Isien töitä

Part 12

Chapter 123,016 wordsPublic domain

Ensimäinen Runebergin runovihko ilmestyi 1830. Se sisälsin, m.m. hänen serbialaisten kansanlaulujen vaikutuksesta syntyneet lyhyet tunnelmakuvauksensa ja oli osotuksena siitä, että runoilija oli elänyt lähellä suomalaista kansaa. Kokoelman yhtenä runona oli _Saarijärven Paavo_, jonka kaikki hyvin tunnemme.

Seuraavana vuonna Runeberg sai runollaan _Hauta Perhossa_ pienen palkinnon Ruotsin akatemialta. Tämä oli kyllä runoilijalle suuri tunnustus, mutta kotimainen yleisö ei vielä osottanut erikoista suosiotaan, vaikka pian ilmestyivät _Hirvenhiihtäjät_, mikä teos niin erinomaisella tavalla kuvaa suomalaisen rahvaan elämää, sen suruja, sen ilonaiheita. Kirja meni huonosti kaupaksi.

Ei ymmärretty Runebergia. Moitittiin, että hän valitsee liian jokapäiväisiä ja karkeita aiheita, että hänen kuvauksensa ovat kummallisia, vailla oikeata runollisuutta, koska hän sanoo asian yksinkertaisesti, aivan niin kuin se on. Ihmiset olivat tottuneet kirjoista lukemaan vain kaunista ja hienoa: kirjojen henkilöt olivat niinä aikoina kaikki ylhäisiä, kauniita, he elivät loistavasti, söivät ylellisesti, asuivat palatseissa, pukeutuivat silkkiin ja samettiin, kullan hohdetta oli joka puolella, ja tavoiltaan he olivat aivan enkelimäisiä. Näiden hyvien ihmisten vastakohtana oli tietysti joitakuita huonoja, köyhiä, likaisia ja rumia, mutta ne tavallisesti häipyivät siihen suureen loistoon, jonka kirja levitti lukijan eteen kuvaamalla varsinaisia sankareitaan. Oli siis luonnollista, etteivät Runebergin teokset kelvanneet, koska hän kertoi talonpojista, ruotiukoista ja kerjäläisistä; kuvasi tavallista metsää, ei ihania puistoja; saattoi laulaa metsälammesta ja lähteensilmästä, kun lukijain mielestä keinotekoiset lammet, kesyt joutsenet ja koreiksi maalatut ruuhet olisivat olleet monin verroin kiitollisempia kuvausaiheita. Ja mikä vielä pahempi, Runeberg ei käyttänyt sellaista kieltä kuin muodissa olevat kirjailijat. Jos hän tahtoi kuvata kaunista tyttöä, hän sanoi yksinkertaisesti, että se oli kaunis, että hänellä oli punaiset posket ja kirkkaat silmät, kun hänen, ollakseen muodinmukainen, olisi pitänyt sanoa, että tuon ihanan immen kultaiset kutrit liehuivat vienossa tuulessa — kuin kirkkaimmat tähdet yön tummalta taivaalta loistivat hänen silmänsä — niiden lumoavaa voimaa ei yksikään kuolevainen olisi voinut vastustaa — kuin vanhan ja kokeneen puutarhurin huolellisen käden hoitamat kukat hohtivat hänen hienot, ruusuiset poskensa!

Vasta vähitellen muuttui yleisön maku. Runeberg pysyi kannallaan. Hän sanoo, että »runous näkee asiat todellisuuden valossa ja kuvaa tosi todellisuutta, jonka juuri on Jumalassa ja jonka tuoksu täyttää maailman. Runous ei korjaile luontoa eikä tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se auttaa ihmiskuntaa pinnan sameuden läpi näkemään omaa ja maailman kauneutta. — — — — Pöyhkeyttä, liioittelua ja valheellisuutta runoudessa suvaitsee ainoastaan se, joka ei tunne runoutta sen ylevyydessä.»

Runeberg tahtoi käydä todellisuuden pohjalla, siksi hän ei kuvauksissaan liioittele. Hän ei luota kiiltävään kuoreen, vaan hän tahtoo nähdä, mitä on kuoren alla. Ylhäinen asema, rikkaus, loisto semmoisenaan ei kelpaa aiheeksi hänen kuvauksilleen. Hän tahtoo löytää sieltäkin ihmisen, pelkän ihmisen, kaikista koruista vapaan, ja tarkastelee häntä semmoisenaan. Ja siitä syystä, että hän osaa nähdä kuorta syvemmälle, osaa nähdä kaiken sen alle, millä ihminen itsensä verhoo, hän löytää hyvää ja kaunista sieltäkin, missä sivistyksen, vallan ja rikkauden omistajat eivät uskoneet mitään hyvää olevan. Hän löytää kauniita piirteitä, jaloutta, uhrautuvaisuutta, uskoa hyvään kansan keskuudesta, köyhien ja alhaisten joukosta. Ihmiset, olivatpa he missä asemassa tahansa, ovat yhtä arvokkaita hänen kuvatakseen. Siksi hän puhuu rinnakkain kerjäläisestä Aarosta, talonpojista Matista ja Pietarista ja kartanonomistajasta, herrasta.

Runeberg tunsi kansan. Kun hän vietti kesänsä maalla lähellä Porvoota, oli hän yhtä hyvä ystävä seudun suutareille ja räätäleille kuin herrasväellekin. Siitä häntä moitittiin ja kysyttiin, kuinka hän viitsi seurustella sellaisten ihmisten kanssa. Kerrotaan hänen vastanneen, ettei ollut niin huonoa ihmistä, jolta hän ei olisi voinut jotain oppia. Hän rakasti kansaa.

Tämä rakkaus ilmeni siinäkin, että hän, köyhä mies, lahjoitti kaikki tulot, joita hän sai seuraavasta runovihosta, Pohjois-Suomen kadon kohtaamien seutujen hätääkärsivälle väestölle. »Hauta Perhossa» ilmestyi tässä runokokoelmassa.

Kun Kalevala sitten ilmestyi, lausui Runeberg siitä ihastuksensa. Se oli hänen mielestään kreikkalaisten kansanrunojen arvoinen. Ja hän käänsi siitä osia ruotsiksi. Nämä suomalaiset kansanrunot vaikuttivat myöskin hänen herkkään sieluunsa, niin että hän myöhemmin kuvauksissaan tapaili samaa sävyä, mikä niissä on niin viehättävää. Hänen suurta isänmaanrakkauttaan Kalevala vielä paisutti. Tämä rakkaus sai kauniin ilmaisumuodon _Pilven Veikossa_, jonka hän julkaisi toimittamassaan lehdessä, ja joka myöhemmin liitettiin Vänrikki Stoolin tarinoihin.

Ensimäinen Runebergin teos, joka heti saavutti yleisen mieltymyksen, oli runoelma _Hanna_. Siinä kerrotaan pappilan nuoresta tyttärestä, jonka isä tahtoisi antaa vanhalle ja rikkaalle nimismiehelle. Mutta taloon tulee tytön veljen ystävä, nuori ja köyhä ylioppilas. Häneen rakastuu tyttö, eikä isä tahdo vastustaa nuorten liittoa. Kaikki tässä runoelmassa on kaunista ja kukkivaa ja sen henkilöt ovat piiristä, jonka kaikki lukijat tunsivat. Siksi se sai suosiota, siksi sitä ymmärrettiin. Ja sanottiin, että se tuli pitkiksi ajoiksi nuorten mieluisimmaksi päänaluskirjaksi.

Runeberg kirjoitti »Vanhan puutarhurin kirjeitä» herännäisyyttä vastaan. Hänen mielestään heränneitten käsitys elämästä oli liian synkkä ja yksipuolinen, maallisen ilon halveksiminen epäoikeutettua. Näiden kirjoitusten johdosta häntä syytettiin pakanuudesta, pakanallisten kreikkalaisten elämänkäsityksen liiallisesta ylistämisestä. Hän vastaa, että maailma ei ole ainoastaan surun ja murheen laakso, että elämässä ja maailmassa on äärettömän paljon hyvää, ja että kaikki on niin valoisaa juuri siitä syystä, että Kristus on voittanut maailmassa olevan pahan. Tieto siitä, että paha on voitettu, antoi hänen valoisalle uskolleen varmuuden, jota ilman ei olisi voinut kestää kaikkia elämän ristiriitoja. Tämä luja ja valoisa käsitys ilmenee kaikkialla hänen runoudessaankin.

_Joulu-ilta_ on kuvaus sota-ajalta. Surullista on elämä herraskartanossa. Talon vanha rouva itkee tyttärensä kanssa, jonka mies, kapteeni, on kutsuttu sotapalvelukseensa. Majuri, talon herra, on ärtynyt naisten ainaisista valituksista. Ainoa, joka on säilyttänyt hilpeytensä ja iloisuutensa, on talon nuorin tytär, joka lohduttavana enkelinä kulkee jokaisen luona. Joulu-illaksi on taloon kutsuttu isännän vanha asekumppani, Pistol, jonka ainoa poika on myös sodassa. Hänellekin riittää lohdutuksen sanoja nuorelta tyttäreltä. Sodasta palasi kapteeni. Mutta ei tullut Pistolin poika. Kapteeni oli kertonut hänen kaatuneen. Kuullessaan uutisen vavahtaa mies, kyynel tulee silmännurkkaan. Mutta kohta hän tyyntyy. Rauhaan on päässyt poika ja hän itse on jo vanha. Sen vähän ajan, mikä hänellä vielä on elettävänä, hän kyllä tulee toimeen jotenkuten.

Sama kärsivällisyys, sama tyyneys ja kestävyys, jotka olivat Saarijärven Paavolle ominaisia, ilmenevät tässäkin. Tulkoon onnettomuus, olkoon elämä raskasta, murheeseen ei vaivuta, vaan aina säilytetään tyytyväisyys ja luottamus tulevaisuuteen. Se oli Runebergin valoisa käsitys kansastaan.

Vaikka Runeberg yleensä kuvailikin omaa kansaansa, käytti hän joskus vieraitakin aiheita. _Nadeschda_ on tarina venäläisestä orjatytöstä, jonka kärsimyksistä rikas elämä kertoo suuresta luonteen jaloudesta.

_Kuningas Fjalar_ on kertova runo. Fjalar, viikingiajan kuningas, on maineensa kukkuloilla. Hän on valloittanut paljon maita ja kukistanut kansoja. Hän vannoo valan, että hänen elämänsä loppu on kuluva rauhallisesti, hän ei uusia sotia aiota. Mutta ihminen ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Liian paljon luottaa itseensä se, joka vannoo elävänsä tuntemattoman tulevaisuuden jollain suunnittelemallaan tavalla. Tietäjä tuli ja ennusti, että suuri onnettomuus on häntä kohtaava. Hänen poikansa on ottava vaimokseen oman sisarensa. Fjalar kuningas tahtoo tehdä tyhjäksi tämän ennustuksen käskemällä heittämään mereen tyttärensä. Mutta tytär pelastuu ja, joutuu kaukaiseen maahan kuningas Morannalin kasvattityttäreksi. Hän kasvaa siellä ja tulee kauniiksi, niin kauniiksi, että maine siitä leviää kaikkialle. Fjalarin pojasta on vuosien vieriessä varttunut, uljas soturi. Hänenkin kuuluviinsa tulee Morannalin tyttären kauneus. Hän lähtee sotaretkelle, voittaa Morannalin joukot ja vie hänen tyttärensä vaimokseen. He elävät onnellisina, kunnes tyttö kertoo, ettei hän olekaan Morannalin tytär, vaan jonkun tuntemattoman lapsi, joka kerran löydettiin aalloista Fjalar kuninkaan linnan luota. Silloin tietää poika, kuka hänen vaimonsa on. Toteutunut on tietäjän ennustus. Fjalarin tytär tahtoi kuolla. Ja hänen veljensä tuli ilmoittamaan onnettomuudesta isälle ja pisti sen jälkeen itsensä kuoliaaksi. Kuninkaan täytyi tunnustaa jumalat itseään voimakkaammiksi.

Runebergin suurimpia runoteoksia on kreikkalaisen näytelmärunouden henkeen laadittu murhenäytelmä _Salaminin kuninkaat_. Se valmistui vasta juuri ennen hänen halvautumistaan, mutta alun hän siihen oli kirjoittanut lähes kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.

Tämäkin teos asettaa ihmisen tekojen ojennusnuoraksi jumalien tahdon. Oikeuden tulee heidän tahtonsa mukaan olla ihmisten kaikkien laitosten ja tekojen perustuksena. Ken ei noudata oikeutta, ei voi menestyä.

Leiokritos on vääryydellä anastanut Salaminin kruunun. Sen laillinen perijä elää Vieraassa maassa ja Leiokritos pelkää hänen mahdollisesti palaavan. Omalle pojalleen hän tahtoo kruunun säilyttää. Siksi hän on ankara ja koettaa tukahduttaa kansasta kaiken toivonkin laillisen hallitsijan Eyrysakeen palaamisesta. Hänen poikansa Leontes pelkää myöskin Eyrysakeen tuloa. Hän on jalo ja oikeudentuntoinen. Onko hänen taisteltava oikeuden vaiko isänsä puolesta? Tapahtuu rannalla haaksirikko. Leontes pelastaa sieltä miehen: se on Eyrysakes. Leontes tekee päätöksensä, hän tahtoo taistella Eyrysakeen oikeuden puolesta. Kun taistelussa luonnollisesti kaikki miekat ja keihäät tulevat tavottamaan Eyrysakesta, ottaa Leontes hänen pukunsa saadakseen kaikki iskut suuntautumaan itseensä, jotta Eyrysakes säästyisi ja voisi olla varma laillisen oikeutensa takaisin voittamisesta. Ja niin tapahtuu, että Leiokritos taistelussa surmaa oman poikansa. Täyttyy jumalien tahto, oikeus pääsee voitolle.

Ennen Salaminin kuninkaiden valmistumista Runeberg julkaisi sarjan pieniä laulurunoja nimellä _Pieni kohtalo_. Kanteletar oli juuri ilmestynyt. Ruotsinnosten kautta tutustui hän siihen. Sen kauneus viehätti häntä niin, että hän koetti omissa lauluissaan saada esille saman tunnelman, joka kansanlauluissa oli vallitsevana. Ja sanotaankin, että juuri näissä runoissaan hän on päässyt lähimmäksi kansanrunoutta.

Monet Runebergin lauluista ovat kaikille tuttuja. Niitä osataan yhtä yleisesti kuin kansanlaulujakin. »Joutsenen» säveliä esim. kuulee usein ja »Sua lähde kaunis katselen» on muuttunut kansanlauluksi. Runeberg pääsi min lähelle sitä tunnepiiriä, jossa kansa elää, ja osasi sen niin hyvin tulkita.

Mutta enimmin on hän Suomen kansaan vaikuttanut luomalla _Maamme_ laulun ja _Vänrikki Stoolin tarinat_. V. 1848 jouluksi ilmestyi edellinen osa »tarinoita» ja 1860 jälkimäinen. Maamme laulun Runeberg liitti Vänrikki Stoolin tarinoihin, mutta se esitettiin ensi kerran Runebergin omalla sävelellä jo 1846 ja nykyisellä Paciuksen sävellyksellä ylioppilaitten kevätjuhlassa 1848. Kansallislaulunamme se on tulkinnut kaikkien suomalaisten isänmaalliset tunteet, rakkauden, joka tätä maata ja tätä kansaa kohtaan asuu jokaisen sydämessä. Tuhansissa juhlissa on se mieliä innostanut, tuhannesti se on kehottanut työhön tämän maan parhaaksi.

Vänrikki Stoolin tarinain sisältöä ei tässä tarvitse kertoa. Jokainen ne tuntee. Suomen sodan muistoja niissä Runeberg kertoo. Hän oli itse pikku poikana nähnyt Döbelnin ja Kulnevin. Ylioppilaana hän oli kuullut monia sotamuistoja ja, kuten jo edellä mainittiin, Ruovedellä ja Kurussa tavannut vanhoja sotureita, joilta hän kuuli paljon sotatarinoita. Sellaisia sotavanhuksia olivat esim. vänrikit Polviander ja Pelander, joita kumpaakin hän on käyttänyt aineksina »Vänrikki Stoolin» persoonaa luodessaan. Ja vihdoin hän oli saanut paljon aiheita Montgomeryn sotahistoriasta. Kaikki nämä eri tahoilta tulleet vaikutteet sulivat hänen mielessään yhteen kauniiksi kuvaksi Suomen sodan sankareista.

Raskaat olivat silloin ajat. Snellmanin Saima oli lakkautettu. Sensuuri oli valpas ja monta vaikeutta oli voitettava, ennenkuin saatiin lupa Vänrikki Stoolin tarinain painattamiseen. Mutta näinä raskaina aikoina »tarinat» olivat omiaan luomaan miehin uutta rohkeutta ja uskoa. Osia runoista tunnettiin etukäteen ja yleisö odotti jännittyneenä koko sarjan ilmestymistä. Kun teosta vihdoin ruvettiin saamaan kirjakaupoista, oli niissä ensi päivinä suorastaan tungos. »Sitä päivää, jona Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät, eivät ikinä unohda senaikuiset. — Kuinka me nautimme, huokailimme, iloitsimme ja kuinka sydämemme sykki kiivaammin kuin koskaan ennen! Vasta nyt me käsitimme kuuluvamme kansaan, jonka edestä kannattaa elää!»

Sillä tavalla vaikuttivat Runebergin runot kansalliseen heräämiseen. Niiden kautta oppi sivistynyt väkemme rakastamaan kansaa. Suomalaisen nimeä sen ei enää tarvinnut hävetä. Ei enää tarvinnut etsiä sukulaisia meren toiselta puolelta. Oman kansan historiassa oli kyllin kunniakkaita lukuja, jotta voi tätä kansaa ja sen menneisyyttä omanaan pitää.

Runeberg jo erottaa selvästi toisistaan suomalaissyntyiset ja Ruotsista kotoisin olevat. Klingsporia hän sanoo muukalaiseksi, joka ei ymmärtänyt tämän maan tapoja eikä kieltä. Mutta kun hän kerran oli nähnyt tämän maan, olisi hänen pitänyt innostua sitä paremmin puvustamaan. Niin ihanaksi R. kuvaa tämän maan, ettei sitä olisi luullut kenenkään voivan olla rakastamatta.

Runebergin haudalla puhui Snellman m.m.: »Mutta hän asutti myös maatamme henkilöillä semmoisilla, että tuskin uskalsimme heissä tuntea luuta Suomen kansan luusta, lihaa Suomen kansan lihasta. Niin ylevinä he näyttäytyivät. — Semmoinen se Saarijärven talonpoika, joka miehuullisesti taistellen hallaa vastaan, luottaen Jumalaan, joka kasvun antaa, käskee vaimoansa: pane puoleksi pettua leipään ja anna säästetyt jyvät kovemmin kärsineelle naapurille; — semmoiset ne sotilaat, jotka maatansa puolustaen vuodattivat verensä sen kasteeksi, tietämättä että heille annettaisiin urhoin nimi ja kunnioitus, täyttäen vaan tunnollisesti velvollisuutensa, käyden sotatantereille niinkuin muut jokapäiväisiin toimiinsa, kuolemaa kohti niinkuin merimies tuulen ja aaltojen pauhinaan — —.»

Voimakkaasti vaikuttivat Vänrikki Stoolin tarinat heti ilmestyttyään n.s. sivistyneisiin. Mutta tämä teos ei jäänyt yksin heidän omaisuudekseen. Kun se käännettiin suomeksi — Runeberg kirjoitti aina ruotsiksi —, on se ollut yhtä arvokas kaikille suomalaisille. Mikä poika ei tahtoisi olla yhtä sankarillinen kuin »Sven Tuuva», vaikka tämä olikin hengenlahjoiltaan köyhä! Mikä tyttö ei tahtoisi »torpan tytön» lailla mieluummin uhrata rakkaimpansa, kuin hänet itselleen säästää isänmaata pettämällä! »Tämä teos on ehkä voimakkaammin kuin mikään muu kirjallinen tuote vaikuttanut suomalaiseen kansallistuntoon», on »tarinoista» sanottu. Ja tämän iki-ihanan kuvan isänmaastaan ja kansastaan on Runeberg voinut luoda, koska, kuten hän sanoo: »olen rakastanut niiden sankarien kunniaa, jotka urhoollisesti ovat taistelleet isänmaani puolesta, olivatpa he sitten korkeammassa tai alemmassa asemassa.»

Runeberg sai osakseen paljon tunnustusta. Monet ulkomaiset seurat kutsuivat hänet kunniajäsenekseen, Ruotsin akatemia antoi hänelle suurimman kunnianosotuksensa, kultamitalin, Venäjän keisari antoi hänelle professorin arvonimen, ulkomaalaiset oppineet ja kirjailijat kävivät Suomessa matkustaessaan aina Porvoossa häntä tervehtimässä ja hänen merkkipäivinään käytiin häntä laululla kunnioittamassa. Porvooseen ja Helsinkiin on hänelle pystytetty muistopatsaat. Talon, jossa hän Porvoossa ollessaan asui, on valtio ostanut ja säilytetään sitä siinä kunnossa, missä se oli hänen eläissään. Kun oli kulunut 100 vuotta hänen syntymästään, silloin vietettiin ympäri maan suuria juhlia, ja säännöllisesti joka vuosi hänen syntymäpäiväänsä, helmikuun 5 päivää, pidetään juhlapäivänä.

Runeberg elää aina kansallislaulumme luojana, Vänrikki Stoolin tärinäin kertojana ja sen rakkauden sytyttäjänä tuhansiin rintoihin, jonka esineenä on Suomen maa ja kansa.

SAKARI TOPELIUS.

Setä Topelius.

Meille kaikille hyvin tunnetun _Maamme-kirjan_ ensimäisellä sivulla on »Aamulaulu»:

» Tuhanten rantain partahilla Heräjä, armas synnyinmaa! Heräjä, taivaan rantehilla Jo aamun koitto leimuaa! Ikävä yös’ on haihtuva Ja valon riemu voittava. Tuhanten rantain partahilla Heräjä, armas synnyinmaa!»

Saman kirjan toisena lukuna on »Koti», joka alkaa näin:

»Tämä kirja kertoo Suomesta! Tämä kirja kertoo isänmaasta. Mikä on Suomi? Maa monien maiden joukossa. Mikä on isänmaa? Se on meidän suuri kotimme.

Minulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä. Isäni taloa en saata milloinkaan unohtaa. Siellä olen kotonani, siellä parhaiten viihdyn. Enkö tuntisi tietä ja veräjätä? Enkö taloa ja tupaa muistaisi? Kaikki on siellä niin perin tuttua minulle. Näitä portaita olen niin monasti astunut. Tämän oven olen niin monasti avannut. Ikkunasta olen pihalle katsellut. Takkavalkean loistossa olen lämmitellyt. Pöydässä olen syönyt. Vuoteessa olen maannut. Jokaisen istuimen tunnen, jokaisen kiven ja polun. Siellä en eksyisi, en yön pimeydessäkään.»

Niin kauan kuin pikku poikina ja tyttöinä elämme kotona, vanhempiemme turvissa, niin kauan kuin emme ole olleet kotoa poissa pitempää aikaa, ei koti kokonaisuudessaan erikoisemmin ajatuksiamme kiinnitä. Tunnemme sen kyllä jokaista nurkkaa, jokaista eläintä, jokaista pikku esinettä myöten. Olkoon kotimme kuinka hyvä tahansa, pidettäköön meistä siellä kuinka hellää huolta hyvänsä, emme vielä pieninä osaa sille täyttä arvoa antaa.

Vasta kun joudumme pois kotoamme, silloin me tunnemme, mitä se on meille ollut ja mitä se meille vieläkin on. Alamme esim. koulumme, joudumme joka päivä joksikin ajaksi uuteen ympäristöön, uusien toverien pariin. Pääsemme tällöin näkemään elämää muualla, huomaamme kuinka vähän se voi meille tarjota, ja silloin me oivallamme kotimme arvon. Koti-ikävä, kodin kaipuu on tietysti sitä suurempi, mitä enemmän eroon siitä joudumme.

Kun tällöin luetaan koulussa luku »Koti» Maamme-kirjasta, ei se voi olla mieltä lämmittämättä. Koti, köyhä ja kurjakin, on jokaiselle rakas. Ja kun samalla sanotaan, että isänmaa on meidän suuri kotimme, ymmärtää sen lapsikin. Isänmaata tahtoo hän rakastaa kuin omaa kotiaan, vaikka käsitys isänmaasta, sen suuruudesta, kansasta, sen lukumäärästä ja maan ja kansan asemasta onkin vielä hämärä. Mutta vaistomaisesti hän tuntee, että se antaa hänelle suojaa kuin isä kotona, se tuo onnen kuin äidin syli. Ja täydestä sydämestään hän laulaa »heräjä, armas synnyinmaa!» vaikka hän vielä ei oikein tiedä, mihin sen pitäisi herätä.

Kuka osaa sanoakaan, kuinka monessa nuoressa sydämessä Maamme-kirja on herättänyt ensimäisen rakkauden tähän maahan ja kansaan? Eikä tämä kirja ainoastaan herätä päämäärättömiä tunteita, vaan se myöskin sanoo, kuinka tätä maata on rakastettava. Muistamme samasta Maamme-kirjasta kertomuksen Autiosta ja Päiviöstä, jotka kumpikin saivat maakappaleen viljeltäväkseen, Autio hedelmällisiä viljavainioita ja kauniita metsiä, Päiviö vain suota ja hedelmätöntä maata. Autio kaatoi ja poltti metsät, kylvi siementä tuhkaan ja leikkasi siitä viljan toisensa jälkeen, kunnes oli kaiken mehun maasta imenyt. Samaten riisti hän järvet tyhjiksi ja otti niistä kaikki kalat. Ja hänestä tuli vähäksi ajaksi rikas mies, mutta kun maassa ja vedessä ei enää ollut mitään otettavaa, tuli hän köyhäksi, hänen lapsensa tulivat kerjäläisiksi ja maa jäi autioksi.

»Päiviö ajatteli: tämä maa on karkeata ja hedelmätöntä, tahdon sen tehdä hedelmälliseksi. Hän ojitti suot, kynti maat, perkasi metsät ja hoiti kalavetensä. Se oli pitkällistä, vaivaloista, monien kärsimysten ja puutosten alaista työtä, mutta viimein tuli kuitenkin palkinto. Päiviö kokosi riistaa latonsa täyteen, hänen lapsensa saivat hedelmällisen tilan perinnökseen, ja maa kukoisti.»

»Päiviö ajatteli jälkeen tulevaisten onnea ja teki työtä isänmaansa hyväksi. Siitä hän itse vanhoilla päivillään nautti iloa ja kunniaa, jonka ohessa hänen maansa hyötyi. Hullu on se, jonka huolena on vain hetken voitto; viisas ajattelee tulevia päiviä.»

»Tee siis, niinkuin teki Päiviö.» »Kun hyvä työntekijä kuolee ja hänen nimensä unohtuu, jäävät hänen työnsä hedelmät hänen jälkeensä.»

Me emme saa ajatella ainoastaan omaa hyvinvointiamme. Työmme on meidän koetettava tehdä niin, että siitä olisi hyötyä muillekin.

Ja milloin isänmaa on vaarassa, silloin on empimättä uhrattava kaikki sen edestä. Ei sovi ajatella, että onhan muitakin, menkööt he. Ei, vaan arvelematta, kyselemättä, muita ja muiden toimia odottamatta on tehtävä, minkä ikinä voi. Isänmaan edestä täytyy uskaltaa kuolla joka hetki. Tämän opetuksen saamme kertomuksessa »Hädän hetkenä» niin vakuuttavasti, niin viehättävästi, että olemme valmiit noudattamaan sen kehotusta: »kun se ääni kutsuu, kun isänmaa sinua tarvitsee, älä epäile, vaan ole rohkea ja pane kaikki alttiiksi velvollisuutesi tähden.»

Kun edelleen luemme Maamme-kirjaa, löydämme sieltä monta kaunista runoa, paljon, paljon kertomuksia maamme kauniista luonnosta, sen eläimistä, kasveista, suomalaisten alkuperästä, sukulaisista, kansanrunoista, elinkeinoista, muistettavista miehistä, historiasta, niin että isänmaamme kuva piirtyy eteemme yhä selvemmin ja selvemmin. Jokainen kertomus, jonka siitä luemme, lisää rakkauttamme tämän maan menneisiin vaiheisiin, kunnioitustamme sen suuriin miehiin, kiintymystämme tähän kauniiseen maahan.

Maamme-kirjan, tämän kalliin aarteen, jota sadat tuhannet kädet ovat kuluttaneet ja joka vieläkin on koulujemme paras lukukirja, sen on kirjoittanut _Sakari Topelius_.

Sama Sakari Topelius on kirjoittanut myöskin toisen kouluissamme käytetyn erinomaisen lukukirjan _Luonnonkirjan_, joka herättää halua suuren luonnon ilmiöiden tarkkaamiseen.

Ja hänen kynästään on lähtenyt äärettömän monta ihanaa satua ja kertomusta. Tokkopa lie maassamme monta ihmistä, joka ei olisi saanut käsiinsä Topeliuksen _Lukemisia lapsille_, tai ainakin lukenut joitakuita hänen satujaan ja kertomuksiaan. Toisissa niissä on aiheena sama hehkuva isänmaanrakkaus, sama ylevä henki, joka on Maamme-kirja tehnyt kuolemattomaksi, toisissa Topelius panee nuorten tavoteltavaksi yleensä ihmisen hyviä ominaisuuksia, jaloutta, uhrautuvaisuutta, itsensä kieltämistä, anteeksiantoa, kiitollisuutta, nöyryyttä, ja osottaa, miten huonosti ihmisen käy, jos hänet on kasvatettu hemmoteltuna, jos hän on itsekäs, ylpeä, tottelematon, ilkeä, julma tai minkä pahan tavan vallassa hyvänsä.

Kauniimpia satuja, mitä Topelius on kirjoittanut, on »Koivu ja tähti». Se on saduntapainen kertomus ison vihan surullisilta ajoilta, jolloin maa hävitettiin, jolloin paljon ihmisiä piiloutui korpiin paleltuen ja nääntyen nälkään siellä, jolloin toisia pakeni Ruotsiin, ja jolloin monia vietiin vangiksi Venäjälle. Useita perheitä silloin hajaantui, niin että vanhemmat eivät tietäneet, mihin heidän lapsensa joutuivat, eivät tietäneet lapset mitään vanhemmistaan, ei tuntenut veli sisarensa kohtaloa.