Part 6
— Minä haluan, että sinun myötäjäisiisi ei kajota. Olen pyytänyt erästä ystävääni, joka on sanomalehtimiehenä Pariisissa, kuulustamaan minulle paikkaa sanomalehtialalla. Minähän voisin seurata ulkomaisia lehtiä? Ylioppilaana opettelin englanninkielen, sittemmin tohtorinväitöstäni varten saksan. Nyt puhun jo italiaa. Kun siihen lisäksi saa jonkun juridisen sivutoimen, niin sillä jo elää.
Edith kuunteli kaksimielisesti hymyten ja hyväili kädellään hänen kasvojansa:
— Huomenna puhumme tulevaisuudesta. Huomenna, ei tänään.
— Miksi lykätä päiväksikään? Päinvastoin, määrätkäämme nyt heti lähtöpäivämme.
— Lähtöpäivämmekö?
— Niin, Pariisiin.
Edith ei voinut salata pahastumistaan.
— Aina vain Pariisiin. Sinä puhut siitä minulle lakkaamatta. Sinähän olet ihan sen ajatuksen lumoissa.
— Siellähän — minä voin ansaita leipäni, vastasi Maurice alakuloisesti.
Soljana ja rentona sylkähti Edith hänen syliinsä, etsi hänen punaiset huulensa viiksien alta ja kuiski hänelle ihan likeltä:
— Minä pyysin sinulta yhtä vuotta elämästäsi. Yhtä vuotta elää ilman entistä tai tulevaa, hengittää päivästä päivään vain hempeyttämme, unohtaa minun vuokseni koko muu maailma. Muistatko?
— Enkö ole sinulle sitä antanut ja enemmänkin?
— Minulta puuttuu yksi päivä: huomenna on meidän vuosipäivämme.
Liikutettuna Maurice toisti:
— Huomenna, Edith.
Muistoistaan väristen nousi Edith seisomaan:
— Älä turmele tätä päivää, joka meillä on jäljellä. Koska se on viimeinen, olkoon se meidän pisara pisaralta nautitun vuotemme kaunein. Älkäämme puhuko tulevaisuudesta ennenkuin huomenna. Lupaatko?
Maurice hymyili tälle intoumiselle:
— Täytyy kai.
— Minä menen pukeutumaan. Se on pian tehty. Ja me lähdemme ulos. Syömme aamiaista saarella.
Hän poistui ja Maurice aikoi jatkaa keskeytynyttä käännöstään. Mutta uudelleen oli hänen edessään ranskalainen lause: _Lapsen kohtalon määrää ennakolta se koti, jossa hän on syntynyt_... Ja uudelleen hän pysähtyi.
Edith oli oikeassa. Nykyinen olo ei hänelle riittänyt, ei ollut koskaan riittänyt. Vastikään olivat he päättäneet olla ajattelematta tulevaisuutta, mutta menneisyyteen, josta he eivät olleet uskaltaneet puhua, olivat heidän silmänsä syventyneet suun ollessa vaiti. Mauricelle oli tämä vaikeneminen käynyt kärsimykseksi. Mitä tekivät _he_ tuolla läheisten vuorten takana tällä hetkellä? Hänellä ei ollut heistä mitään tietoa.
Edith ilmestyi kynnykselle anoen hänen hyväksymistään:
— Olenko mielestäsi sievä tänään?
Hänellä oli valkoisesta alpakasta tehty kesäpuku, joka olematta mitenkään ahdas korosti hänen vartalonsa sorjuutta, valkoisilla sulkakoristeilla somistettu hattu, joka täydensi hänen koko olentonsa lennokkaankeveätä suloa. Tämä vuosi oli häntä nuorentanut. Hänen tuliset silmänsä eivät voineet luoda säteilevämpiä katseita kuin ennen, mutta hänen poskensa olivat täyteläisemmät ja vähemmän kalvakkaat. Hänen hento vartalonsa vaikutti voimakkaammalta. Ja koko hänen olentonsa oli saanut tyydytetyn rakkauden sanoin-selittämätöntä ilmettä.
