Part 5

"En tiedä. Kun on nuori ja terve, ei sitä tule ajatelleeksi. -- Tai kyllä minä silloin lähtiessäni ajattelinkin. Minusta on tärkeintä, että on aina ikäänkuin puhtaat paperit, jos sekin kohtaisi. Uljaasti elää ja tyynesti kuolla. Sellainen pitäisi miehen olla."

"Niin pitäisi. Ja kyllä tämä aika siihen opettaa -- kenessä on ainesta siksi. -- Ajatteles, että se on nyt äkkiä käynyt niin eläväksi mielessä, vaikka ei ennen koskaan tullut ajatelleeksi."

Askelten kaiku kuolee pimeään yöhön. Niillä teillä, joita ystävykset kulkivat, syntyi joka hetki uusia outoja ajatuksia. Sellaisia ei ollut koskaan kulkenut heidän nuoressa sielussaan. He tuijottivat elämän ja kuoleman arvoitukseen kuin pimeään yöhön edessään eivätkä voineet sitä mitenkään ratkaista. -- -- --

Näinä korkean jännityksen päivinä luotiin Karjalan valkoinen rintama äärimmäisin voimanponnistuksin ensin lyhyempinä, sitten yhä pitempinä katkelmina, kunnekka vihdoin ketju -- elävä muuri nuorta lämmintä voimaa -- kulki katkeamatta Saimaasta Laatokkaan.

Miten paljon se kysyi ja mitä kaikkea kestettiin niinä talviöinä, sen todistajina ovat useissa tapauksissa vain yksinäiset yön tähdet. Sillä sellaisista vaikenee oikea mies ritarillisuutensa tunnossa.

KIRJE SOTURI ARVO PARTIOLLE HEIKKI VELJELTÄÄN.

Kas, sellainen ilo odotti Arvo Partiota eräänä iltana ketjusta tultua. Siinä oli monta pitkää sivua täynnä korkeita harakanvarpaita ja hirvittäviä kielellisiä kompastuksia, joista kieliopin opettaja olisi Heikkiä varmaan höyhentänyt. Mutta Arvo katseli niitä lämpimästi liikutettuna. Hän voi niin elävästi nähdä, miten Heikki veli, totisena kuin Pulkkisen pässi ähki ja kynteli rivin toisensa jälkeen melkein kuitiksi pureskellulla kynänvarrellaan -- vai olisiko jo taas ostettu uusi! -- ja kieli lerpatti ulkona kirjaimien mukaan koukeroiden.

Se kirje toi muassaan lämpimän kotoisen tunnun kolkkoon tupaan. Näin se kuului:

-- -- -- ssa, helmikuun 18 p. 1918.

Sivu 1.

Rakas vanhempi veljeni Arvo!

Nyt minä kirjoitan sinulle! lehtori sanoi päivällispöydässä että joko olet kirjoittanut ja Minä sanoin että en, mutta nyt minä kirjoitan. Nyt loppui koulu ja Isä kävi kaupungissa viime lauantaina mutta kun Minä oikein pyysin, lupasi minut tänne vielä viikoksi Vartiopalvelukseen vaikka koulu loppui. Sillä minä olen suojeluskuntalainen. Meillä oli alussa vain haulikon Rämät. "Nämä ovat ihan tyhjän panttina, sanoi toisen luokan tolvanen, että ei näillä kaataisi Varpustakaan vielä vähemmän ryssää." Eilen jo saimme Kivärit, minä sain oikean japanilaisen ja se oli melkein uusi. Ja Äiti oli kovasti itkenyt, mutta ei nyt enää itke, kun sinä jo kirjoitit sieltä Sodasta. Kirjoita pian minullekin Että onko teillä Tykkejä oikein sellaisia jyrytykkejä ja miten pitkän matkan päähän pamahdus kuuluu. Että kuuluuko niinkuin täältä sinne meille Kurenrannalle.

