Part 10

Hän oli nyt päässyt työhön, johon hän alunpitäen oli valmistautunut. Hän sai istuttaa nuorukaisiin samaa totuudenrakkautta ja velvollisuudentuntoa, joka ohjasi hänen omaakin elämäänsä. Mutta edelleen tuli hänen voimakkaasti taistella ajamainsa asiain puolesta. Vaatipa yleinen asema häntä esiintymään tavalla, jonka monet selittivät hallituksen mielistelemiseksi. Suomessa oli joissain piireissä lausuttu mielipiteitä, joissa ilmeni tyytymättömyyttä ja halveksumista Venäjän valtaa kohtaan ja viittauksia siihen suuntaan, että parempi olisi ollut olo Ruotsin vallan alla. Näistä mielipiteenilmauksista saivat lisäyllykettä Ruotsin sanomalehdet, jotka muutenkin olivat sitä mieltä, että itämaisen sodan aikana Ruotsin olisi tullut koettaa valloittaa takaisin Suomi. Ja uskoteltiin, että se olisi ollut hyvin helppoa. Suomessa muka olivat olot kurjan kurjat, joten suomalaiset yleisesti olivat tyytymättömiä Venäjään, valmiit nousemaan kapinaan ja yhtymään Ruotsiin, kun vain merkki annettaisiin. Omankin maamme nuorissa miehissä, varsinkin täältä Ruotsiin muuttaneissa, oli sellaisia, jotka olivat mukana näitä uskomattomia juttuja laatimassa. Näitä sanomalehtikirjoituksia koottiin kirjasiksi ja niitä levitettiin Suomeen ja tieto niistä joutui keisarille asti. Suomessa tietenkään ei valmisteltu mitään kapinaannousua, selvänä todistuksena siitä olivat tapahtumat sodan aikana: kun englantilaiset tulivat pommittamaan ja hävittämään rannikoltamme, eivät he missään saaneet asukkailta apua eikä ystävällisyyttä, päinvastoin monessa paikassa heitä ammuskeltiin. Mutta levitetyt jutut saattoivat kuitenkin herättää hallitsijassa epäluuloa. Tämän ikävän asiaintilan sai Snellman hälvennetyksi kirjoittamalla sanomalehteen voimakkaita kirjoituksia, joissa hän osoitti, mistä nuo ilkeät jutut olivat kotoisin, ja lausui tuomionsa niistä sekä niiden kirjoittajista, jotka ajattelemattomilla teoillaan voivat aiheuttaa maalle vaikka minkälaisia vaurioita. Snellmanin vaikutusvalta yleiseen mielipiteeseen ja hänen sanojensa merkitys oli tähän aikaan jo niin suuri, että hänen kirjoituksensa sillä kertaa poistivat vaaran.

Hän oli tehnyt maalleen arvaamattoman palveluksen. Mutta hänen vastustajansa julkaisivat sekä Suomen että Ruotsin lehdissä kirjoituksia, joissa hänet leimattiin onnenonkijaksi, joka oli esiintynyt mieliksi vallanpitäjille saadakseen heidän suosionsa. Hän oli muka kieltänyt kaikki entiset oppinsa ja ryhtynyt ajamaan hallituksen pyyteitä. Todellisuudessa hän ei ollut luopunut kannastaan vähääkään. Hän oli aina ollut jyrkkä laillisuuden puolustaja, joka ei voinut hyväksyä minkäänlaista lain halveksimista. Jos hallituksen suhde häneen olikin muuttunut, oli se tapahtunut vain siitä syystä, että hallituksessa olevat miehet oppivat vähitellen paremmin tuntemaan hänet. He näkivät, että vaikka hän lujasti vaatikin parannusta epäkohtiin, hän ei silti ollut mikään vallankumouksellinen, vaan laillisten olojen kannattaja.

Snellman oli rohkea. Hän kirjoitti lehteensä asioista, joista siihen saakka ei oltu sallittu puhua julkisuudessa. Niinpä eräs kirjoitus sisälsi selonteon Suomen valtiovelasta. Toisessa kirjoituksessa oli taas viittaus säätyjen kokoonkutsumisen tarpeellisuudesta. Oli puhe suunnitelluista rautateistä ja Snellman sanoi, että niiden rakentamiseen tarvittava laina vaati säätyjen takausta. Se seikka, että Snellman sai näin puhua, lie johtunut hallituksen muuttuneesta suhteesta häneen. Ettei hän suosiota tavotellut, sitä osottaa hänen aikaisempi kirjoituksensa rautatieasiassa. Hän nim. asettui jyrkästi vastustamaan valtiovarain toimituskunnan päällikköä, joka oli ehdottanut ensimäisen rautatien sotilaallisista syistä rakennettavaksi Pietarista Turkuun. Snellmanin suunnitelmana oli: rautateiden kautta on yhdistettävä sisämaa meren rannikkoon, järvet mereen. Kansallisonnettomuus olisi minkään muun perusohjeen käyttäminen. Snellmanin kanta voitti. Hänen suunnitelmansa on myöhemmin täydellisesti toteutettu.

Maamme olot kirkastuivat yhä. Keisari käski senaatin valmistamaan selonteon asioista, jotka välttämättä vaativat säätyjen hyväksymistä. Tässä oli siis selvä lupaus valtiopäivien kokoonkutsumisesta. Suuri myönnytys maallemme oli myöskin oman rahan — hopeamarkan ja pennin saaminen (1860), vaikkakin toistaiseksi Suomessa käypien Venäjän seteleiden pakkokurssi teki rahamuutoksesta johtuvat edut vähäisiksi. Myöhemmin vasta saatiin rahalaitoksemme kokonaan riippumattomaksi Venäjän rahasta. Mutta valtiopäiväin kokoonkutsuminen lykkäytyi yhä tuonnemmaksi. Ja monien mielestä näytti siltä, kuin se siirtyisi aivan epämääräiseen tulevaisuuteen, jopa siltä, ettei valtiopäiviä kutsuttaisi koskaan, sillä annettiin julistus, joka määräsi kunkin säädyn valitsemaan 12 edustajaa valiokuntaan, joka tarkastaisi sille jätettävät asetusehdotukset maan olojen tilapäiseksi järjestämiseksi, kunnes valtiopäivät voitaisiin kutsua kokoon. Tämä oli surullinen pettymys kaikille. Tulisivatko valtiopäiväin tehtävät kokonaan siirtymään valiokunnalle? Osa senaattia pani vastalauseen tässä ilmennyttä perustuslain loukkausta vastaan ja yleisö oli kovin kiihtynyt ja levoton. Ne, jotka olivat olleet myötävaikuttamassa julistuksen syntyyn, huomasivat erehtyneensä ja pyysivät hallitsijaa peruuttamaan koko valiokunnan. Jalomielisesti hän antoikin selityksen, että valiokunta ainoastaan tulisi tekemään ehdotuksia, jotka lopullisesti käsiteltäisiin pian kokoonkutsuttavilla valtiopäivillä. Mutta tähän eivät tyytyneet kaikki äänet: toiset vaativat, että oli kieltäydyttävä valitsemasta jäseniä valiokuntaan, toiset, että vaalitilaisuuksissa oli pantava vastalause, koska valiokunta oli laiton. Nyt tarttui Snellman asiaan. Hänkin oli hyvin ymmärtänyt vaaran, minkä valiokunnan kokoontuminen täyttämään alkuperäisessä julistuksessa sille annettuja tehtäviä olisi voinut maalle tuottaa. Mutta kun asia kerran oli korjattu, kun oli nimenomaan selitetty, että valiokunnan käsittelemät asiat joutuisivat säätyjen ratkaistavaksi, ei hänen mielestään ollut mitään syytä vastustaa valiokunnan kokoontumista. Hän kirjoitti ankaria sanoja niitä vastaan, jotka kehoittivat kieltäytymään vaaleista, ja todisteli, että ainoa järkevä menettely oli luottamuksella suhtautua valiokuntaan. Jos niin tehdään, voidaan olla varmoja valtiopäiväin pikaisesta saamisesta, muuten oli kaikki epävarmaa. Ja valiokunta kokoontui 1862, täytti tehtävänsä, ja jo seuraavana vuonna, 1863, kutsuttiin koolle valtiopäivät.

Taas olivat Snellmanin neuvot osottautuneet oikeiksi. Mutta aivan hurjina hyökkäsivät hänen vastustajansa hänen kimppuunsa. Ylhäisten suosion tavottelussa hän muka oli mennyt niin pitkälle, että, hyväksymällä perustuslainvastaisen valiokunnan, oli kieltänyt maan valtiollisten oikeuksien olemassaolon. Taistelu, johon hän tällöin joutui, tuotti hänelle niin paljon katkeruutta, että muistot siitä säilyivät hänen elämänsä loppuun asti.

Korkeissa piireissä tultiin yhä enemmän vakuutetuiksi Snellmanin suurista kyvyistä ja nähtiin selvästi, että hän johti maan yleistä mielipidettä. Hänet oli siksi saatava maan asiain johtoon. Hänelle tarjottiin virka senaatissa kansliatoimituskunnan päällikön apulaisena. Snellman kieltäytyi. Hänelle oli rakas toimensa yliopistossa, hän oli täysin riippumaton sanomalehtimiehenä. Jos hän nyt ankarain kiistojensa jälkeen menisi senaattiin, pidettäisiin sitä todistuksena siitä, että hän oli niin jyrkkänä esiintynyt toivoen siitä palkkion saavansa. Hänelle tarjottiin saman toimituskunnan päällikön virkaa, mutta yhäkin hän kieltäytyi. Vasta kun hänen ystävänsä valtiovaraintoimituskunnan päällikkö sairastui ja sitä virkaa tarjottiin hänelle, suostui hän.

Vuosikymmeniä aikaisemmin, Snellmanin lähtiessä Ruotsista Suomeen, sanoivat hänen ystävänsä hänelle: »Joko sinut siellä hirtetään tai nimitetään senaattoriksi.» Tämä ennustus toteutui. Snellmanista, jota oli pidetty kansankiihottajana ja kumouksellisena, tuli senaatin jäsen.

Senaattorina.

Hänen ensimäisiä merkittävimpiä töitään senaattorina ollessa oli hallitsijan valtaistuinpuheen suunnitteleminen valtiopäiväin avajaisia varten. Tärkeimpiä kohtia tässä puheessa oli lupaus valtiopäivien määräajoittain kokoonkutsumisesta. Se oli perustuslaillisen elämän edellytys. Se oli kaikkien isänmaanystäväin harras toivo, joka nyt toteutui. Vähemmin muistettavia eivät ole sanat, jotka keisari itse puheeseen kirjoitti: »Ei mikään teko minun puoleltani ole voinut häiritä sitä luottamusta, jonka tulee vallita hallitsijan ja kansan välillä. Olkoon yhä edelleen, niinkuin tähänkin asti, tämä luottamus sen lujan sovun takeena, joka minut yhdistää Suomen rehelliseen ja uskolliseen kansaan.»

Kieliasetus.

Senaattorina Snellman sai laajan vaikutusvallan. Oli luonnollista, että hän käytti kaikkia tilaisuuksia niiden aatteiden toteuttamiseksi, joiden puolesta hän ennenkin oli taistellut. Niinpä hän sai suuren voiton suomalaisuuden asialle. Kaksi eri kertaa oli talonpoikaisia lähetystöjä käynyt Pietarissa hallitsijan puheilla pyytämässä, että suomenkieli otettaisiin käytäntöön virastoissa. Talonpoikainen suomalainen väestö oli aina tuntenut vääryyden, mikä kielioloissamme vallitsi. Silloin tällöin ilmestyi jonkun kansanmiehen kyhäämä pilkka- tai valitusruno, jossa kuvattiin talonpojan surkea asema ruotsinkielisten herrain kanssa asioihin jouduttuaan. Mihinkään varsinaisiin toimenpiteisiin asiansa auttamiseksi he eivät olleet ennen ryhtyneet. Mutta Snellmanin ja toisten nuorempien suomalaisten sanomalehtimiesten ja suomalaisuuden ystäväin toiminta oli herättänyt suomalaisen rahvaan entistä selvemmin tajuamaan sorretun asemansa ja vaatimaan siihen parannuksia. Keisari otti lähetystöt suosiollisesti vastaan luvaten tehdä asian hyväksi, minkä olosuhteet sallivat.

Snellman ajatteli, että nyt oli sopiva tilaisuus hänenkin ryhtyä asiaan. Tavallista virallista tietä mennen siitä ei olisi tullut mitään. Snellman itse kirjoittaa: »Suomenkielen asia oli jätetty senaatille, joka kuulusteli hovioikeuksia, kuvernöörejä, maistraatteja, konsistoreja y.m., y.m. Suuret paljoudet lausuntoja oli saapunut, enimmät täynnä »parantumattomien estelyjä». Varalääninsihteerirahjukset, jotka huonosti kirjoittivat ruotsia, olivat selitelleet vastustamattomat mielipiteensä siitä, mikä vaara uhkasi heidän korkeata sivistystänsä.» Senaatin herrat olivat tietysti samalla kannalla. Oli siis käytettävä toista tietä. Kaikki ruotsinmieliset lehdet selittivät, että kielikysymys oli puhtaasti hallinnollinen asia, jonka kanssa säädyillä ei ollut mitään tekemistä. He nimittäin pelkäsivät, että valtiopäiville saattaisi tulla paljon suomenmielisiä, joten kielikysymys siellä voisi tulla ratkaistuksi heidän eduilleen aivan vastakkaisesti. Mutta hallituksen ruotsinmielisyyteen he luottivat. Kun asia yleisesti tunnustettiin hallinnolliseksi, oli Snellmanin siis hankittava keisarillinen asetus, joka takaisi suomenkielelle joitain oikeuksia. Hänellä oli korkeita tuttavia, jotka hän sai asiaansa ajamaan. Hänen päämääränsä oli selvä: suomi oli tehtävä oikeuden ja virastojen kieleksi. »Valtion palvelijat ovat kansan. Niiden mukavuus ei saa estää jälkimäisen oikeutettujen tarpeiden tyydyttämistä. Eikä se ole valtion palvelijain, vaan kansan tyytyväisyys, joka kannattaa maata ja valtakuntaa; ei edellisen vaan jälkimäisen uskollisuus, jolle hallitsija saattaa rakentaa. Jos kansa pysyy lujana, täytyy sen virkamiesten enemmittä mutkitta mukaantua.»

Pietarissa valmistettiin asetusehdotus, mutta siinä ei oltu näin jyrkkiä. Säädettiin että, mikäli asia koski »nimenomaan suomalaista väestöä», suomenkieli tulisi olemaan yhtä oikeutettu ruotsinkielen kanssa. Suomalaisia asiakirjoja piti heti saada jättää virastoihin ja tuomioistuimiin. 20 vuoden kuluessa oli asiat niin kehitettävä, että viimeistään v. 1883 kaikki virastot olivat velvollisia myöskin antamaan suomalaisille suomenkielisiä asiakirjoja. Maan virallisena kielenä tulisi kuitenkin pysymään ruotsi.

Keisari tuli tarkastamaan sotaväkeä Parolaan ja siellä Snellman pääsi hänen puheilleen. Hämeenlinnassa allekirjoitettiin sitten käskykirje, tässä kerrotun sisältöisenä, ja julaistiin 1 p. elok. 1863. Senaatin toimeksi jäi käskykirjeen käytäntöön sovelluttaminen. Kaikki tiesivät, että se kyllä synnyttää hidastelua, kahnausta, verukkeita, mutta siitä huolimatta vallitsi maassa tavaton riemu.

Painovapauslain puolesta.

Snellman oli saanut taistella sensuuria vastaan vuosikymmeniä. Kun ei ollut mitään lakia siitä, mikä oli luvallista kirjoittaa, mikä ei, kun laissa ei ollut mitään määräyksiä, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä niitä vastaan, jotka käyttivät väärin sanaa, riippui kaikki sensuurista, mielivallasta. Snellman tahtoi näin ollen jättää kokoontuville valtiopäiville ehdotuksen painovapauslaiksi. Kovasti oli hänellä puuhaa, ennenkuin sellainen saatiin. Mutta saatiin se lopultakin. Säädyt hyväksyivät sen ja laki astui voimaan 1865 pysyäkseen vain seuraaviin valtiopäiviin asti. Niille annettiin asiasta uusi esitys, muutamissa kohdissa ankarampi kuin edellinen. Se oli ehdotettu pysyväksi voimassa taas seuraaviin valtiopäiviin asti. Säädyt tekivät pieniä muutoksia esitykseen ja vaativat, että se pysyisi voimassa, »kunnes toinen Hallitsijan ja Säätyjen säätämä painovapauslaki on tullut julistetuksi». Snellman, joka oli korotettu aatelissäätyyn ja siis otti osaa valtiopäiviin, koetti vakuuttaa säädyille, että jos näin meneteltäisiin, hallitsija ei tulisi asetusta hyväksymään. »Säädyt vaativat hänen Majesteettiaan kaikkea tulevaisuutta varten luopumaan oikeudestaan yksin säätää painolakeja, jota oikeutta maan kaikki hallitsijat aina v:sta 1772 ovat nauttineet ja käyttäneet.» Tässä vaatimuksessa pysyen jäätäisiin taas sensuurin varaan. Mutta ei auttanut mikään. Säädyt pysyivät mielipiteissään, laki raukesi ja paino-olomme jäivät sensuurista yksin riippuviksi. Painovapauslaki, vaikka kuinka huono ja puutteellinen, olisi taannut joka tapauksessa oikeudellisen tutkinnon, jossa syytetty olisi saanut puolustautua. Snellmania ei kuultu ja niin jäätiin ilman lakia.

