Part 7
Hänen jännittäessään ajatustaan niinkuin jousta saavuttaakseen täydellisemmän voiton ennen selitystä, jonka hän tahtoi vilpittömäksi, vakaaksi ja ratkaisevaksi, toisti Maurice käheällä äänellä:
— Sinun myötäjäisesi? Eikö sinulla siis ollut myötäjäisiä?
Ja saaden ääneensä isältä perityn käskevän sävyn, hän vaati:
— Sano. Se on tärkeää. Sano siis.
Oudostuen, hämmentyen katsahti Edith häneen miltei pelästyneenä. Tuo viisikolmattavuotias nuori mies, niin lempeä, niin jumaloitu, jonka hän luuli olevan vallassaan, muuttui äkkiä isännäksi. Eikö hän, Edith, siis vielä ollut nähnyt kaikkia hänen sydämensä sopukoita? Vaistomaisesti, heidän rakkauttaan suojellakseen, ilmaisi hän totuudesta mahdollisimman vähän.
— Minun myötäjäisenikö? Totta kai ne kuuluvat minulle.
— Mistä ne tulevat? Eivät siis ainakaan sinun vanhemmiltasi? Ah, minä arvaan. _Hän_ on ne sinulle määrännyt aviokontrahdissa. Onko niin?
— On. Hän on minulle ne antanut. Entä sitten? Ne kuuluvat minulle.
Vielä järkytetympänä kuin Edith hillitsi Maurice kiihtymyksensä ohikulkijain vuoksi, mutta alkoi kysellä tarkempaan.
— Ei, onneton, ne eivät kuulu sinulle. Minä tunnen nuo kontrahdit. Se oli lahjoitus siltä varalta, että sinä jäisit eloon miehesi jälkeen: niin se on, minä olen siitä varma. Muistele vain ja ajattele tarkoin.
Edith jännitti koko olentonsa näitä uhkaavia sanoja vastaan, jotka vielä tulivat niin rakkailta huulilta, noilta ohuilta punaisilta huulilta. Nyt ei hän enää ajatellutkaan suostuttaa rakastajaansa osamieheksi asiaan, pyytää häneltä tätä suurinta rakkauden osoitusta, vaan ainoastaan itse tämän rakkauden pelastamista. Hänellä oli käytettävissään ainoastaan äänensä väreet, joiden vaikutuksille hän tiesi rakastajansa alttiiksi, mutta olihan lisäksi se, mitä hän sanoi, kuitenkin totta.
— Maurice, älä kohtele minua noin. Sinä erehdyt. Minun myötäjäiseni kuuluvat minulle. Ne kuuluivat minulle heti alusta. Eräs isäni ystävistä piti huolen siitä. Tahdotko todistuksia? Niin kauan kuin äitini eli, minä lähetin hänelle niiden korot. Ne olivat minun käytettävissäni. Näet siis erehtyneesi. Älä kohtele minua noin.
Hämmentyneessä mielentilassaan koetti Frasnen notariaattitoimiston entinen apulainen palauttaa muistiinsa tämänluontoisia oikeustapauksia ja vakuutti:
— Se on joka tapauksessa lahja. Hänen antamansa lahja. Ja avioerotapauksessa on sellainen lahjoitus peruutettavissa.
— Ei tämä, minä vannon sen, vakuutti Edith sokeasti.
— Koeta miettiä, Edith. Se on niin tärkeää, että minun henkeni on kysymyksessä.
— Sinun henkesi?
— Niin. Taikka kunniani. Se on sama asia. Sinäkö näitä myötäjäisiä hoidit ja nostit niiden korot?
— Minä.
Edith aavisti vaistomaisesti, mihin suuntaan hänen tuli vastata, ja hän tarttui valheeseen hanakasti. Todellisuudessa oli kyllä herra Frasnen hänelle myöntämä sadantuhannen frangin lahjoitus hänen omaisuuttaan, mutta miehen hallinnon ja valvonnan alaisena. Avioerojutun varalta ei ollut tehty eri ehtoa. Rouva Frasnella ei ollut näiden rahojen vapaata käyttöoikeutta, eikä hän yksinänsä voinut määrätä niitä maksettaviksi. Mutta mitä nämä saivartelut merkitsivät?
Maurice jatkoi säälimättömästi kuin tutkintotuomari:
— Minne nämä myötäjäiset olivat sijoitetut?
— Universelle-pankkiin. Olenhan sinulle jo sen kertonut. Anna minun olla.
— Olivatko ne sijoitetut sinun nimellesi?
— Olivat.
— Sieltäkö sinä ne nostit ennen lähtöämme?
— Sieltä.
— Ja sinä saatoit nostaa ne vain omalla nimelläsi Chambéryn konttorista?
— Niin.
— Teidän avionne oli siis alunpitäen solmittu pesäeron ehdolla?
— Niin oli.
Monta kertaa oli Maurice tiedustellut tätä seikkaa sen jälkeen kun Edith jonkun aikaa heidän lähtönsä jälkeen oli ilmoittanut muuttaneensa rahaksi personallisen omaisuutensa, jonka hän tosin silloin oli maininnut kotoaan saamakseen perinnöksi. Tästä pankkijutusta, jonka hän silloin oli keksinyt uinuttaakseen Mauricen epäluuloisuutta, piti hän nyt itsepintaisesti kiinni juuri tänään, jolloin hän oli aikonut sen peruuttaa.
Hänen täsmälliset ja nopeat vastauksensa olivat hänen entisten selitystensä kanssa yhtäpitäviä ja ylimalkaan tyydyttäviä. Mahdollistahan oli, että joku Dannemarien perheen neuvonantaja oli ennen kontrahdin allekirjoittamista astunut väliin ja käyttäen hyväkseen herra Frasnen intohimoa aikaansaanut välittömän ja ehdottoman lahjoituksen, jonka määränä oli turvata nuoren tytön tulevaisuus ja varata heti alusta suurempi riippumattomuus ja arvokkaampi asema. Miksikä Maurice olisi epäillyt näitä vakuutteluita? Johan nekin häiritsivät hänen onneansa. Sekin oli jo liikaa, että hän jonkinlaisen tenhoutumisen vallassa oli suostunut arvottomasti tinkimään ja lykkäämään työhön ryhtymistään aina tämän lemmenvuoden loppuun saakka. Mutta hän ei aavistanut, että Edithin omaisuus, jonka hän oli ajatellut ensi tilassa korvata työllänsä, oli peruisin niin myrkytetystä lähteestä. Nyt oli tämä lähde tullut ilmi, masentanut hänen ylpeytensä ja murskannut hänessä viimeisenkin arvonannon itseänsä kohtaan. Joskin nämä varat olivat hänen ystävättärensä omia, niin todellisuudessa ne tulivat kuitenkin mieheltä, jonka kotilieden hän oli hävittänyt. Pieninkin siru, mikä niistä pirahti hänen toimeentuloonsa, oli häpeä, jota hän ei millään ehdolla voinut sietää...
Kauhistuneena laski hän mielessään velkansa suuruutta.
— Sinun rahasi ovat sijoitetut Milanon Internationale-pankkiin. Tiedätkö paljonko niistä puuttuu?
— Sinähän niitä hoidat.
— Lähes kahdeksantuhatta frangia.
— Emmepä ole paljoa kuluttaneet, vastusteli Edith lempeästi.
Lukuunottaen nekin rahat, jotka Mauricella oli alusta mukanaan, ei tämä summa tosiaankaan ollut suuri matkoilla vietetyn kokonaisen vuoden menoiksi. Mutta Ortassa, jossa olivat asuneet jo kuusi kuukautta, on elämä huokeata, huvit harvinaisia ja halpoja. Lyhyen tuhlausajan jälkeen oli Edith osoittanut olevansa vakava ja vaatimaton, vähiin menoihin tyytyväinen: rakkaus oli hänelle kylliksi.
Mistä ja mitenkä hankkisi Maurice nämä kahdeksantuhatta frangia? Niinkauan kuin hän ei ollut niitä maksanut, katsoi hän olevansa mennyttä miestä, kunniaton, ja elämä oli hänelle rasitus. Maurice tunsi niin syvää nöyryytystä, ettei voinut olla lemmittyänsä loukkaamatta:
— Hyvä on. Minä olen sinulle velassa: minä maksan sen pois. Sitten saamme nähdä.
Väsyneenä, masentuneena, voitettuna Edith huokasi:
— Mikä keskustelunaihe rakastaville ja vielä meidän vuosipäivänämme!
Hän kätki kasvonsa. Vielä onnettomampana kuin hän tuli Maurice likemmäksi ja tarttui hänen ranteisiinsa:
— Kuule, Edith, en minä syytä sinua. Me elimme yhdessä ikäänkuin olisimme olleet naimisissa. Minä en ajatellut muuta kuin rakkauttamme. Se oli väärin. Minä olen vielä kovin nuori.
Edith jätti kätensä hänen valtaansa pelkäämättä näyttää itkettyneitä silmiään:
— Enkö minä ottaisi vastaan kaikkea sinulta kiitollisuudella?
— Sinulta kyllä, mutta _häneltä?_ Hän on kostanut. Jos minä olen hävittänyt hänen kotilietensä, on hän murskannut minun onneni.
— Mitä minä hänestä välitän?
Mutta Maurice jatkoi hellittämättä raskaasti ja murheellisesti:
— Me olemme eläneet liian huolettomasti. Se on nyt lopussa.
Hänen äänensä oli niin toivoton, että Edith heittäytyi hänen syliinsä:
— Älä puhu!
Hän tahtoi saada ystävänsä pois tämän kaiteen luota, missä heidän luottamuksensa elämään oli heiltä mennyt.
— Tule metsään, Maurice. Tule istumaan varjoon, kappelimme luo. Siellä olemme yksin ja saamme lohdutusta.
Maurice suostui.
— Niin, mennään sinne.
Mäntyjen välistä pilkistävä päivä loi karisseiden lehtien peittämälle maalle kirkkaita päiviä. Ne olivat muuten varjoisalla tiellä kuin lätäköitä, joiden yli täytys kahlata. He kiersivät kappelin taakse. Edith etsi syrjäisen sammaltuneen kolkan, pyysi rakastajaansa istumaan ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan. Maurice näytti unohtavan surunsa hänen hyväilyissään, mutta työnsi yhtäkkiä hänet luotaan:
— Ei, anna olla. Mene tiehesi. Sinun suudelmasi riistävät minun tahtoni. Minä en ole enää mitään. Minulla ei ole enää muuta kuin tuo sykyttävä sydän.
— Minä rakastan sinua.
— Niin kai, minä rakastan sinua.
Hajamielisen näköisenä viittasi hän puiden välistä vilkkuvalle järvelle. Vavahtaen ymmärsi Edith heti kiusauksen.
— Mutta minä rakastan sinua enemmän kuin ennen. Sinä käsket, minä tottelen, minä kuulen.
— Tahdotko tulla minun kanssani?
— Minne sitten viet minut?
— Tuonne alas.
Vaistomaisesti Edith peräytyi:
— Ole vaiti.
Mutta niinkuin Edith viime vuonna Lémencin kukkulalla oli taivuttanut Mauricen lähtöön, niin Maurice nyt kiihtyi häntä taivuttamaan:
— Tule. Meidän rakkautemme vuosi on jo mennyt. Tule: meidän rakkautemme on jo mennyttä. Ei kukaan meitä etsi. Vesi ei ole kylmää. Me soljahdamme sinne veneestä. Minulla ei ole enää kunniaa. Tahdotko tulla?
Edith syleili häntä molemmin käsivarsin ja huusi kauhistuneena:
— En, en, en! Minä rakastan sinua. Joka rakastaa, se ei tahdo kuolla. Joka rakastaa, se valehtelee, varastaa, tappaa, mutta ei tahdo kuolla. Rakastavaiset, jotka tappavat itsensä, eivät rakasta rakkauttaan.
Maurice riistäytyi irti hänen syleilystään pelkäämättä häntä loukkaavansa.
— Anna minun olla. Älä koske minuun.
Ja hän läksi juoksemaan pois. Melkein yhtä ketteränä kuin Maurice riensi Edith perässä. Leikkimässä olevat lapset keskeyttivät pelinsä katsellakseen tätä kilpajuoksua.
Päästyään näkyvistä kääntyi Maurice Buccionen pihalle. Hän oli sen keksinyt kävelyillään Edithin kanssa. Se oli viimeinen jäännös vanhasta lujasta linnasta, korkea nelisnurkkainen torni, ympärillään köynnöskasvien peittämiä muurien raunioita. Se on Orta-järven rannalla, kastanjapuita kasvavalla kukkulalla ja vallitsee maisemaa, joka etelästä alkaa tasangon laidassa olevasta kirkkaasta Novaren kaupungista ja ulottuu pohjoisessa Monte Rosaan saakka, joka kaukana kohoaa toisia vuorenseinämiä korkeammalle kimmellyttäen lumista lakeansa auringossa. Paikka on autio eikä mistään koko ympäristössä ole niin laajaa näköalaa. Usein, kun kumppanin väsymys antoi hänelle muutaman tunnin joutilasta aikaa, oli hän tullut tänne, katsellut kotimaatansa kohti ja tuntenut olevansa maanpaossa.
Hän viipyi siellä kauan aikaa myrkyttäen haavaansa. Miksikä hän tällä hetkellä ei tuntenut muuta kuin kurjuutta rakkaudesta, jonka piti täyttää hänen nuoruutensa? Oli siis olemassa muuta kuin rakkaus, jotakin niin arvokasta, että joskaan se ei voinut hävittää rakkautta, sillä oli kylliksi voimaa työntää se toiselle sijalle ja häiritä sen iloja. Rakkaus ei ollut koko elämä. Se ei voinut eristäytyä, irtautua muusta elämästä. Yksikseen joutuneena se oli vain murtava ja hävittävä voima. Tuolla puolen noita vuoria, jotka sulkivat näköalan, oli täytynyt tapahtua jokin onnettomuus. Maurice oli siitä nyt varma.
Saattoiko hän vakavasti syyttää yksin olosuhteita? Ei: peittelemättä katsoen hänen nykyinen menettelynsä oli tuomittava. Hän käsitti olevansa syyllinen kevytmielisyyteen ja heikkouteen: vastuunalainen siitä, että oli suostunut lähtemään, vaikka hänen piti ymmärtää, että hänen varansa eivät pitkälle riittäisi; vastuunalainen siitä, että oli ilman todistuksia hyväksynyt Edithin selittelyt, joiden riittämättömyys oli helppo ymmärtää; vastuunalainen siitä, että oli suostunut, hänen hyväilyjensä huumaamana, nauttimaan nykyhetkestä entistä tai tulossa olevaa ajattelematta; vastuunalainen siitä, että oli taipunut Edithin houkuttelemana, kun tämä itsepintaisesti vaati häneltä kokonaista vuotta joutilaisuudessa ja velttoudessa vietettäväksi.
Ja hän näki selvästi, että jos hän tahtoi kunniansa säilyttää, ei hän voinut saada apua muualta kuin omaisiltaan. Ilman heitä oli hän mennyttä miestä, sillä pitkään aikaan hän ei voisi maksaa takaisin näitä rahoja, joista eläminen oli hänestä sietämätöntä; mutta jos hän pyysi heidän apuansa, pelastaisivat he hänet. Mikseivät pelastaisi? Eikö hänen häpeänsä ollut heidänkin? Jos niin oli, niin oli siis myöskin hänellä heitä kohtaan velvollisuuksia, jotka hän oli laiminlyönyt. Perheen tulee vastoinkäymisessä ja vaarassa meitä auttaa; millä oikeudella me sitten unohdamme sen etsiessämme itsekästä onnea, jonka seuraukset ovat sen etujen vastaiset?
Ylpeys esti häntä kääntymästä isän puoleen. Mutta äiti oli hänen uskottunsa. Häneltä pyytäisi Maurice vapauttamiseensa tarvittavaa summaa. Siitä puristi kenkä. Hänen täytyi ennen kaikkea pelastaa kunnia omissa silmissään.
Tämän päätöksen tehtyään palasi hän ripeästi hotelliin ja kirjoitti rouva Roquevillardille. Kun hän oli kirjeensä lopettanut ja käynyt viemässä sen postilaatikkoon, saapui Edith. Maurice huomasi hänet käytävän päässä ja oli melkein oudostunut nähdessään hänet jälleen näin pian, sillä niin kauas tunsi hän muutama tunti sitten Edithistä loitonneensa. Vuoden ajan oli Edith täyttänyt kaikki hänen päivänsä, hänen sydämensä joka sykähdyksen. Tottuiko hän näin nopeasti valtakuntansa menettämiseen?
Kun Edith näki hänet, pysähtyi hän epäröiden, mutta riensi sitten suoraa päätä hänen syliinsä:
— Se olet sinä... sinä...
— Ystäväni, rakkaani... sanoi Maurice hyvin hellästi.
— Sinä olet siinä, minä olen tyytyväinen... Väristen näytti hän järveä selittääkseen retkeänsä:
— Minä tulen tuolta alhaalta. Kuljin pitkin rantaa. Istukaamme, eikö niin? Minä olen aivan näännyksissä. Olen peljännyt niin kamalasti.
Ja hän katseli rakastajaansa hellittämättä. Tämä löysi hänen olennostaan vanhan viehätyksen. Syysmaisema kietoi heidät hauraaseen hekumaansa. Rakkaus nousi voittajana raunioille.
Huumaantuneina nauttivat he onnea, jonka kumpikin tunsi tuomituksi.
Tämän jälkeen he eivät enää puhuneet entisyydestä. Maurice odotti vastausta kirjeeseensä. Edith ei uskaltanut mitään kysellä, mutta kahdensi viehätyksensä häntä miellyttääkseen. Hänen viehätyksensä oli nyt toisenluontoista. Siinä ei enää ollut mitään kehoittelevaa eikä alituista levottomuutta. Rakastajansa menettämisen pelko oli tehnyt hänet nöyräksi ja alttiiksi, heikoksi ja helläksi. Hän etsi sellaisia puheenaineita, sellaista luettavaa, mitä tiesi Mauricen suosivan. Hän soitteli pianolla hänen mielikappaleitaan. Mauricen puolelta hän sai nyttemmin vain hyvyyttä. Tästä teennäisen rauhan saavutuksesta nauttivat molemmat vain tinkien. Heidän sopunsa oli ilotonta, siitä puuttui vakaumus ja luottamus.
Marraskuun 2. päivä oli heille erikoisen armoton. Voidakseen paremmin antautua perheensä muistoihin, joita Pyhäinmiestenpäivä elvytti [katolisissa maissa tällöin »Vainajien päivänä», pidetään hautuumailla uskonnollisia menoja, omaiset sytyttävät vainajiensa hautaristien lyhdyt, tai missä niitä ei ole, kynttilöitä ja soihtuja, ja tuntemattomienkin kummut peitetään kukkasilla. — Suom. muist.], aikoi Maurice lähteä ulos yksinään, mutta Edith pyyteli saada tulla mukaan. Maurice suostui kylmähkösti ja meni Monte Sacrelle odottelemaan sillä välin kuin Edith pukeutui valmiiksi.
— Minne me menemme, kysyi Edith saavuttuaan.
— Hautuumaalle, niinkuin kaikki muutkin tänä päivänä.
Ortan hautuumaalle päästäkseen täytyi heidän kulkea hoitamattoman kentän poikki, joka oli muinoin kuulunut hautuumaahan, mutta jota ei enää käytetty siihen tarkoitukseen. Sen kamaran alla olevat haudat olivat näkymättömät ja unohtuneet. Ei mitään ollut enää osoittamassa niiden paikkaa, ei nimeä, ei ristiä, ei edes entisen kummun jälkeä. Pyhäinpäivän johdosta olivat tuntemattomat kädet sirotelleet sinne tänne päivänkukkakimppuja, jotka muuttivat tämän nurmikon kukkatarhaksi.
Edith ja Maurice pysähtyivät tälle hevoskastanjain ympäröimälle nurmikolle. Lehtiä ei näyttänyt enää pysyttävän muu kuin ilman tyyneys. Pienikin tuulenhenkäys riittäisi riipimään ne puista. Iltapäivällä alkoi tuntua hiukan tuulen henki. Ja kultalehdet irtautuivat todellakin, lehahtelivat ilmassa hetken ja keräytyivät pääkäytävää reunustaviin ojiin. Yksi niistä asettui nuoren naisen päähineelle.
Tämä katoavaisuuden merkki noiden herkkähipiäisten kasvojen, noiden tulisilmien, koko tuon olennon yllä, joka liikkumattomanakin elvytti elämää, tuli täydentämään sitä mielenliikuntoa, jonka tämä päivä oli hänen kumppanissaan virittänyt.
Kun hän oli vaiti, näytti Edith hänelle päivänkukkia:
— Kauniita kukkia.
Mutta kumpikin ajatteli, että ne olivat kuoleman verhoja. Vaistomaisesti palaten omaan itseensä he katselivat heitä puoleksi peittävien puiden rivejä ja lähestyen toinen toistaan syleilivät toisiansa hautojen päällä.
III.
RAUNIOT.
... Kaksi päivää tämän kävelyretken jälkeen kutsuttiin Mauricea hotellin konttoriin.
— Vakuutettu kirje. Postinkantaja kysyy teitä.
Hän tunsi keltaisen kirjekuoren, joita hänen isänsä käytti, kirjoitti nopeasti kuittauksen, postinkantajan, joka oli lukenut vakuutussumman, katsellessa häntä kunnioittavan näköisenä. Kirje, joka oli mustareunainen, sisälsi ranskalaisen sadanfrangin setelin ja hänen sisarensa Margueriten kirjoittaman kahdeksantuhannen frangin maksuosoituksen Internationale-pankkiin Milanossa.
»Nyt», mietti hän, »olen oma herrani.»
Nöyryytyksen jälkeen oli hänen ensimmäinen vaistonsa ylpeydentunne. Vasta sitten kiinnitti hän huomiotansa paperin reunustaan ja hänen sydäntänsä kouristi. Joku onnettomuus on tapahtunut, joku suuri onnettomuus hänen poissaollessaan. Nuorena ei, eikä aina myöhemminkään, ihminen ajattelekaan voivansa menettää lähimpiänsä: erkanee heistä suruttomasti varmana siitä, että tapaa heidät taas palatessaan. Ensimmäinen kuolemantapaus lakkauttaa tulevaisuuden luoton. Erillään omistaan, vailla tietoja, ikänsä ja lempensä huolettomuudessa oli hän saattanut syrjäyttää sen levottomuuden, joka alkaa tylysti ahdistaa rintaa, kun jokin sattuma tulee väliin muistoja herättämään. Usein, vähitellen yhä useammin hän muisti kotiperhettään, ja kuvitteli paikkaa, jonka hän oli jättänyt autioksi. Edithin läsnäolo ei aina riittänyt karkoittamaan näitä mielikuvia. Mutta suoranaista kuolemantapausta hän ei sentään ollut aavistellut. Vasta muutamia päiviä sitten, kun vuodenajan sävy muistutti hänen oman onnensa haurautta, palasi hänen mieleensä silloin tällöin äidin kalpeat kasvot, hän tunsi poskellaan viimeisen hyväilyn kädellä, joka oli kylmä ja jonka kosketus tuntui vieläkin, vuoden kuluttua.
Isku, joka häntä kohtasi, tuli sittenkin odottamatta. Miksi kirjeen kirjoittajana oli Marguerite? Ja miksi hänen kirjeessään oli surureunus, ellei?... Vastausta tähän kysymykseen ei hän uskaltanut ajatella: se valtasi kuin hyökylaine. Hän otti hattunsa ja lähti ulos kirje kädessään. Kuinka olisikaan hän saattanut lukea sitä hotellin konttorissa? Ei edes sen lähettyvillä, maantiellä tai lähimetsässä: Edithän tulee alas muutaman minuutin päästä ja yllättää hänet, mutta tätä surua hän ei voi jakaa kenenkään kanssa. Jakaminen oli vähentämistä ja hänen oli itsensä vastaanotettava kaikki.
Hän silmäsi vain muutaman alkurivin ja lähti sitten menemään kuin takaa-ajettava haavoitettu otus. Missä huomasi asumuksia, siinä aina jatkoi kulkuansa. Hän etsi yksinäisyyttä, missä voisi itkeä ihmisten näkemättä. Ja suuntasi matkansa Buccionen tornille.
Eikä pysähtynyt ennenkuin oli saapunut kukkulan laelle, tornin juurelle. Hengästyneenä istahti hän sinne nurmettuneiden muurinraunioiden suojaan. Oli lopulta juossut — ikäänkuin nyt kukaan pääsisi kohtaloa pakoon! Mutta mikäli hän siinä sai tasoitelluksi hengitystään, sikäli alkoi pelko häntä yhä enemmän ahdistaa. Sisarensa pitkää, moniarkkista kirjettä puristi hän yhä kädessään eikä uskaltanut lukea sitä. Vain suurella tahdonponnistuksella saattoi hän jatkaa äsken alkamaansa ja hänen täytyi sittenkin tuontuostakin keskeyttää. Tulihan siinä vastaan onnettomuutta, paljoa enemmän kuin hän oli saattanut aavistaa.
_Chambéry_, 2. marraskuuta.
»Rakas Maurice!
»Sinun kirjeesi otin minä vastaan. Minä olen sen aukaissut. Odotin sitä jo kauan. Ajattelin, että se tulee kyllä, se tai sinä. Äitimme oli sen sanonut. Sinä et ole voinut unhottaa meitä ainaiseksi.
»Minä huomaan kirjeestäsi, että sinulla ei ole lähtösi jälkeen ollut mitään tietoja meistä ja se selittää minulle paremmin sinun täydellisen vaitiolosi. Niin, nyt sinä jo ymmärrät, että äiti on poissa. Voidakseni sanoa sen sinulle, täytyy minun koota kaikki kärsimykseni, jota en tahdo menettää, koska se lähentää minua häneen. Itke kanssani, rakas veliparka, itke runsaasti kyyneleitä kaiken sen ajan puolesta, jolloin et ole itkenyt. Mutta älä masennu epätoivoon; rohkaise mielesi. Hän tahtoo sitä.
»Hän jätti meidät 4 p:nä viime huhtikuuta, siitä on lähes seitsemän kuukautta. Pitkin talvea riutuivat hänen voimansa hiljalleen, huomaamatta. Hänellä ei ollut tuskia; ainakaan ei hän valitellut. Sangen usein hän rukoili. Ei olisi mitenkään saattanut aavistaa lopun tulevan niin äkkiä, kun hän eräänä iltana lähti kesken rukousta. Isä ja minä olimme läsnä. Hän katsahti meihin, koetti hymyillä ja hymisi nimeä, jonka me molemmat kuulimme ja joka oli sinun. Ja sitten hervahti hänen päänsä. Kaikki lopussa.
»Muutamia päiviä ennen oli hän puhunut minulle sinusta ikäänkuin tahtoen ilmaista viimeisen tahtonsa. Minä ymmärsin sen vasta jälkeenpäin: hän puhui ihan tavallisesti, hyvin luontevasti.» Hän sanoi minulle: »Maurice palaa. Hän on enemmän onneton kuin syyllinen. Hän ei sitä vielä tiedä, mutta kerran hän sen ymmärtää. Silloin tarvitsee hän paljon rohkeutta. Lupaa sinä minulle, kun hän palaa, ottaa hänet vastaan, sovittaa hänet isänsä kanssa, sukunsa kanssa ja puolustaa häntä, lupaa lopuksi, että et missään tapauksessa hylkää häntä, mitä tapahtuneekin.» Ei minulta olisi sitä lupausta kaivattu, mutta minä lupasin. Siispä, kun sinun kirjeesi tuli, minä en epäröinytkään sen aukaisemista: minä olen nyt äidin paikan täyttäjänä. Täytänpä tehtäväni hyvin tai huonosti, niin teen sen joka tapauksessa kaikesta sydämestäni.
»Sinun täytyy saada tietää, että äiti ei uskonut sinua syylliseksi. Enkä minä. Eikä isäkään, siitä olen varma; vaikkakin hän sanoi meille, että heikkouskin on tavallansa syyllisyyttä ja että se, jota hänen perheensä on kannattanut syntymästä miehenikään asti, ei ole vapaa tekemään semmoista, josta on seurauksena koko heimon turmio. Nyt hän ei enää koskaan puhu sinusta. Mutta tiedän, että hän ajattelee sinua ja on huolissaan. Muista häntä, Maurice, muista häntä yhtä paljon kuin lepoon mennyttä äitiämme. Hän on muuttunut, paljon muuttunut. Hän, joka oli niin nuortea astunnalta, olennolta, äänensävyltä, hän on vanhentunut tänä lyhyenä aikana. Hän tekee työtä lakkaamatta. Työtä tehdessään hän unhottaa onnettomuuden... Minä olen kyllä luvannut olla sinua moittimatta. Mutta täytyyhän sinun tietää kotimme asiat, kun et vuoteen ole mitään kuullut. Hän on niin arvossapidetty, ettei yksikään niistä, jotka ovat uskoneet asiansa hänen ajettavakseen, ole peräyttänyt luottamustaan.
»Hubert, jonka piti palvella vielä kaksi vuotta Ranskassa, on onnistunut saamaan komennuksen siirtomaihin. Hän lähti viime toukokuussa Sudaniin. Hän on erään etuvartiopaikan päällikkönä sisämaassa, Sikassossa. Se on kyllä verrattain vaaranalainen paikka. Mutta hän oli itse anonut komennusta sinne. Félicie on yhä Hanoin sairaalassa. Hän on hyvin levoton sinusta. Viimeksi kertoi hän kahden belgialaisen lähetyssaarnaajan kuolemasta, jotka murhattiin Kiinan rajalla. Hän ei näytä säälivän, vaan melkein kadehtivan heidän marttyyrikohtaloansa ja pahoittelevan, ettei hän itse ole saanut antaa henkeänsä sellaisten puolesta, joita hän kutsuu 'tuhlaajapojiksi', kuten tiedät. Hän on perinyt äitimme hartaan hurskauden. Jumala häntä varjelkoon siellä kaukana, maailman toisella äärellä!