Menetkö sinä Tykkiväkeen? Minä menisin jos pääsisin. Ja kirjoita sekin, minkälainen on kuularuisku. Meidän luokan toivola sanoo että se on niinkuin se palokunnan suuri ruisku, jota me veivattiin silloin sairashuoneen tulipalossa, mutta että paljon suurempi vain. Vaan minä sanoin että Minä en usko, ennenkuin kysyn sinulta. Se kun hölyää toivola aina tyhjänpäitenkin. Onko sinulla sodassa hyvin kylmä siellä juoksuhaudassa? Minä kävin kerran yöllä puutarhassa koettamassa että onko hyvin kylmä. Makasin Lumikuopassa omenapuun alla. Minulla on jo siellä vallitkin ja ampumareijät Minä ja tolvanen laitoimme. Ja minusta oli hyvin kylmä.

Nyt sinä saat minun joululahjarukkaseni, ne Koirannahgaiset (Tässä Arvolle kihahti vedet silmiin! Koirannahkaiset olivat Heikin korkein ilo ja ylpeys) jotka räätäli peska ompeli, lehtori sanoo että niillä on vaikia ampua mutta minä sanoin, että leikatkoon puukolla reijän siihen oikian käden rukkaseen. Minä sanoin: kyllähän Räätäli peska sitten paikkaa kun rauha tulee vaan en minä usko että tulee. Minä ajattelen, että ensi vuonna vielä on Sota. Etkö sinäkin usko, että Toisluokkalaiset jo pääsevät sotaan, sillä minä olen kolmas järjestyksessä voimistelussakin. Minä aina ajattelen, että sinä sattuisit haavottumaan, vähän vain tietysti niinkuin sormeen eli muuhun, mistä ei tee niin kipeetä. Ja Minä menisin sitte juoksuhautaan sinun sijaiseksesi. Kaikki meidän luokan Pojat menisivät sotaan, sekin Kekki joka on minulle vain olkapäähän eikä nosta kuin kaksi kivääriä. Minä nostan viisi. Mutta ei oteta alle 18 vuoden ilman vanhempien lupaa. Eivätkä ne Lupaa. Sillä minusta ovat kaikki isot ihmiset ja Äidit aika pelkureita. Mutta se tuomarin Ensio karkasi eräänä yönä ikkunasta. Tuliko se sinne teidän juoksuhautaan? Ja tohtorin aune kysyy aina sinusta ja laittaa terveisiä. Tänäkin aamuna paratissa laittoi. (Arvo punettuu hiusmartoaan myöten.)

o puhistettiin työväentalo ja otettiin niiltä kivarit. Ja paratissa sain minä vahtia. Sinne tuli minun taakseni kaksi Sälliä ja se toinen virnisteli sille toiselle, että mitä ne ovat nuo tuommoiset, joilla on isot Ässät hihoissa. Ja se toinen sanoi että mitä ollevatkin Sinkerin asiamiehiä. Mutta silloin minä sanoin, että sanopas vielä toinen kerta että mitä ovat. Vaan eipäs uskaltanut, kun minulla oli se uusi japanilainen ensimäistä kertaa. Kyllä minä olisin siltä Nenän niisdänyt. Että ei tarvitse tulla irvistelemään kun on Suojeluskunnan Parati. Hyvästi. Lehtorin täti leipoo sinulle piparkakkuja että on jotain Arvo rukalla hyvää siellä juoksuhaudassa sanoi lehtorin täti. Ne pannaan sitte siihen pakettiin ja Koirannahkarukkaset kanssa. Terveisiä paljon lehtorilta ja tädiltä ja Minulta ja kyökkimarilta

Toivoo veljesi Heikki Uljas Partio.

"Ukko rukka, on se kerrankin hikoillut ja puhkanut ja lopuksi ollut hirveän ylpeä valmiiksi saatuaan", sanoi Arvo iloisesti loppuun päästyään. Sitten hän luki sen toisillekin ja heillä kaikilla oli sanomattoman hauskaa sinä iltana.

