Part 5
Hetken kuluttua kysyi herra Frasne:
— Miksei hän ole vielä tullut?
— Kuka?
— Maurice Roquevillard.
— Ei hän tule lainkaan, lausui apulainen kostonhimoisella äänellä.
Herra Frasne katsoi häntä tarkkanäköisillä silmillään. Näkemästään teki hän kaksi päätelmää: huhu hänen onnettomuudestaan kiersi jo kaupungilla, ja Philippeaux, jota hän epäili mustasukkaisuudesta, olisi varma liittolainen. Siitä huolimatta hän teeskenteli tietämättömyyttä.
— Se on totta. Hänenhän piti palata isänsä luo.
— Ei, herra, hän on matkustanut eilen illalla, kahdentoista-junalla.
— Minne?
— Italiaan.
— Ah! Minä ymmärrän, tunnusti notario tällä kertaa.
Ja harvakseen lausui hän päätelmänsä:
— Olisiko siis hän avannut minun kassakaappini? Kuinka olisi hän tuntenut avausmerkit?
Philippeaux painoi päänsä alas: pelko ja kateus tekivät hänestä kavaltajan.
— Se on merkitty minun pöytäkirjani almanakkaan, mutta ilman selitystä: minun muistini on huono. Roquevillard on saattanut lukea sen siitä ja arvata sen tarkoituksen.
Herra Frasne, joka käytti hyväkseen olosuhteita, silmäsi uudelleen apulaistaan, matta peitti tyytyväisyytensä:
— Te olette ollut kahdesti varomaton, Philippeaux. Pyytäkää jotakin tovereistanne kutsumaan tänne poliisikomisario. Hän tarkistakoon kaapinsisällyksen itse.
Niin tarkastettiin kaappi virallisesti useiden todistajain läsnäollessa. Herra Frasne luetteli kärsivällisesti sen sisällyksen. Ei yhtään kappaletta puuttunut ja kassavarojen summa oli täsmällinen.
— Vielä on tarkistettava tuo suuri käärö, joka on murrettu auki, sanoi tyynesti notario, joka toimitti asiansa perinpohjaisesti. — Se sisälsi kahdenkymmenen hehtaarin suuruisen Zelvaiden ostohinnan, satakaksikymmentätuhatta frangia seteleissä, minä laskin ne itse ennen matkallelähtöäni, täällä läsnäolevan ensimmäisen apulaiseni kanssa, joka sen todistaa.
— Aivan oikein, herra.
— Summa on merkitty käärön kuoreen.
Todettiin, että käärö sisälsi vain kaksikymmentä seteliä.
— Minulta on varastettu satatuhatta frangia, lausui herra Frasne.
— Mitenkä selitätte, huomautti komisario, että varas ei ole vienyt kaikkea? Tavallisesti he eivät vapaaehtoisesti jätä saalistaan keskeneräiseksi.
— Minä selitän sen viskaalinvirastossa, jonne menen heti esittämään kanteeni.
— Se on teidän asianne. Epäilettekö siis jotakin?
— Epäilen.
— Palvelijoitanneko?
— En. He olisivat lähteneet karkuun. Eivätkä he olisi osanneet avata kaappia.
— Hyvä. Minä menen laatimaan pöytäkirjaa.
— Saattakaa minua viskaalinvirastoon. Sehän on aivan lähellä.
— Kuten tahdotte.
He lähtivät suoraan viskaalinvirastoon. Notario joutui yleisen syyttäjän kanssa pitkään keskusteluun, jota jatkui vielä poliisikomisarion poistuttuakin. Kun hän palasi portaita alas, tapasi hän niiden edustalla herra Roquevillardin, joka oli menossa hovioikeuteen. Molemmat herrat katsoivat toisiaan ja tervehtivät.
V.
PERHE VAARASSA.