Maurice ihaili häntä, mutta ei lausunut odotettua kohteliaisuutta.
He astelivat Ortan valkamaan jyrkkää kivettyä rinnetietä, jota kuljettiin niin vähän, että ruohoa kasvoi kivien lomissa. Venevalkaman edessä olevalla aukealla kohtasivat he nuoren punahattuisen tytön, jonka he kävelyillään olivat tavanneet jo useampia kertoja ja jonka täytyi asua jossakin lähistöllä. Hän katseli heitä arastelematta, varsinkin Mauricea.
— Hän on viehättävä, totesi nuori mies tytön mentyä ohi.
Edith nyrpisti suutaan ja sanoi:
— Älä katsele häntä. Minä olen mustasukkainen. Maurice laski leikkiä tästä vakavuudenpuuskasta:
— Mustasukkainenko? Ja eikö minulla sitten olisi syytä?
— Kenelle sitten, Herran nimessä?
— No sille tummalle italialaiselle viiksiniekalle, joka ateriain aikana laiminlyö ystävättärensä ja luo sinuun rakastuneita silmäyksiä.
Edith purskahti nauramaan:
— Lorenzolle!
— Sinä tiedät hänen nimensäkin?
— Hän on sen minulle sanonut. Hän teki minulle silmien valkuaisia muljauttaen rakkaudentunnustuksen; minä olin nauraa kuollakseni.
Mauricekin koetti nauraa vuorostansa. Mutta kun he olivat asettuneet veneeseen ja päässeet rannasta parin kolmen aironvedon päähän, tunsivat he kumpikin samaa vaistomaista tyytymättömyyttä. Tätä nykyisyyttä, jota he niin suurella taidolla vaalivat, että saadaksensa esille siitä kaiken mehun karttoivat ajatella entistä ja edessä olevaa, saattoi vähäinenkin välikohtaus häiritä. Mitä muureja täytyi rakentaa rakkauden ympärille, jotta se olisi suojassa maailmalta edes yhden vuoden? Tätä rakkautta, jolle he olivat uhranneet kaiken, puristi joka puolelta elämä, vieläpä heidän omien sydäntensä liikkeet, niinkuin tuo saari heidän edessään oli ympäriinsä vetten saartama.
Edith tuli ensimmäisenä tästä tietoiseksi. Hän nousi tuhdolta ja siirtyi Maurice'ia lähemmäksi. Maurice ei häntä ymmärtänyt, vaan rupesi kertomaan pyhän Juliuksen legendaa, josta he eivät todella välittäneet kumpainenkaan:
— Tämä saari oli muinoin käärmeiden pesäpaikka. Kun pyhä Julius aikoi Ortasta lähteä sinne, kieltäytyivät kaikki kalastajat lainaamasta hänelle venettä. Silloin levitti hän kaapunsa vedenpinnalle ja käytti sauvaansa airona.
Pettyneenä sanoi Edith:
— Kylläpä sinä olet oppinut!
— Minä luin sen vastikään.
— Minä inhoan sinun kirjaasi.
Maurice arvasi, miksi hän sitä inhosi. Tänä heidän ensimmäisen lemmenvuotensa viimeisenä päivänä, jonka piti ikäänkuin keskittää sen kaikki autuus, kaikki heitä haavoitti, kaikki tuotti kipua viattomimmatkin sanat.
He nousivat maihin rannassa olevia siltaportaita ja kiinnittivät veneensä laiturin rautarenkaaseen. He menivät vanhaan roomalaiseen basilikaan, jossa on paksun rappauksen alta äskettäin löydettyjä bysanttilaisia freskoja, mustasta marmorista tehty saarnastuoli, kivinen ruumisarkku ja Ferrarin ja Luinon freskoja. Mutta kun he olivat käyneet täällä useita kertoja, oli kaikki tuttua: rakastaville pitää olla aina uusia nähtäviä, niin suuresti kammovat he kyllästyttäviä vaikutelmia toisen kyllästymisen vaistomaisesta pelosta. Niinpä läksivät he kulkemaan ahdasta kujaa, jota he eivät ennestään tunteneet. Saaren kukkulan koko laki on täynnä erään seminaarin rakennuksia, jotka muistuttavat linnoitusta. Erään mutkan takana päättyi heidän kujansa suljettuun porttiin. Siihen pysähtyessään seisoivat he vastakkain mitä täydellisimmin eristettyinä: he olivat korkeiden muurien välissä yksinäisellä saarella. Heille ei tosiaan ollut maailmassa muuta kuin he itse. Eikö se ole kaikkien rakastavaisten toivo? Vuosi sitten he olisivat toivottaneet itselleen yksinäisyyttä päiviensä päähän saakka. Nyt he yhteisestä sopimuksesta pakenivat rannalle.
Muuan vanha ukko oli ongella täydessä päivänpaisteessa. Rannalla kasvavan raidan alla kaksi paljasjalkaista lasta viskeli »voileipiä». Pitkin rantaa näkyi maalaistaloja puiden välistä, joita syksy hiljoillensa karisteli ja vitivalkoinen Orta heijastui veden liikkumattomaan kalvoon. Tämä tyynen elämän kuva keskipäivän levossa oli heille lohdutus.
He söivät eineensä basilikan portaiden astimilla. Ja meloiltuaan vesillä osan iltapäivää etsiskellen jotakin tuntematonta paikkaa, joka elähyttäisi heidän tunnelmaansa, palasivat he valkamaan. Maihinnoustua oli edessä kysymys, mitä tehdä ajan kuluksi.
— Palaammeko hotelliin? kysyi Maurice valkaman-aukealla.
Edith vastusti tätä luostariinsulkeumista:
— Ei toki! Aurinko on vielä kaukana vuorelta. Palataan hiljakseen valtatietä.
Kuljettuaan kaupungin läpi jalkakäytävän leventämättömänä seuraa tie järven rantaa vähitellen kohoten ja kääntyen Monte Sacrelle, joka puineen ja kappeleineen vallitsee nientä. Sen varrella on huviloiden aitoja tai seinämiä; sisäänkäytävää koristamassa on aina palmu- tai myrttipuita. Erään vaatimattoman, jopa rappeutuneen huvilan kohdalla, joka lyhyen sivukäytävän päässä herätti heidän huomiotansa, kun ovi oli auki, tunsi Edith ruusujen tuoksua:
— Odota, sanoi hän rakastajalleen. — Niillä on voimakas tuoksu ja ne ovat viimeiset.
— Mennään sisään. Minä pyydän saada muutamia sinulle.
He menivät sisään yhdessä ja näkivät puutarhan sisustassa oudon sommitelman: poikkinaisia hautapatsaita, puoliksi romahtaneita torneja, keskeneräisiä pylväskatoksia, — pienoiskokoon kaavailtu täydellinen, mutta säännönmukainen, koristeellisesti järjestetty hävitys. Näiden sopusuhtaisesta ryhmiteltyjen kivien keskellä, jotka kaikki teennäisen liikuttavasta kuvasivat elämän kovuutta, seisoi eräällä jalustalla pieni marmorinen Amor ruusupensaiden keskellä hymy huulillaan jousta jännittäen.
Nuori nainen näki vain Amorin ruusujen keskellä:
— Se on ihana; päiväkin sitä hyväilee.
— Tämä on vähän räikeää, huomautti Maurice: me olemme nähtävästi jonkun hautapatsaiden harrastajan luona. Italiassa ei kammota liikalastia.
Heitä vastaanottamaan saapui ikämies, valkoinen pusero yllä, kuvanveistäjän taltta kädessä. Tämä tervehti hiukan aiheettoman juhlallisesti, puolittain matelevasti, puolittain ylhäisesti. Hän keskusteli Mauricen kanssa italiankielellä sillä välin kuin Edith poimi kukkia, pyydettyään siihen luvan. Edith palasi heidän luokseen suuri kimppu käsissään:
— Tässä minun saaliini Mutta minä annan teille ruusun kummallekin.
Verotettu isäntä kiitteli niin monin muodoin, että Edith joutui ymmälle. Maurice esitti hänet:
— Herra Antonio Siccardi. Keinotekoisten raunioiden rakentaja. Se on arvokas ammatti.
Edith loi rakastajaansa kysyvän katseen.
— Selitän sinulle sittemmin, lisäsi tämä.
Kun he hyvästeltyään hetkellisen isäntänsä, olivat jälleen matkaansa jatkamassa, uteli Edith tätä hänelle outoa ammattia ja toisti lystikkäällä äänellä:
— Keinotekoisten raunioiden rakentaja?
— Aivan oikein, puistojen koristelua varten. Jonkun puistikoissa olevan penkin lähettyvillä tekee katkennut patsas, vanha holvi tai muu muinaisjäännös mainion vaikutuksen. Minä tunsin Quartier Latinissa miehen, joka laitteli hämähäkinverkkoja vanhojen pullojen päälle, jotka joillakin juhlapäivällisillä menivät kaupaksi jo samana iltana.
— Ja ansaitseeko hän tällä ammatillaan paljonkin rahaa?
— Paljon.
— Eihän se ole mahdollista.
— Hän kertoi minulle juuri, että kaikki äkkiä rikastuneet — ja niitä on paljon — raha- ja virkamaailman nousukkaat, ovat hullaantuneita hänen tuotteisiinsa. He rakentavat uusia taloja, he itse nousevat maasta, mutta kauneus vaatii heidän mielestään raunioita.
— Olkoon. Mutta Amor. Minkävuoksi juuri Amor keskellä hävityksen kauhistusta? Ruusut hänelle riittäisivät.
— Kysäisin sitäkin.
— Ja mitä hän vastasi?
— »Hän viihtyy raunioilla», vakuutti hän minulle salaperäisellä hymyllä, tuolla Jocondan hymyllä, joka on kauppiaille niin ominaista.
— Hm, lystikästä, päätteli Edith. Kaupunkilaispukuisilla marmoriryhmillään tekevät italialaiset hautuumaistaan muotisalonkeja ja valitsevat kuoleman muistomerkkejä puistojensa kaunisteiksi...
Verkalleen kiipesivät he Monte Sacrea, joka kohoaa satakunnan metriä kaupunkia korkeammalle. Heidän saapuessaan sen laelle oli jo ilta, joka antoi lisää salaperäistä tenhoa suurelle kuusi-, lehtikuusi-, kastanja- ja mäntymetsälle, jonka keskessä asustivat, mikä missäkin koluisella kamaralla seisten nuo kaksikymmentä Assisin pyhän Franciscuksen kappelia. Nämä pienet, kuudennen- ja kahdeksannentoista vuosisadan välisenä aikana rakennetut kappelit ovat erityylisiä, pyöreitä ja nelinurkkaisia, pylväiköllä varustettuja ja ilman sitä, goottilaisia ja roomalaisia, mutta enimmäkseen bysanttilaisia. Luonnollista kokoa oleva poltetusta savesta tehty korkokuva alttarin kohdalla esitti jokaisessa näistä jotakin kohtausta pyhimyksen elämästä. Se oli jonkinlainen liikkumaton Oberammergau. Pyhättöjen sisustaminen on suoritettu harrasuskoisella taiteella. Niinpä kattomaalauksessa, jossa hän rukoilevien poikien välityksellä saa pyhimyksen merkit, antavat kultasateet aavistaa Jumalan läsnäoloa.
Ortaan saapumisestaan saakka olivat Edith ja Maurice tuskin antaneet mennä päivääkään käymättä Monte Sacrella. Belvédèren hotellista on sinne vain muutama askel. Kappelien joukosta olivat he nimikokseen valinneet viidennentoista, jonka tarina kertoo Michel-Angelon piirustamaksi. Se on lieriön muotoinen, kupolikattoinen ja sen ympäryskäytävää kannattavat hoikat graniittipatsaat. Se muistutti heille Lémencin kukkulan kappelia, minkä luona he tekivät lähtöpäätöksensä. Täälläkin oli pylväikön alustana koroke, jonne johti muutama porras, ja holvien keveiden kaarien eri kehyksistä monipuolinen näköala: mistä näki vihreän rinteen toisia kappeleita, mistä jonkun kaivonarkun, minne siinti oksien lomasta kaistale taivasta tai vilkkui kolkka järveä taikka näkyi P. Juliuksen saari, — kellotapuli keulassaan tämä oli kuin suuri, tässä pikkujärvessä karille tarttunut sotalaiva.
Kuin itsestään suuntautuivat heidän askeleensa tätä kappelia kohti, jonka portaille he nousivat. Läheisten mäntyjen rungot piirtyivät tummina ruskottavaa taustaa vasten ja siellä täällä näkyi puiden keskessä joku valkoisista pyhätöistä kuin tuttava talo.
Edith piti toisessa kädessään ruusujansa. Toisella tavoitti hän rakastajansa olkapäätä.
— Se ilta oli kaunis niinkuin tämäkin ilta, huokasi hän.
— Milloin?
— Vuosi sitten. Etkö ollenkaan kadu? Maurice käänsi katseensa pois:
— En.
— Etkö milloinkaan kadu vähääkään?
Näin ahdistettuna — vastasi hän miltei jurosti:
— En, en milloinkaan.
Edith kiertyi tavoittamaan hänen huuliaan, mutta näki hänen silmissään hajamielisen katseen, joka häntä hätkähdytti. Sen, mikä heitä oli erottanut koko päivän — koko tämän heidän lemmenvuotensa viimeisen päivän — näki hän nyt aivan ilmeisenä. Ja hän lausui sen, mitä hänen vaistonsa varoitti lausumasta:
— Maurice, missä on Chambéry?
— Tuolla.
Maurice oli vastannut niin nopeasti ja viitannut niin varmalla kädenliikkeellä, että Edith aivan hämmästyi. Hän oli siis usein etsinyt taivaalta sitä suuntaa; hän ei ollut rakkaudessaan mitään unohtanut. Nuoren naisen silmiin kihosivat kyyneleet. Maurice ei kysynyt syytä, vaan koetti lohdutella hyväilyillä:
— Edith, minä rakastan sinua niin suuresti.
Edith nyrpisti huuliaan:
— Enemmän kuin kaikkea muuta?
— Enemmän.
— Aina kuolemaan saakka.
— Niin.
— Et enempää?
— Se on mahdotonta. Kyllääntymätöntä hehkua palaen hän melkein parkaisi.
— Mutta minä en tahdo kuolla, minä tahdon elää. Rakastanetko minua yhtä paljon huomenna?
— Miksikä huomenna?
— Kun minä pelkään. Etkö näe, että me emme enää voi jatkaa elämistä tällä tavoin?
— Ah! Sinä myönnät sen! Ei, me emme voi enää. Tulevaisuus, entisyys, me emme voi pyyhkäistä niitä pois. Mutta joka päivä sinä olet kieltänyt siitä keskustelemasta.
— Ole vaiti, Maurice, ole vaiti.
Ja hän vaienti Mauricea kädellään ja pyyteli uudelleen:
— Huomenna, huomenna, sen lupaan sinulle. Minä tottelen sinua. Sinä määräät meidän kohtalomme. Mutta ei tänä iltana. Tämä viimeinen ilta on minun.
Ja hänen huulensa vaihtoivat paikkaa käden kanssa.
Päivä painui nopeasti mailleen. Puiden välistä puuntavat punaiset juovat himmenivät ja järven pinnalla kuulsi enää vain siellä täällä joku iltaruskon viimeinen heijastus.
Maurice astui ensimmäisenä alas pylväistön portailta. Ja alkoi huomaamattaan kävellä sitä suuntaa, jota hän oli sormellaan osoittanut. Äkkiä käännähtäessään näki hän ystävättärensä liikkumattomana kahden pylvään välissä. Noin juuri Edith silloin odotti häntä Lémencin kukkulalla. Hänen valkea hahmonsa piirtyi selkeästi seinän himmeämpää taustaa vastaan.
— Kuinka kaunis hän on, mietti Maurice, voitettuna vielä kerran.
Edith hengitti kukkiensa tuoksua katsellen iltaa. Maurice muisti heidän oudon vierailunsa iltapäivällä:
»Amor ja hänen ruusunsa.»
Hän kuunteli:
— Edith, etkö tule jo? Ilta käy viileäksi eikä sinulla ole saalia.
Ja odottaessaan Maurice katseli sitä ilmansuuntaa, missä hänen kotipuolensa oli, ja mietti:
»Rauniot ovat tuolla.»
Kiehtovasti hymyten se Ortan kuvanveistäjä vakuutti, että _rakkaus viihtyy raunioiden keskessä_.
II.
VUOSIPÄIVÄ.
Juuri heidän _vuosipäivänään_ tahtoi Maurice taivuttaa toverinsa lähtöön suostumaan. Aamiaisen jälkeen vei hän hänet kävelylle Monte Sacren juurta kulkevalle valtatielle, jonne tuontuostakin näkyy kiviaidan suojaamia parvekkeita ja vilahtelee järvi.
Sinne pääsi päivä esteettömästi paistamaan, mutta lokakuun lopulla sitä ennemmin etsii kuin karttaa.
Edith oli joko surullinen tai hajamielinen eikä puhunut. Niinpä katkaisi Maurice ensinnä hiljaisuuden, joka nyt heitä erotti eikä yhdistänyt kuten ennen.
— Tämän päivän täytyi tulla, Edith. Me olemme olleet onnellisia täällä. Mutta meidän täytyy lähteä. Minua odotetaan Pariisissa. Se on oleva uuden elämän alku.
Hän odotti vastausta, rohkaisua, ja jatkoi vakuuttelevasta
— Me rakennamme rakkaudellemme pysyväistä taloutta. Saamme oman kotilieden. Minä ryhdyn järjestämään meidän olojamme, ajamaan perille sinun avioeroasi. Sinä et ole tähän saakka sallinut minun kajota siihen. Me olemme katkaisseet kaikki siteet taaksemme katsomatta.
Edith koetti kartella Mauricen innosta huolimatta. Vaistomaisesti peljäten Italiasta lähtemistä ei hän ollut kuulevinaan koko ehdotusta:
— Nyt on vähän parempi ilma. Eilen illalla minun oli vilu.
Maurice mukaantui kärsivällisesti:
— Viluko? Ilmahan on niin lämmin että luulisi vielä oltavan kesässä.
— Mutta kuitenkin on syksy. Katso! Alhaalla järven korkeatöyryiset rannat. Ylhäällä vuorten jykevät piirteet. Siellä täällä kappeli, kylä, torni maiseman kiintopisteinä. Puut ja pensaat olivat muutamassa päivässä vaihtaneet väriä: ainoastaan mäntyryhmät säilyttivät muuttumattoman vihreytensä kellertävässä kultameressä.
He olivat nojautuneet aitauksen kaidetta vasten. Samoin kuin Savoijissa herätti luonnon uhattu kauneus Edithin murheelliseen mielenliikutukseen. Sieraimet pingolla, hermot jännitettyinä, koko olento väristen hän hengitti syksyn kuolevaa suloa. Maurice ei voinut irroittaa katsettaan noista kasvoista, joita hän kenties ei koskaan ollut nähnyt rauhallisina, vaan aina jonkun innon elähyttäminä, ikäänkuin niitä sisäpuolelta olisi polttanut kuluttava tuli, jota silmät heijastivat. Pari herkullista piirrettä, veren liikunta nuortean ihon alla, mustien hiusten tuoksu, ja maailman kauneus katosi tai ehkä ennemminkin keskittyi aivan vähäisessä ajassa. Yhdellä ainoalla silmäyksellä näki hän koko menneen vuoden vaikutuksen Edithissä. Uusi nuoruus, vapaus, nautinto, taidekaupungeissa kulku olivat edistäneet hänen kukkaanpuhkeamistaan. Milloinkaan vielä ei Maurice ollut kuvitellut näin varmaksi hänen viehätysvoimansa täydellisyyttä. Hän tunsi siitä nautintoa, ja samalla ahdistusta ajatellessaan, että voisi hänet menettää.
Edith tunsi Mauricen kiinteän katseen, hymyili sille ja osoitti laajalla kädenliikkeellä koko näköpiiriä:
— Se on kauniimpi kuin tänne tullessamme. Maurice ei malttanut olla sovelluttamatta tätä ajatusta:
— Sinä myöskin.
Tämä odottamaton maire yllätti:
— Olenko?
— Olet. Katso puita. Ne ovat keveämmät ja ikäänkuin liikapukimista päässeet. Oksien alta näkee kauemmaksi. Niin minäkin näen sinun silmiisi syvemmälle.
— Sydämeenkö saakka?
— Sydämeen saakka.
Edith hymyili ajatellessaan kaikkea sitä, mikä naisen sydämessä on nuorelle miehelle vielä tuntematonta. Ja epäilemättä enää valtaansa katsoi hän hetken otolliseksi ryhtyä itse niin kauan karttamaansa selitykseen. Hänen aikomuksensa oli paljastaa kaikki valhe ja peruuttamattomasti kiinnittää itseensä rakastajansa, saattamalla hänet omaksumaan rikososallisuus, jota näin myöhään oli enää mahdoton kieltää. Tämä omaksuminen olisi suurin rakkauden todistus, mitä hän koskaan saattoi pyytää. Omasta puolestaan hän, jos Mauricen olisi pyydettävä sitä häneltä, olisi empimättä sen antanut. Mutta miehissä täytyy pelätä kaikkea viimeiseen saakka, heillä on niin kummallisia mielijohteita kunniasta.
Oikeus ottaa ja viedä mennessään herra Frasnen hänelle antaman lahjan määrä ei hänestä suinkaan ollut epäilyksenalainen. Mikä lahjoitus se on, jonka lahjoittaja voi peruuttaa? Hän karkoitti nekin epäilyt, jotka koskivat sitä hänen menettelytapaansa. Mitä hänelle merkitsi tapa? Naiset ymmärtävät vain puoliksi heidän etuansa häiritseviä kysymyksiä. Hänelle oli selitetty, että se rahamäärä oli hänen. Tämä selitys riitti hänelle. Hän olisi voinut rosvota miestään, jota kohtaan hän ei tuntenut mitään tunnonvaivoja, koska hän häntä vihasi. Mutta tietensä ei hän uskonut häntä rosvonneensa. Hänhän ei ollut ottanut muuta kuin täsmälleen saatavansa, vaikka olisi tarvinnut vain hiukan leventää kättä. Itse hän oli antanut nuoruutensa ja kauneutensa. Oli maksanut elämällään, kyynelillään. Voidaanko hänelle maksaa takaisin hänen yhdeksän vuottansa, jotka ovat olleet vain vastarinnan tukahuttamista ja jatkuvaa inhoa?
Mutta ollessaan juuri paljastamaisillaan kaiken, epäröi hän, ja alkoi mitä hyväilevimmällä äänellä puhua:
— Kaunistaako siis onni? Lapsuudestani pitäen tämä on ensimmäinen onnen vuoteni. Ah, jos tietäisit minun entisyyteni!
— Olen sitä usein sinulta kysynyt, Edith. Kerro se minulle. Anna se minulle. Ethän sinäkään enää voi pitää salaisuuksia.
Siitä tuli hänen kertomuksensa, hiukan kaunisteltu, niinkuin kaikki oman elämän esitykset: iloinen ja rikkaissa oloissa hemmoiteltu lapsuus, isän varallisuuden menetys pelihimon seurauksena, kykenemättömyys kestämään vastoinkäymistä, tylsyys, juopottelu, sairaus ja kuolema; sitten muutto maalle heikon ja murtuneen äidin kanssa ja jo sisällinen napina elämän yksitoikkoisuutta vastaan, sydäntä kalvavan kaipuun kuume nuoressa tytössä, joka oli perinyt isänsä suurellisen luonteen, mutta tuomittu antamaan soittotunteja naapuristohuvilain lapsille ja kärsimättömänä odottamaan rakkautta ainoana vapautuksen toivona.
Maurice keskeytti hänen kertomuksensa murahtaen:
— Sehän oli suorastaan vararikko.
Edith luuli hänen tuntevan sääliä ja hymyili kiitokseksi myötätunnosta. Muistoihinsa vaipuneena ei hän itse huomannut sitä pingoittunutta tarkkaavaisuutta, jolla Maurice seurasi hänen jokaista sanaansa.
— Melkein, vastasi hän.
— Mutta sinä olit jo silloin kaunis?
— En luule. Minä olin niin laiha. Hintelä viiniköynnös.
Mutta hän tunsi itsensä hyvin, sillä hän lisäsi veitikkamaisesti:
— Mutta tuohesta se tuli syttyy.
Sitten alkoivat herra Frasnen kosiskelut. Sen pullisilmät ja maireisen käytöksen alta aavistettavissa oleva itsekkyys herättivät hänessä epäilyksiä. Hän vastusteli; mutta Frasne oli kaikista hänen tavoittelijoistaan ensimmäinen, joka pyysi häntä vaimokseen. Hänellä oli sievoinen omaisuus, hyvä asema Pariisissa; hän saattoi mielensä mukaan hankkia oman notariaattitoimiston Grenoblessa tai jossakin muussa lähikaupungissa. Se oli naimiskauppa kaikessa kauheudessaan. Hän kammoi köyhyyttä; hänen äitinsä, joka ei siihen osannut tottua, peloitteli vielä enemmän. Vanhat ihmiset huolehtivat vain toimeentulosta, rakkaus ei heitä liikuta. Kaikki sukulaiset kehoittelivat.
— Minä möin itseni, lopetti hän.
Maurice ei ollut häntä keskeyttänyt. Sykkivin sydämin kuin kuolemaan kulkeva oli hän tarkoin kuunnellut. Kun Edith pysähtyi tähän, teki hän jurosti jo hetki sitten huulillaan pyörineen kysymyksen:
— Entä sinun myötäjäisesi?
— Odota, saat kuulla.
Tiellä ei ollut kuin muutamia kävelijöitä päivänpaistetta nauttimassa. Metsässä joitakin lapsia leikkimässä, jokseenkin kaukana heistä. He olivat melkein yksin, mutta kuitenkin nähtävissä; siten Edith tänä ratkaisun hetkenä, jota hän alati oli huolellisesti lykännyt tuonnemmaksi aina tähän päivään saakka, menetti suuren apuvoiman, suudelmiensa tenhon. Hän oli ymmärtänyt, hän ei voinut olla ymmärtämättä, mitä hänen rakastajansa mielessä liikkui: siksi usein oli hän sitä ajatellut. Juuri se oli jo pitkän aikaa hämmentänyt heidän väliänsä, juuri se oli hänen suurilla ponnistuksilla, valheilla tai kieltämällä puhumasta entisyydestä — rakastava ei valitse keinoja — onnistunut pitää erillään heidän onnestaan. Mutta kuitenkin hän tähtäsi siihen, että juuri sen piti yhdistää heidät ainiaaksi.