"Aika kova poika se onkin", sanoivat toiset Heikki veljestä ja laittoivat terveisiä rintamalta, että kyllä kuularuisku on paljon pienempi kuin se kaupungin suuri paloruisku eikä muutenkaan ihan samanlainen.

KUOLEMAA SILMÄSTÄ SILMÄÄN.

Komppania, jossa "Vapauden veljet" taistelevat, on kolmessa viikossa huvennut miesluvultaan kahteenkolmasosaan ja lähetetään kotiin lomalle sekä uudestaan järjestettäväksi. Siihen kuluu viikon päivät.

Mutta kun komppania jälleen marssii asemalle, kulkee Poken rinnalla Iso-Jukka -- ikionnellisena, kun vihdoinkin saattoi hyvällä omallatunnolla lähteä -- ja heidän jälessään löytää rivistä tutut pojankasvot toisensa jälkeen. Se on oikea koulupoikien komppania. Mutta Arvo Partiota ei joukossa näy. Hän makaa kotonaan kuumeessa.

"Pelkkää liikarasitusta. Pian se menee ohi", lohduttelee lääkäri. Eikä kulu kuin päiviä pari kolme, kun poika on taas jalkeilla.

"Nyt sinä lepäät perinpohjin", sanoo äiti.

Arvo katsoo häneen pitkään ja surumielisenä:

"Jos äiti tietäisi, miten moni siellä on paljon kipeämmin levon tarpeessa eikä saa sitä hetkeäkään ajatella", sanoo hän vain. Eikä äiti sen koommin puhu asiasta.

Siten menee muutama päivä. Arvo kulkee kotonaan levottomana ja katse niin kumman poissa-olevana. Eräänä päivänä tulee puhelimitse tieto, että uutta komppaniaa järjestetään lähtöön eteläisemmälle rintamanosalle, jossa odotetaan ratkaisevia tapahtumia. Miehistä on puute, tiedotetaan edelleen. Arvo ilmottautuu mukaan arvelematta.

"Joudut niin kauaksi omista tovereistasi, tuskin tunnet yhtään näistä uusista", pahottelee äiti heidän seistessään asemalla odottamassa junan lähtöä.

"Eipä hätää. Rintamalla tutustutaan nopeasti", sanoo Arvo reippaasti. Hän korjaa hellävaroen napinlävessään kahta kieloa, etteivät vain putoaisi. Hän on melkein entisellään, kalpea vain ja laihtunut. Siksi ehkä silmät näyttävät niin oudon suurilta ja syväkatseisilta. Äidin on hieman vaikeata katsella häntä, pitkää hoikkaa poikaansa, kun se seisoo siinä hänen edessään niin tyynenä, määrästään tietoisena ja syvän puhtaana. Mutta äiti pakottautuu puhumaan ihan tavalliseen sävyynsä:

"Minnehän se Heikki jäi, kun ei tule hyvästelemään? -- Kas, tuollapahan seisoo asemaportilla ja tarkastaa kulkulupia."

"Ja on varmasti mielestään tärkeimmistä tärkein. Katsohan, miten jäykkä ja juhlallinen osaakin olla." -- Heitä hymyilyttää kaikkia, siitä sulaa mieliala niin soman kevyeksi ja hilpenee yhä, kun Arvo käy portille hyvästelemään pikku veikkoa.

Hän on verraton, se Heikki veli. Seisoo tiukassa perusasennossa portin korvassa kivääri kupeellaan, täsmälleen yhtä pitkänä ja jäykkänä kuin mainio "japanilaisensa" ja kulmat rypyssä sanoo jokaiselle ohikulkevalle virallisen lyhyesti: "Lupalippu, olkaa hyvä." -- Eikä siitänsä pehmene eikä sävyä muuta, vaikka veli tulee. Kättä pistää vain ja sitten tervehtii moitteettoman ryhdikkäästi sotilaalliseen tapaan.

"Koko kaupunki" on asemalla lähteviä hyvästelemässä lauluin, soitoin, liinanliehutuksin. Ja kun juna lähtee liikkeelle, vyöryvät sen jälessä valtavat eläköönhuudot. Lomassa kuuluu pois vierivästä junasta sähköttävän innostunut kertosäe:

"Kallios ei horju vaaras' poies torjuu, ollos huoleton, poikas' valveill' on."

Arvo Partio seisoo viimeisen vaunun astuimella lakkiaan heiluttaen, kunne tien polvekkeessa häviää asemapiha ja valkeat huiskivat liinaset.

Jälleen siis soturin kohtalokkaalla tiellä.

On se tämä lähtö jo toista ja todempaa kuin se edellinen. Mitä silloin tiesi siitä, jota kohti kulki!

Arvon käy vähän kuin sääliksi eräitä ensikertalaisia kuunnellessaan heidän miehekästä uhitteluaan:

"Vaikka paikalla kuolemaa silmästä silmään --."

"Voi niin, pian he saavat kokea, että todellisuus joka kohdassaan ampuu korkealta yli heidän rohkeimpienkin kuvitelmiensa -- kaameassa suuruudessaan. Eikä sittenkään tahtoisi, ei saattaisi jäädä sieltä pois -- ellei alentuisi kieltämään kunniantuntoaan."

Toisen päivän aamuna ollaan sen rintamanosan lähimmällä asemalla. Siellä odottaa hälyyttävä tieto: punaiset alottaneet ylivoimaisen rynnäkön. Asema äärimmäisen vakava. Ratkaisu riippuu lisäjoukkojen saapumisesta aikanaan.

Eivätkä tulokkaat vitkastele. Hätäisesti syötyä vedetään ylle lumivaipat, pistetään patruunavyö täyteen ja sitten heittäydytään rekiin ajaen täyttä karkua kohti tykkien jyryä ja kiväärinpauketta.

Jo tulee vonkuen ilman läpi ensimäinen tervehdys ketjusta, iskee komeaan riippakoivuun tien vieressä -- se menee pitkin pituuttaan kolmeksi säröksi. Latvasta ja oksista kariseva kuura lankeaa kimmeltäen auringossa kuin kultatähtisade tielle, jota he ajavat.

"Kovinpas se lähelle." -- "Tisurimies", kenttäelämän karaisema, vain tiukentaa kulkua rauhallisena, mutta ensikertalaisista näki, että heidät se oudokseltaan löi sekä kuumaksi että kylmäksi. Sitten niitä alkaa tulla tuhkanaan, niin että ilma ympärillä ulvahtelee, särähtelee ja reki ja tie tuntuu vavahtavan alla joka kerta, kun lähemmä iskee.

Arvo Partioon, joka on kaksi viikkoa ollut hiljaisuuden ympäröimänä ja hellien käsien hoitelemana, tarttuu ensikertalaisten juhlallinen mieliala. Hermot pingottuvat kireälle, yhä kiivaammin tykyttää rinnassa ja veri hyrskähtelee suonissa tulivirtana. Siellä jossain metsän takana pauhaa kuin jättiläiskoski huumaten, vetäen pyörteisiinsä. Siinä ei enää tunne pelkoa tai vastenmielisyyttä, ei ajattele mitään. Rautainen täytymys vain ajaa edelleen. Arvo Partio on ennen ollut mukana samanlaisessa vaarallisessa leikissä ja sittenkin tämä perästä päin tuntui voittavan kaikki muut taisteluvaikutelmat voimassa ja värikkyydessä. Vaikka myöhemmin ei voi enää palauttaa mieleen mitään täsmällistä selväpiirteistä yleiskuvaa -- vain irrallisia yksityiskohtia, jotka ovat kuin poltetut aivoihin: rekiä ja paareja, joilla kiemurteli haavottuneita, ensimäinen kaatunut, tykinluodin murskaama, vain verinen kasa, josta ojentui luonnottoman pitkä kaula ja pää, avoin suu ja lasittuneet silmät.

He lähestyvät ketjussa metsän reunaa, josta vihollinen juuri äsken äärimmäisin voimanponnistuksin on heitetty takaisin. Ne valmistavat uutta rynnäkköä. Heidän on se otettava vastaan.