Ennen istuntosaliin menoansa on asianajajilla ja tuomareilla tapana tarinoida muutamia minuutteja keskenänsä pukuhuoneessa. Siellä arvioidaan kaupungin kuulumat. Mutta herra Roquevillard, joka oli hyväntuulisuutensa vuoksi suosittu ja jonka sattuvia huomautuksia pelättiin, otti kauhtanansa pukusäiliöstä ja meni suoraan paikallensa aitioon. Virkaveljet katselivat häntä kaukaa ilkkuvan uteliaina ja laskivat leikkiä nuoren Mauricen seikkailusta, jota he muuten käsittelivät keveästi ja korvapuustina maaseudun tapojen ahdasmielisyydelle. Herra Roquevillard näytti syventyneen esitettävänsä valmisteluun. Eräs vahtimestari saapui hänen luokseen, kosketti olkapäähän ja sanoi:
— Tuomari, teitä pyydetään viskaalinvirastoon.
Hän nousi heti vakaasti.
— Minä tulen.
Joka päivä sattuu, että yleinen syyttäjä käyttää hyväkseen jonkun istunnossa olevan asianajajan läsnäoloa tiedustellakseen hänen mielipidettään jossakin rikoslakia koskevassa asiassa. Herra Roquevillard tunsi kuitenkin epämääräistä levottomuutta: herra Frasnen kohtaaminen portaiden edustalla toi hänen päähänsä:
— Onkohan se niin mieletön, että on nostanut kanteen aviorikoksesta?
Lain mukaan on uskottomuus edelleenkin rikos. Ainoastaan mies voi nostaa siitä kanteen, mutta harvoin hän sitä oikeutta käyttää. Notarion kasvoista oli kuitenkin vaikea päättää mitään...
Prokuraattori, herra Vallerois, oli jo monet vuodet ollut Chambéryn viskaalinviraston päällikkönä. Hänellä oli ollut aikaa oppia antamaan arvoa herra Roquevillardin ammattikunnolle, luonteelle ja taidolle. Puhuttiin kyllä tämän mahdollisesta ehdokkuudesta ensi vaaleissa eduskuntaan, ja nykyinen vastapuolue piti häntä, jos hän suostuisi, tarmokkaimpana ja pätevimpänä johtajanaan. Herra Frasnen syyte torjuisi tykkänään tämän valtiollisen vaaran. Vallassaolijain puoluemiehenä totesi herra Vallerois miltei mielihyvällä tämän seikan, kun herra Roquevillard astui hänen työhuoneeseensa.
Mutta kun prokuraattorin piti häntä puhutella, haihtui tämä ajatus, ja hänen kunniakseen on sanottava, että hän näki nyt edessään vain koettelemukseen joutuneen kunnonmiehen. Hän ojensi kättä ja alkoi:
— Minun on tehtävä teille kiusallinen ilmoitus. Hän keskeytti ja epäröi. Asianajajan siveellinen ryhti ilmeni parhaiten vaikeissa oloissa. Hän antoi arvoa yleisen syyttäjän hienotunteisuudelle ja jatkoi itse.
— Se koskee minun poikaani.
— Niin.
— Avioerojutussako, johon hänen nimensä on sekaantunut? Aviorikostako koskeva syytös?
— Ei, ikävä kyllä.
— Ikävä kyllä?
Nuo sanathan olivat outo viittaus. Vakaalla, mutta käheällä äänellä kysyi M. Roquevillard:
— Onko tapahtunut jokin onnettomuus? Itsemurhako?
— Ei, ei, rauhoittukaa toki, huudahti herra Vallerois huomaten aiheuttamansa erehdyksen. Hän on matkustanut pois viime yönä rouva Frasnen kanssa: koko kaupunki tietää sen. Mutta raskauttavampaa on se, että herra Frasne on vastikään jättänyt minulle syytöksen poikaanne vastaan rahojen anastuksesta.
Huolimatta itsensähillitsemistaidostaan punastui vanha lakimies ja lausui loukkaantuneena:
— Rahojen anastuksestako? Minä tunnen poikani. Se on mahdotonta.
Prokuraattori luki hänelle notarion allekirjoittaman ilmiannon ja poliisikomisarion laatiman pöytäkirjan. Tarkkaavaisesti, keskeyttämättä kuunteli herra Roquevillard. Tuo saattoi olla, ja oli hänen perheensä romahdus, hänen nimensä häväisy. Itsensä hilliten, mutta sydämeen satutettuna, lausui hän:
— Se on halpamielinen kosto herra Frasnen puolelta.
— Niin minäkin uskon, toisti herra Vallerois, osoittaen peittelemätöntä myötätuntoa. Mutta rahat ovat poissa: mitenkä ehkäistä kanteen nostaminen?
— Poikani ei ole ainoa asianomainen. Kun kaksikymmenvuotias lapsi vie mennessään kolmikymmenvuotiaan naisen, kumpiko näistä valmistaa ja johtaa matkan?
— Minä huomautin sitä hänelle äsken tällä samalla paikalla mahdollisimman selkeästi. Neuvoin häntä malttamaan mieltänsä ja miettimään edes vuorokauden. Mutta hän ei suostunut. Oikeuden täytyy siis mennä menoansa. Minun on pakko lähettää asia tutkintotuomarille.
Kooten voimiaan tätä kohtaloniskua vastaan herra Roquevillard vaikeni, kun taas yleinen syyttäjä harkitsi pulmallista juttua puolelta ja toiselta.
— Häntä vastaan on raskaita, täsmällisiä, keskenään yhtäpitäviä asianhaaroja: ensinnäkin hänen teon toimeenpanoa helpottava asemansa toimistossa, sitten hänen käyntinsä siellä eilen illalla, avaimet hallussaan toisten apulaisten poistuttua, sitten se, että häneltä puuttui varoja tämänlaatuiseen seikkailuun, jopa vielä sekin, että anastaja itse rajoittaa anastamansa summan, ikäänkuin velan, joka ehkä tulee takaisinmaksettavaksi.
— Hänen puolestaan puhun toisia asianhaaroja, huomautti isä ylpeästi. Ensinnäkin hänen perheensä. Kunnon ihmisten koko jälkeisön edessä ei yksi sen jäseniä hevin valehtele. Ja kuka teille on sanonut, että hän on lähtenyt ilman omia rahoja? Kun hänen rahansa ovat lopussa, niin hän palaa takaisin, minä vastaan siitä.
Heidän keskustelunsa keskeytti vahtimestari tullen noutamaan asianajajaa, jonka esitystä oikeus odotti.
— Minä tulen heti, sanoi herra Roquevillard viitaten miestä menemään.
— Mutta jos hänet vangitaan, mitenkä hän puolustautuu? jatkoi herra Vallerois. Muistakaa, että hänen asemansa on huono. Todistukset kiertyvät pahasti häntä vastaan. Ja suotuisimmassakin tapauksessa täytyisi hänen, oman syyttömyytensä osoittamiseksi, syyttää toista. Tahtooko hän tehdä sitä? Ja hän joutuu kuitenkin aina rikostoverin asemaan. Joka tapauksessa, jos tunnette hänen olinpaikkansa, neuvokaa häntä odottamaan jonkun aikaa ennenkuin hän palaa Ranskaan.
Herra Roquevillard pudisti päätään päättävästi.
— Ei, ei. Pako olisi tunnustus. Hänen täytyy palata. Minä löydän kyllä todistuksia hänen syyttömyydestään.
Ja hän lisäsi hetken harkittuaan asianhaaroja myötä ja vastaan.
— Herra prokuraattori, koska meidän onnettomuutemme teitä liikuttaa, sallikaa minun pyytää teiltä palvelusta, suurta palvelusta, joka vielä voi meidät pelastaa?
— Mitä?
— Esittäkää notario Frasnelle, että hän peruuttaa kanteensa sadantuhannen frangin käteistä maksua vastaan.
— Tekö maksaisitte?
— Minä maksaisin.
— Mutta jos teidän poikanne on syyllinen?
