Part 4

Maurice hätkähti tuntiessaan joutuneensa ilmi ja toisti, vaikka kuivahkosti, lemmittynsä lausumat sanat:

— Rakastavalle ei mikään ole halpamaista.

— Se on kauheata, sinä tulet sen näkemään. Siitä ymmärrät minun häpeäni ja väsymykseni. Minä olen valehdellut siitä saakka kun olen sinua rakastanut. Rohkeutta. Näkemiin illalla.

Ennen kotiamenoaan käväisi hän lainailemassa välttämättömiä rahoja. Isänsä sedältä Etienne Roquevillardilta, vanhalta originaalilta, jota pidettiin saitana, ja tädiltään Thérèseltä, hurskaalta ja anteliaalta, sai hän apua noin tuhannen frangin paikoille, sisareltaan, rouva Marcellazilta, viisisataa ja saman summan tulevalta vävyltään, Raymond Bercyltä. Hän selitteli syyksi opintovuosinaan muka tekemiensä velkojen lankeamista. Tämä metku tuntui hänestä nöyryytykseltä, johon hän alistui rakkautensa vuoksi, mutta joka häntä kuitenkin kiusasi. Mutta sitä hän ei tullut ajatelleeksi, että kaikki vieraat, joiden puoleen hän oli kääntynyt, olivat kieltäytyneet antamasta hänelle apua, jotavastoin hänen omaisensa, mikä herkällä, mikä jurolla tavallaan, riensivät häntä auttamaan kuvitellussakin pulassa.

Klo kuuden aikaan palasi hän Frasnen toimistoon juuri kun virkailijat olivat sulkemassa ovia!

— Minulla on pari kirjettä kirjoitettavana, sanoi hän heille, ja pidän kyllä huolen sulkemisesta.

Hän kirjoitti todellakin vaikutusvaltaisimmille tuttavilleen pyytäen näitä ensi tilassa toimittamaan hänelle sopivan paikan Pariisissa. Korkeimman arvolauseen saajana kaikissa aineissa luotti hän entisten opettajiensa suositukseen. Toimeentulon vaikeudet eivät häntä milloinkaan olleet huolestuttaneet ja luottaen kykyynsä uskoi hän varmasti ne helposti voittavansa. Mutta minne oli vastaus osoitettava? Hän epäröi, mutta ilmoitti sitten osoitteensa: _Milano, poste restante_.

Näissä valmisteluissa, jotka keskittivät hänen huomionsa, oli hänen onnistunut vaimentaa omantuntonsa ääni lähtöpäätöksen suhteen. Mutta hän kuuli sen, terävänä ja vakavana, kun hänen viimeistä kertaa piti astua isänkodin kynnyksen yli. Vaikka hän livahti sisään salakähmäisesti, huomattiin hänen tulonsa heti, mutta hän meni huoneeseensa. Marguerite tuli sinne, kun päivällisaterian piti alkaa, ja tapasi hänet lampun alla pää käsien varassa, niin mietteissään ettei ollut kuullut sisaren koputusta. Sisko tarttui hänen ranteisiinsa sydämellisesti ja tämä hyväily havahdutti häntä.

— Maurice, mikä sinua painaa?

— Ei mikään.

— Minä olen sinun pikkusiskosi, etkö sinä usko minulle huoliasi. Kuka tietää? Voisin ehkä sinua auttaa.

Selittääkseen huolestumistaan, jota ei käynyt kieltäminen, esitti Maurice muka rahapulaansa koskevan jutun, jonka hän vastikään oli kertonut erinäisiä kertoja. Marguerite keskeytti hänet äkkiä.

— Odota hetkinen.

Tyttö livahti ulos ja melkein samassa palaten riemukkaana laski hänen eteensä sileän sinisen tuhannenfrangin setelin:

— Riittääkö tämä? Isä on antanut minulle niitä kolme kapioitani varten. Onneksi minulla on tämä jäljellä.

— Sinä olet hullu, Marguerite. En voi ottaa sitä.

