yhteen sen kanssa ja silloin hän ja hänen lapsensa voivat syystä puhua isänmaastaan ja kansastaan.

* * * * *

Suomen tultua yhdistetyksi Venäjään oli maamme sivistyneen ruotsalaisen säädyn asema omituinen. He, ruotsalaiset, olivat tottuneet pitämään isänmaanaan Ruotsia. Nyt Suomi oli Ruotsista erotettu. Niiden isänmaana, jotka pysyvästi jäivät Suomeen, ei Ruotsi enää voinut olla. Mutta toiselta puolen nämä sivistyneet eivät katsoneet kuuluvansa Suomen suomalaiseen kansaan. He päinvastoin sitä halveksivat. Oliko heillä näin ollen isänmaata? Oli, sillä he itse sanoivat Suomea isänmaakseen. Mutta käsitys isänmaasta, isänmaan kuva oli heillä hyvin hämäränä, koska heidän suhteensa kansaan ei ollut oikea.

Johan Ludvig Runebergin tehtäväksi tuli kirkastaa isänmaan kuva sivistyneelle väestöllemme ja näyttää sille, että Suomen kansa ansaitsi sen rakkauden. Tällä tavalla Runebergkin otti osaa siihen suureen kansalliseen herätystyöhön, jota Lönnrot ja eritoten Snellman ajoi.

Lapsuus ja nuoruus.

Johan Ludvig Runeberg syntyi 5 p. helmik. 1804 Pietarsaaressa. Isä oli merikapteeni ja koti verrattain köyhä. Mutta kuitenkin siellä luettiin kirjallisuutta. Isä oli aikoinaan ollut ylioppilaana Turussa, joten sivistysharrastukset kodissa eivät olleet vieraat. Poika pantiin aluksi pikkulastenkouluun kotikaupunkiin ja sitten hän siirtyi Ouluun, jossa asui setänsä luona. Sedän perhe oli ylen hieno. Siellä täytyi pojan oppia uusia tapoja, toisellaisia kuin mihin hän oli kotona tottunut. Kotona oli häntä kutsuttu Janneksi, mutta sekään ei kelvannut, vaan hän sai hienommalta kuulostavan Ludvigin nimekseen. Pari vuotta siellä oltuaan hän pääsi Vaasaan jatkamaan koulunkäyntiään ja tuli ylioppilaaksi Turkuun jotenkin yhtaikaa Lönnrotin ja Snellmanin kanssa 1822.

Aivan pikkulapsena Runeberg oli sairas ja kivulloinen, mutta kun hän ennätti vähän kasvaa, tuli hänestä erinomaisen terve ja reipas. Kouluajastaan hän lienee kuluttanut suuremman osan leikkeihin toverien parissa kuin kirjojen ääressä. Reippaus ja rohkeus, jotka ovat meren rannikolla asuvan väestön yleisiä ominaisuuksia, tulivat hänenkin luonteensa piirteiksi.

Koulupoikana ollessaan hän jo tutustui moniin runoilijoihin. Tällöin jo hän alkoi itsekin kirjoitella runoja. Jotkut hänen lukemistaan runoista olivat sellaisia, että hän arveli voivansa kirjoittaa samallaisia tai parempiakin. Hänen ensimäiset säilyneet runonsa, sanotaan, eivät kuitenkaan osottaneet, että hänestä kerran tulisi koko Pohjoismaiden kuuluisin runoilija.

Ylioppilaaksi tultuaan täytyi hänenkin elääkseen ruveta kotiopettajaksi. Niin kauan kuin isä oli terve, ei hänen, yhtä vähän kuin muunkaan perheen, tarvinnut kärsiä puutetta. Mutta isän tultua sairaaksi, ennen pojan koulunkäynnin loppua, oli perheen toimeentulo jo kovin vaikea. Näin ollen ei nuori Ludvig ylioppilaaksi tultuaan voinut saada kotoaan varoja. Mutta kotiopettajana hän joutui olemaan hienoissa ja sivistyneissä perheissä ja se oli luonnollisesti erittäin kehittävää hänelle.

Enimmän vaikutteita lie Runeberg saanut jouduttuaan kotiopettajaksi Saarijärvelle ja Ruovedelle. Hän oli syntynyt ja kasvanut ruotsalaisella rannikkoseudulla. Kansastaan hän tunsi vain tällä rannikolla asuvan väestön. Eikä maankaan tuntemus ollut suurempi. Nyt hän pääsi sisämaahan. Hänelle avautui aivan toisenlainen luonto. Pohjanmaan tasankojen sijasta tuli Saarijärven ja Ruoveden mitä kaunein ja vaihtelevin luonto: ihania järviä ja niiden välillä ja ympärillä komeata metsää kasvavia harjuja. Rannikon tuulten ja myrskyjen sijasta, sen asukkaiden virkeän toimeliaisuuden asemesta oli nyt sisämaan tyyni rauha, äärettömien salomaiden syvä hiljaisuus ja asukkaiden melkein saamattomuudelta näyttävä rauhallisuus. Ja hän, meren rannalla elänyt, ei ainoastaan täydellisesti mukautunut uuteen ympäristöönsä, vaan tämä ympäristö kokonaan voitti hänen rakkautensa. Sisämaan luonnon kauneutta hän useimmiten runoissaan laulaa. Ja sisämaan suomalaista rahvasta, joka ensi katsannolta näyttää niin itseensä sulkeutuneelta ja kylmältä, jopa karkeatekoiselta, hän kuvaa sellaisella antaumuksella ja lämmöllä, että vielä tänäkin päivänä se lukijan mielen hellyttää.

Runeberg oli ennenkin ihaillut luontoa. Hän rakasti eläimiä, kesytti ja hoiteli pikkulintuja. Saarijärvellä ja Ruovedellä hänellä oli tilaisuutta mielinmäärin nauttia suuresta luonnosta. Metsästysretkillään hän samosi kaukaisia korpia, souti monen lahden pohjukkaan. Näillä retkillään hän usein poikkesi johonkin taloon, kaukaiseen torppaan tai yksinäiseen mökkiin. Ja niissä hän tapasi ihmisiä, joihin hänen täytyi mieltyä. Päältä he kyllä näyttivät jöröiltä, jäykiltä, mutta pohjaltaan olivat sydämellistä, suoraa ja rehtiä väkeä. He olivat sellaisia, jollaiseksi hän sitten Saarijärven Paavon kuvasi: vaatimattomia, vähään tyytyväisiä, mutta sitkeitä, joita ei mikään vastoinkäyminen saanut masennetuksi.

Siellä hän joutui myöskin välittömään kosketukseen sotamuistojen kanssa. Hän tapasi siellä upseereja, jotka itse tai joiden sukulaiset olivat olleet 1808—1809 vuoden sodassa mukana. Hän tapasi siellä nekin miehet, joista sitten tuli hänen runoissaan »Vänrikki Stool».

Saarijärvellä ja Ruovedellä olostaan Runeberg itse kirjoittaa: »Minulle näiden vuosien muisto on unohtumattoman kallis. Koska itse olen maahan asettuneiden ruotsalaisten jälkeläinen, niin olen kuvitellut suomalaisen sisäiseltä olemukseltaan siksi, miltä hän minusta ulkoapäin näytti, kun hän joskus tuli tavaroineen syntymäkaupunkiini: kuinka toisenlaiseksi hänet huomasinkaan hänen kodissaan ja tarkemmin katsoen. Patriarkaalinen yksinkertaisuus, syvä miehekäs kärsivällisyys, synnynnäinen selvä elämän sisäisten suhteiden ymmärtäminen olivat niitä ominaisuuksia, joita hänessä tapasin ja joita vain heikosti olen voinut kuvailuyrityksissäni esittää.»

Säästettyhän siellä vähän rahaa Runeberg palasi Turkuun jatkamaan lukujaan ja suoritti tutkintonsa, tullen maisteriksi 1827. Hän oli lukenut varsinkin muinaiskreikkalaista kirjallisuutta. Tutustuminen kreikkalaisten sivistykseen, heidän tapoihinsa ja heidän elämäänsä vaikutti suuresti hänen omaan maailmankatsomukseensa. Elämä, tämä maallinen elämä oli valoisa. Sitä ja maallisia tehtäviä ei saanut halveksia, vaan oli niille täysi arvo annettava. Ylevästä kreikkalaisesta runoudesta sai hän aiheita ja esikuvia omaan runoilijatyöhönsä. Se selvensi hänelle päämääriä, joita hänen tulisi tavotella, sillä oman aikansa ruotsalainen runous ei häntä tyydyttänyt.

Helsingissä olo.

Kun Turku paloi, muutettiin yliopisto Helsinkiin. Runeberg siirtyi myös sinne. Hän jatkoi opiskeluaan ja tutkimuksiaan aikoen jäädä pysyvästi yliopistoon. Hänet nimitettiinkin »kaunopuheisuuden», s.o. latinankielen ja kirjallisuuden, dosentiksi. Mutta siitä ei hänelle tullut palkkaa. Elääkseen hänen täytyi hankkia itselleen kaikellaisia pieniä töitä: yliopiston konsistoorissa hän sai vähäpalkkaisen toimen, ja edelleen hänellä oli yksityisoppilaita, joiden lukujen opastamisella hän saattoi vähän ansaita.

Näihin aikoihin perustettiin »Lauantaiseura», josta ennen jo on kerrottu. Henkevä seurustelu toisten etevien nuorten miesten kanssa oli omansa kehittämään ja antamaan vakavuutta seuran jäsenten pyrkimyksille. Tässä seurassa lausuttiin Suomalaisen kirjallisuuden seuran syntysanat, ja tämän seuran jäsenten toimesta perustettiin Helsingin yksityinen lyseo, jossa sitten Runebergkin oli opettajana.

Hän sai olla myöskin sanomalehtimiehenä. Hän toimitti Helsingin Aamulehteä (Helsingfors Morgonblad) ja kirjoitti siihen huomiota herättäneet arvostelunsa Ruotsin kirjallisuudesta.

Tällä tavalla hän ansaitsi sen verran, että juuri toimeen tuli. Näinä aikoina hän meni naimisiinkin. Eläminen oli alotettava hyvin vaatimattomasti. »Vuokrattiin kaksi pientä huonetta, joissa vasta oli ollut puusepänverstas. Omin käsin morsian paperoitsi ja maalasi seinät ja katot, osti sitten vanhoja huonekaluja, joita veljensä kanssa korjaili, sai lahjaksi pari käytettyä hametta, joilla päällysti huonekalut, ja niin tulivat huoneet vallan hauskoiksi.» Näin puuhasivat he, vaikka morsian oli arkkipiispan veljentytär ja sulhanen opettajana yliopistossa. Myöhemmin he vuokrasivat itselleen suuremman huoneuston ja pitivät luonaan täyshoitolaisia.

Niukoilla tuloilla eläminen Helsingissä kävi kuitenkin ajan pitkään raskaaksi. Runeberg oli toivonut saavansa pysyväisen viran yliopistossa ja hän oli tehnyt paljon työtä valmistuakseen siihen. Hän ei kuitenkaan saanut sitä, vaikka tunnustettiinkin kilpailijaansa pätevämmäksi, sillä häntä pidettiin nuorisolle vaarallisena kiihkoilijana. Jonkun vuoden kuluttua hän siitä syystä siirtyi:

Porvooseen

lukion lehtoriksi. Porvoo oli pieni kaupunki, koulussa vallitsi huono järjestys, niin ettei paikka ollut erittäin houkutteleva. Mutta siellä oli kuitenkin vakinaiset tulot, jotka takasivat huolettoman toimeentulon.

Helsingistä hän ei lähtenyt mielellään. Hän oli tottunut ottamaan osaa ylioppilaiden rientoihin ja asumaan pääkaupungissa. Mutta meidän nähdäksemme Porvooseen muutto oli onni. Helsingin levottomassa elämässä hän kenties ei olisi saanut omistetuksi runoilutyölleen niin paljon aikaa kuin Porvoossa.

Koulutyönsä Porvoossa Runeberg teki mallikelpoisesti. Vaikka koulussa vallitsi aivan ilmeinen kurittomuus, ei hänen tunneillaan juuri kujeiltu. Hän oli tarvittaessa ankara, mutta osasi myöskin tepsivällä leikillä antaa ojennusta laiminlyömisestä tai vallattomuudesta. »Kerran tunnilla näpäytteli eräs poika teräskieliä, jotka oli pingoittanut pöytää vastaan. Samalla tunnilla sattui toinen poika, joka kävi tanssikoulua, osaamaan läksynsä huonosti. Ensinmainitun määräsi Runeberg 'soittamaan’ kielillään ja jälkimäinen sai tanssia, jotta toverit näkisivät, että he olivat oppineet 'edes jotakin’.»

Runeberg sai tilaisuuden saattaa koulun elämän järjestykseen, kun hänet pian valittiin koulun rehtoriksi. Aluksi, kouluun tultuaan, hän joutui useiden opettajatoveriensa epäsuosioon, vaatimalla ankaraa järjestyksenpitoa, johon he eivät olleet tottuneet. Mutta tämä vaali osotti, että hän silloin jo oli saavuttanut suosiota.

Tässä koulussa hän oli opettajana 20 vuotta, jolloin hän täysinpalvelleena otti eron virasta aikoen koko loppuikänsä käyttää kirjailijatyöhön. Mutta kuuden vuoden kuluttua tapasi onnettomuus hänet: eräällä metsästys retkellä hän sai halvauksen, joka kytki hänet vuoteeseen enemmäksi kuin kolmeksitoista elämänsä viimeiseksi vuodeksi. Ne olivat pitkiä kärsimysten vuosia, mutta hän vietti ne tavattomalla kärsivällisyydellä. Toukok. 6 p. 1877 kuolema toi hänelle levon.

Hänet haudattiin Porvooseen ja hautajaisissa olivat läsnä kaikki säädyt, jotka silloin olivat koolla Helsingissä, paljon ystäviä, tovereita, oppilaita, osoittamassa kunnioitustaan suurelle runoilijalle.

Runebergin teoksia.

Pääkaupungissa oleskellessaan Runeberg asui jonkun aikaa Snellmanin kanssa. Asuinkumppalina oli hänellä myöskin sittemmin mainio puhuja ja yliopiston opettaja Fr. Cygnaeus. Tämän kirjojen joukosta hän kerran tapasi saksankielelle käännetyn vihon serbialaisia kansanlauluja, jotka kuvailivat turkkilaisten orjuuttamien serbialaisten raskasta asemaa. Nämä laulut viehättivät häntä siinä määrässä, että hän alkoi jäljitellä niitä. Mutta aiheet, joita hän näissä runoissaan käsitteli, olivat suomalaisia. Hänen ensimäiset runonsa eivät olleet erikoisen loistavia. Vähitellen kehittyi hänen kykynsä, ja hänen miehuusvuosinaan syntyivät hänen parhaat teoksensa.