Part 9
Iselle, vähäisen vehreän laakson takana, on viimeinen kylä ennen Sveitsiin tuloa. Siitä saa tosiaankin sen vaikutelman että täällä on sanottava surumieliset hyvästit Italialle. Rakennettuna pitkin Napoleonin tien reunoja on se jo sullottu kahden, neljän- tai viidentuhannen jalan korkuisen muurin väliin, mutta taakseen katsahtaessa voi vielä nähdä nurmikoita, muutamia puuryhmiä ja ikäänkuin lakeuden lupauksen vuorten keskellä. Hevosvaunun kulkuset — Isellessä vaihdetaan valjakkoa — ja rahavartijain mahtavaa arvonimeä käyttävien puoliherraskaisten tullimiesten touhu oli ainoa, mikä ennen vilkastutti: pikku kylää, kunnes elokuussa 1898 alkoi uuden, Alppien puhki kulkevan rautatien rakennus. Kuin taikatempulla kasvoi väkiluku nelinkertaiseksi. Kylän ahkerat asukkaat rakensivat pieniä, puutarhan ympäröimiä huviloita insinöörejä ja työnjohtajia varten. Syntyi sikermä uusia majataloja ja ravintoloita, seinillä Simplonin kunniaa julistava nimi ja vaahtoavan asti-viinin tarjous.
Kylän koko sunnuntain johdosta joutilas väki oli jalkeilla. Kellot soittivat päämessun päättymistä, kun Maurice saapui. Hän kulki läpi naisten jonon, jotka virsikirja kädessä palasivat kotiansa, kun taas keilaradat houkuttelivat miehiä ja joka kapakasta tuoksahti ruuanhaju ja kuului kitaran ja harmonikan soitto. Hän aterioi halvasta hinnasta eräässä viheliäisennäköisessä _osteriassa_, meluavan joukon seurassa. Sen sijaan että olisi käyttänyt hyväksensä päivää ja kiiruhtanut lähtöänsä — marraskuussa tulee yö niin äkisti — hän vitkasteli harkitsematta, ikäänkuin olisi pitänyt tuota mautonta meteliä yksinäisyyttä parempana. Hän ei saanut itseään pakotetuksi kulkemaan rajan yli. Se oli hänestä perikadon kouraantuntuva todiste, hän takertui jälleen rakkauteensa kuin hukkuva olkeen. Vielä tässä savuisessa huoneessa, jossa meluava rähinä esti häntä ajattelemasta ja siten lievensi hänen tuskaansa, kuvitteli hän kuitenkin olevansa kaukaisessa kosketuksessa Edithin kanssa.
Vähää ennen Gondon-rotkoa, missä vesiryöpyt kohisevat, tapasi hän molempien maiden välisen rajapyykin. Kuljettuaan sen ohi tunsi hän pimeyden valtaavan sydämensä jo ennen kuin se peitti sen kapean kaistaleen maata, missä hän taivalsi kahden kallion välissä. Kohottaessaan päätänsä näki hän ruskon viimeisen väikkeen katoavan taivaalta. Yö, joka yllätti hänet paljoa aikaisemmin kuin hän matkasuunnitelmassaan oli laskenut, esti häntä käyttämästä Algabyn pitkää kierrosta karttavaa oikotietä. Oh jo myöhä, kun hän väsyneenä saapui Simplonin kylään, missä hän söi ja levähti hetken.
Kun hän nousi jatkamaan matkaansa odotti häntä majatalon kynnyksellä pimeys ja äänettömyys. Hän käsitti ne surullisen matkansa luonnollisiksi kumppaneiksi. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa: vähät hän välitti sen ulkokohtaisista oloista. Olihan hän omin käsin tappanut onnensa, ja ansaitsevathan murhamiehet rangaistuksen? Oli alakuun aika Kuu ilmestyi vasta yhdentoista tienoissa illalla kun hän lähestyi vuoren kukkulaa. Sen valossa huomasi hän olevansa yksinään autiossa ja elottomassa piirissä, ympärillään vain lunta, joka tekee kaikki esineet yhdennäköisiksi. Hän ei kuullut edes omia askeleitaan. Hänen varjonsa oli hänellä epävakaisena seurana, joka piteni, oheni, katosi ja taas palasi.
Hengästyneenä ja jalat väsyneinä oli hän jo pitkän aikaa tähystellyt näköpiiriä keksiäkseen vieraskodin. Oliko hän kulkenut sen ohi huomaamattaan? Väsymykseltä ei hän enää saattanut arvioida välimatkoja. Ja miksi oikeastaan ponnistella? Eihän tarvinnut muuta kuin lyykähtää tien viereen. Lumelle oli hyvä nukahtaa tai kuolla. Pääsee ajattelemasta, pääsee kulkemasta.
— Edith, lausui hän ääneen.
Oman äänensä kuullessaan pysähtyi hän ja hätkähti ikäänkuin joku olisi kutsunut häntä itseään. Eikö se ollutkin Edith, joka kutsui häntä vielä kerran, viimeisen kerran? Vaivaa tuntematta riensi hän kutsujaa kohti. Jalatkin olivat niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Hän vain liiti lemmittyänsä kohti, niinkuin kuudan lumella. Äärimmäinen väsymys, vilu, ilman ohentuminen ja sielullinen epätoivo aiheuttivat hänessä harha-aistimuksen. Joka siinä nääntymyksen tilaan jää, on mennyttä. Hän ei voi enää astua askeltakaan. Koneisto on rikki.
— Edith, lausui Maurice vielä.
Ja hymyili. Mikään ahdistus ei häntä painanut. Oli niin yksinkertaista istahtaa ja odottaa. Hänen edessään oikealla kädellä kimmelsivät Monte Leonen jäätiköt värähdellen ikäänkuin joku liikunta olisi antanut niille eloa. Hänestä näytti kuin koko valkoinen näköpiiri olisi ollut liikkeellä, kulkemassa takaisin Italiaa kohti. Hän tunsi kohmettuvansa ja samalla oli hänessä jonkinlainen autuas raukeus. Itsesäilytysvaisto taikka kenties tämmöisen kangastuksen herättämä uteliaisuus pitivät hänen silmiänsä auki, vaikka hän jo oli unen vallassa eikä hänellä ollut haluakaan herätä. Vuoren hiljaisuus, jota lumi ja kuu näyttivät laajentavan, täytti koko avaruuden ja nousi tähtiin saakka.
Tässä maiseman pakenemisessa, johon hän oli antanut itsensä luisua, tapahtui äkkipysäys, kun hänen käsilaukkunsa putosi maahan hänen herpouneesta kädestään. Liike, jolla hän kumartui sitä tavoittamaan, mursi tainnostilan. Liikunnan vaikeudesta tajusi hän vaaran suuruuden.
»Minähän kuolen», välähti hänen päähänsä. »Täällä, yksin, tähän autiuteen.»
Kuolla! Edith, jota kohti hän luuli liukuvansa, haihtui häilähdyksenä hänen mielestään, niinkuin terhenetär meren usvaan, ja edessä väikkyi hänen lapsuutensa maa, La Vigien seutu, koti.
»He odottavat minua.»
Onko se taika kuolemaa vastaan, tämä ensi vuosien muistiinpaluu, joka nostaa näitä kuvia lopun kiusausten, raukenemisen halua vastaan? Mutta kai hänen nuoruutensakin auttoi, että hän jälleen sai jonkunverran tarmoa. Hän liikutteli jalkojansa vuorotellen eteenpäin, niinkuin olisi nostellut niitä sitkeästä liejusta, johon ne olivat tarttuneet. Hän suorastaan laahusti eikä kävellyt muutamien metrien mittaan. Nyt hän pelkäsi ja karkaisi itsensä vaaraa vastaan, jonka hän aavisti olevan uhkaamassa, seuraamassa häntä askel askeleelta yksinäisyydessä, niinkuin hänen pienimpiäkin heikkouksiansa vaaniva vihollinen. Hän tiesi, että tien varrella, lähellä kukkulan lakea, on aina vähän päästä hätäkojuja varattu tuiskun ja pakkasen yllättämiä vaeltajia varten. Hän keskitti kaiken tarmonsa löytääkseen jonkun niistä. Silloin huomasi hän Monte Leonen juurella kimmeltävän heiverää valoa, joka hiukan erkani kuutamoyön kirkkaudesta. Se oli valtavan vuoren edessä oleva pikkuriikkinen vieraskoti, jonka portti on aina sepposenselällään, vieläpä lampun valaisemana. Heti kun hän näki päämäärän, oli hän pelastettu. Ei hän päästänyt silmistään tuota tuiketta, joka häntä rohkaisi. Pian rakennus sai todellisen suuruutensa, korkean ja tilavan, suurista laakakivistä rakennetun. Vihdoin oli hän portailla ja astui sisään. Kaukaisen koirakopin perällä ilmaisivat koirat hänen tulonsa. Mutta käytävään, jonne kuunvalo kuumotti, ei ketään tullut vastaan. Jätettiinkö hänet hätään vielä ovellakin? Väsymyksessään aikoi hän paneutua maata käytävän permannolle, kun Piemontén miehen selitys muistui hänen mieleensä:
— Yöllä mennään sisään, etsitään huone ensimmäisestä kerroksesta kysymättä mitään keneltäkään.
Hän nousi portaita ylös, tunnusteli ensimmäistä ovea, joka oli suljettu, sitten toista, joka aukeni. Se oli yksinkertainen, mutta mukava huone, jossa oli vuode, siinä puhtaat makuuvaatteet ja runsaasti peitteitä, pesupöytä, piironki, pari kolme tuolia ja lattiamatto. Tämän upeuden nähdessään hän hymyili. Olipa ennakkohuolto mennyt niin pitkälle, että piirongin päälle oli huomiota herättävällä tavalla asetettu pieni pullo rommia, lasi ja sokeriastia. Juoma hänet palautti täysin entiselleen. Viidenkolmatta vanhana on vaara pian unohdettu.
»Minä olen täällä kotonani kuin varas», tuumi hän hyväntuulisena, elämän uudelle yllätykselle arvoa antaen. Mutta tämä mielijohde sai hänet hätkähtämään. Niinkuin varas, todellakin. Eikö hän ollut tuomittu varkaudesta? Häpeän muisto häivytti hänen ilonsa. Hän paneutui levolle. Paksut peitteet antoivat hyväätekevää lämpöä. Hänen väsymyksensä oli niin suuri, että hän nukkui heti, ajattelematta edes, että tämä oli ensimmäinen yö, jonka hän vietti kaukana Edithistä ja ulkopuolella Italiaa sen jälkeen kun oli isänsä kotoa lähtenyt.
Aamulla hän heräsi liian myöhään lähteäkseen Briegiin. Saatuaan kuulla hänen matkansa vaiheet pitivät munkit häntä luonaan päivän ja hoitelivat parhaansa mukaan. Hän kieltäytyi käyttämästä hevosvaunua, mutta hänen ylpeytensä esti ilmaisemasta syytä. Se oli levähdyksen, eri vaikutelmien, miltei unohduksen päivä. Tässä Theben temppelissä, kahdentuhannen metrin korkeudessa, osoitti hän lapsen hilpeyttä, jota silloin tällöin, vaikkakin harvoin, keskeytti äkillinen alakuloisuuden puuska. Hän söi kuin susi, käveli vieraskodin ympäristössä saadakseen kohmettuneet jalkansa vertymään, hyväili koirankopissa pitkäkarvaisia paimenkoiria, ihaili päivänläikkinää jäätiköillä ja lumen pienten kristallien erilaisuutta, lausui moneen kertaan halunsa viipyä kauan aikaa vuoristossa ja pani maata hyvissä ajoin. Ei kukaan olisi voinut luulla, että hän juuri oli jättänyt rakastettavimman rakastajattaren ja oli matkalla Ranskaan ilmoittautuakseen vangittavaksi. Keskellä suurimpia huolia odottamattomat keitaat vaalivat meidän luontomme heikkoutta niin ettei se kykene kiintymään murheeseen, vai ylläpitääkö vain alkeellinen elämänvaisto meitä vastoin tahtoammekin.
Tiistaina kello neljä aamulla hän lähti vieraskodista syötyään vähän leipää ja juustoa, jotka vierasten hoitoa huoltava isä oli edellisiltana väkisin pannut hänet ottamaan pöydältä huomista einettä varten. Varasipa hän vielä toisen puolen eväiksi matkaa varten, kun ei ollut varma oliko hänellä taskussaan enempää rahaa kuin piletin hinta, Simplonin kylässä nauttimansa ylimääräisen atrian vuoksi. Ei kukaan ollut ylhäällä. Hän lähti niinkuin oli tullutkin, salassa. Niinkuin hänen tulonsakin iltana oli portti seppiselällään auki. Mutta kuuvalon asemesta, jota hän oli toivonut ystävälliseksi auttajakseen, oli ulkona pimeä. Portailla oli lunta.
Täytyi rientää, alaskulku kun ei ollut niinkään helppoa. Hetken kuluttua kääntyi hän kuitenkin etsimään silmillään vieraskodin mustaa varjoa sitä kaipaavin mielin hyvästelläkseen. Virkistyneenä kulki hän pelottomasti tulevaisuutta kohti. Vuoren ja munkkien rauhallisuus olivat hänen huomaamattaan tyynnyttäneet hänen mieltään. Reippain askelin asteli hän asettuakseen uudelleen kotilieden luona paikalleen, josta intohimon puuska oli hänet temmannut pois. Sattuman oikku, jota hänen oli kiittäminen pelastuksestaan, oli samalla palauttanut hänen sisällisen olentonsa ennalleen. Hän palasi normaalielämään sillä uskaliaalla ja romanttisella tavalla, jolla tavallisesti sitä kartetaan, ja hän nautti tästä oman itsensä alttiiksipanosta suuresti.
Lunta oli epäilemättä satanut jo monta tuntia, sillä tie oli peittynyt. Hän kulki eteenpäin lakkaamatta peläten eksyvänsä tieltä, joka kulki pitkin kuilujen reunoja. Vähän matkan päässä kukkulan laelta kulkee se kahden tai kolmen vuoreen puhkaistun tunnelin läpi. Näissä tunneleissa oli niin pilkkopimeää että hän eräällä kohtaa luuli tulleensa sokeaksi. Kepillään tunnustellen ja vasenkin käsi eteenpäin ojennettuna, matkalaukun taakasta huolimatta, kulki hän hapuilemalla osuen joka askeleella vesilätäkköihin, joita tunnelin tippuminen synnyttää, ja tunsi tunnelin päättyvän ilman kylmenemisestä paljoa ennen kuin saattoi mitään nähdä.
Tien hankaluus karkaisi hänen rohkeuttaan. Nuoret kaipaavat kokemusta, ja kun he niin innokkaasti etsivät rakkautta, johtuu se enemmän elämän kuin nautinnon halusta. Maurice, joka keppikerjäläisenä pakeni onnea, ei osannut katsoa kaikkea menetetyksi. Hän kamppaili uljaasti kylmää, lunta, yötä ja pelkoa vastaan, ja tämä kamppailu häntä lämmitti.
Päivä nousi vähitellen, mutta siitä ei hänelle ollut suurta apua. Lumihiutaleiden muodostama valkoinen sumu saarsi häntä joka puolelta, niinkuin meri luotoa. Tämä tie, joka on niin silmääkiehtova ja jonne näkyvät Bernin Alpit, Aletschin jäätikkö, Rhônen laakson valtavat ja vaihtelevat vuorijonot, näytti hänestä pumpuliin uurretulta. Joskus saattoi muutaman askeleen päässä tien varrella näkyä lumipeitteinen kuusi. Sen ohi kuljettuaan etsi hän toista merkkiä. Tässä pitkäveteisessä yksitoikkoisuudessa saapui hän Briegiin. Seikkailukausi oli päättynyt.
Rautatiellä tuntui päivä pitkältä ja rasittavalta kotiseudun yhä välittömämmästä läheisyydestä huolimatta. Hän nousi junasta kuuden-aikaan illalla Vivierissä, joka on Chambéryn lähin asema. Epämääräinen pelko, että hänet tunnettaisiin ja vangittaisiin junasta noustessa, herätti hänessä tämän ajatuksen. Hän lähti siis jalkaisin taivaltamaan Aixin tietä. Se kulkee Lémencin kukkulan ohi.
— Edith, huokasi hän ja pysähtyi hetkeksi.
Hän ymmärsi, että nämä kolme päivää olivat lopullisesti heidät erottaneet. Ja kun hän kuitenkin rakasti, syytti hän itseään yhä julmuudesta. Sitten lähestyi hän vuoren kylkeen uurretun tien kaidetta. Chambéryn tulet tuikkivat. Hän määritteli paikkoja.
— Hautuumaa. Koti.
Ensimmäiseksi lähti hän äitinsä luokse. Kalmisto oli suljettu eikä hän päässyt sisälle. Sitten saapui hän kiusallisia katuja pitkin kotiansa. Kello löi kahdeksaa. Hän oli kohmettunut, hänen oli nälkä: minnekä mennä, ellei sinne? Sykkivin sydämin hän soitti. Uusi palvelijatar avasi oven, hän ei siis voinut mennä sisään ilman muuta, vaan piti kysyä epämääräisellä äänellä.
— Neiti Roquevillard.
Hän jäi eteiseen. Nöyryytettynä, voitettuna tunsi hän kiusausta paeta, mennä minne hyvänsä. Mikä outo voima oli häntä hartioista työntänyt aina isän katon alle asti?
Marguerite ilmestyi ja heittäytyi hänen syliinsä.
— Sinä, Maurice, sinä.
Ja ponnistellen ollakseen itkemättä lisäsi hän hiljaa:
— Eilisestä alkaen olen sinua odottanut.
Marguerite vei hänet ruokasaliin. Masentuneena, turtuneena antautui hän Margueriten hoiviin. Ruokaa ei ollut vielä korjattu pois.
— Entä isä? kysyi hän vihdoin hiukan pelokkaasti.
— Hän meni päivällisen jälkeen huoneeseensa työskentelemään, kun minä jäin riisumaan pikku Julienia. Minä menen häntä valmistamaan.
— Ei, Marguerite, älä mene.
— Miksen?
— En tiedä.
Ja kauhean äänettömyyden jälkeen hän kysäisi:
— Tuota... hän on paljon muuttunut?
— On kyllä.
Hänen oli nälkä, mutta ei uskaltanut ruveta syömään vaikka sisar kävi itse noutamassa ruokia keittiöstä. Marguerite ymmärsi hänet ja nähdessään hänet hajamielisenä poistui mennäkseen isänsä työhuoneeseen.
— Isä, hän on täällä.
Asiakirjoihin syventynyt herra Roquevillard hypähti pystyyn. Se oli vaistomainen liike... Sitten hän heti hallitsi itsensä:
— Hän palaa verrattain myöhään.
— Etkö tule häntä katsomaan? Hän on niin onneton. Herra Roquevillard mietti ja vastasi päättävästi:
— Minä tulen katsomaan häntä huomenna vankilaan, järjestääkseni hänen puolustuksensa. En tänä iltana.
Kun Marguerite kävi tästä surulliseksi, painoi hän tyttärensä rintaansa vasten ja sanoi:
— Pidä sinä huolta hänestä. Jos hän on väsynyt katso että hän saa levähtää. Mutta huomenna hänen on mentävä ilmoittautumaan vangittavaksi.
— Isä, antakaa hänelle anteeksi. Äidin tähden...
— Kerran, Marguerite, niin toivon, ansaitsee hän minun anteeksiantoni. Nyt en voi niin nopeasti unohtaa, mitä pahaa hän meille teki lähdöllään. Minä tahdon, että hän sen ymmärtää, että hän sen mittaa. Se on tarpeellista meidän entisyytemme ja hänen tulevaisuutensa vuoksi. Mutta älä itke. Minä en ole lakannut häntä rakastamasta. Hänen paluunsa keventää mieltäni...
Myöhemmin, paljoa myöhemmin yön hiljaisuudessa poistui herra Roquevillard huoneestaan ja kulki hiipivin askelin poikansa ovelle. Hän varjosti kädellään kynttilän liekkiä. Hetken kuunteli hän tasaista ja keveää hengitystä, jota tuskin kuuli. Hieno hymy kirkasti hänen tarmokkaita, surun uurtamia kasvojansa:
»Hän on täällä. Se on pääasia. Minä pelastan hänet ja hänen kanssaan koko suvun...»
KOLMAS OSA.
I.
ASEKUMPPANI.
Kun Marguerite Roquevillard saapui, kuten joka päivä, isänsä työhuoneeseen sytyttämään lamppua ja vetämään akkunain eteen uutimia, mutta ennenkaikkea hiukan huojentamaan hänen huoliansa, tapasi hän isän katselemassa ikkunasta illan nopeaa tuloa.
— Sinäkö tulet, sanoi hän. Oli jo liian pimeä työskennellä.
Hän pyyteli anteeksi unelmoimistaan ikäänkuin heikkoutta. Mutta tytär tiesi tämän mietiskelyn syyn, jota isä ei tunnustanut.
— Eivätkö ne herrat ole vielä tulleet? kysyi hän.
— Minä odotan heitä joka hetki. Tänään jälkeenpuolenpäivän heidän piti käydä Mauricen luona vankilassa.
— Kuka pitää puolustuspuheen? Herra Hamelko?
— Ei. Maitre Hamel on meidän ammattikuntamme esimies. Kun Maurice on asianajajakunnan kirjoissa, olen pyytänyt esimiestä ottamaan huolekseen hänen puolustuksensa. Se on vanha tapa. Maitre Hamel antaa meille ammattiarvonsa tuen, mutta hän katsoo olevansa liian vanha ja liian erikoisesti sivilioikeudellisen puolen mies tämän puolustuspuheen pitäjäksi. Hän tahtoo antaa sen maitre Bastardin tehtäväksi, joka kaikista virkatovereistamme on rikosasioissa etevimmän maineessa ja jolla on todella suuri vaikutus valamiehistöön.
Tämän nimen kuullessaan nyrpisti neito hiukan huuliaan:
— Minä olen kuullut hänen puhuvan. Isä puhuu paremmin kuin hän.
Mutta vanha asianajaja melkein suuttui:
— Minä en puhu hyvin, pikkuruinen. Minä sanon vaan yksinkertaisesti, mitä minulla on sanomista.
— Miksi sinä et puolusta häntä, isä?'
— Se on mahdotonta, näes. Etkö ymmärrä sitä? Laskien kätensä isän olalle painoi Marguerite päätään hänen rintaansa vasten ja kysyi hiljaa:
— Oletteko antanut hänelle anteeksi?
— Hän ei ole sitä minulta pyytänyt.
— Kun hän kärsii.
— Niin, ehkäpä. Kohtalo on häntä kovasti kolhaissut. Mutta hänpä sitä sittenkin itse yllytti.
— Muista äitiä, isä.
Isä kumartui suudellakseen tyttönsä otsaa.
— Älä pyydä minua olemaan heikko, Marguerite. Minä olen kahdesti käynyt hänen luonaan vankilassa. Hän oli ylpeyteensä sulkeutunut. Hän ei osoittanut mitään katumusta, niin paljon kuin hänen käytöksensä onkin tuottanut meille turmiota. Minä odotan häneltä vain yhtä sanaa, antaakseni hänelle anteeksi, mutta me olemme puhelleet vain merkityksettömistä asioista.
— Minun kanssani hän itkee äitiä. Sinun kanssasi hän ei uskalla.
— Minun asiani on odottaa. Minä odotan. Marguerite, jonka pää oli isän povella, ei nähnyt surullista lempeyttä, joka kirkasti vanhenneita kasvoja ja lievensi sanojen kovuutta. Hän toisti:
— Hän kärsii. Hän on onneton.
— Entä me? sanoi herra Roquevillard.
Hän kohotti hellästi neidon päätä ja vaihtoi keskustelun-aihetta, kysyen vuorostaan:
— Mitä sinä olet tehnyt tänään iltapäivällä?
— Käytin pikku Julienia kävelemässä. Sitten olen kirjoittanut pitkän kirjeen Hubertille.
— Ah! Minä myöskin.
Hubert oli heille uutena levottomuuden aiheena. Viimeinen Sudanista tullut kirje kertoi, että upseeri oli saanut kuumeen ja oli sairaana yksinäisessä neekerimökissä, ilman lääkäriä. Hän laski itse leikkiä tästä harmittavasta väsymyksestä, joka muka ei sen enempää merkinnyt, mutta jokin tälle vastakkainen sävy sanonnassa ja tavallista tuntehikkaampi hyvästely oli hätkähdyttänyt ja syvästi liikuttanut sekä isää että sisarta. He vaikenivat sydän raskaana. Marguerite sytytti lampun karkoittaakseen pimeyden, joka täytti huoneen pahoilla aavistuksilla. Kun hän oli laskemassa uutimia alas, koputettiin ovelle.
— He ovat tulleet, sanoi herra Roquevillard.
Marguerite kerkisi paraiksi poistua toisesta ovesta. Asianajaja astui vieraitaan vastaan. Herra Hamel tuli sisälle ensimmäisenä, hänen jälessään herra Bastard.
Ammattikunnan esimies nautti Chambéryn lakimiesten keskuudessa suurta arvovaltaa, jonka hänen korkea ikänsä, juridinen taitonsa ja kunnioitettava elämänsä aiheuttivat. Hän oli viidenkahdeksattavuotias vanhus, niin laiha että hän melkein ui hulmuavassa lievetakissaan, jonka hän itsepäisesti väitti kestävän yhtä kauan kuin hänkin. Talvisin käytti hän vanhanaikaista päällysvaatetta, jonka hihoihin hän ei katsonut maksavan vaivaa pistää käsiänsä. Sileäksi ajeltuja kasvoja koristivat valkoiset taaksepäin harjatut hiukset, ja värittömät posket näyttivät miltei kuulakkaan kalpeilta. Hänen korkea vartalonsa oli hiukan etukumarassa, niinkuin hoikka poppeli tuulessa. Mutta hänen luonteensa ei ollut milloinkaan taipuillut. Ei mikään ollut saanut häntä poikkeamaan siltä menettelyn tieltä, jonka hänen vankka vakaumuksensa oli jo aikaisin valinnut oman perheen perimysten hengessä. Hän oli käytökseltään kylmä ja pidättyväinen, puheeltaan harvasanainen ja osoitti periaatteissaan yhtä suurta jäykkyyttä kuin kohtelussaan maltillista kohteliaisuutta. Hänen suuruutensa oli samanlainen sekä jokapäiväisissä että poikkeuksellisissa oloissa. Myötä- ja vastoinkäymiset eivät hänen sielunsa tasapainoon vaikuttaneet. Kuitenkin oli hän kokenut varsinkin jälkimäisiä jo myöhäisellä iällä, jolloin miehellä, hänen päiviensä painuessa iltaan, on oikeus lepoon. Eräs hänen pojistaan oli tehnyt epäonnistuneita yrityksiä, jotka olivat nielleet hänen omaisuutensa. Hän oli yksinkertaisesti ryhtynyt uudelleen työhön, ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Oikeudessa esiintyi hän harvoin, mutta häntä käytettiin neuvonantajana arkaluontoisissa asioissa, missä ei pyydetty muuta kuin oikeutta ja kohtuutta. Häntä ei juuri usein nähty ulkopuolella pientä, pimeähköä ja vaatimatonta työhuonettansa, jonne tultiin esittämään asiakirjoja kuin korkeimpaan oikeuteen. Vain iltaisin lähti hän ulos mennäkseen vielä ripein askelin viluisen ja kiireisen näköisenä, ulkomaailmasta välittämättä, kirkkoon kuulemaan Jumalan ääntä, jonka kutsua hän odotti alistuvan kärsivällisenä.
Suuresta ikäerosta huolimatta liitti häntä sellainen vanha ystävyys, jonka olojen yhtäläisyys ja taisteluiden yhteisyys lujittavat melkein heimolaisuudeksi, herra Roquevillardiin, jonka hän oli ottanut suojaansa tämän lähtiessä ammattinsa taipaleelle ja joka puolestaan oli häntä tukenut hänen aineellisen asemansa sortuessa, pitänyt hänen puoltaan saamamiehiä vastaan, hankkinut lykkäyksiä, järjestäen parhaalla tavalla myynnit ja maksut. Kun nyt nuorempaa vuorostaan kolhaisi kohtalo, astui vanhempi esiin pesästänsä. Mutta hän tunsi vuosien kankeuden ja voimattomuutensa.
Maitre Bastardin kuuluisuus sai hänet pyytämään tätä avuksensa. Tämä nuori mies — viiden-viidettä vuoden iästä huolimatta kutsui ukko häntä nuoreksi mieheksi — oli tosin keskustelussa hiukan kyynillinen, mutta hän ei antanut sen häiritä itseänsä, vaan valintansa kerta tehtyään sopi hänen kanssaan siitäkin huolimatta että toinen yleensä pani oikeusjutuista huomattavan suurta painoa nimenomaan palkkiokysymykseen. Mutta oikeudessa oli herra Bastard peljättävä kuin armeija; irooninen ja lyyrillinen vuorotellen, leikkiälaskevana tai liikutettuna, ääntänsä värisyttäen kuin tenorilaulaja ja käsiään huitoen kuin näyttelijä astui hän heti etualalle, näytteli suurta partaansa, säännöllisiä piirteitänsä, kiiltävää kaljuuttansa kuin arvon merkkejä, hääräsi, teutaroi, valtasi koko näyttämön ja lopuksi loihti koko valamiehistön, tuomarit, vastapuolen kaapunsa poimuihin, joita hän hulmutteli kuin lippua. Hänen kiistämätön menestyksensä oikeussalissa täytyi ottaa lukuun, ja herra Hamel, totuuden nöyrä palvelija, jota kaikkinainen kaunopuheisuuden ja lausuilun leventely inhoitti, syrjäytti mieskohtaisen makunsa paremmin turvatakseen ystävänsä pojan vapauttamisen.
Vaikka herra Roquevillard oli aina pitänyt häntä loitolla ja oikeudessa säälimättä työntänyt nurin hänen konstinsa ja kiemuransa yksinkertaisella keinollansa käydä suoraan asiaan käsiksi nopeasti kuin ratsuhyökkäyksessä merkitsi kuitenkin sangen arvokasta apua, että herra Bastard oli innokkaasti suostunut Mauricea puolustamaan ja osoitti siinä jo tarmoa ja toimeliaisuutta.
Tervehdyksen jälkeen selitti esimies aseman muutamin sanoin.