— Voit, voit, ota se, minä olen niin tyytyväinen. Pari paitaa vähemmän, se ei minua köyhdytä.

Sisko nauroi ja veli, hermot väristen, tunsi kyyneleitä luomien reunalla. Suurella ponnistuksella onnistui hänen hillitä itsensä ja hän pusersi vain tyttöä sydäntään vasten, joka siis ei ihan yksinomaan kuulunut rouva Frasnelle.

— Rakasta minua aina, kuiskasi hän, mitä tapahtuneekin.

Marguerite loi häneen kysyvän katseen. Mutta oman anteliaisuutensa pidättämänä ei sisar rohjennut vaatia salaisuutta vastalahjaksi, vaan saattaen veljeään ruokasaliin kuiskasi hartaasti kuin rukouksena nämä sanat:

— Ole hyvä isälle, niin minä rakastan sinua vielä enemmän.

Päivällinen kului ilman välikohtausta, kiitos Raymond Bercyn läsnäolon, joka teki herra Roquevillardille ja hänen pojalleen kohtaamisen helpommaksi Illalla poistui Maurice aikaiseen syyttäen päänsärkyä. Hän meni yhä sairaana olevan äitinsä kamarin kautta. Sielu raskautettuna syleili hän sairasta pimeässä. Äiti tunsi hänen huulensa ja mainitsi heikolla äänellä hänen nimensä sivellen kädellään hänen kasvojaan. Maurice tyrehdytti itkua ja riensi pois. Rakkaus teetti hänellä tällaista julmuutta.

Hän täytti matkalaukkunsa keveästi voidakseen, itse kantaa sen asemalle, sijoitti salkkuunsa rahansa, omat lainaamansa ja Margueritelta saadut, kaikkiaan vähän yli viisituhatta frangia, mikä elämää kokemattomasta nuorukaisesta tuntui valtavalta summalta, kokosi muutamat jalokivikoristeet, jotka kuuluivat hänelle ja joista hänelle saattoi olla hyötyä, ja kun kaikki oli valmiina, jäi odottamaan kuin kuolemaan tuomittu hetkeä, joka antaisi hänet lemmittynsä valtaan. Hänen järkensä, hänen erehtymätön järkensä, pysytti hänet päätöksessään ja selitti hänelle kuinka kaunista oli elää pelkästään omaa elämäänsä sen sijaan että hän jäisi paikalleen tänne, lajinsa viimeisenä, nappulaksi Roquevillardien keskeytymättömään ketjuun.

... Rauhoittuneena Mauricen käytöksestä ja tyttärensä puolinaisesta viittauksesta oli herra Roquevillard nukkunut ilman suoranaista levottomuutta, päätettyään kuitenkin kaiken varalta toimittaa poikansa pois Chambérystä. Hän päätti kääntyä erään vanhan ystävän puoleen, jolle hän erinäisiä kertoja oli tehnyt palveluksia ja joka heilahdeltuaan maailman laidasta toiseen ja hukattuaan perintönsä oli asettunut asianajajaksi Tunisiin, siellä menestynyt hyvin ja ilmoittanut kirjeissään hänelle haluavansa asettua elämään koroillansa tai ainakin etsiä soveliasta apulaista. Eikö sellainen matka, sellainen elämä neljänkolinatta vuoden iässä merkinnyt uutuuden ohella unohdusta, pelastusta?

Yöllä luuli hän kuulevansa oven avautuvan ja sulkeutuvan. Mutta kun talossa heti taas oli hiljaista, arveli hän erehtyneensä ja koetti uudelleen päästä uneen kiinni. Pitkän kamppailun jälkeen raapaisi hän tulitikulla valkeaa, katsoi kelloansa, joka näytti puolta yhtä, nousi ja meni ulos huoneestaan. Käytävän päässä näkyi Mauricen kamarin oven ja kamanan välistä ohut valoviiru. Hän lähestyi, kuunteli ja kun ei mitään kuulunut, koputti. Ei tullut vastausta. Hiukan epäiltyään hän astui sisään:

»Hän on kai unohtanut sammuttaa lamppunsa», koetti hän rauhoittaa itseänsä jo kokonaan ahdistuksen vallassa.

Yhdellä silmäyksellä näki hän koskemattoman vuoteen ja aukijääneen tyhjän kaapinlaatikon. Hän palasi huoneeseensa, pukeutui äkkiä ja huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan juoksi kuin nuori mies asemaa kohti. Italian pikajuna oli kai jo mennyt, mutta jäljellä oli vielä viimeinen juna Geneven suuntaan. Eräs virkamies, joka tunsi hänet, tiesi ilmoittaa. Maurice oli matkustanut _sen naisen kanssa_. Olivat ostaneet piletin Torinoon.

Yksin jäätyään hän huokasi niinkuin tammi ensimmäisen kirveeniskun sattuessa. Mutta niinkuin se oli hänkin sitkeä ja karkaisi itsensä kohtaloa vastaan.

Rotua, perhettä, yksilöäkään ei häväise, ei voi häväistä nuoruudenhairahdus. Hän löytää poikansa ennemmin tai myöhemmin, hän tuo hänet takaisin kotilieden luo, tai jos kohtalo ottaisi huoltaakseen tuhlaajapojan paluun, olkoonpa tuo paluu sitten vaikka samanlainen kuin raamatussa kuvattu, niin hän olisi kyllin heikko tappamaan juottovasikan pojan palatessa ja olemaan häntä nuhtelematta. Kotiliesi: sinne voi tulla hoitamaan haavojansa, siellä voi olla varma, ettei koskaan työnnetä pois. Mies voi hyljätä vaimonsa, vaimo miehensä, kiittämättömät lapset isänsä ja äitinsä: isä ja äiti eivät voi hyljätä lastaan, vaikka koko maailma hänet hylkäisi.

Kaupunki oli kuunvalossa kuin kuollut. Herra Roquevillardin askeleet kaikuivat sen autiudessa. Boigne-kadulta, jota myöten hän palasi, näki hän edessään linnan nostavan kirkkaita tornejansa, joita öinen valaistus vielä korotti. Läheinen puu sen edustalla luonnosteli lehtiensä varjoa. Muutaman tunnin kuluttua herää mykkä kaupunki eloon naureskellen ilkkuakseen tätä perhedraamaa.

Kun hän avasi oven, tuli häntä vastaan valkoinen hahmo. Se oli Marguerite.

— Isä, mitä on tapahtunut?

Vaimonsa puutteessa saattoi hän jakaa koettelemuksen taakan tyttärensä kanssa, jolle hän antoi kylliksi arvoa ollakseen mitään salaamatta.

— He ovat matkustaneet, lausui hän lyhyesti.

— Ah! huokasi Marguerite, heti ymmärtäen ja muistaen veljensä surullisen lauseen.

Isä ja tytär syleilivät toisiaan yhteisen tuskan vallassa. Isä saattoi sitten tytärtä hellästi tämän kamariin saakka ja sanoi poistuessaan:

— Antakaamme äitisi nukkua, pikkuruinen. Hän saa kuitenkin liian aikaisin tietää surumme.

IV.

NOTARIO FRASNEN KOSTO.

Pieni laukku kädessä ja aamuviileyden vuoksi päällystakki yllä astui herra Frasne seitsemän-junasta Chambéryn asemalle, ja käveli ripein askelin kotiansa, josta hän oli ollut kaksi päivää poissa. Ovea avaavan palvelijattaren hämillisestä ilmeestä ymmärsi hän heti, että jotakin oli tapahtunut tai paraikaa tapahtui hänen kotonansa. Hän oli lähes viisikymmenvuotias mies, hyvin säilynyt, nuhteeton, kylmä ja hieno ensi näkemältä, mutta paksut huulet ja varsinkin lasien takaa puoliksi pälyilevät pullisilmät tekivät pian levottomuutta herättävän vaikutuksen.

— Kaikki on kai hyvin? kysyi hän pahasta aavistuksestaan huolimatta. Entä rouva?

Palvelijan vastauksessa oli hitunen pilansävyä:

— Rouva matkusti eilen illalla Italiaan matka-arkkuineen.

— Italiaanko?

— Niin, herra.

— Mihin aikaan?

— Klo kaksitoista.

— Ilman selityksiä?

— Rouva sanoi minulle lähtiessään, että herra kyllä tietää asian.

— Aivan niin, lausui herra Frasne kylmäverisesti. Tuokaa minulle huoneeseeni jotakin syötävää eineeksi.

Ja ilmaisematta sen suurempaa hämmästystä astui hän työhuoneeseensa, josta voi suoraan päästä toimistoon. Minkä ihmeen vuoksi kuulustella pahanilkistä piikaa, joka ilmeisestikään ei paljoa tiennyt? Odottamaton uutinen, jonka hän sai vasten naamaa kuin pyssynluodin, ei koskenut häneen vielä. Hän tunsi siitä vain hämmästystä. Haava, kuolettavakaan, ei ensi hetkellä tunnu muulta kuin tavalliselta töytäykseltä. Vasta vähän ajan kuluttua alkaa se aiheuttaa kipua. Katse terävänä ja hermot jännittyneinä huomasi hän pöydällään suljetun kirjeen, joka oli siinä huomiota herättävässä ja melkein uhittelevassa asennossa. Hän otti sen käteensä, koettaen aukaisematta arvata sen sisällystä. Se sisälsi epäilemättä selityksen tähän äkkilähtöön — menoako, uhmailuako, vaiko ajattelematonta oikkua? Yhdeksänvuotisen avioelämän jälkeen oli hän niin vähän varma vaimostaan, että kaikki kolme olettamusta näyttivät hänestä yhtä mahdollisilta. Pitikö hänen etsiä pakokumppania vai olettaa hermopuuskasta johtuvaa oikkua, jolloin kadonnut karitsa ennen pitkää palaa takaisin läävään. Maurice Roquevillardin nimi ei juolahtanut hänen mieleensä. Rouva Frasne kalasteli suosiota huvikseen: jokainen häntä liehitteli, mutta se oli viatonta leikkiä. Herra Frasne ei siis voinut ottaa vakavalta kannalta sitä tavanmukaista ystävyyttä, jota hänen vaimonsa osoitti hänen apulaiselleen, vaikka hän nimettömistä kirjeistä oli saanutkin tietää, että kaupungilla oli siihen kiinnitetty huomiota. Hänhän tunsi tuota liiankin yleistä ikämiesten halveksumista nuoria miehiä kohtaan, jotka, pitäen aikaa liittolaisenaan, ovat tyytyvinään vain toiveisiin. Sitä mukaa kuin nuoruus häipyy on aina hänen tai suunnilleen hänen ikänsä ominainen viettelijöille. Tunteet eivät hänen silmissään merkinneet mitään muutoin kuin olosuhteiden turvissa, ja hän tiesi, että maaseutuolot olivat estäneet montakin haviteltua aviorikosta toteutumasta. Vapaaehtoinen luopuminen mukavasta ja huolettomasta asemasta oli siksi toiseksi niin järjetöntä, että sitä oli mahdoton olettaa. Hän ei ymmärtänyt, mutta siinä vain oli hänellä edessään tämä tapahtuma, niin yksinomaan kuin hän antoikin arvoa ainoastaan tositapahtumille. Arvoituksen ärsyttämänä, jota hän ei kyennyt selittämään, aukaisi hän kirjekuoren ja luki:

»H.H. En ole teitä koskaan rakastanut ja te tiesitte sen. Mitä on naisen sydän sille, joka omistaa hänet lakivoimaisen asiakirjan nojalla? Minä olen voinut sietää yhdeksän vuotta tätä orjuutta, koska en rakastanut. Nyt on kaikki muuttunut: minä vapautan itseni rehellisesti sen sijaan että rupeaisin jakamaan itseäni. Kuka minua pidättäisi? Avioliittomme alussa te pelkäsitte lapsia: pienoisen käden ojennus olisi ehkä riittänyt minut kytkemään, mutta meidän kotimme on tyhjä eikä kukaan tarvitse minua. Te luovutitte minulle aviokontrahdissamme sata tuhatta frangia. Myönnätte luonnollisesti, että otan mukaan hintani. Minä olen suorittanut sen nuoruudellani. Jättäessäni teidät annan teille anteeksi.