— Hän on umpikujassa, niinkuin sanoitte. Meidän kunniamme maksaa enemmän. Jo tutkimuskin sitä tahraisi.
— Notario Frasnea pidetään rahantuntevana. Kenties hänen kanteensa onkin vain keino koettaa saada rahansa takaisin. Tarjotkaa puolet.
— Ei, ei tinkimistä. Täysi maksu täyttä peruutusta vastaan.
— Te olette oikeassa. Minä haluaisin teitä auttaa, maitre. Ja uhrauksenne jälkeen vieläkin enemmän. Mutta soveltuukohan minun asemaani ryhtyä niin poikkeukselliseen tehtävään?
Herra Roquevillardin vastauksesta pääsi näkyviin hiukkasen tunteellisuutta:
— Se on poikkeuksellinen, myönnän sen. Mutta aika kiiruhtaa. Minun on riennettävä oikeuteen. Tuossa tuokiossa toitotetaan syytöstä kaikkialla. Te yksin tunnette sen ja voitte sen vielä estää, tehdä tyhjäksi. Pyytämällä pyydän teiltä sitä.
— Se on mahdotonta: minä en voi mennä kanteennostajan luo.
— Te voitte käskettää hänet tänne.
— Olkoon, sanoi herra Vallerois. Keino on raskas, mutta varmaan tehokas. Minä teen esityksen omassa nimessäni, jotta jos asia sattumalta menisi myttyyn, te ette olisi asiaan takertunut tarjouksen kautta, joka näyttäisi varkauden tunnustamiselta.
— Kiitos. He erkanivat, asianajaja palasi istuntosaliin, jossa tuomarit jo olivat levottomia, ja alkoi puolustaa päämiestään tavallisella selväjärkisyydellään. Hänen todistelunsa sitovaa johdonmukaisuutta kuullessaan ei kukaan olisi saattanut aavistaa, mikä tuska häntä ahdisti. Mutta kun hän istuutui, vanha taistelija, joka ei milloinkaan ollut väsynyt, tunsi hän äärimmäistä uupumusta, raskasta kuin vanhuuden tuntematon taakka.
Vastapuolen selityksen ja lyhyen vastineen jälkeen päättyi vihdoin juttu. Hän katsoi kelloansa, se oli puoli neljä. Näiden kolmen tunnin väliajalla oli hänen poikansa kohtalo ratkaistu. Hän palasi viskaalinvirastoon, missä herra Vallerois häntä odotti ja huomasi heti, että tämä oli epäonnistunut.
— Herra Frasne kävi täällä, selitti viskaali. Te olitte oikeassa: hän kostaa.
— Hän kieltäytyy?
— Jyrkästi. Hän rakastaa vihaansa enemmän kuin rahaansa. Turhaan minä painoin häntä kaikin voimin, viittasin skandaaliin, joka heijastuisi hänen vaimoonsa, sanoinpa vielä, etteivät todistuksetkaan ole riittäviä. Hän vastasi minulle, että jollen minä pane virallista syytettä vireille, hän nostaa siviilijutun tutkintotuomarin edessä. Siihen hänellä on oikeus ja hänen päätöksensä on järkähtämätön.
— Entä jos minä koettaisin häntä taivuttaa? Me olimme hyvissä väleissä.
— Se olisi hyödytön käynti, kiusallinen ja jopa vahingollinenkin. Minä en teitä siihen kehoittaisi. Minä puhuin hänelle teidän perheestänne, teistä. Hän vastasi minulle: »Hänen poikansa on iskenyt minua sydämeen. Sen pahempi, jos syyttömät saavat kärsiä syyllisten vuoksi.»
Herra Roquevillard mietti hetken, kumarsi prokuraattorille ja ojensi hänelle kättänsä:
— Jäljellä on vain kiitoksen lausuminen teille. Te olette menetellyt ystävän tavoin, en ole sitä unohtava.
— Olen kovasti pahoillani tähtenne, vastasi herra Vallerois liikutettuna.
Salkku kainalossa kulki herra Roquevillard kotiansa. Hän kiiruhti aina joustavaa astuntaansa pää pystyssä tapansa mukaan, mutta kasvot sangen kalpeina. Pylväistön luona, joka on joutilasten tyyssija, kohtasi hän ystäviä, jotka kääntyivät poispäin, kun taas muut tuijottivat häntä päin naamaa ilkkuvasti. Hän ymmärsi että Frasnen toimiston apulaiset kuuluuttivat jo ympäri kaupunkia Roquevillardien häpeää. Ensimmäistä kertaa nyt, vuosisatoihin, himmeni tämän rodun loisto. Koko sukuko siis oli tehtävä epäluulonalaiseksi sentähden, että joku valoi sen niskaan vihansa visvaa! Ja alhaista kateuttako vain nostatti nimen ylpeys! Hävittikö yhden jälkeläisen heikkous koko sen voimakkaan ja kunniakkaan menneisyyden, josta niin pitkät ajat oli nähty miehekkäitä esikuvia? Eivätkö nuo, jotka siitä riemuitsivat, ymmärtäneet, että tämä romahdus sattui heihin!....
Hän oikaisi ryhtiänsä ja hidastutti kulkuansa. Ei kukaan kestänyt hänen katsettansa. Hän vain terästyi ja mietti, kääntyessään päin myrskyä: »Koirat, haukkukaa matkan päästä. Mutta älkää tulko liki. Niinkauan kuin elän, suojelen minä omiani, varjelen heitä kaikella voimallani. Ettekä te näe minun ruikuttavan.»
Talonsa portilla hän tapasi herra de la Martellerien, naapurinsa maalta. Pitikö hänen kärsiä jo säälittelyjä ja myötätunnon vakuutteluja? Tuo raivohullu oli sitten vielä inhimillisin kaikista, kun tuli tapaamaan häntä oikein kotoa pitäen. Vanha aatelismies näytti hänelle linnaa, joka säteili illan valossa, ja kertoi salaperäisesti:
— Keisari Sigismundin vastaanottotilaisuudessa, vuonna 1416, antoi herttua Amadeus VIII linnan suuressa salissa juhla-aterian, jonka oli valmistanut Jean de Belleville, Savoijin kakkujen keksijä. Ruoka-annokset olivat kunkin vieraan vaakunalla varustetussa kääreessä ja kukin sai hänelle määrättyä ruokaa yhden, kaksi tai kolme annosta, arvoluokkansa mukaan. Minä rakastan tätä erittelyä: tulee syödä, ei ruokahalun, vaan arvon mukaan.
— Yksi annos olisi minulle riittänyt, vastasi herra Roquevillard jättäen tungettelijan siihen.
Hän ei puolestaan saattanut pettää nykyisyyttä menneisyyden muistoilla. Hän aukaisi oven, nousi portaita ylös ja meni työhuoneeseensa karttaen yhä vuoteenomana olevan vaimonsa kamaria. Mutta tämä, joka oli kuullut hänen tulevan, lähetti kutsumaan häntä toivoen saada kuulla jotakin heidän pojastaan. Rouva Roquevillard oli yksinänsä, istumassa vuoteellaan, pimenevän päivän varjossa.
— Marguerite on ulkona, sanoi hän, ja, tuskin uskaltaen kysymystään sanoiksi pukea, lisäsi:
— Tiedätkö mitään Mauricesta?
— En mitään. Tuskin me pitkään aikaan saammekaan tietää mitään.
— Kuinka sinun äänesi on outo, François! jatkoi sairas. Tuo nainen on lumonnut poikaparan, ymmärrätkö.
— Heikkous on tavallaan myöskin syyllisyyttä.
Äänen ankaraa sävyä ihmetellen väänsi hän sähkövalon nappulaa ja näki puolisonsa kuin äkillisen vanhuuden yllättämänä, niin kalpeana ja silmät niin kuopallaan, että hän aavisti vaaraa.
— François, pyyteli hän, on jotakin muuta, jota sinä salaat minulta. Enkö olekaan enää niinkuin ennen sinun kumppanisi, jolle sinulla ei ollut salaisuuksia?
Mies tuli lähemmäksi vuodetta.
— Ei, rakas vaimoni, muuta ei ole. Poikamme poistuminen, eikö se riitä?
Suoristautuen ja kädet oikona toisti rouva Roquevillard pyyntönsä:
— Minä luen sinun katseestasi suurta uhkaa, joka on meidän yllämme. Älä säästä minua, kuten viime yönä. Puhu: minulla on rohkeutta.
— Sinä kiihdyt ilman syytä; ei ole mitään.
— Minä vannon, että minulla on rohkeutta. Etkö usko minua?
— Valentine, rauhoitu.
— Odota, sinä uskot minua kohta.
Ja pannen kätensä ristiin sairas vanha rouva rukoili ääneen voimaa Jumalalta. Verettömillä, kuihtuneilla, elottomilla kasvoilla kiiluivat silmät hehkuvina.
— Valentine, koetti mies rauhoittaa.
Mutta vaimo kääntyi häneen päin, kuin toiseksi ihmiseksi muuttuneena.
— Nyt, sanoi hän, nyt puhu. Minä voin kuulla kaikki. Onko hän kuollut?
— Ei toki, ei!
Sama ajatus kuin hänellä itsellään prokuraattorin luona! Ja vaimonsa elähyttävän uskon edessä alistuen kertoi herra Roquevillard sen kaamean syytöksen, joka Mauricea vastaan oli tehty.
— Se ei ole totta. Meidän poikamme ei ole varas.
— Ei. Mutta koko maailma tulee häntä pitämään varkaana.
— Mitä siitä, kun hän sitä ei ole todellisuudessa. Ja sen minä tiedän varmasti.
Herra Roquevillard lausui kuitenkin:
— Hän saattaa meidät häpeään.
Perheen päämiehenä tuomitsi hän rikosta rotua vastaan, kun taas uskovainen nainen ajatteli omaatuntoa.
— Jumala ei meitä hylkää, vakuutti rouva juhlallisesti.
Juuri kun hän lausui tämän toivonsanan, astui Marguerite sisään, hämmennyksissä ja koetellen hillitä mielensä kuohuntaa. Hän näki isänsä ja äitinsä saman yhteisen surun vallassa ja, niinkuin tulva työntää tieltänsä padon, niin heitti hänkin pois väkinäisen hillintänsä ja purskahti itkuun.
Rouva Roquevillard painoi häntä poveaan vastaan.
— Tule minun luokseni.
— Kuka on ollut sinulle paha? kysyi isä. Kuumeisella tahdonponnistuksella hillitsi Marguerite tuskansa:
— Meitä häväistään.
— Kuka?
— Minä tulen rouva Bercyn luota. Raymond oli läsnä. Rouva sanoi minulle: »Teillähän on soma veli.» Se oli ilkeää. Minä painoin pääni alas. Hän jatkoi: »Tottahan tiedätte, mitä Frasnen toimiston apulaiset kertovat?» Minä olin yhä vaiti. »He kertovat että teidän veljenne ei ole tyytynyt naiseen.» — »Äiti!» huomautti kyllä Raymond heikosti. Minä olin jo noussut ylös. »Puhukaa loppuun, rouva, se on velvollisuutenne.» Hän uskalsi jatkaa: »Hän on vienyt mennessään kassan.» Silloin minä sanoin: »Minä kiellän teitä parjaamasta veljeäni.» Ja sulhaselleni lisäsin: »Teidät, herra, joka ette kykene edes kotonanne suojelemaan minua, vapautan lupauksestanne.» Hän koetti minua pidättää, mutta minä en kuullut enää mitään, vaan tulin suoraan tänne.
— Rakas pikkuruiseni! lohdutti äiti häntä syleillen.
— Ah! huudahti herra Roquevillard nousten pystyyn, ainako siis tuomitaan kuulematta!