Metsä harvenee. Eteen avautuu kapea niittysuikale. Hanki hohtaa ja häikäisee maaliskuun auringossa.

"Nyt valmiina, tulevat!"

Vastapäisestä metsärannasta lähtee kiemurteleva musta mato oksentaen surmaavaa metallia ja savua.

"Tähdätkää, -- laukaiskaa!"

Korvia särkevä pamaus. -- Musta mato vain kiemurtelee lähemmäksi. Ilma on yhtenä tulenräiskeenä. Yhä vain lähenevät. Sata askelta enää.

Arvo Partio on polvillaan matalan kiven takana ja laukaisee laukaisemistaan. -- Hyvä Jumala, täytyy, täytyy -- Kiväärinpiippu on tulikuuma. Nenään tulee palaneen käryä. Kintaat palavat. Hän kiskaisee ne ajattelematta mitään käsistään ja nakkaa hankeen -- laukaisee laukaisemistaan koneellisesti, tuntematta miten sormia polttaa.

Mies syöksähtää hänen eteensä pistin ojossa. Pamahdus. -- Mies kirkaisee, kivääri kirpoaa kädestä. Hän hoipertelee takaperin, kirahtelee oudosti ja heittäen kätensä ylös kupertuu hankeen. Arvo kuulee, miten sen kurkku korahtelee ja henki puhuu outoja tulkitsemattomia sanoja jättäessään ruumiin.

Eläköön -- vyöryy silloin pitkin metsän reunaa.

Nyt on meidän vuoromme!

Arvo heittäytyy pyörteeseen, joka hyökyaallon tavoin hulvahtaa yli aukean, ylitse kaatuneiden, ylitse haavotettujen vaikertelun takaisin toiselle rannalle ja vielä siitäkin kauemmaksi.

-- -- -- Kauanko sitä kesti ja miten sieltä palattiin, siitä ei hänellä ole mitään käsitystä. Huumautuneet turtuneet aistit eivät jaksa enempää sulattaa. Hän tuntee vain olevansa kuolemanväsynyt ja sairas maatessaan aamun valjetessa jonkin tuvan lattialla. Hänen korviinsa tulee kuin maan alta komppanian päällikön sanat:

"Uljaasti, pojat! Me pelastimme tilanteen. Olemme siirtäneet asemiamme ainakin kilometrin tuonnemmaksi. Nyt levätkää. Huomenna uusi yritys."

Mutta äärettömästä väsymyksestä huolimatta ei Arvon tahdo tulla uni. Pää on lyijynraskas ja kuume polttaa suonissa. Myrskyisät mielikuvat koskena kiehuvat.

"Otta hiukka, nin vahvista ja nukku." -- Ystävällinen käsi pitelee ranteesta lujalla otteella ja Arvo tuntee pullon suun huulillaan. Hän raottaa raskaita silmäluomiaan. Siinä on hänen vierellään olkipahnoilla se ruotsalainen "tirehtööri", heidän ryhmänsä miehiä. Taistelusta tullessa oli ottanut Arvon repun kantaakseen, kun huomasi pojan voimien pettävän. -- "Otta nyt vaan, nin nukku", tyrkyttää hän yhä.

Arvo siemaisee pitkän kulauksen ja painuu takaisin pahnoilleen.

"Nyt nukku, ei ajattele, nukku vaan", toimittaa toveri heittäen huopapeitteensä toisen puolen Arvon yli. Ja Arvo nukkuu pian omituiseen lämmön ja hyvänolon tunteeseen.

Siitä oli heistä tullut ystävykset, siitä ruotsalaisesta "tirehtööristä" ja Arvosta. Se oli niin reima ja iloinen ja taisteluissa rohkea ja kylmäverinen. Koti hänellä oli kaukana Pohjanlahden tuolla puolen, mutta oli liikematkoillaan oppinut hieman solkkaamaan suomea ja käytti sitä kaikissa tiloissa.