Hyvästi.

_Edith Dannemarie_.»

Tuomari Frasnelle muuttuivat joko ammattitottumuksesta tai käytännöllisen järjen luontaisesta katsomuksesta kaikki asiat elämässä, tunteetkin, asia- ja velkakirjoiksi. Meidän luonteemme määrää yksin sieluntuskammekin: tässä haaksirikossa, jossa hänen kotinsa upposi, ajatteli hän ensi hetkessä vain vaimonsa menettämistä eikä rahojansa, vaikka hän muutoin oli rahantunteva; ja muistellakseen entisyyttään ja kiihdyttääkseen tuskaansa kaivoi hän vaistomaisesti eräästä salkusta esiin aviokontrahtinsa, johon kirjeessä viitattiin. Tämän leimapaperin avulla muisti hän tarkemmin syysnuoruutensa suuren intohimon. Hän näki jälleen erään kirkon kynnyksellä solakan ja norjan nuoren tytön, jonka liikkeet ja silmät ilmaisivat sisäistä kuumetta. Se oli La Tronchessa, lähellä Grenobleea, hänen kotipaikkaansa. Hän matkusti sinne loma-ajakseen joka kesä Pariisista, missä hän oli eräässä toimistossa ensimmäisenä apulaisena; vaikka jo lähes neljänkymmenen iässä ei hän tullut lopullisesti luopuneeksi pääkaupungista ottaakseen haltuunsa tarjonaolevan asianajotoimiston Dauphinessa. Kuulusteltuaan sai hän tietää, että Edith Dannemarie asui äitinsä kanssa lähistöllä pienessä talossa, jonne molemmat naiset olivat vetäytyneet melkein varattomina perheen pään kuoltua, joka oli menettänyt omaisuutensa pelissä. Nuori maaseudun tyttö oli näissä oloissa varmaankin helppo saalis. Kaksi vuotta yhteen menoon yritti hän sitä saavuttaa. Mutta intomielinen tyttö odotti prinssiä ja yksinäisyyden kiihdyttäessä mielikuvitusta kävi hänen odotuksensa kärsimättömäksi. Niinpä hän kielteli, mutta ei kylliksi tyyten karkoittaakseen kosijaansa. Ilman opiskelua oli hän oppinut tavan lupailla kieltelemällä ja sovellutti tätä taitoansa mieheen, joka liiankin vapaassa piirissä tekemiensä valloitusten ja aistillisten tottumustensa vuoksi sitäkin enemmän kiihtyi ja hermostui tästä keimailusta. Ja miehen täytyi tosiaan tunnustaa itsensä voitetuksi: hänen halunsa oli voimakkaampi kuin hänen etunsa. Menetettyään vanhempansa, jotka jättivät hänelle sievoisen perinnön, päätti hän vihdoin kaikkia muotoja noudattaen pyytää kättä, joka oli hänet torjunut samalla kuitenkin näyttäen kihlasormuksen paikkaa.

Kuinka saattoi hän kontrahdin lyhyiden lauseiden lomasta poimia esiin tämän rakkauden säikeitä? Eräs pykälä määräsi tulevalle vaimolle, kun avioliitto oli solmittu, sadantuhannen frangin lahjoituksen; ei, niinkuin tämmöisissä tapauksissa on miltei asiaankuuluvana sääntönä, lahjoitusta siinä tapauksessa että saaja jää eloon lahjoittajan jälkeen, vaan välittömän lahjoituksen, joka sisälsi omaisuuden siirron. Tämä poikkeuksellinen anteliaisuus oli hänen heikkoutensa merkki, hänen hairahduksensa valitettava todistaja. Se oli lakivoimainen näyte hänen rakkaudestaan.

Herra Frasnen mietiskelyn keskeytti palvelijatar, joka toi hänen einesuklaansa. Tämä vilkuili isäntäänsä silmänkulmalla tarjotessaan ja hämmentyi nähdessään hänet asiapapereita selailemassa. Herra tutki asiakirjoja, kun toinen voidakseen kertoa asian kaupungilla, odotti näkevänsä hänet masentuneena tai raivoissaan. Kädenliikkeellä laski isäntä hänet menemään. Herra Frasne söi ilman ruokahalua, periaatteesta: hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös, ja nyt jos milloinkaan tarvitsi hän voimansa kokonaan.

Lämmintä juomaa hörppiessään ryhtyi hän jälleen uudelleen elämään kuolleita vuosia. Hän katseli niitä omalta näkökannaltaan kykenemättä, kuten monet miehet ja melkein kaikki naiset, eläytymään vastapuolensa kantaan. Niin, monen epäröinnin ja lykkäilyn jälkeen, jotka eivät tulleet hänen puoleltaan, vietettiin häät La Tronchessa, sitten lähdettiin Pariisiin. Pariisi paljasti hänelle tuntemattoman toverin, joka elettyään eristettynä ja yksitoikkoisuudessa, syöksyi väliasteitta tai oudoksumatta huikeaan hyörinään. Nuori vaimo ei säästänyt hänen jo kypsää ikäänsä, mutta hänkään ei ottanut huomioon naisensa nuoruutta. Vihdoin oli hän, päästäkseen maaseudun lepoon, ostanut herra Clairvalin toimiston Chambéryssä, kun Grenoblessa ei enää ollut mitään vapaana. Rouva Frasne oli mukautunut niiden välinpitämättömyydellä, joita elämä ei enää voi tyydyttää, näin jyrkkään olojen vaihdokseen, hän omaksui sen niinkuin ainakin täytymyksen, ilman tunteenpuuskia ja vastaväitteitä. Kaksi vuotta oli kulunut näin niin rauhallisina kuin ne voivat kulua naisen rinnalla, joka levossakaan ei lakkaa herättämästä jonkinmoista levottomuutta. Ja äkkiä, kun hän luuli vaimon jo tuudittautuneen huolettomaan toimeentuloon, hyviin oloihin ja elämän tavalliseen menoon, tämä, mitään puhumatta, jättää avioliittonsa ja lentää pois lemmityisen kanssa.

Täysin odottamattoman iskun järkyttämänä oli notario lähtenyt vaistomaisesti kulkemaan muistojensa kaltaita, laillinen asiakirja sauvanaan. Nyt hän tuli uudelleen tähän romahduskohtaan, ja tällä kertaa arvosteli hän sitä paremmin. Tuo Maurice Roquevillard, jota hän alussa halveksi, herätti hänessä nyt hurjaa mustasukkaisuutta. Edith ei ollut matkustanut yksinään, vaan luultavasti, varmasti, hänen kanssaan. Juuri tällä hetkellä siellä kaukana Italiassa, ulottuman ulkopuolella, painoi tuo nulikka hänen vaimoansa vasten rintaansa. Herra Frasne otti nenäliinansa, pyyhki sillä silmiänsä ja repi sen sitten rikki hampaissansa. Hän itki eikä enää voinut hillitä itseänsä. »Hän rakastaa minua omalla tavallaan», oli Edith sanonut hänestä. Tämä tapa, joka ei ole hienoin, on tuskallisin: se syöksyy määrättyihin raateleviin kuvitelmiin, se viiltää sydäntä kuin aura maata ja riisuu vihan alasti.