Mutta jo oli Marguerite unohtanut omakohtaisen onnettomuutensa yhteisen onnettomuuden vuoksi. Hän nousi niinikään, meni isänsä luo ja katsoi häntä silmiin:
— Te, johon minä luotan, vastatkaa minulle: eihän se ole totta, eihän?
— Se on valhetta! vakuutti sairas.
— Niin minäkin toivon, lausui perheenpää. Mutta kaikki ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti häntä vastaan, ja hän voi tulla tuomituksi.
— Tuomituksiko?
— Niin tuomituksi, toisti herra Roquevillard, ja me kaikki hänen kanssaan, joilla on sama nimi, jotka tulemme samasta menneisyydestä ja menemme samaan tulevaisuuteen.
Hän teki liikkeen, joka näytti suojelevan itkeviä naisia ja uhkaavan karkuria.
— Yksi heikkouden hetki riittää murtamaan niin monen polven ponnistukset. Ah! mitatkoon _hän_ siellä häpeällisessä paossaan kavalluksensa suuruutta: sisaren kihlaus purkautunut, veljen tulevaisuus turmeltu, äidin terveys murrettu, meidän omaisuutemme järkytetty, meidän nimemme häväisty ja meidän kunniamme tahrattu! Siinä hänen tekonsa. Ja sitä kutsutaan rakkaudeksi! Mitä sillä on väliä, ettei hän ole anastanut erästä rahasummaa? Meiltä hän on vienyt kaikki. Mitä meillä on nyt enää jäljellä?
— Te, huudahti Marguerite. Te pelastatte hänet.
— Jumala, sanoi rouva Roquevillard, joka onnettomuudessa jälleen oli löytänyt tyynen kirkkautensa.
— Olkaa luottavaiset, sukupolvien ansiot eivät milloinkaan mene hukkaan. Ne korjaavat syyllisten erheet...
TOINEN OSA.
I. RAUNIOIDEN TEKIJÄ.
Kaikista Lombardian järvistä tuntemattomimpia on Ortan järvi. Se jää Lago Maggioren maineen varjossa huomaamattomaksi kuin vene laivan vanavedessä.
Junasta, joka kulkee pitkin sen rantaa, tyytyy matkustaja välinpitämättömänä sitä katselemaan suvaitsematta pysähtyä. Hän huomaa sitä ympäröivien metsäisten vuorten täsmälliset piirteet ja laaksojen rotkot, joissa näkyy puoliksi piilossa olevia valkoisia kyliä kuin lampaita laitumella. Hänen silmissään vilahtaa lehväinen kumpu korkean niemen nenässä, rannalle piroiteltu kaupunki, täyteen rakennettu saari, ja nopeasti ohikiitäessään arvelee hän nähneensä herkimmän hymyn maisemassa, johon keskittyy Lombardian luonnon viehätys: jylhän ja viehkeän yhtymä. Järven ranta kaartuu pehmeästi, mutta näköalan piirteet ovat jyrkät eivätkä utumaiset niinkuin Sveitsissä ja Savoijissa vaaleamman taivaan alla. Illalla ne näyttävät kuin kuultavaan taustaan upotetuilta. Vuorenkukkulain tasasuhtainen aaltoilu toistuu samanmuotoisena, pohjoista kohti vain yhä suurempana, joten näistä aalloista näkee, minkälaisin askelin Novaren tasanko nousee Alppien huikeaan korkeuteen.
Orta Novarese ei ole vielä varustettu matkailijoita varten. Siitä sen onnellinen erillisyys. Yksi ainoa hotelli Monte Sacren rinteellä — kaksikymmentä kappelia on tämän vuoren puitten lomassa kuvaamassa Assisin pyhän Franciscuksen elämää ja ihmetöitä — Belvédèren hotelli ottaa vastaan rajoitetun määrän matkailijoita. Mutta pitkin rannikon vihantia äyräitä tapaa lakkaamatta maalaistaloja, joissa lähiseutujen vallasväki on kesää viettämässä. Niihin on helppo päästä. Niiden hyvinhoidetut puutarhat levittävät kukkien tuoksua ja tätä tuoksua on toisenmoinen nautinto hengittää kuin hotellien keittiökäryä, joka myrkyttää oleskelun Pallanzassa ja Bavenossa...