Rahaolojen parannus.

Erittäin suuriarvoisen työn suoritti Snellman senaatissa saattaessaan loppuun rahanmuutoksen. Vaikka oma raha jo olikin saatu, olivat olot hyvin sekavat. Venäjän setelit ja ala-arvoinen kupari- ja hopearaha olivat täällä käypiä. Rahanmuutoksen kautta toivottiin olojen vakaantuvan, mutta ala-arvoisen venäläisen rahan tulvaaminen Suomen pankkiin, joka ei saanut sitä vaihdetuksi Venäjällä täysiarvoiseen hopearahaan, vaikutti sen, että Suomen pankin täytyi kieltäytyä vaihtamasta hopeaan, joka silloin oli rahakantamme perustus, omiakin seteleitään, joiden arvo siitä syystä laski. Venäjän ala-arvoisesta rahasta piti päästä irti.

Snellman ryhtyi puuhiin. Hän esitti asian keisarille, puhui Venäjän ministereille siitä, kirjoitti suonomalehtiin, voittaakseen venäläisen yleisön myöntymyksen asialle, mutta sittenkin pelättiin »separatismia», valtiollista eristäytymishalua. Asema oli hyvin vaikea. Parannusta odotellessa Suomen pankin täytyi supistaa lainausliikkeensä mahdollisimman vähään, koska sen täytyi kerätä varastoon metallirahaa voidakseen täydestä arvosta lunastaa setelinsä. Kun pankista ei saatu luottoa, joutuivat siitä kärsimään monet, tekivätpä jotkut vararikkojakin. Säädyt olivat menneet takaukseen hypoteekkiyhdistykselle ulkomaisen lainan saamiseksi sille. Yhdistys oli puolestaan sitoutunut tallettamaan Suomen pankkiin lainastaan 8 miljoonaa markkaa hopeaa, millä summalla piti säätämän aikaan muutos rahaoloissa. Mutta yhdistys voi käyttää hyväkseen lainaa vain siinä tapauksessa, että parannus todella tapahtui. Siihen luottaen oli hypoteekkiyhdistys ottanut lainan ja luovuttanut siitä Suomen pankille sovitun summan. Mutta vieläkään ei saatu Pietarista lopullista suostumusta. Kotimaassakin oli miehiä, niiden etunenässä kenraalikuvernööri, jotka vastustivat koko puuhaa. Snellman sai ponnistaa kaikki voimansa. Vakavat tappiot uhkasivat joka taholla, hypoteekkiyhdistys joutuisi häviöön j.n.e., jos ratkaisu vielä viipyisi. Snellmanin täytyi lopulta ehdottaa, että säilytettäisiin edelleen Venäjän täysiarvoisen hopearahan kelpoisuus Suomessa, jolloin Suomen raha tulisi olemaan vain kuin alaosa valtakunnan rahasta, markka olisi täsmälleen neljäs osa ruplasta. Kiellettyjä olisivat vain venäläiset setelit ja ala-arvoiset metallirahat. Pitkän odotuksen jälkeen tuli vihdoin keisarin suostumus ja 8 p. marrask. 1866 annettiin julistus, jossa määrättiin, että metalliraha, hopea, oli siitä lähtien oleva ainoa laillinen maksuväline Suomessa. Mutta voi! Siinä oli lisäys, jonka johdosta hän valittaa, ettei hänelle »ollut mikään hupainen päivä se, jolloin reformi julistettiin saarnastuolista». Edelleenkin oli valtion rahastot velvoitettu ottamaan vastaan Venäjän ala-arvoista hopearahaa rajattomasti. Snellman sai ryhtyä edelleen puuhaan. Ja niin saatiin muutamien viikkojen kuluttua uusi asetus, jossa venäläisen ala-arvoisen rahan pakollinen vastaanottaminen yhdessä maksussa rajoitettiin 2 markkaan 50 penniin ja vihdoin kolmisen kuukauden kuluttua poistettiin kokonaan tämän rahan pakollinen vastaanotto.