Herra Frasne otti uudelleen esille kirjeen ja kontrahdin, ei enää syventääkseen onnettomuuttaan, vaan etsiäkseen niistä kostoansa. Apulaiset tulisivat pian toimistoon. Täytyi ennen heidän tuloansa suorittaa tutkimukset, takoa aseensa. Rahat, jotka Edith oli ottanut mukaansa, jotka hän oli anastanut — sillä aviopuolisoiden välinen lahja on kaikissa tapauksissa mitätön, jos avioero syntyy ilman lahjoittajan syytä — hänen on täytynyt ottaa ne hänen kassakaapistaan. Herra Frasne oli äskettäin ottanut haltuunsa erästä kauppaa varten satakaksikymmentätuhatta frangia, jotka olivat suoritettavat muutaman päivän kuluttua. Hän oli tullut itse sen maininneeksi Edithille. Avain on helppo teettää tai anastaa, mutta kuinka oli hän saattanut saada selvän lukon kirjainten salajärjestyksestä, jota ilman avain oli tehoton?

Herra Frasne nousi ja meni kassakaapin luo, jossa ei näkynyt mitään väkivallan merkkejä. Hän kouraisi taskuaan ja otti esiin avainkimppunsa. Silloin hän huomasi, että juuri kassakaapin avain puuttui. Edithin on täytynyt se ottaa juuri hänen lähtöpäivänään. Tosin oli hänellä siitä kaksoiskappale, mutta tavan mukaan oli hän poissaolonsa ajaksi uskonut sen ensimmäisen apulaisensa haltuun. Avatakseen ja todetakseen kaapin sisällön hän odottaisi siis tätä apulaistaan, joka sitäpaitsi oli sopiva todistajaksi.

Palattuaan työpöytänsä ääreen hän otti esiin rikoslain ja alkoi tarkastaa omaisuutta vastaan tehtyjä rikoksia koskevia pykäliä. Hän luki pykälästä 380 että, jos aviomies anastaa jotakin aviovaimonsa tai aviovaimo aviomiehensä vahingoksi, siitä voi syntyä vain siviilioikeudellinen asia. Mutta sama pykälä, joka teki hänet aseettomaksi anastajaa vastaan, antoi loppuosassaan hänelle aseen käteen tämän rikostoveria vastaan:

»_Kaikki muut henkilöt, jotka ovat kätkeneet tai hyödykseen käyttäneet kaiken tai osan varastetusta omaisuudesta, ovat rangaistavat syyllisinä varkauteen_.» Seuraamalla tätä latua löysi hän vielä enemmän. Pykälä 408, joka koski luottamuksen väärinkäyttöä, katsoi raskauttavaksi asianhaaraksi, jos rikoksen oli tehnyt virka- tai toimitusmies, kotipalvelija, palkkaa nauttiva palvelusmies, oppilas, apulainen, kirjanpitäjä, työmies, sälli tai oppipoika isäntänsä vahingoksi, ja määräsi silloin vankeusrangaistusta. Kuka esti häntä syyttämästä Maurice Roquevillardia, vieläpä syyttämästä häntä yksin? Eikö se ollut todennäköistä? Nuori mies tunsi paikat, toimistossa tapahtuneet maksut, sopimuspäivän, notarion poissaolon. Hän oli voinut panna merkille kassakaapin avaustavan, hetkeksi anastaa ensimmäisen apulaisen avaimen. Ollen vailla mieskohtaista omaisuutta oli hänen täytynyt hankkia itselleen varoja voidakseen viedä mukaansa rakastajattarensa. Ja vihdoin, eikö hänen pakonsa ulkomaille ilmiantanut häntä? Tosin rouva Frasnen kirje osoitti selvästi tämän selityksen vääräksi. Mutta eihän tarvittu muuta kuin hävittää tämä kirje, joka oli tehoton häneen itseensä nähden ja haitaksi hänen rakastajaansa vastaan nostettavassa jutussa. Kun se oli hävitetty, niin ei mikään voisi vapauttaa Maurice Roquevillardia. Vieläpä menetti tämä kaiken mahdollisuuden puolustautua: eikö hänen, puolustaakseen itseänsä, täytyisi kääntyä lemmittyänsä vastaan, myöntää ainakin eletyn yhteisesti tämän kustannuksella? Kunnian mies ei voinut sitä tehdä. Hänen tuomitsemisensa oli siis varma. Rikollisen luovuttaminen lopettaisi hänen lemmenretkensä. Hän tuotaisiin ylioikeuden eteen. Häväistynä, masennettuna, murskattuna, saisi hän kärsiä rangaistuksen molempien syyllisten puolesta. Vieläpä kukaties hänen perheensä, lieventääkseen hänen rikostaan, suorittaisi takaisin anastetun summan. Silloinhan ei tästä romahduksesta koituisi ainakaan aineellista tappiota. Eikä aineellinen tappio nyt enää näyttänyt vähäpätöiseltä sivuseikalta herra Frasnesta, kun tämä lähemmin harkitsi asiaa.

Sitä mukaa kuin hän joka puolelta tutkisteli tätä seuraamuksiltaan niin satoisaa suunnitelmaa ja ajatteli sen lopputulosta, tunsi hän epätoivonsa keventyvän. Hän unohti tuskansa valmistaessaan kilpailijansa kiduttamista. Hän ajatteli säälimättä kostonsa kaukaisimpia seurauksia aina noiden ylpeiden Roquevillardien masentamiseen saakka, jotka kuitenkin olivat ottaneet tuomari Clairvalin seuraajan ystävällisesti vastaan. Onnettomuudessaan olisi hän heittänyt kärsimyksensä kirouksena koko maailmaa vastaan. Vielä kerran luki hän uudelleen tuon kirjeen, joka yksin oli hänen suunnitelmansa haittana, sitten heitti hän sen päättävästi tuleen ja näki sen käpristyvän, mustuvan ja haihtuvan tuhaksi.

Kello löi yhdeksän.

Täsmällisinä saapuivat apulaiset toinen toisensa jälkeen toimistoon ja asettuivat pulpettiensa ääreen. Melkein samassa astui isäntäkin sisälle ja heitä tervehtimättä kysyi ensimmäiseltä apulaiselta huolestuneella äänellä:

— Philippeaux, minä en löydä kassakaapin avainta.

— Se on tässä, herra, vastasi apulainen. Tehän uskoitte sen minulle poissaolonne ajaksi. Minä en ole sitä käyttänyt.

— Hyvä on, tulkaa mukaani.

Molemmat poistuivat työhuoneeseen.

Herra Frasne aukaisi kassakaapin ja huomasi heti siinä jotakin epäjärjestystä.

— Oletteko etsineet täältä jotakin, sitä testamenttia ehkä?

Philippeaux kielsi mitä jyrkimmin:

— En, herra, minä vakuutan.

— Sitten minä en ymmärrä. Katsokaa: tuo käärö on avattu. Se sisälsi Zelvaden ostohinnan: satakaksikymmentätuhatta frangia. Mehän laskimme ne yhdessä.

— Niin tehtiin, myönsi apulainen säikähtyneenä.

Notario oli aivan tyyni eikä jatkanut tutkimustaan sen pitemmälle, vaan sulki kassakaapin jälleen huolellisesti.

— Joku on käynyt kaapissa.

— Se on mahdotonta, herra.

— Luonnollisesti on joku käynyt täällä. Me tarkistamme sisällyksen poliisikomisarion läsnäollessa. Kuka sulki toimiston eilen illalla?

— Maurice Roquevillard.

— Jäikö hän tänne yksin?

— Jäi kirjoittamaan kirjeitä.

— Kuinka kauaksi aikaa?

— En tiedä. Minä tapasin hänet pylväistön luona puolituntia myöhemmin. Hän antoi minulle avaimet takaisin.

— Avaimetko? Onhan kassakaapin avain myöskin avainkimpussanne.

— On.

— Se on varomatonta.