Hän oli niin sanomattoman erilainen kuin useimmat muut kaltaisensa. Asustaan päättäen varakas ja hienostunut, samaten tavoiltaan. Kuinka hän saattoikin sikäli mukautua oloihin ja seuraan, johon sillä kertaa kuului parhaastaan karjalaisia talonpoikia. Ne muuten olivat kovin mieltyneet ruotsalaiseen "tirehtööriinsä." Se kun milloin oikein yltyi suomea solkkaamaan, niin koko miesjoukko pahnoillaan naurusta kieriskeli. Ja jos ei joskus mieleistään sanaa löytänyt, puuskahti puolikiukkuisena: "pärhana -- ei muista muuta."

Arvo toimitti hänelle sekä tulkin että tietosanakirjan virkaa. Hän alkoi jo kiintyä näiden parin päivän tuttavuuden jälkeen mielenkiintoiseen muukalaiseen, joka vilkkaudellaan ja tulisuudellaan muistutti niin merkillisesti Pokea, sitä "rikkitikkua." Mutta silloin heidän tiensä yhdellä iskulla ijäksi erosivat.

Sinä iltana oli toinen ryhmä komennettu vahtiin pappilan tienhaaraan. Hiihdettiin perättäin maantietä, ruotsalainen Arvon edellä. Ei taitanut mikään hiihtomies olla, koska jalka tavan takaa solahti varpaallisesta ja yhtä nopea "pärhana" miehen suusta.

"On niin pilvessä. Pian se siitä pimeän tekee. Mikä siinä erottaa punaisen valkeasta, kun kaikki on yhtä mustaa", kuuluu joku sanovan.

"Käsikopelolla kuitenkin tuntee, jos ei muuten", veistelee toinen.

"Tässä se on paikka." -- Ryhmäpäällikkö iskee sauvansa hankeen. -- "Tuosta kääntyy tie pappilaan, tuo toinen hautausmaan vieritse menevä vie kirkolle."

"No, jopa kolkkoon paikkaan lykkäsivät, kun ihan hautausmaan kupeelle."

"Ei sieltä ainakaan tarvitse vihollista pelätä, ellette kummituksia varanne", ilvehtii ryhmäpäällikkö. -- "Vaan tuota ilmaa pitäkää silmällä. Siellä notkon toisella rannalla niillä on ketjunsa. Ja heristäkää korvianne, kun pimenee. Kyllä sen kuulee, jos ne hankea myöten yrittävät suksilla tai jalan. -- Viisi jää tähän ja kolme lähtee minun mukaani tuonne mäen kumpareelle. Sieltä näkee laveammalle alalle."

He lähtevät. Jälelle jääneet viisi päättävät tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi pitkän yön varalta. He kahlaavat metsään, taittavat pistimillään kuusenhavuja ja raahaavat niitä kukin sylintäyden muassaan tielle alaisekseen.

"Näin sitä herroiksi vahtia pidetään" -- vielä kehaisevat.

On niin oudon hiljaista. Harvakseen vain kuuluu kiväärinpauke. Hämärä alkaa laskeutua puiden latvoihin ja tuuli huhahtelee alakuloisesti hautausmaan kuusissa ja metsässä tien toisella puolen. Aivan alkaa unettaa. Ruotsalainen makaa selällään kädet pään alla ja viheltelee jotain pehmeän surumielistä säveltä. -- Kovinpa se nyt surullisia. Tavallisesti aina tuikuttelee tanssimusiikkia tai reippaita marsseja.

Arvo loikoo vatsallaan ruotsalaisen vieressä. -- Äkkiä kimpoaa polvilleen. Hän on ollut kuulevinaan suksen suihketta hautausmaan puolelta. Vihjaisee toisillekin ja kaikki terästävät katseensa sinne päin.

Puiden välistä ilmestyy mies, hiihtää hautausmaan muurin luo, siitä yli kiepsahtaa ja näyttää pyrkivän poikki tien metsään.

"Punikki", supaisee Arvo kiihkeästi.

"Älä houraile! Eihän ne miten sieltä. Omia se on."

Mutta Arvo vain silmä kovana tarkkaa miestä. Sillä on kiväärinpiippu pystyssä ja tuuli liehuttelee jotakin siihen kiinnitettyä siekaletta.

"Niitä se on", päättelee Arvo. "Niillä kuuluu olevan tuollaisia punaisia häiläkkeitä kiväärinpiipuissaan."

Arvolla on jo kivääri poskellaan. Laukaisee ja mies kellistyy tielle.

"Hyvin tähdätty" kehaisee Arvo poikamaisesti.

Jo uskovat toisetkin vihollisiksi. Ilmestyy vielä toinen mies tarkotellen nähtävästi samaa tietä. Nyt pamahtaa samalla kertaa kaksi kivääriä. Sekin jää kuin tukki tielle poikkiteloin. Liekö kuollut tai teettelehtiikö vain siksi.

Hautausmaalta kuuluu yhä koveneva ja lähenevä suksien suihke. Tiesi häntä, vaikka heitä siellä olisi suurikin joukko punaryssiä. Lienevät jo aikaisemmin siellä piilotelleet ja nyt koettavat saada saarroksiin, kun näkivät heitä olevan vain viisipäisen joukon.

Mitä on tehtävä? Missä lie ryhmäpäällikkö?

Ei tässä auta enää hapuilla senkään määräyksiä. Lyhyt sotaneuvottelu: paetako metsää myöten tai yrittääkö murtautua saarroksesta hyökkäämällä hautausmaalle.

"Pärkkele, ei aikka enempi. Höökkämä, pojat, höökkämä! Huutta isosti hurraa ja höökkämä sinne."

"Ei taida olla hullumpi tuuma. Jos tässä hämärän päähän hyvinkin luonnistaisi."

"Täyteen panokseen vain kiväärit ja sitten anna soittaa. Sukset jääkööt tielle." -- He ovat kaikki äärimmäisen kiihtymyksen vallassa. Teko on uhkarohkea, mutta samalla niin houkutteleva.

Hurraa! Hurraa!

He hyppäävät hautausmaan muurinnurkkaukselta alas hankeen ja kahlaavat eteenpäin yhä huutaen ja ampuen umpimähkään puiden väliin, jossa häilähtelee tummia varjoja.

Sieltä vastataan kivääritulella. Ja kuin siitä heränneenä ja ärtyneenä alkaa kauempaa vasemmalta sivustalta punaisten ketjun puolelta räkättää kuularuisku.

Fiuu -- fiuu, fiuu. Kuulia viheltelee ilmassa sakeanaan, mutta vihollista ei näy. Taisivat peittäytyä varaten meikäläisiä todella olevan suuremmankin joukon, kun niin yltiöpäisesti tohdittiin hyökätä.

Ne viisi kahlaavat edelleen yhä ampuen, ruotsalainen Arvon rinnalla.

"Ah" -- ohkaisee se äkkiä tuskallisesti.

"Auttaa -- auttaa", kuulee Arvo hänen hokevan polvillaan hangessa, kädet painettuina rintaa vasten.

Arvo käy häneen syliksi. Hän tuntee, miten sen ruumis raskaasti putoaa hänen käsivarsilleen ja nytkähtelee. -- Taitaa hengenlähtöä tehdä. Huulet sopertelevat käsittämättömiä sanoja omalla äidinkielellään. Mitäköhän hän tahtoisi sanoa, ehkä jäähyväisensä, terveisensä omilleen siellä kaukana? Voi kun saisi selvää!

Sitten nytkähtely lakkaa. Pää retkahtaa hervottomasti rinnalle. Siihen lähti kelpo toveri. -- Arvo laskee hänet hiljaa lumeen, ojentaa jäsenet suoriksi, korjaa taskusta lompakon ja taskukirjan ja hangessa viruvan kiväärin. -- Tällainenko on kuolema? miettii hän. Muutama nykäys vain ja sitten nukkuu kuin hyvään uneen --.

Tuntuu niin kovalta jättää toverin ruumis siihen niiden raiskattavaksi. On aivan kuin pitäisi pyytää siltä anteeksi. -- Ja Arvo laskeutuu maahan toiselle polvelleen ja tekee oikealla kädellään ristinmerkin kaatuneen otsaan ja rintaan, niinkuin on kotikylässä nähnyt vainajia siunattavan.

Sitten linkoaa pystyyn ja viheltää toisille. Ne tarpovat hänen luokseen syvässä hangessa.

"Nyt meitä on vain neljä. Eikö lie parasta tästä tarkotella tielle suksien luo ja sitten painella kirkolle -- jos tie on selvä", ehdottelee Arvo.

"Eipä taida neuvoksi muukaan tulla. Jos kerran pääsisi suksille ja metsän peittoon, niin saisivat tapailla tyhjää."

He kahlaavat taas muurinnurkkaukselle ja siitä yli maantielle. Siellä on valoisampaa.

"Näkevät, pakanat. Heittäytykää tielle ja vetäytykää mahallanne eteenpäin." -- He tekevät niin, makaavat pitkin pituuttaan lantaisella tiellä ja matavat verkkaan kuin etana käsillään vetäen ruumistaan eteenpäin.

Arvo on jäänyt jälkeen. Jospa nousisi ryömälleen ja konttaisi jonkun metrin, niin tapaisi toiset, jotka pian ovat joutumassa suksilleen. Hän kohoaa polvilleen. Täräys -- ja kuuma puistatus käy läpi ruumiin. Hän kupertuu hervottomana suulleen. Kuolen -- välähtää salamana aivoissa -- sitten on kaikki hiljaa.

Mutta kotvasen kuluttua hän herää horroksestaan ja tuntee elävänsä vielä. Kurkkua kuivaa ja kirvelee kuin tulella. Hän puraisee tieltä lantaista jäätä ja selviää vähitellen täyteen tajuntaan.

Haavotuin -- mihinkähän se sattui? Tunnustelee ruumistaan. Kipua ei kuulu missään. Yrittää kohottautua vasemmalle polvelleen. Jalka lonksahtaa hervottomana lonkasta, liikkuu, mutta ei ota päälleen. Sinne siis kuula kävi.

Toiset jättävät, pitää joutua -- muistaa sitten ja silmää hämärtyvää tietä pitkin. Siellä menevät jo etäällä.

"Vetäkää, vetäkää minua jälestä", koettaa ääntää hillitysti. Huutaa ei tohdi.

Mutta eivät kuule toiset, eivät päätänsäkään käännä. Nyt hän vasta tajuaa tilanteen koko kaameudessaan. Tässä hän makaa yksin haavoissaan ja odottaa, kunnes viholliset tulevat ja tekevät lopun. -- Kunpa saisikin nopean, kunniallisen lopun. Mutta sillä tavalla kun ne kuuluvat kohtelevan käsiinsä joutuneita. Mielikuvitus loihtii esiin ennenkuulluista pöyristyttäviä, etovia näkyjä --.

Tuskan hiki kihoaa otsalle. Kun tulisi kuolema ja vapahtaisi tai -- hyvä Jumala, täytyykö hänen itsensä? -- Ennemmin sekin kuin elävänä antautua niiden käsiin.

Kun jaksaisi vielä kymmenisen metriä. Tuossa on aidan toisella puolen juoksuhauta. Sen reunalle kun pääsisi ja sinne pudottautuisi, niin saisi rauhassa kuolla.

Hän raahaa käsillään eteenpäin ruumistaan, uupuu ja hengästyy, väliin menee kuin tiedottomaksi, mutta lumi viillyttäen otsaa ja kasvoja, palauttaa taas tajunnan. Hän pääsee äärimmäisin ponnistuksin juoksuhaudan reunalle ja pudottautuu suulleen alas. Haavottunut jalka tarttuu jalkaterästään haudan reunaan. Hän auttaa sen käsin hiljaa alas ja hengähtää hetkisen.