Karttaen suuria kaupunkeja, missä olivat viettäneet talvisajan, olivat rouva Frasne ja Maurice Roquevillard toukokuussa asettuneet Belvédèren hotelliin. Vaihdoksen rasituksen ja myöskin hinnan kohtuullisuuden vuoksi asuivat he siellä vielä lokakuun lopulla. Poikkeuksellinen syksy oli seurannut kesää melkein huomaamatta, ja vain päivien lyhyys, ilmassa joskus tuntuva viileys ja lehtien alkava kellastuminen esti aurinkoa enää herättämästä rajatonta luottamusta.
Tänä aamuna istui Maurice makuukamarin viereisessä huoneessa kääntämässä ranskaksi pientä italialaista kirjaa, _Vita dei SS. Giulio e Giuliano_, kahden apotin historiaa, jotka neljännellä vuosisadalla olivat Egean meren puolelta tulleet käännyttämään Ortaa kristinuskoon. Eräs Lamartinelta lainattu lauselma, joka oli tekstiin otettu ranskankielisessä asussaan, kiinnitti hänen mieltään kauemmin kuin sekavinkaan käännettävä lause. Uneksien käänsi hän päänsä akkunaan päin. Hän näki läheisen niemen puita verhoavat lehvät, kuultavan ja tyynen vedenkalvon, pienen saaren, vanhastaan ihastuttavan paikan, jota elämäkerran runollinen tekijä vertaa kameliakukkaan hopeaisella tarjottimella. Vaistomaisesti etsi hänen katseensa sitten näköpiiriä rajoittavia vuoria, ikäänkuin tahtoen tunkeutua niiden läpi nähdäkseen tuollepuolen. Hänen näin istuessaan mietteissään hiipi valkoinen olento huoneeseen, kumartui hänen olkansa yli ja katsoi hänen edessään olevaa avonaista kirjaa. Italialaisten lauseiden keskestä pisti hänen silmäänsä ranskankielinen lause: _Lapsen kohtalon_, sanoi Lamartine, _määrää ennakolta se koti, jossa hän on syntynyt: hänen sielunsa muodostuu ennenkaikkea niistä vaikutelmista, jotka hän on siellä saanut. Äitimme silmien katse on osa meidän sieluamme, joka tunkee meihin omien silmiemme kautta_.
Rouva Frasne sulki hiljaa kirjan, ja hänen rakastajansa, joka ei ollut kuullut hänen tulevan, hätkähti tätä tekoa. He vaihtoivat katseen, joka oli täynnä semmoista, mitä rakastavaiset eivät uskalla sanoa ja tuskin ajatella.
— Mikäs kuukauden päivä nyt on? kysyi nainen huolettomasti.
Tointuneena vastasi Maurice:
— Viideskolmatta lokakuuta.
Samassa teki Edith hänet uudelleen levottomaksi:
— Siitä on vuosi, muistatko, kun kohtasimme Lémencin kukkulalla. Silloin, kun päätimme yhdessä paeta. Siitä ei ole kuin vuosi, mutta jo nyt on minun rakkauteni sinulle riittämätön.
— Edith!
— Ei, se ei enää sinulle riitä.
Ja surullisesti hymyillen lisäsi hän luontevasti:
— Katso, sinä työskentelet.
— Edith, tottahan täytyy ajatella tulevaisuutta.
— Ei, sitä ei tarvitse ajatella vielä. Mitä meiltä puuttuu?
Maurice pahastui tästä kysymyksestä:
— Minun rahani ovat lopussa. Me elämme nykyään sinun varoillasi, sitä en voi unohtaa.
— Mutta kaikki on toki yhteistä meidän keskemme. Enkö ole sinun vaimosi?
Hän rypisti kulmiansa itsepäisen näköisenä: