Part 6

Minkälainen lie haava? Hän kopeloi kädellään. Se uppoaa lämpimään, tahmeaan verivirtaan. Vasemman reiden kohdalta ovat housut repaleina. -- Räjähtävän kuulan työtä. -- Hänen käteensä sattuu lihansiekaleita ja hän vetää ne pois haavasta, josta hyökynään pulahtelee lämmin punainen veri imeytyen hankeen hänen allaan.

Katse seuraa veren omituista pulpahtelua. -- Ei tässä tarvinne enää kauan odottaa -- välähtää aivoissa kuin iloisemmin. Vaistomaisesti hän sentään repii valkean suojuksen lakistaan ja yrittää sillä tyrehdyttää vuotoa. Turhaan. -- Hän työntää kintaansa haavaan. Verivirta pyyhkäisee senkin pois ja valuu suloisesti lämmittäen pitkin reittä. Jalkaterä tuntuu kuin uivan kosteassa lämpimässä nesteessä.

Sitten valtaa hänet sellainen raukeus, että hän luulee tarvitsevansa vain ummistaa silmänsä -- nukkuakseen ijäksi. Sydän tekee työtään heikoin verkkaisin lyönnin, väliin pysähdellen kuin voimia kootakseen. Ja sanomattoman suloinen väsymyksen tunne hiipii pitkin suonia ylöspäin. Kun väsymys ehtii aivoihin, silloin kai ne nukkuvat --.

Sielu on kuin suuri, pimeä huone ja ajatus harhailee siinä siipirikon linnun lailla ovea löytämättä. Kohotteleikse, räpytteleikse -- aina lysähtää uupuneena maahan.

Korvissa käy hiljainen humu. -- Hautausmaan kuusikko tuulessa humahtelee --.

Omituinen viileys henkäisee läpi suonien.

Elämä pakenee -- yrittää taasen väsynyt ajatus.

Tämä on kuoleman esikartano -- lennähtää uudelleen lyhyen kaaren ja putoaa jälleen väsymyksen horrokseen.

Silloin korva ottaa kaukaa ääniä... Raakaa ärjähtelyä. -- Siipirikko lintu rukka räpytteleikse:

Kuka ärjyy kirkossa? Mitä se on? Mitä minun täytyikään --?

Sitten jaksaa taas ponnistella selvän tajunnan asteelle.

Ne tulevat. Minun täytyy, täytyy --

Vaivoin saa laahanneeksi kiväärin lähemmä. Asettaa vapisevin käsin sen piipun leuan alle. Kaamea tunne kylmän raudan kosketuksesta viiltää läpi ruumiin.

Oikea käsi haparoi liipasimelle.

Onko tämä oikein? Onko tämä väärin?

Ajatus ponnistelee turhaan jaksamatta kohota enää selvyyteen. Sanomaton raukeus ottaa valtoihinsa joka solun.

Ei jaksa -- täytyy levähtää. Hän jää makaamaan silmät ummessa ja oikea käsi liipasimella, kunnekka karkea ääni karjaisee aivan läheltä:

"Ei saa ampua!"

Kauhu täräyttää väsyneet aivot ja seisahtelevan elinkoneiston taas toimintaan.

Vieras käsi on tylysti riuhtaissut häneltä kiväärin ja nakannut sen kauemmas -- viimeisen pelastuksen. Mies seisoo kumartuneena hänen ylitseen. Sillä on lihavat punakat kasvot ja kylmä, vaaniva katse. Tekee pahaa katsella sitä. Haavottunut ummistaa silmänsä ja pyytää raukeasti:

"Ampukaa te sitten. En pyydä muuta kuin saada nukkua."

"En ammu minä etkä ammu sinä eikä kukaan muukaan. Et sinä henkeäsi tarvitse pelätä, kun olet nyt aseeton vanki. Ole vain vahvassa rauhassa."

Vanki! -- Se jysäytti ensin kuin tuperruksiin, mutta sitten taas armottomasti pudisteli hereille. -- Vanki. -- Se oli kuin ruoskanisku väsyneille aivoille. Ne takovat kuin hengenhädässä --.

Haavottunut avaa uudelleen silmänsä nähdäkseen vangitsijansa. Se on istuutunut juoksuhaudan reunalle, sytyttänyt savukkeen ja tarkastelee häntä puoleksi säälien, puoleksi uteliaasti. Eikä se enää näytä ilkeältä. Sitten tarttuu puheisiin, tietoja rupeaa pusertelemaan.

Alussa on helppo vastata. Kun on vastatullut, niin selviää sillä, ettei sano tietävänsä entisistä asemista eikä voimista. Mutta sitten se tekee jo kiperämpiä kysymyksiä:

"Montakos teitä oli siinä pappilan tienhaarassa?"

"Ei kuin viisi miestä" -- tunnustaa Arvo rehellisesti, mutta jatkaa äkkiä havahtuen ovelaksi: "--joukkue kun jäi tuonnemmaksi."

"Paljonko siellä on miehiä nykyään tällä rintamanosalla?"

"Eihän niitä näihin asti ole paljon ollut" -- kiertelee vanki. "Eikä ole sentähden hyökkäämäänkään kyetty. Mutta nyt tuli moniaita satoja, silloin kun minäkin tulin. Ja asemalla näkyi tykkejäkin. -- Näinä päivinä odotettiin lisää." -- Uppoaakohan puhe siihen, tuumii itsekseen. Taitaa upotakin, vaikka ei näytä. Istuu vaan ja tupakoi ja kuuntelee tarkasti, toinen silmä ummessa, toista siristelee ja väliin kuin vakoillen luihauttaa Arvoon.

"Olikos teitä suurikin joukko siellä hautausmaalla?" tutkasee Arvo vuorostaan.

"Joitakin kymmeniä. Kolmisenkymmentä jalkamiestä, kolme venäläistä rakuunaa ja jokunen matruuseja." -- Miettii hetken ja äkkiä sanoo:

"Taidatpa olla koulupoika, kovin ovat poskesi vielä sileät. Paljonkos on ikää?"

"Kahdeksastoista", vastaa Arvo "koululainen minä olen, lyseon seitsemännellä."

"Miten ne sinut mukaansa saivat? Lupasivat tietenkin huikeat palkat ja opettajat akiteerasivat?"

Arvon ohimot kuumottuvat. Maksoi mitä maksoi, vaan kunniaansa hän ei kiellä, ei elämän uhallakaan. Ja hän iskee avonaisen kauniin nuorenpojan katseensa toisen siristeleviin silmiin ja sanoo miehekkäästi:

"En kysellyt eikä tarjottu palkkoja. Eikä minua yllytellyt kukaan. Vapaaehtoisesti läksin minä niinkuin toisetkin, kun isänmaa kutsui ja kunniantunto."

"Kirottu lahtari, kuten kaikki muutkin. Luulin paremmaksikin. Ole mahtailematta siinä, kyllä minä sinun saarnoittasi tiedän, mikä teidät on liikkeelle kiskonut --."

Tieltä kuuluu lähenevä äänten hälinä.

"Hiton naudat", kiivastuu päällikkö toistamiseen. "Mitä ne nyt siellä sohlannevat." -- Sitten kääntyy Arvoon päin ja puhuu kuin tyynemmin: "Henkeäsi et tarvitse pelätä, kuten sanoin. Toimitan vahdit ja sitten myöhemmin punaisesta rististä hevosen sinua noutamaan." -- Mennessään vielä kääntyy sanomaan: "Eläkä kivääriäsi tapaile. Ymmärräthän, että sinun on nyt selvintä esiintyä aseettomana." -- Hän lähtee vihellellen. Kohta kuuluu karkeasti ärjähtelevän miehilleen.

Jännitys hieman alenee, sikäli kuin askeleet poistuvat.

Mitähän mahtoi olla kello?

Vaivoin saa hän sen esille, mutta voimakas mielenliikutus samassa ottaa valtoihinsa.

Seikun kello. -- Voi niin, Seikku, näinkö pian minun piti kulkea sinun tietäsi --

Hän jää makaamaan silmät ummessa voimattomana. Hän näkee taas kuvan, joka on kuin syöpynyt aivoihin: jokiuoman, joka ilta-auringossa hohtaa ja yksinäisen kuolevan pojan, silmät seuraten heidän poispäin johtavaa latuaan.

Pian johtavat kaikki ladut hänenkin luotaan poispäin, ajattelee hän surumielisenä.

Mitähän mahtaa olla kello, muistaa Arvo sitten uudelleen. Hän koettaa jännittää katsettaan, hämärtää jo niin. -- Olisikohan kuusi? Kun saisi käsiinsä tulitikut. -- Tapailee taskujaan. Siinähän ne ovatkin rintataskussa. Hän virittää tulta ja tirkistää kellotauluun huomaamatta, että juoksuhaudan reunalla seisoo taas mies pitäen häntä silmällä. Se hyppää notkeasti alas. Suuri punainen käsi tarraa kiinni kelloon. Voimakas nykäisy vain, vitjat katkeavat, ja kello heltiää Arvon voimattomista käsistä. "Älä ota", yrittää hän vielä pyydellä.

"Älä ota!"

"Kyllä se sinulta joutaa. Ei sinusta enää kellokkaaksi ole. Ja liekö omasikaan. Olet kehveltänyt sen jostain", virnuilee mies.

"Omani on, muisto ystävältä, joka on jo vainaja. Anna se takaisin. Minä vetoan sinun kunniantuntoosi suomalaisena miehenä."

"Näet sinä kuolla kellottakin", hohottaa vain toinen ja äkkiä livahtaa tiehensä hämärään, kun askeleita kuuluu.

Arvoa vapisuttaa voimaton viha. Konnat, ruumiinryöstäjät! tekisi mieli huutaa jälkeen, vaan ei jaksa. Väkevä mielenliikutus vie taasen voimat ja hän makaa kuin unessa, silmät ummessa eikä kotvaan huomaa vahtisotureinkaan tuloa.

Niitä on kaksi pistinniekkaa. Toinen heistä jää istumaan juoksuhaudan reunalle, toinen kyykähtää hangelle Arvon viereen. Sanattomina katselevat vain haavottunutta, joka taas raottaa silmiään.

Painaa niin kylkeä. Kun pääsisi selälleen, olisi helpompi.

"Ettekö siirtäisi minua selälleni", pyytää sitten.

Ne heti auliisti täyttävät pyynnön, liikuttavat vielä niin hellävaroen kuin mahdollista. Vaan toinen, se joka siinä lähinnä istuu, huomaa miten haavottuneen alla hangessa on suuri tumma läikkä --- hyytynyttä verta. Hänen on kätensä käynyt siihen ja hän pyyhkeilee lumeen verta sormistaan. Äkkiä kiskaisee lakin päästään ja upottaa kasvonsa siihen.

Haavottunut tarkkaa häntä ihmeissään. Sillä on hyvin hoidettu ulkoasu, tukka pitkänlainen, sileästi taakse suittu. -- Mitä se siinä noin istuu? -- Hartiat vavahtelevat kuin pidätetystä itkusta. -- Itkeekö se todella? Hänenkö surkeuttaan sille niin sääli tuli, että noin kipeästi itkee? Ystävä vai vihollinen -- kumpi se oikein on?

Mitä kauemmin se noin kyyrysissään itkee ja nytkähtelee kuulumattomista nyyhkytyksistä, sitä kummemmin ja kipeämmin se käypi Arvon mieleen, niin että hän lopulta virkkaa:

"Mitä te siinä itkette, kun en itke minäkään, vaikka näin on käynyt?"

"Kun keskenämme täytyy --" pusertuu katkonaisesti nyyhkytysten lomasta. Hän antaa itkunsa hyrskiä ihan valtoinaan ja purkauksen jälkeen hieman tyynnyttyään selittää:

"Emme mieleemme nähden tässä olisi mekään -- ja karatakin on yritetty moneen kertaan, mutta minkäs sille täytymykselle tekee --."

Toinen, se joka juoksuhaudan reunalla istuu, on puhumattomana kaiken aikaa vain eteensä katsellut, sitten vetää taskustaan savukelaatikon ja ojentaa Arvolle:

"Tupakaksi."

Mutta kun näkee, miten vaikea toisen on liikkua, hypähtää alas ja sytyttääkin valmiiksi. Sitten ottaa entisen asentonsa. Eikä puhuta sen koommin sanaakaan, kukin hautoo omia mietteitään.

Arvon väsyneellä ajatuksella on uutta askarrusta. Hänen katseilleen on arvaamatta avautunut uusi henkinen näköala: kansalaissota, veljessota koko alastomassa kolkkoudessaan.

Hän ei ole näihin asti taistelun pyörteissä koskaan ehtinyt tai jaksanut syvemmälti selvitellä ajatusta, joka ennen sodan puhkeamista ei hänelle rauhaa suonut. Hänen nuorta vertaan oli kuohuttanut häpeä ja viha. Mutta vuosisataista sortoa vastaan, venäläisiä aseita, venäläistä anarkiaa vastaan, joka uhkasi likaiseen liejuunsa upottaa maan ja kansan, hän oli puhtaan säilänsä vetäissyt.

Isänmaa hukkuu, isänmaa on pelastettava -- siinä oli se liekehtivä pyhä tuli, se ajatuskeskus, josta hänen sisäinen käyttövoimansa kumpusi vaaran ja ponnistusten keskellä. Hän oli ajatellut -- tai oikeammin vain vaistonnut -- samaten kuin Poke, että omat ovat tällä puolen. Ne jotka ovat vastapuolella, kuuluvat maan vihollisiin. Ja nyt! Hän makaa avuttomana vankina kahden vartian välissä. Ne ovat hyviä hänelle, ne tuntuvat tavallaan "omilta". Ja toinen niistä istuu ja itkee häntä, itseään, koko kahtia raadeltua isänmaata ja sukua. -- "Kun keskenämme täytyy --" niinhän se sanoi. Hyvä Jumala, kuinka tämä kaikki on selitettävä! Omia kansalaisia ne ovat, sittenkin --.

Ristiriitaiset mietteet keskeyttää punaisten päällikön karjahtelu. Miehiään kuuluu ketjuun kiroilevan ja manaavan. -- Jospa hyvinkin yrittävät meikäläisille jälestä. Niitä ette kyllä enää tavota -- hyvittelee Arvo mielessään.

Jo ratsastaa kohdalle punaisten päällikkö.

"Hoi, siellä vahdissa! Mars ketjuun -- oikealle puolelle! Jääköön haavottunut siihen. Punaisen ristin hevonen on jo tulossa."

Hän karauttaa joukkojensa jälestä paenneitten suuntaan. Vahdit nousevat. Toinen on jo tiellä. Toinen ryiskelee, niistäytyy ja pyyhkii kasvojaan. Sitten huoahtaa syvään, painaa lakin päähänsä, kumartuu Arvoon päin, sanattomana vain puristaa lujasti kättä ja sitten katoaa toisen jälkeen.

Ryssiäkin siellä kuulostaa olevan joukossa, koska tuulen mukana kantautuu venäläisiä sanoja ja nyt, niiden ohimennessä, selvästi kuuluu ryssäin posmotusta.

Että ne sentään saattavat -- saattavat kulkea yksillä asioilla noiden kanssa, veljeillä ja kaulailla! -- Hän vihaa niiden viittojen lianhajua niinkuin ruttoa ja koleran myrkkyä. Niin juuri: niinkuin inhottavaa ruttoa! -- Miten ne olivat sielläkin pienessä rauhallisessa maaseutukaupungissa, hänen kotiseutunsa pääpaikassa, elämöineet ja levittäneet paheittensa tartuntaa! -- Ja näiden kaulaan heittäytyivät omat työläiset kuin suurenkin autuuden helmaan -- näiden, jotka olivat isänmaata vuosituhannen kalvaneet ja syöneet ja saastuttaneet ilman paheittensa ja likaisten vaatteittensa löyhkällä!

Nuoren soturin veressä kuohahtelee taas pyhä viha, kunnekka kuumeinen ajatus uudelleen osuu äskeiseen vartiaan --

Kuka hän oli ja mistä? Ihminen ja oikea suomalainen veli, vaikka taisteli täällä, väärällä puolella -- Taas keskeytyy ajatuksenjuoksu. Tielle on pysähtynyt hevonen. Äänistä päättäen on siellä pari miestä ja venäläinen nainen.

"Missä se lojunee, s--n lahtari? Vielä sitä tässä vetelemään. Olisivat kerralla tehneet selvän."

"Odotahan, tänne päin vetävät jäljet. Niin on vuotanut kuin raavas."

Hakijatko lienevät? Kylmällä puistattaa heidän puheensa asianomaista.

Jälkiä myöten löytävätkin haavottuneen, vaikka hän ei ole ääntä päästänyt. Tarttuvat toinen hartioihin, toinen jalkapuoleen ja jotenkin armotta retuuttavat reen luo ja hökäisevät huolimattomasti siihen pohjalle. Venakko, punaisen ristin naisia näkyi olevan, posmentaa koko ajan, ensin pyytävästi, sitten kiukkuisesti kuin toruen. Arvo ymmärtää sen verran, että se tahtoisi toisten helläkätisemmin häntä liikuttelevan. Miehet heittäytyvät sevälle ja kiristävät hevosen vinhaan juoksuun. Venakko istahtaa reen pohjalle Arvon viereen. Se puhuu, puhuu kaiken aikaa, suullaan, silmillään, käsillään. Arvo ymmärtää, että se tahtoo tietää, missä haava on ja hän osottaa vasenta lonkkaansa.

"Aaa --" ja sitten tulee uusi vuolas sanaryöppy. "Nitschevoo, nitschevoo --" se taputtelee ja lohduttelee. Puhe on sillä kuin linnun sirkutusta, mutta liikkeet ja eleet kuin kissan.

Arvo makaa selällään ja katselee tähtiä, jotka toinen toisensa perästä tuikahtavat näkyviin. Ne ovat niin lohduttoman kaukana kylmissä yksinäisissä korkeuksissaan. Synnyttävät vain sanomattoman autiuden ja turvattomuuden tunteen. Elämä ja pelastuksen toivo ikäänkuin pakenee sinne saavuttamattomiin ja poskilla vierivät suuret jääkylmät kyynelkarpalot --. Mutta sitten uudelleen valtaa kaikkinielevä väsymys ja välinpitämättömyys. Käyköön kuinka tahansa, onnettomasti tässä kuitenkin lopulta käypi.

Ne ajavat kuin hevosvarkaat. Liekö puoltakaan tuntia mennyt, kun jo ollaan perillä suurenpuoleisen talonpoikaistalon pihassa. Taas tarttuvat käsiin ja jalkoihin ja raahaavat tupaan. Sieltä tuppaa vastaan sakea ilma ja vastenmielinen hoilotus ja naurunräkätys. Kunpa olisin kerennyt -- ajattelee Arvo tuskaisena.

Hänet ottaa ensimäisenä vastaan vanha mies, välskäriksi kuuluvat sitä nimittävän. Sävyisän ja leppeän näköinen se on ja herättää hiljaisella olennollaan tyynnyttävän turvallisuuden tunteen. Mutta ympärillä tungeksii "sisaria", suulaita ja räkättäviä, syytävät peittelemättä kirouksia ja rivouksia, kun välskäri pyytää avukseen riisumaan ja pesemään.

"Hyi, pakana! En likaa käsiäni lahtarin verellä minä kumminkaan."

"Siinähän sinä sanoit uivasikin, kun Viipurista lähdettiin", pistelee toinen.

"Sanoin mitä sanoin. Vaan en koske raatoon."

"Peskööt ne, jotka sen tänne haalasivatkin."

"Mitä ihmisiä te olette? Haavottunut on aina haavottunut", yrittää välskäri sovitella.

"Ihmisiäpä tietenkin, kumminkin yhtä hyviä ja paikoin parempiakin kuin kaikennäköiset lahtarinretkut, joita tänne vedetään hoidettavaksi. Niinkuin ei omissa kyllin olisi."

"Olisitte edes vähemmällä. Menkääkin tuonne kamaripuolellenne. Ei tässä teidän apuanne kaivatakaan." -- Vanha välskäri on kiusaantuneen näköisenä ryhtynyt riisumaan. Venakko ilmestyy hänen rinnalleen ja lakkaamatta kerkeätä kieltään soittaen käpelehtii apuna. Välskäri vetää jalasta huopasaappaan.

"Huh-huh -- olipa siellä."

Hyytynyttä ja kirkasta verta hulahtaa kokonainen lammikko lattialle ja pärskyy välskärin valkealle esiliinalle, niin että sen etumus värjäytyy aivan punaiseksi.

Eivät malta naisetkaan siitä loitolla pysyä. Kädet puuskassa tai toistensa kynkässä kiikkuen siinä seisoo eräitä kieltään piesten ja ilkeästi naureskellen. Silmissä kiiluu ilmeinen viha ja vahingonilo.

"Vuotaa kuin raato. Ei ränttää välskärin sitä enää troppailemaan ruveta. Palkka kuin palkka. Mitäs tarttee tupata lahtarein sakkiin."

Toinen on lohduttelevinaan, vaikka ilvehtii sydämettömästi:

"Ei se maailma suremisesta parane. Sen kun hassaa päälle vaan! Pitää laulaa poikaparalle hautavirsi --."

"Ei paha saa, ei paha saa, taivaass' on pojalla se torpanmaa --."

Arvon mieltä etoo. Hän koettaa olla näkemättä, kuulematta. Ja onnistuukin, sillä tuskat haavaa pestessä ja pidellessä yltyvät ja vievät kaiken huomion.

"Ei tässä pitäisi luunvikaa olla pahempaa", puhelee välskäri kopeloiden haavottunutta lonkkaa. "Täältä se on ylhäältä lonkasta mennyt ja tullut ulos reidestä. Räjähtävän kuulan työtä näkyy olevan. Sillä ne on aina rumat jäljet. Kyllä se siitä voipi vielä hyvinkin parata ihan entiselleen. Annan morfiinia tiukan satsin, niin et veikkonen kivuista tiedä sen koommin."

Ja kun haava on sidottu, pitää hän sanansa ja pistää Arvon käsivarteen morfiiniruiskeen. Sitten nostavat hänet seinävierelle vuoteelle, jona on vain karkea heinäsäkki, liian lyhyt ja kuhmurainen.

"Eihän tässä juuri häävit ole oltavat, vaan etköpä sentään saane unen päästä kiinni." -- Välskäri puhuu kuin anteeksi pyydellen.

"Kyllähän sitä tässäkin. Kun vain jotain peitettä olisi. Puistattaa niin vilu."

Välskäri sanoo jotakin venakolle ja se tuo heti Arvon takin ja levittää ylle. Sillä on silmät päässä kuin hehkuvat hiilet ja sen käden kosketus on hyväilevänpehmeä kuin kissan.

Arvon päätä huimaa jälleen ääretön raukeus. Vilu on vieläkin. Takki on peitteeksi liian lyhyt, sitäpaitsi liepeistään yltyleensä kostean, nihkeän veren tahrima. Ilkeältä tuntuu, kun se sattuu paljaaseen ihoon. Mutta väsymys vetää pohjaan kuin kiviriippa ja hän nukkuu sikeään uneen.

PUNAISTEN VANKINA.

Tukehduttaa, kurkkua kuristaa. Hän pakenee, pakenee. Mutta se joka kurkusta kuristaa, kostea niljainen käsi, ei hellitä otettaan. Nyt tuli loppu --.

Arvo Partio herää houriostaan. Raukea ruumis on kylmän hien peittämä, ajatus kuin paksussa tahmassa. Ei ensin tajua mitään, kun näkee ympärillään huiskavan naisia ja kuulee puheensorinaa. Mutta sitten tulee ääreen se leppeäsilmäinen vanha välskäri, koettaa valtimoa ja kysyy vointia. Siitä saa ajatus tukikohdan ja lähtee hapuillen löytöretkelle kohtalokkaan viime vuorokauden taipaleelle. Vähitellen selkenee ja varmistuu, löytää ensin yksityiskohdat: kuinka toveri kuoli hänen syliinsä, kuinka hän itse haavottui ja joutui vangiksi ja piirre piirteeltä kaiken.

Muiston hämärästä sukeltaa esiin uusi tuntemattoman kuva: pitkä, sileästi taakse suittu tukka, pienet viikset, pehmeäpiirteiset kasvot, joista katselee surumielinen silmäpari -- kuka? Vahtisoturi! muistaa sitten. Mutta samassa on välskäri vieressä liemilautasineen ja voileipineen vaatien syömään:

"Pitää koettaa syödä; että voimat palautuisi. Kun on ollut niin kova vuoto, niin se on vienyt heikoksi. -- Taisit sentään nukkua yösi, vaikka valitit kaiken aikaa. Minä istuin tässä vierelläsi ja kaadoin pariin toviin konjakkia suuhusi."

"Niinkö?" -- Välskäri saa ihmettelevän, kiitollisen katseen ja tuntee tulleensa palkituksi valvotusta yöstä. Häntä sitoo poikaan ihmeellisen lämmin myötätunto ja sääli. Hän on katsellut kaiken yötä sen kalpeita, tuskaisia kasvoja, joilla palaa kuumeen puna ja kuunnellut sen houriota. Ja hän on saanut uutta ajateltavaa, hänkin.

Arvosta tuntuu hyvältä vanhan miehen huolenpito; muistuttaa niin omaa isää ja synnyttää eräänlaisen kodikkuuden ja turvallisuuden tunteen. Eikä silloin niin häiritse noiden naistenkaan räkätys ja pistopuheet.

Nyt hän on saanut selvän, että ne ovat olevinaan sairaanhoitajattaria. Kaksitoista niitä on ja venakko kolmastoista. Ne ovat koreissa hepeneissä kuin muotilehden kuvat, matalissa, korkeakorkoisissa kengissä ja silkkisukissa. Eivätkä ne olisi hullumman näköisiä, ellei niillä puheet olisi sellaisia, että korvia kuumottaa, kun ei ole semminkään naisten suusta vielä eläissään moista kuullut. Keskenään aina kinailevat ja nakkelevat pistopuheita. On niillä hiottu se kielenkärki.

Arvonko uhalla aina puhunevat ryssistä, niiden paljoutta kehuskelevat ja ihmettelevät niiden verrattomia varustuksia. Puheistaan päättäen ovat viime yönä olleet venäläisten tansseissa ja kilpaa ihastelevat ja omistelevat jotain upseeria.

"Jestas sentään, kun se aina pyöri tuossa edessäni. Tuskin muille kerkesin kuin kierrokseen vain. Ja se kun käsiinsä kietasee ja tanssittaa, niin ihan henkeä salpaa."

"Onpahan mitä ihmetellä. Tanssitti tuo minuakin, vaikka ei silti järki seonnut. Minä tykkäänkin, että oma komppanianpäällikkö on juuri yhtä pulska ja fiini kuin se ryssän Serkeikin."

"Turkiako?" räjähtää toinen pisteliäästi. -- "Mahtaa se kyllä olla jonkunmoinen muiden mielestä, mutt'ei minun. Niin se on kuin sahapölkky sen toisen rinnalla."

Puhuja kiinnittää parhaallaan pieniä saksia punaiseen nauhaa ja pujottaan sen vyötärölleen.

Minun sakseni, lennähtää Arvon mieleen. Se on ne ottanut liivin taskusta. -- Eikä hän voi olla purkamatta loukkaantunutta mieltään:

"Onpa neiti sattunut saamaan samanlaiset sakset kuin minullakin oli liivin taskussa. Täsmälleen yhtäläiset."

Tyttö punastelee ilmeisesti yllätettynä. Eipäs kerkeä kieli nyt löydäkään yhtä nopeaa vastausta kuin äsken. Ei puhu mitään, ei ole kuullakseen, helistelee vain saksia ja hyräilee.

Kyllä ovat, niin että mieltä kääntää. -- Arvo koettaa kääntyä seinään päin, ettei tarvitsisi niitä nähdä. -- Tuokin venakko aina näplii, muka milloin mitäkin kohennellen, katsoa napittaa palavilla silmillään ja silittelee kissankäpälillään. Siinä on sentään jotain inhimillisempää kuin noissa toisissa.

Ovatko ne tosiaan suomalaisia naisia, niinkuin äiti ja monet muut, joilta on oppinut uskomaan vain hienoon ja johonkin aitopuhtaaseen naisen olemuksessa? -- Vai onko tämäkin aasialaista tartuntaa, yhdistelmä venäläistä svaboodaa ja suomalaista sakilaisuutta! Yhtä inhottavia ja vihattavia molemmat.

Puhdas pojansielu koskettaa ensi kerran sitä niljaista, ilettävää, joka muodostaa elämän pimeimmän yöpuolen ja josta hän, onnellinen, ei näihin saakka ole ollut edes täysin tietoinen. Ja samalla hänessä herää aavistus siitä, miten paljosta tässä sodassa pohjimmaltaan on kysymys: koko kansan siveellisyyden- ja oikeudentunnosta.

"Kattos, kattos! Tulkaas flikat kattomaan, kun Turkia ajoi pihaan ja Esteri keikailee sen edessä kuin mikäkin kana. Kyllä pitääkin eräät olla niin hakkia, että --"

"Tyst vaan! Turkia kuulee, on jo porstuassa."

"Päivää taloon!"

Tulija on se eilinen punaisten päällikkö. Turkia siis nimeltään. Arvo tuntee hänet heti, kun hän ilmestyy sisäpuolelle ja sotilaalliseen tapaan tervehtii tyttöjä.

"Päivää vaan! Päällikkö kävisi tänne kamaripuolelle. Saadaan kahviakin."

Kylläpä nyt liverrellään. Äsken olivat vähällä tukkanuottasille joutua. Nyt kiemailevat ja lepertelevät ja ovat hempeitä kuin enkelit. -- Arvo on oikein mielissään, kun ei Turkia ole niistä tietääkseenkään, vaan astuu suoraan Arvon luo ja sanoo tytöille päällikön käskevällä sävyllä:

"Onko kukaan haastatellut vankia? Häntä ei saa puhutella kuin minun määräyksestäni."

"Ei me sitä olla koskettu ei sormenpäällä eikä kielenkärjellä."

"Ei me olla lahtarein perään. Kyllä vaan ne meiltä säilyy."

Päällikkö ei ole kuulevinaan, puhelee vain Arvolle:

"Kuinkas täällä nyt jaksetaan? Ylöspäin vai mitä?"

Hän on nyt oikein päivänvalossa nähden todella pulska ja ryhdikäs. Päänsä kantaa ylpeästi pystyssä ja nakkaa keikarimaisin liikkein otsalle valahtavaa tukkaa, joka on mustanruskea ja sankka kuin harja.

"Pyydän esittää itseni. Turkia, tämän komppanian päällikkö."

Arvo koskettaa ojennettuun käteen mainiten nimensä. Ei sen katse enää tunnu vastenmieliseltä kuin eilen, ystävällinen on ja säälivä.

"Hiljainen päivä tänään", alkaa päällikkö. "Eivätpä taida teikäläisetkään uskaltautua rynnäkköön."

Eihän siihen ole toisella mitään sanomista, ei myöten eikä vastaan. Päällikkö jatkaa: