Part 8

»Marcellazit ovat jättäneet meidät. Huolimatta Germainen pyynnöistä on Charles myynyt toimistonsa ja ostanut toisen Lyonissa. Heidän lähtönsä oli meille raskas. Isä sanoo kuitenkin että se oli järkevää. Langollamme oli siten tilaisuus lähestyä perhettänsä, joka, kuten tiedät, on Villerranchesta; hänellä on siitä hyötyä. Kesälomaa tulivat he viettämään meidän kanssamme La Vigiehin. Pierre ja Adrienne päivettyivät siellä ihan ruskeiksi. Pikku Julien, minun suosikkini, jäi kuitenkin kalvakkaaksi. Mutta me katsoimme, että Savoijin ilma on hänelle kuitenkin terveellisempää kuin Lyonin sumu, ja Germaine jätti hänet täksi talvea meidän luoksemme. Hän elävöittää tätä muuten alakuloista suurta asuntoa.

»Nyt olet saanut yleiskatsauksen. Ennen talletti äiti kuulumat poissaolevista ja ilmoitti ne edelleen kaikille muille. Näet että minä yritän täyttää hänen tehtävänsä. Vaikeampaa on se mikä minun vielä on sinulle sanottava. Mutta minä vain kerron, mikään syytös tämä ei ole. Se käy paremmin niin. Ensinnäkin minuun voit luottaa joka tapauksessa ja itsehän sitten arvaat meidän murheemme, joka on sama kuin sinun.

»Sinä et nähtävästi ole tiennyt mitä heti lähdettyäsi tapahtui: muutenhan et olisi voinut pysyä piilossa. Notario Frasne teki sinua, niin sinua vastaan syytöksen luottamuksen väärinkäytöstä. Juuri semmoisen syytöksen: siitä on hyvin paljon puhuttu. Hän syytti sinua siitä, että olit muka anastanut hänen kassakaapistaan satatuhatta frangia. Sitten pani hän vireille korvausvaatimusjutun pakottaakseen oikeuden vangituttamaan sinut, mutta kun sinua ei tavattu, annettiin yksipuolinen tuomio. Minä selitän asian niillä sanoilla, joita on käytetty. Valamiehistö ei tahtonut sinua tuomita. Mutta toimiston apulaiset, varsinkin herra Philippeaux, todistivat sinua vastaan oikeudessa. He ilmoittivat, että sinä tiesit koko tuon rahamäärän olevan kassakaapissa, ja lisäksi, että sinä olit jäänyt viimeiseksi toimistoon, jolloin avaimet olivat sinun hallussasi, ja että sinä tunsit avaussalaisuuden. Silloin tuomittiin sinut, lieventäviin asianhaaroihin katsoen, yhden vuoden vankeuteen. Se näyttää olevan vähin mahdollinen. Otettiin huomioon vaikutelmat, joiden alaisena sinä muka olit toiminut. Mutta sinut on tuomittu, ymmärrätkö? Se tapahtui viime kuussa. Äiti oli silloin jo poissa. Kun isä ilmoitti sen minulle, olivat hänen kasvonsa niin kalpeat, että minä huolestuin. Hän hillitsi itsensä kuten aina. Minä olisin pitänyt parempana että hän olisi itkenyt. Mutta hän ei ole niitä, jotka itkevät. Hän kärsii salassa ja se on pahempi.

»Tuomio kiinnitettiin meidän ovellemme ja julkaistiin sanomalehdissä. Se näkyy olevan laki. Kaikki entiset Roquevillardit, jotka ovat tehneet tälle seudulle niin monta palvelusta, eivät yhteensä kyenneet ehkäisemään tätä meidän nimemme häpäisyä.

»Tuomioon sisältyi lisäksi että sinun tulee suorittaa satatuhatta frangia notario Frasnelle. Isä aikoo myydä La Vigien ne maksaakseen. Hän sanoo, että kovaksi onneksi sinä olet viipynyt niin kauan, että sinun on täytynyt käyttää niitä rahoja, ja että asia kunnian kannalta katsoen, on asetettava varkauden tasalle. Charles sitävastoin väittää, että maksaminen olisi samaa kuin tunnustaa sinut syylliseksi ja että sitä ei saa missään tapauksessa tehdä. Mutta hänen ei tarvitse vastata perheen kunniasta, ja minä olen isän kannalla. Joka tapauksessa sääsi oikeus toimeenpantavaksi takavarikon, jonka nojalla äidin omaisuus jaettiin, joten sinun osuutesi saatiin irti. Minun osastani, kun olen täysi-ikäinen, antoi isä minulle summan, jonka sinulle lähetän ja jota häneltä pyysin. Hän näytti hämmästyneeltä; en tiedä ymmärsikö hän. Minä tarjosin hänelle sinun kirjettäsi. Hän kieltäytyi sitä lukemasta sanoen:

»— Ei, hän on minulle kuollut, ellei tule todistamaan viattomuuttansa.

»Olen liittänyt tähän vielä sata frangia paluumatkaasi varten. On välttämätöntä, että tulet Ajattele mitä vääryyttä olet meille tehnyt. Äitimme nimessä jonka viimeinen tahto ja toivomus se oli, isämme nimessä, jota sinä olet haavoittanut sydämeen, tähän mm jaloon ja niin hellään sydämeen, Félicien ja Hubertin nimessä, jotka ansaitsevat sinun hyväksesi Germainen ja minun, pikku siskosi nimessä, kaikkien omiemme nimessä, jotka niin pitkän ajanjakson kuluessa ovat näyttäneet vain kunniallisuuden esimerkkejä ja jotka vannottavat sinua ettet yhdessä hetkessä kaataisi nurin monien sukupolvien työtä: tule. Minä odotan sinua. Olen aina paikalla. Autan sinua. Uskon, että kun vain sinä palaat, kaikki vielä korjaantuu. Sillä sinä et ole syyllinen. On mahdotonta, että olisit. Kirjeestäsi näen selvään, että sinä et ole. Ja, vaikka siitä olisi vaaraakin sinulle, tule kuitenkin. On kohtuullista, että sinäkin vuorostasi kärsit, etkä sinä ole mikään raukka, joka sitä karttaisit.

»Olen lopettanut. Hartaasti toivon saaneeni sinut vakuutetuksi. Jos _hän_ kuitenkin olisi meitä voimakkaampi eikä meidän uhrauksistamme ja kärsimyksistämme huolimatta sinun soveltuisi palata nyt, niin odottaisin sinua edelleen. Odottaisin koko elämäni. Elän isäämme ja sinua varten. Tiedä, että minä en sinua milloinkaan hylkää. Olenhan luvannut sen äidille. Sinä olit hänen viimeinen ajatuksensa. Ja jos minun kirjeeni sinua masentaa, muista, että hän kehoitti sinua rohkaisemaan mielesi, ajattele isämme sanoja; niin kauan kuin elämä on tallella ei mitään ole menetetty.

»Hyvästi, Maurice, minä syleilen sinua. Sisaresi

»_Marguerite_.»

Mitä oli se suru ja häpeä, jota Maurice oli tuntenut rakastajattarensa puolinaisten tunnustusten vuoksi verrattuna siihen tuskan ahdistukseen, jolla Margueriten kirje häntä kouristi? Kuinkapa kestäisi sitä sama mies, joka hiljan vain häväisevän epäluulon vuoksi oli aikonut juosta järveen? Hänen jalkaansa juuressa kutsui häntä järvi samalla tavalla, tarjoten unohdusta, äänettömyyttä, rauhaa, mutta hän ei edes katsahtanut sinne. Rodun kutsu kaikui hänen rinnassaan ja heikentymisen asemesta jännitti hän kaikki voimansa noustakseen saamaansa murskaavaa iskua päin. Kuoleman ajatus on luonnollinen rakastaville, kun he tuntevat epäilyä onnensa iäisyydestä. Nyt ei ollut enää kysymys hänen onnestaan, yksityisestä asiasta, jonka herra hän katsoi olevansa ja jonka kadotettuaan hän piti itseänsä oikeutettuna lähtemään elämästä, jos niin hyväksi harkitsi. Nyt oli hänen kanssaan koko hänen perheensä samassa kadotuksessa. Hän ei ollut oma herransa. Hän oli, tahtoi taikka ei, riippuvaisuussuhteessa, ja eristys, jonka hän oli luonut ympärilleen, oli vain virvaa ja turhuutta. Mutta samalla kuin hän menetti rakastavaisten ikuisen haaveen, että rakkaus muka on erillisyyttä, irti kaikesta kosketuksesta muun maailman kanssa, ammensi hän ikäänkuin voimanlähteestä vahvistusta juuri erillisyydestään, joka järkähtämättömästi velvoitti.

Eniten kärsi hän siitä, ettei voinut itkeä äitiänsä vapaasti, ilman tunnonvaivoja. Hän kadehti poikia, jotka arkun ääressä voivat antautua suruunsa ilman itsesyytöksiä. Eikö hän ollut osaksi syynä tähän kuolemaan, vaikka mikään ennakkoaavistus ei hänelle ollut sen tuloa ilmaissut? Hän muisti lääkärin selityksen, että tauti ei ollut toivoton, vaan että päinvastoin se paranee, kun vain potilas saa nauttia lepoa ja rauhaa. Mutta kuinkapa saattoi tuo heiverä olento kestää myrskyä?

Ja myrsky, jonka hän lähdöllään oli nostattanut, oli myllännyt, hävittänyt kotilieden. Kaikki oli hajalle viskottu, Marcellazit menneet, Hubert lähtenyt etsimään pientä kunniankorvausta tahratulle nimelle, ja suoranaista perikatoahan merkitsi vanhan kotikartanon myynti. Eikä kotona ollut enää muita kuin ukoksi tullut isä ja Marguerite. Mutta miksei Marguerite ollut mennyt naimisiin? Oliko hänen sulhasensa ollut kyllin katala lukeakseen hänen viakseen toisen syyn? Hän ei maininnut siitä mitään kirjeessään. Hän unohti itsensä luetellessaan heidän onnettomuuksiaan. »Minä elän isäämme ja sinua varten», sanoi hän koruttomasti, ilman muuta viittausta uhraukseensa. Ei kukaan ollut säästynyt, ei kukaan, paitsi syyllinen, joka hempeän taivaan alla oli elellyt mitä suloisimmissa nautinnoissa.

Sillä joskaan hän ei ansainnut herra Frasnen sinkoamaa katalaa syytöstä, oli hän syyllinen perhettänsä kohtaan, uskoessaan olevansa vapaa sitä pettämään. Ja hän syytti rakastajatartaan, jonka ymmärtämättömyys oli näin häntä häväissyt, jonka rakkaus oli häntä alentanut. Mutta rakkausko oli hänet alentanut. Rakkauteen, jota hän niin suuresti oli tavoitellut intoutuneessa ja samalla tiedonhaluisessa nuoruudessaan, joka oli hipaissut hänen sydäntänsä kuin ne hehkuvat henkäykset joita puihin ripustetut tarun harput odottivat soidakseen, sisällytti hän kaiken tunteellisuutensa niinkuin harpun soimisen tuuleen. Sen lukuun hän pani kaiken innon ja heikkouden, joiden lähde oli hänessä itsessään. Keskellä tätä pikaista elämänsä katselmusta muisti hän Edithin silmät, suun, liikkeet. Niin, noiden liikkeiden sulolle, tuon äänen hyväilylle, noiden katseiden hehkulle oli hänen sydämensä soitto ripustettu. Hän luopuisi tästä naisesta, mutta ei rakkaudestaan.

Ja mistä kävi hänen sitten Edithiä moittiminen? Mitä tämä aavisti siitä murhedraamasta, jossa hän aiheutti kokonaisen suvun turmion? Varmaan ei mitään. Hän oli ottanut tuon rahan niinkuin he ottavat sydämiä, ajattelematta pahaa ja luullen sitä oikeudekseen. Jos Maurice ilmoittaisi hänelle asian, hämmästyisi hän ja palaisi epäröimättä Chambéryhin huutamaan tuomareille rakastajansa viattomuutta. Tätä jalomielisyyttä Maurice ei halunnut. Parempi, ettei hän saisi sitä milloinkaan tietää ja että hän saattaisi itseään mihinkään vaaraan. Hän, Maurice, lähtisi tänä iltana... ei, ei tänä iltana, huomenaamulla, hänelle ilmoittamatta, täytettyään hänen laittomat myötäjäisensä, jottei niistä puuttunut mitään.

Mutta miten Edithin kävisi näin hyljättynä? Eikö hänellä, Mauricella, ollut myöskin velvollisuuksia häntä kohtaan, jolle rakkaus oli elämän kaikkeus?... Hän koetti kuvitella Edithin tulevaisuutta. Näki hänet armotta julmasti raadeltuna, kuuli hänen kiroavan ja itkevän rakastajaansa vuorotellen, huutelevan häntä pyhässä metsässä, kappeleissa, kaikissa heidän lempensä muistopaikoissa. Maurice tunsi vilpitöntä osanottoa hänen sieluntuskaansa. Mutta toisaalta Edithissä oli niin paljon joustavuutta, niin hurja elämänhalu, että hän kyllä taas tointuisi. Eikö hän ollut nähnyt Edithin väristen ja jyrkkänä nousevan häntä vastaan, kun hän oli esittänyt kuolemaa? Epäilemättä hän tointuisi, kestäisi, jäisi elämään. Ja Maurice tunsi sydämenahdistusta ajatellessaan, että kenties kerran, tuonnempana tämä hurja tuli, joka häntä kulutti, palaisi jollekin toiselle...

»Ei, ei sitä», huokasi hän. »Sitä en tahdo.»

Tämä oli viimeinen taistelu. Ensi hetkestä oli hän tuntenut tappionsa. Äidin kuolema, perheen viimeinen vetoaminen, hänestä langetettu häväisevä tuomio eivät sietäneet epäröimistä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin järjestää lähtönsä yksityiskohtaisesti, mahdollisimmassa määrässä lieventää Edithin onnettomuutta. Jäädä hänen luokseen kauemmaksi ei hän tahtonut, mutta hauras päätöskin eritä hänestä tuntui niin tuskalliselta että teki mieli huutaa...

Edith odotti häntä levottomasti hotellin portailla. Heti nähdessään Mauricen tulevan juoksi hän vastaan.

— Vihdoinkin! äänsi hän kuin hiljaisena valituksena, ei nurkunana.

Maurice koetti hymyillä.

— Päivää, Edith.

Herkkänä ja tarkkaavaisena hän katsasti rakastajansa kasvoja ja huomasi kyynelten jälkiä.

— Minä pelkään nykyään aina kun sinä olet poissa.

— Mitä sitten?

— Että sinä et palaa.

— Mutta rakas...

— Tiedän sen, jatkoi hän raskaasti. Kerran sinä jäät tulematta. Sano minulle, eihän se tapahdu vielä?

— Ole vaiti, Edith. Minä olen rakastava sinua aina.

— Ainako? Mitä tapahtuneekin?

Edith tarttui hänen käteensä ja kohotti sen ihailevalla liikkeellä huulilleen. Sitten hän kysyi pelokkaana:

— Sinä sait uutisia tänä aamuna Ranskasta, kerrottiin minulle.

— Niin sain.

— Hyviäkö?

Mauricella oli rohkeutta vastata myöntävällä liikkeellä. Koska hän säilytti suruansa yksin, olivat he jo erossa. Mutta Edith lisäsi:

— Minä en koskaan odota uutisia. Sinä olet minun sydämeni ja elämäni.

Ja kun hän astui edellä parvekkeelle, missä heidän pieni pöytänsä oli asetettu tuulen suojaan, kysyi Maurice itseltänsä:

»Onko minulla voimaa lähteä?»

IV.

PALAUS.

Puoliunessa nousi Edith vuoteen laidalle ryntäilleen katselemaan rakastajaansa, joka viimeisteli pukeutumistaan. Tämä oli asettanut lampun lattialle, jottei varjostimen heijastama valo sattuisi nukkuvan silmiin.

— Miksi nouset näin aikaisin? kysyi Edith unisella äänellä ja silmät puoliksi kiinni.

— Minä en saa unta. Ja päivä sarastaa.

Hän sammutti lampun. Hämärää valoa kuulti akkunaverhojen lomista.

— Yöhän nyt on, Maurice.

— Näkyyhän jo hiukan aamunsarastusta.

— Ei se päivää ole. Se on kuunvaloa.

— Nuku vielä, Edith. Sinulla on siihen aikaa.

— Niin. Minä olenkin väsynyt, minua niin raukaisee.

Hän painoi päänsä jälleen korvalliselle ja sulki silmänsä. Nukkuessakin oli Edithissä vielä lemmenhempeyden ilmettä. Maurice astui vuoteen luo, kumartui häntä kohti ja katseli hänen kasvojansa huoneen epämääräisessä hämärässä.

»Noiden silmien tuike, joka minun elämääni elvytti», mietti hän, »on minulta sammunut. Minä en enää saa nähdä sen tuikkivan. En näe verenliikettä poskilla, en hampaiden valkeutta puoliavointen huulien takana, en suun kaarta, nenän piirtoa, enkä tummien hiusten tulvaa, jonka tuoksun tunnen. Hänen ruumiinsa on minulta mennyttä, ..»

Hän tuli vaarallisesti hentomieliseksi. Hänessä heräsi kiusaus jäädä. Hän kumartui lähemmäksi ja siveli viehkeän lämmintä otsaa. Edith hymyili epämääräisesti silmät yhä kiinni. Ja Maurice poistui huoneesta.

Hotellin käytävässä tapasi hän vain pojan joka haukotteli harjatessaan permantoa eikä kiinnittänyt huomiota hänen puuhiinsa. Hänellä oli mukanaan vain käsilaukku, talvipalttoo ja keppi.

Lyhin tie Ortan asemalle kulki Monte Sacren kautta. Aamunsarastuksessa kalpeneva kuu loi kuin pelonalaista ja salakähmäistä valoa puoliksi valjenneeseen metsään. Mäntyjen ja lehtikuusten runkojen välitse hiipivät sen säteet maahan varisseille kellastuneille lehdille ja paneutuivat kappelien seinämille. Tullessaan viidennentoista kappelin luo kohotti Maurice päätään ja pysähtyi. Sen soljat pilarit seisoivat valkoisina, yksi ja toinen heitti mustan varjon seinää vastaan.

Hän nousi portaita ylös ja kääntyi viimeistä kertaa katsomaan tuttua maisemaa. Kaivon arkku, muutamien pyhättöjen selkeät piirteet kohosivat hänen ympärillään kuin ilmestykset. Hän erotti kauempana tummat vuoret ja eri puolella kukkulaa osia järvestä. Belvédèren hotelli oli jo jäänyt rinteen taakse näkymättömiin. Sitä hän kuitenkin etsi. Kivet, joita hän tallasi, puut, kappelit, koko ympäristön, jonka auringonnousu nyt palautti vaikuttavimpaan valaistukseensa, painui hänen mieleensä. Niinkauan kuin hänellä olisi voimaa muistella, hän näkisi ne jälleen tällaisina, ei niiden oman erikoisen viehätyksen vuoksi, vaan päähenkilön toimintapaikkana. Matkan päästä vielä tämä päähenkilö, hänen nuoruutensa ainokainen kukka, vaikutti tenhoavasti. Sen sijaan, että olisi paennut taakseen katsomatta Maurice seisoi yhä hievahtamatta tällä paikalla, joka oli Edithin lempipaikka ja jonne hän ruusunkukkia kädessä oli tullut heidän vuosipäivänsä aattona, heidän onnensa viimeisenä päivänä.

Raukeana väsymyksestä nukkui hän nyt _heidän_ huoneessaan. Tunnin, kahden kuluttua, ehkä jo ennenkin, kun hän nousee tullakseen hänen luokseen, hän löytää kampauspöydältä musertavan kirjeen, joka hellävaraisin sanoin ilmoittaa hänelle eron tapahtuneeksi. Hän ei tietenkään sitä heti käsitä. Kuoressa olevat paperit selittävät asian paremmin. Siinä oli kuitattu hotellilasku, muutamia seteleitä, Milanon Internationale-pankin talletustodistukset ja niitä täydentämässä Marguerite Roquevillardin shekki, jonka Maurice oli kuitannut. Siitä hän huomaa kenenkä väliintulo tämän sai aikaan. Perhe, jonka hän oli voittanut, otti pois hänen rakastajansa. Silloin hän puhkeaisi suureen tuskanhuutoon. Niin kaukana hänestä kuin hän, Maurice, olisikin, aina tulisi hän kuulemaan sen vihlovana mielessänsä...

Metsästä väistyi kuunvalo aamunnousun tieltä. Aika kului. Maurice seisoi nojaten pilaria vastaan eikä voinut lähteä.

»Mistä sainkaan rohkeutta murtaa hänen sydämensä ja omani», mietti hän. »Hän on tuolla, ihan lähellä minua vielä. Jos palaisin, ei hän tietäisi mitään. Hänen heräämisensä olisi suloinen ja kevyt. Mutta ei, minä en milloinkaan enää tule häntä näkemään. On suhteita, joita rakkaus ei voi ehkäistä. Nyt ymmärrän, että onni ei ole oikeus. Minä rakastan häntä ja kidutan. Se paha, jonka hän minulle teki, ei ollut tahallista. Minä muistan tunteneeni vain elämää hänen rinnallaan joka hetki, mutta kuitenkaan en voisi enää elää hänen kanssaan... Edith, muistatko vielä? Sinä annoit minulle kukkia ensimmäisenä iltana. Ja sitten annoit minulle huulesi empimättä, niinkuin kukkasikin. Kun sanoit minulle: 'minä olen sinun, mutta yksin sinun, milloin tahdot', tunsin ennakolta hyväilyjäsi, jotka ovat syöpyneet minun veriini. Ah! älä sen vuoksi, että olet niin herkkä hyväilyille, sen vuoksi että juuri nyt kun saat minun tähteni kärsiä, sinun heikkoutesi huolestuttaa minua mitä tulevaisuuteen tulee, älä luule, että rakastan sinua vähemmän ja ettei minun siksi, että tiedän tämän tähden kerta saattavani sinut kadottaa, Edith, sopisi sitä ajatella, mutta kenties rakastan sinua vielä enemmän... Miten muistelet sinä minua? Kahden syksyn välin täytti rakkautemme. Tämä vuodenaika oli sinun lemmikkisi. Tapasin sen kultaa sinun silmissäsi, sen hurmiota sylissäsi. Nyt se muistuttaa minusta päivänkukkia Ortan hautuumaalla. Se verhosi kuolemaa. Ymmärrätkö, kuolemaa? En ole sanonut sinulle jäähyväisiä, mutta kaikki on lopussa. Se oi kuin kuolema meille. Sinä itket, puhut, kävelet, olet muille elävä olento täynnä suloa ja nuoruutta; mutta minulla ei sinusta ole enää mitään, minulta sinä olet kuollut. Ja parempi olisi että todella olisit kuollut. Sinä et kiroaisi minua, joka sinua rakastan ja jonka kuitenkin täytyi kuristaa rakkautemme...»

Junan vihellys tempasi hänet tylysti irti tästä toivottomuuden tilasta, johon hänen tahtonsa vähitellen luisui. Oliko aika livahtanut ohi? Ei, tämän täytyi olla Novareen laskeutuva juna, joka lähtee muutamaa minuuttia ennen kuin Domodos-solaan nouseva. Tämä otollisella hetkellä tullut muistutus palautti hänen tarmonsa. Hän jätti kappelin, juoksi metsän läpi ja saapui asemalle. Aamu nousi vuorille ja kuu haihtui avaruuteen.

Hän osti piletin Corconioon, joka on Ortaa lähellä, mutta päinvastaisella, suunnalla kuin se, minne hän, lähti, sekoittaakseen Edithiltä jäljet, jos tämä ehkä yrittäisi häntä tavoittaa. Matkalla syyttäisi hän erehdystä.

Omegnaan saakka kulkee rautatie liki järven rantaa. Vaunussa istuutui Maurice selkä eteenpäin ja kumartui akkunaan nähdäkseen vielä nämä muistorikkaat paikat. Keveät aamuvirit juovailivat järven pintaa. Niemen puut näyttelivät soijia runkojansa ja oksiensa kantavuutta. Tuolla hän oli oppinut tuntemaan onnen. Juna lähti Omegnasta. Turhaan yritti hän vielä löytää Orta Novaresea, silmillänsä, sydämellään pidättää pakenevaa maisemaa. Toisia, jotka suurensivat välimatkaa, putoili väliin kuin kiviä hautaan. Hän kuuli itsekunkin kumahduksen.

Tuntia myöhemmin saapui hän Domodos-solaan, pieneen Alppien juurella olevaan italialaiseen kaupunkiin, jota Lago Maggioren yläpuolella huuhtelee vuolteinen vihreä Tosa. Sieltä lähtee hevosrata, joka yhdistää Italian Sveitsiin Simplonin vuoren kautta, jos valjakot ovat hyvät ja hevosten vaihto täsmällistä, kuljetaan tuo neljäseitsemättä kilometriä Ossolan laaksosta Rhônen laaksoon kahdessatoista tunnissa. Matka maksaa lähes kaksikymmentä frangia. Saadakseen rahapuolen täysin selväksi Edithin suhteen oli Maurice melkein tyyten tyhjentänyt kukkaronsa Hän oli tutkinut matkaoppaita. Torinon kautta oli matka kalliimpi. Kun hän olisi lunastanut kolmannen luokan piletit Ortasta Domodos-solaan ja Briegistä Chambéryhin, ei hänelle laskelmansa mukaan jäisi taskuun kuin kolmen tai neljän sangen vaatimattoman atrian hinta. Se oli todellakin tuhlaajapojan paluu. Nöyryytystä tuntematta kärsi hän puutetta, joka asetti hänet samalle tasolle samassa vaunussa matkustavien köyhien työmiesten kanssa Tämä pikku huoli päinvastoin hälvensi hänen tuskaapa. Todellista levottomuutta ei hän senvuoksi tuntenut. Hän tiesi miten voi säästää karttamalla ajoneuvoja ja Briegin kalliita hotelleja. Simplonin vieraskoti vuorenkukkulalla, samoin kuin Grand Saint-Bernardinkin vuorella oleva, tarjoaa ilmaista vierasvaraisuutta vuoren yli kulkevalle köyhälle väelle, ja matkailijatkin käyttävät hyväkseen sen suojaa. Hänen vierustoverinsa, muuan Piemontén mies, joka tunsi paikat, selitti hänelle: »Vieraskoti on aina avoinna. Päivät ja yöt, yöt ja päivät. Yöllä on vain mentävä sisään, etsittävä huone ensimmäisestä kerroksesta kysymättä mitään keneltäkään.»

Näin helpottuivat matkan vaikeudet. Hän kulkisi Simplonille jalkaisin ja nukkuisi vieraskodissa. Domodos-solassa, mihin rautatie päättyi, nousi hän junasta ja käveli ylpeästi hevosvaunun ohi, joka seisoi aseman edustalla ja joka viiden alkutaipaleella virman hevosen vetämänä sangen pian hänet saavutti. Ajaja mitteli katseellaan matkalaukkua kantavaa, hyvinpuettua nuorta miestä, joka ei kammonut jalkapatikkaa. Hän hiljensi valjakon kävelemään, läimäytti piiskaansa herättääkseen huomiota ja kohteliaalla liikkeellä, jommoisella naiselle tarjotaan kukkavihkoa, tarjosi hän vapaata paikkaa vaunussa.

— Kiitos, vastasi Maurice, minä kuljen jalkaisin.

— Mahdotonta, mahdotonta, _signoren_ jaloilla. Te myöhästytte kovasti! olen varma että _signorina_ odottaa.

— Ei minua kukaan odota.

— Ah! sen pahempi. Takkavalkea, lämmin keitto ja nainen on perilletullessa suloista.

Ja kiristäen ohjaksia hätisteli hän hevosia. Pian oli vaunu kadonnut näkyvistä. Yksin jäätyään jatkoi Maurice matkaansa. Hiljoilleen kohosi hän laakson yläpuolelle. Ennen Alppien ahtaille rotkoteille astumistaan kääntyi hän katsomaan Italian ihanuuden viimeisiä väikkeitä. Se kukoisti Tosan kostuttamassa mutkaisessa laaksossa, metsäisillä rinteillä, vieläpä jyrkillä seinämillä, joita kultapensaat koristivat. Päivänvalossa näki selvään, että tämä maa koetti vuorten ankaruutta uhmaten viehättää. Messuun matkalla olevilla maalaisnaisilla — oli sunnuntai — oli värilliset kaulahuivit, joiden päät riippuivat selkäpuolella, ja lyhyet kirjavat hameet. He tervehtivät vastaantulijoita ensimmäisinä kohteliaalla hyvänpäiväntoivotuksella, joka liikutti nuorta miestä. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi vapaaehtoiseen maanpakoon menossa. Eikö Edith ollut hänen kotimaansa? Edith! Nyt hän oli herännyt, nyt hän tiesi... Ja Maurice joudutti kulkuansa unohtaakseen tuskansa väsymykseen.

Hän oli jakanut kuljettavat 64 kilometriä kolmeen osaan: Iselleen, 18 kilometriä; kukkulalle 22; Briegiin 24. Hän aikoi syödä aamiaista Isellessä ja ehtiä kukkulalle, joka on 2.000 metriä korkealla, syödäkseen päivällistä ja nukkuakseen vieraskodissa ja taivaltaa taas alas Briegiin seuraavana aamuna kyllin aikaisin ehtiäkseen Lausannen ja Geneven junaan, joka Ranskan rajalla tavottaa Savoijin junan. Maanantai-iltana klo kuuden aikana olisi hän Chambéryssä.