Näin vihdoinkin saatiin maan raha-asiat vakavalle pohjalle. Alettiin yleisesti tunnustaa Snellmanin suuret ansiot rahanmuutoksen toimeenpanossa ja siitä osotettiin hänelle kiitollisuutta adresseilla ja muilla tavoin.

Taistelu nälkää vastaan.

Raskaita vuosia sattui Snellmanin senaattoriaikana. Silloin olivat suuret katovuodet 1865—67. Varsinkin 1867 oli huono. 1865 vuoden kadon aiheuttama köyhyys tuntui vielä kaikkialla. Talvi kesti melkein kesäkuuhun asti. Eläimet kärsivät rehun puutetta ja karjaa oli vähennettävä. Kesällä jo sattui muutamia halloja ja syyskuussa tuli niin ankara halla, että se vei viljat melkein koko maasta. Kylmän kevään tähden oli viljain kasvu niin myöhäinen, ettei ruiskaan ollut ehtinyt kypsyä. Seuraavana talvena täytyi ihmisten joukottain lähteä liikkeelle, varsinkin maan pohjois- ja itäosista, leipää etsimään. Laumottain ihmisiä kuoli nälkään ja kylmään ja niihin kulkutauteihin, joita kuljeskelevat joukot mukanaan levittivät.

Nyt oli valtiovarain päälliköllä työtä. Täytyi hankkia rahaa suunnattoman kurjuuden ja hädän lieventämiseksi. Oli ostettava viljaa ja järjestettävä sen jakaminen. Oli hankittava työtä puutteeseen joutuneille. Seuraavan kevään kylvöihin täytyi varata siementä. Rahoja ei ollut kuitenkaan rajattomasti käytettävänä, 7 miljoonaa vain, summa, joka kuitenkin silloin vastasi valtion puolen vuoden tuloja. Tehtävä oli niin vastuunalainen, että se painoi raskaana taakkana Snellmania ja usein hänen täytyi kysyä itseltään, menettelikö hän oikein. Niinpä hän kirjoitti m.m.: »Jos tämä summa olisi käytetty yksinomaan nääntyvien ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa siemeneen, ehkä olisi silloin kaikki olleet pelastettavissa. Olisiko se ollut oikein? En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista.» Jälkimaailma on vastannut. Jos kaikki varat olisi käytetty hädän hetkellä, ei kansa siemenviljan puutteessa olisi päässyt hyvänkään vuoden tullessa toipumaan. Snellmanin oikean menettelyn vuoksi päästiin jo lähimpinä seuraavina vuosina elämän alkuun ja kärsimysten jäljet alkoivat peittyä.

* * * * *

Valtiovarain tila oli kovasti kärsinyt katovuosien aikana. Menot olivat kovasti kasvaneet uhrauksista, joita oli tehtävä yleisen hädän lieventämiseksi, ja samaan aikaan kaikki tulot olivat supistuneet. Snellmanin asema oli kovin vaikea. Tätä vaikeutta lisäsi vielä uusi kenraalikuvernööri, Adlerberg, jonka kanssa hän joutui kireisiin väleihin. Adlerberg tahtoi kiihkeästi rakennettavaksi rautatien Riihimäeltä Pietariin, muka hätäapu-työnä katovuoden johdosta työttömälle rahvaalle. Snellman varotti keräämästä nälän näännyttämiä ihmisiä laajoilta aloilta yksille paikoille ja piti tarpeellisena kiinnittää vähemmän velkarahoja rautatiehen heti ensi rakennusvuotena kuin kenraalikuvernööri vaati. Saadakseen tuon itsepäisen Suomen valtion silloisen rahastonhoitajan pois tieltään, pakotti kenraalikuvernööri Snellmanin pyytämään virkaeron 1868. Näin palkittiin mies, joka oli isänmaalleen tehnyt niin monta suurta palvelusta.

Hypoteekkiyhdistyksen esimiehenä.

Erottuaan senaatista Snellman ei jäänyt toimettomaksi, vaikka hänen ikänsä — hän oli silloin jo 62 v. vanha — ja suorittamansa työt olisivat hänet oikeuttaneet vanhan lepoon. Hypoteekkiyhdistys, jonka avulla osaksi oli saatu aikaan rahauudistus, oli joutunut melkein häviön partaalle. Suuri joukko sen velallisista oli kykenemättömiä täyttämään sitoumuksiaan. Lainoja täytyi sanoa irti ja myytävistä taloista oli yhdistyksen ollut pakko huutaa itselleen tähän aikaan noin 500 eri tilaa. Asiain ollessa tällä kannalla valittiin Snellman heti senaatista erottuansa hypoteekkiyhdistyksen esimieheksi. Hänen kykyynsä luotettiin ja häneltä toivottiin pelastusta.

Snellman taas ryhtyi työhön ominaisella tarmollaan ja sai vähän kerrallaan tämän maanviljelijöille niin tärkeän luottolaitoksen raha-asiat paranemaan. Yhdistyksen lainausliike, joka oli välillä täytynyt kokonaan lakkauttaa, voi taas jatkua, se kykeni säännöllisesti suorittamaan korkonsa ja täyttämään sitoumuksensa. Kun asiat oli saatu näin muuttumaan, katsoi hypoteekkiyhdistys tulevansa toimeen ilman häntä, eikä häntä enää 1881 valittu esimieheksi.

Suomalaisen kirjallisuuden Seurassa.

Snellman oli ollut mukana perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden seuraa. Vuosina 1870—1874 oli hän seuran esimiehenä. Tällöin hän jo sai nähdä hedelmiä työstään. Hän oli niin paljon kirjoittanut suomalaisen kirjallisuuden tarpeellisuudesta ja sen merkityksestä suomenkieliselle sivistykselle. Nyt suomalainen kirjallisuus jo alkoi versoa, ja Kirjallisuuden seuralla oli siinä suuri ansio. Hänen esimiehyytensä aikana seura julkaisi ajan vaatimuksia vastaavan Suomen maantieteen ja uuden kirjallisuusluettelon, oppikirjoja, joilla koetettiin hyödyttää alkavaa suomalaista teollisuutta, käännöksiä etevästä ulkolaisesta kaunokirjallisuudesta ja paljon muuta.

Seuran vuosikokouksessa pitämässään puheessa Snellman lausui: »Se on kyllä epäiltävä, milloin ja missä kansain vaiheitten jaksossa kirjallisuus tavallisesti on kukkeimmillaan. Pienten kansain elämäkerta on kyllä hyvin eriluontoinen. Mutta jos silmällemme mainioimpain kansain oloja, niin kyllä näyttää siltä, että heidän kirjallisuutensa kukkimisen aika ei odota heidän valtansa täyttä vaurastumista, vaan että päinvastoin tämä valta ei näytä mahdolliselta, ennenkuin kansallinen kirjallisuus kukkimisellaan on elähyttänyt kansan henkeä.» — — — »Tähän vertaillen pienempäinkin kansain oloa, luulisin selvää olevan, että kirjallisuus kansassa syntyy, kasvaa ja hedelmöipi, ennenkuin kansa voipi valtiollisissa suhteissaan päästä pyrintöjensä perille.»

Siksi oli ahkeroitava suomalaisenkin kirjallisuuden kehittämiseksi.

Suomalaisuuden puolesta.

Suomalaisuuden puolesta sai Snellman taistella elämänsä loppuun asti. Seuraavat tapahtumat antoivat siihen erikoista aihetta.

Opetuslaitoksemme oli saanut oman ylihallituksen. Ennen oli huolenpito kouluista ollut tuomiokapitulien tehtävä. Koska kouluylihallituksen jäsenet tuli nimittämään hallitus, oli mahdollista, ettei aina pidetty silmällä kasvatuksellista puolta, vaan että annettaisiin henkilöitä ylihallitukseen valitessa poliittisten seikkain vaikuttaa. Tätä vaaraa kuvaili Snellman: »Kun opetuslaitosta hallitsee milloin diplomaatti (valtiomies), milloin kenraali, milloin juristi (lakimies) j.n.e., silloin on sukupolvet pelastuksetta annettu eksperimenttien (kokeilujen) ja, mikä pahempi on, poliittisten tarkoitusten valtaan. Hirveätä on ajatellakin, mutta sittenkin on tosiasia semmoinen, että monasti kysymys oikeasta keinosta, millä lapsi ja nuorukainen on saatettava tietämiseen ja hyveeseen, on muuttunut kysymykseksi, millä saataisiin tottelevia välikappaleita jonkun yksityisen tahi jonkun puolueen itsekkäitä hankkeita varten.»