Part 3
— Minä täydennän sitä päivän tasalle, lisäsi nuori tyttö. Mauricen palaus ja Hubertin kunniamerkki olivat vielä merkitsemättä.
Herra Roquevillard lehteili jonkinmoista ylpeyttä tuntien paksua kirjaa, joka oli hänen sukunsa sitkeän tarmon todistaja.
— Kuka pitää tätä sinun jälkeesi, Marguerite.
— Minä tietenkin jatkan sitä, isä.
— Ei, vaimon tulee kuulua uuden kotinsa piiriin.
Tyttö punastui kuin pahanteosta kiinnisaatu koulupoika.
— Minä pelkään, että minusta tulee huono vaimo, sillä jään aina kiintyneeksi vanhaan kotiin. Kaikki, mitä siinä tapahtuu, kaikuu minussa aina sydäntä myöten.
Isä ei voinut olla lausumatta:
— Rakas lapsi!
— Entä Maurice, jatkoi tyttö, onko hän tyytyväinen uuteen paikkaansa, minun ruusuihini, ikkunaan? Minun tekisi mieli saada työskennellä teidän luonanne, hänen paikallaan.
Näin hän aavisti, mitä isä mietti, ja teki hänelle alkuunpääsyn helpommaksi.
— Hänestä minä tulinkin sinulle puhumaan. Meillä oli vastikään kiistaa. Minä olin ehkä liian kiivas.
— Tekö, isä?
— No niin, minä tulin häntä pahoittaneeksi. Hän lähti pois vihaisena, ja suuttumus on huono neuvonantaja. Mene etsimään häntä, Marguerite: sinä saat hänet tulemaan takaisin.
Tyttö nousi ripeästi, heti valmiina.
— Missä hän on?
— En tiedä. Ehkä Frasnen toimistossa. Eihän tämä missään tapauksessa ole suurkaupunki. Sinä kyllä löydät hänet. Jumala suokoon, että löydät.
— Minä lähden.
— Sinä ymmärrät, lisäsi herra Roquevillard hiljemmällä äänellä, minun ei sopisi itseni lähteä.
— Ei toki, ei teidän. Hän ei sitä ansaitse. Hän on jo jonkun aikaa ollut ihan päästä pilalla; voisi luulla, ettei hän enää rakasta meitä yhtä paljon kuin ennen.
Isä ja tytär katsahtivat toisiinsa, ymmärsivät toisensa, mutta eivät syventyneet enempää tähän asiaan.
Marguerite kaapaisi kiireesti hattunsa ja sakettinsa ja riensi etsimään Mauricea. Kadulle päästyään kääntyi hän linnasta poispäin, käveli pitkin Boigne-katua ja kulkien läpi yhden noita monia läpikäytäviä, jotka Chamberyssä muodostavat ikäänkuin sisäteiden verkon, saapui Raastuvantorille. Se on entinen Lansin tori, jonne muinoin oli keskittynyt paikkakunnan kaupallinen elämä: muutamat kallellaan olevat rakennukset, joku noita kuistilla ja parvekkeella varustettuja italialaismallisia taloja, jotka saattavat olla viehättäviä valokuvissa tai postikorteissa, mutta ovat itse asiassa likaisia, lahonneita, sääliäherättäviä, eivät jaksa lisätä sen mielenkiintoisuutta. Erään korjatun rakennuksen seinässä olevaan mustaan marmorilaattaan on uurrettu sanat:
Tässä Talossa
syntyivät
Josef de Maistre 1. huhtikuuta 1753.
ja
Xavier de Maistre, 8. marraskuuta 1763.
Sen alapuolella ilmoitti kullattu kilpi asianajotoimistoa. Marguerite Roquevillard loi silmäyksen historialliseen laattaan ja nousi ylös portaita. Sykkivin sydämin, sillä tämä käynti ei ollut hänelle helppo, koputti hän Frasnen toimiston ovelle, astui sisään ja kysyi kääntyen ensimmäisen apulaisen puoleen, jonka näki:
— Mahtaako veljeni, herra Maurice Roquevillard, olla tavattavissa.
— Hän ei ole täällä, neiti, vastasi nuori mies hyvin kohteliaasti nousten pystyyn. Hän ei ole käynyt tänään enää aamiaisen jälkeen.
Mutta erään pulpetin takaa lausui toinen apulainen, jota Marguerite ei nähnyt, terävällä äänellä, jossa oli kauan kannetun kateuden sävyä:
— Tiedustakaa rouva Frasnen luota.
Nuori neiti punastui korvia myöten, mutta kiitti, ja meni todellakin soittamaan rouva Frasnen huoneiston ovelle. Hänelle vastattiin, että rouva oli mennyt ulos. Hän tunsi siitä hetkellistä lohdutusta, mutta muutaman askelen otettuaan pahoitteli sitä, sillä niinhän häneltä meni suurin mahdollisuus tavata veljeänsä. Mistä hänet nyt löytää? Hän lähti Favre-kadulle, rouva Marcellazin, vanhemman sisarensa luo, joka juuri palasi kävelyltä kolmen lapsensa kanssa. Pikku Julien takertui häneen kiinni ja koetti estää lähtemästä pois, kun sisar oli välinpitämättömästi selittänyt:
— Ei, ei hän täällä ole. Eipä hän juuri meillä käykään.
Adriennen saama naarmu, jota tämä valitteli, askarrutti häntä paljoa enemmän.
Näiden turhain yritysten jälkeen alkoi Marguerite kulkea pitkin kaupunkia, ilman suurta toivoa, kävellen sangen nopeasti ikäänkuin pelon ahdistamana. Pylväskäytävän luona tapasi hän sulhasensa, joka teki liikkeen häntä pysähdyttääkseen, ja vasta ohimentyään kääntyi Marguerite takaisin.
— Päivää, Raymond, sanoi hän hetkeäkään empimättä. Ettekö ole nähnyt Mauricea?
— En, Marguerite. Häntäkö etsitte?
— Niin.
— Saanko tulla auttamaan?
— Ei, kiitos. Näkemiin tänä iltana. Raymond katseli ripein askelin poistuvaa morsiantansa:
»Hän on tyly», mietti nuori mies. »Minun kanssani hän on aina niin kylmäkiskoinen...»
Hän seurasi kuitenkin silmillään niin kauan kuin suinkin näki.
Kirkon edustalla kohtasi turhaa kulkuansa jatkava Marguerite pienen ystävättärensä, Jeanne Sassenayn, joka kulki opettajattarensa kanssa. Se oli kuusi-, seitsentoistavuotias tyttönen, ikäänsäkin lapsemmalta näyttävä, vaaleat hiuspalmikot selässä ja kasvoilta herttainen ja vilkas. Hän riensi neiti Roquevillardin luo, jota hän kovasti ihaili:
— Neiti Marguerite, teilläpä on kova kiire.
— Päivää, Jeanne.
— Te olette kuin veljenne, joka myöskin tulee kadulla vastaan tervehtimättä. Ja minä olen jo kuitenkin siinä iässä, että minua tervehditään.
Ja painaen hiukan alas päätään hän luuli katseellaan voivansa pitentää vielä lyhkäistä hamettaan.
— Ehkä, myönteli Marguerite. Mutta missä te Mauricen tapasitte?
— Reclusn sillalla.
— Nytkö juuri?
— En. Jo ennen soittotuntiani, siitä on tunti tai kaksi.
— Minne hän meni?
— Siitä en tiedä mitään. Sanottehan hänelle, että hän ei ole kohtelias.
— Kyllä sanon. Varsinkin minun ystäviäni kohtaan se on anteeksiantamatonta.
— Minä annan sentään hänelle anteeksi, tunnusti Jeanne Sassenay alkaen nauraa, mikä salli hänen näyttää valkoisia, hyvällä ruokahalulla puremaan valmiita hampaitaan.
Yksin jäätyään huomasi neiti Roquevillard kirkon oven olevan raollaan, ja hän astui temppeliin. Tällä hetkellä oli holvikaarten alla vain pari kolme polvistunutta mustaa hahmoa kaukana toisistaan. Mutta hänen oli sangen vaikea rukoilla: milloin ajatteli hän, mikä viehättävä vaimo tuonnempana, kolmen tai neljän vuoden kuluttua, tuo vilkas ja iloinen ja kuitenkin vakava tyttö voisi olla hänen veljelleen Mauricelle, milloin muisti isänsä huolestuneita kasvoja. Itseänsä hän ei ajatellut. Kynnyksellä hän aivan hätkähti ajatusta, että hän rukouksessaan oli kokonaan unohtanut sulhasensa ja itsensä.
Uuden rohkeuden elähdyttämänä kävi hän toistamiseen Frasnen toimistossa, yhtä huonolla menestyksellä, mutta tällä kertaa hän ei soittanut rouva Frasnen asuntoon. Taistelusta uupuneena hän lopulta alistui tappioon. Kun hän päivän laskiessa palasi pitkin Boigne-katua, piirtyivät Arkistotorni ja linnan kellotapuli hänen edessään punaista taivasta vasten. Iltaruskon heijastuksessa nämä muinaisuuden todistajat kohosivat täyteen mahtiinsa ikäänkuin loistaakseen viimeistä kertaa ennen romahtamistaan. Oli noita vain syksylle varattuja tuli-iltoja, joiden hohde on häikäisevä, vaikka sen tunteekin heti haihtuvaksi. Oli niitä suuruuden hetkiä, jotka ennustavat rappion tuloa.
Marguerite huomasi kyllä tuon taivaan tulikupuun piirtyvän ylvään kuvan, mutta askeliaan hidastuttamatta siitä paremmin nauttiakseen käännähti hän kiireesti vanhasta kotiportista sisälle.
— Onko Maurice-herra palannut? tiedusteli hän ovella.
— Ei, neiti, ei vielä, ilmoitti palvelija, herra odottaa teitä.
Herra Roquevillard, joka oli kuullut hänen saapuvan, aukaisi jo huoneensa ovea käskeäkseen hänet sisään.
— No, Marguerite?
— Isä, minä en ole häntä löytänyt.
Näihin kahteen lauseeseen, jotka isä ja tytär vaihtoivat, sisältyi koko salaperäinen ja vielä epämääräinen ahdistus että jokin onnettomuus on tulossa — suurempi onnettomuus, kuin mitä nuorison hairahdukset tavallisesti aiheuttavat, sen valtavan voiman vuoksi, jonka he aavistivat piilevän rouva Frasnessa.
III.
LÉMENCIN KUKKULA.
Kotoaan lähdettyään kulki Maurice Roquevillard kaupungin läpi ja nousi suoraan Lémencin kukkulalle, missä rouva Frasne oli luvannut häntä odottaa.
Tämän paikan valinta oli jo sopivaisuuden uhmailua: se vallitsee Chambérytä ja näkyy kaikkialle. Se oli muinoin alaston kallio, strateegisesti niin tärkeä, että vanhain herttuoiden aikana sieltä vastattiin Lépinen ja Guetin kallioilta, noilta korkeilta, pelättäviltä Ranskan rajaa vallitsevilta vartiopaikoilta annettuihin tulimerkkeihin. Sinne noustaan nykyään tietä myöten, joka lähtee Reclusin etukaupungista, rautatielinjan yläpuolelta, ja sivuuttaa yhdeltä puolen luostarin korkeita muureja ja toiselta köyhälistön kehnoja, yksikerroksisia hökkeleitä. Tästä solasta tullaan laakealle paikalle, ja edessä on kukkula, jota ei enää kruunaa sotasoihtualusta, vaan kappeli selkeäpiirteisenä Revardin ja Nivoletin vuorten kirkasta ja kaukaista taustaa vastaan. Siitä alkaen on tie suojatonta. Ohut akaasiareunus ei sitä paljon verhoa. Liki kallion pintaa kulkevana kasvaa sille vain harvaa ja lyhyttä ruohoa. Keskeneräiseksi jäänyt ristiaita, tyhjiä aukkoja välillä, saattelee sitä ylösmennessä. Se on unohduksiin jäänyt kävelypaikka, ja vaikka siellä kaukaa näkisi jonkun, ei koskaan tapaa ketään perilletullessa.
Kukkulan pienen, bysantilaistyylisen kappelin muodostaa kupuholvi ja neljän, muutamain askelten porrastasolta nousevan pylvään varassa oleva katos. Eräs Chambéryn arkkipiispa on haudattu sinne vuonna 839. Hauta on koverrettu kallioon, mutta sen sisus on tyhjä.
Jo tien alkupäässä näki Maurice ihmisolennon istuvan portailla pilarien välissä. Edith odotti häntä. Suotta ojentelivat hänen sivuillansa akaasiat vaaleita kullankellerviä oksiansa, keveitä kuin mimoosakukkien kukat; suotta sukelsivat sinervät vuoret hänen edessänsä syksyn valaisuun; hän ei nähnyt muuta kuin sen, joka oli kukkulalla häntä odottamassa. Kyynärpäät polvilla, kasvot punertavina, auringonvalon sattuessa melkein läpikuultaviin kämmeniin. Tulisilmillään näki odottaja hänet tulevan, mutta ei hievahtanut. Nuorukainen riensi läkähtyäkseen. Mutta hänen perille tullessaan kimmahti nainen ylös yhdellä ainoalla odottamattomalla liikkeellä, niinkuin velttona makaava hirvi, joka saa äkkiä lihakset.
— Minä pelkäsin, ettet sinä tulisikaan, sanoi hän, ja minun elämäni seisahtui.
— Tuli esteitä, Edith.
Tulija oli niin hämmentynyt, ettei odottaja hennonut moittia. Tarttui vain käteen ja vei hänet kappelin taakse. Viittasi siellä olevaa vehmaampaa ruohoa ja suotuisaa varjoa.
— Istutaan, jos tahdot. Täällä ei ole kylmä. Täällä on hyvä.
He istahtivat vierekkäin nojautuen muuriin, joka erotti heidät Chambérystä ja maailmasta. Heidän edessään olivat vain Nivoletin päivänpaisteiset rinteet. Yhtenä hyväilyn keränä syykertyi nainen nuorukaisen kylkeen.
— Minä rakastan sinua niin tulisesti, äännähti nuorukainen kuin vaikeroiden.
Eikö ollutkin heidän rakkautensa samalla surullinen ja herkänhieno? He sinuttelivat toisiaan, eivätkä kuitenkaan olleet toisiinsa kajonneet. Nainen loittoni hieman pojasta nähdäkseen häntä paremmin.
— Sinä olet kärsinyt? Minunko vuokseni? Nuorukainen kertoi lyhyesti yhteentörmäyksestään isänsä kanssa, ja kun siitä näkyi, että heidän lemmensuhteensa oli tullut ilmi, juuri tuo tulevaisuuden suuri huolestus, lisäsi hän:
— Mitäs nyt tehdään?
Nainen toisti:
— Niin, mitäs nyt tehdään? Meidän salaisuutemme ei ole enää salaisuus, enkä minä enää osaa sitä peittääkään.
— Meidän salaisuutemme ei ole enää salaisuus, toisti katkerasti toinen, etkä sinä milloinkaan vielä ole ollut minun.
Nainen painoi päänsä nuoren miehen rintaa vasten ja äänellä, jonka vaihtelut olivat niin hiveleviä, että ne koskettivat sydäntä kuin sormet pianon näppäimiä, tuuditti samalla hyväellen hänet alistumaan:
— Uskallakin sanoa, etten minä ole sinun! Milloinka olisin kieltänyt, poika parka? Lähdetkö pois? Minä olen sinun. Sinä olet niin nuori ja minä jo lähes kolmekymmentä vuotta. Kolmekymmentä vuotta, eikä minun rakkauteni, joka on minun elämäni, ole kuin muutaman kuukauden vanha; minä näin sinut, sinun ylläsi oli aurinkoa, ja minä astuin ulos pimennoista sinua tavoittaakseni. Kerran kun kerron sinulle lapsuuteni, nuoruuteni ja avioliittoni, niin itket.
— Edith!
— Ah! Niiden, joille avioliitto on ovi onneen eikä vankeuteen, on helppo moittia meidän heikkouksiamme! Ovatko he meitä ansiokkaampia sen vuoksi, että kohtalo lahjoittaa heille kaikki? Mutta sitä he eivät koskaan kysy. Onnellisuus oli heille selviö. He eivät edes tee mitään sitä säilyttääkseen, ja jos he sattumalta sen menettäisivät, he syyttäisivät katkerina kohtaloa, vilkaisemattakaan omaan itseensä.
— Edith, minä rakastan sinua etkä sinä ole onnellinen!
Puoliksi nousten, käänsi nainen kasvonsa nuorukaista kohti asettaen kätensä rukoilijan asentoon:
— Anna minulle yksi vuosi elämästäsi minun koko elämääni vastaan! Suostutko? Tule, lähdetään Pois, unohdetaan.... Minä en voi enää valehdella... En voi enää kuulua toiselle. En voi enää, kun kerta olen sinun.
Samassa hän ponnahti seisaalleen. Kappelin takana, aivan lähellä, oli kallionkylki äkkijyrkkä kuin seinä alas Aixin tielle. Hän astui aivan kuilun reunalle tyhjyyttä uhmatakseen.
— Edith! huudahti Maurice hypähtäen pystyyn.
Nainen palasi hänen luokseen, tyynenä ja hymyillen.
— Minä rakastan huimausta, mutta tunnen sitä vain tuolla, sanoi hän istuutuen jälleen ja viitaten Mauricea tekemään samoin.
Ja alettiin jälleen pohtia tulevaisuutta:
— Meidän salaisuutemme on kaikkien tiedossa. Pian tietää sen miehenikin. Hän epäilee sitä jo. Hän rakastaa minua omalla tavallansa, joka minua tympäisee. En ole varma, etteikö hän meitä vakoile. Hän kostaa. Hän valmistelee hitaasti kostoansa, niinkuin kaikkea, mihin hän ryhtyy.
— Kuule, Edith, teidän on erottava.
— Erottava, niin, olen sitä ajatellut. Entä jos mieheni vastustaa? Ja hän tulee sitä vastustamaan. Ja toisekseen, eronsaanti kestää aina vuoden, kaksi vuotta, ehkä enemmän. Minut pakotetaan asumaan sukulaisten luona, kaukana täältä. Yhä odottamaan. Vielä kaksi vuotta vankeutta: kun pääsen ulos, olen vanha vaimo. Olisin erotettu sinusta. Erotettu sinusta, käsitätkö sinä? Kuten näet, olen tarkoin harkinnut asiaa: se on mahdotonta.
He vaikenivat. Äänettömyydessä, joka heitä ympäröi, nojautuneina toinen toistansa vasten, he tunsivat olemustensa sokeata kutsua. Muurin luotaa aivan läheltä, kuuluva kahina saattoi heidät hätkähtämään.
— Joku tulee, sanoi Maurice.
— Me jäämme istumaan, vastasi Edith käskevästä.
He jäivät istumaan. Heidän kohtalonsa oli jo asettunut heihin itseensä eikä enää ollut riippuvainen muista. Mutta heidän yllättäjänsä oli vain vuohi, joka oli tullut syömään ruohoa tälle laihalle laitumelle. Sitä seurasi pieni tyttönen, kädessä raippavitsa: hän loi heihin tylsän katseen ja jatkoi matkaansa. He pahoittelivat, ettei heidän varomattomuutensa ollut aiheuttanut auttamattomia seurauksia.
Aika kului eikä Maurice saanut tehdyksi ratkaisevaa päätöstä. Astuisivatko he jälleen entistä raskaampiin kahleisiinsa vuorelta palatessaan, vaiko murtaisivat ne, välittämättä enää varovaisuudesta? Edith kääntyi aivan päin koettaen tutkia hänen katsettaan:
— Sinun silmäsi, sinun rakkaat silmäsi, miksikä karttavat ne minun katsettani?
— En tiedä, huokasi Maurice sulkien silmänsä puoliksi, huimauksen vallassa kuin äsken Edithin uhmatessa kuilua.
Nainen painoi nuorukaisen pään poveansa vasten puhuen äänellä, jonka tyyneys ilmaisi sisällyksen ratkaisevaa päättäväisyyttä:
— Näinä kultaisina päivinä, näinä syksyn päivinä niinä tunnen sydämeni murtuvan. Joka pimenevä ilta on minulle julma kuin onnen ryöstö. Minä lähden tänä iltana, ymmärrätkö?
Tätä odottamatonta käännettä hätkähtäen Maurice irtautui hänen syleilystään:
— Älä puhu, Edith.
— Kun viime päivinä olen siitä sinulle puhunut, luulit sinä sitä tyhjäksi uhkailuksi. Maurice, sinä erehdyit, minä lähden tänä iltana.
Ennenkin oli Edith häntä näin kiusannut, mutta aina oli häh tämän esityksen hyljännyt mahdottomana toteuttaa, mennen lopulta niin pitkälle että tarjoutui itse lähtemään ensimmäisenä ja kutsumaan hänet luokseen heti, kun hän Pariisissa oli saanut jonkin toimeentulopaikan.
Tästä uudesta, kaikkia entisiä voimakkaammasta ja välittömämmästä rynnäköstä levottomana ja säikähtyneenä, yritti Maurice häntä vieläkin peräyttää.
— Älä puhu. Minä jään tänne ja minä rakastan sinua.
Kolmannen kerran nainen varmana ja intoutuneena:
— Minä lähden tänä iltana. Kello kaksitoista! lähtee Italian-juna. Kello kaksitoista minä olen vapaa.
Maurice väänteli käsiään epätoivosta.
— Älä puhu.
— Vapaa huutamaan rakkauttani. Vapaa, jos sinä et ole mukana, maistamaan sitä uutta iloa, että saan edes itkeä peittelemättä. Vapaa sinua jumaloimaan, jos tulet.
— Armahda, älä kiusaa minua enää.
— Minä tukehdun sinun kaupungissasi. Teidän historialliset talonne haisevat homeelta. Minä tukehdun, näetkö. Täällä me olemme aina erotettuja! Minä tahdon nauttia suruani, jos sinä et tule; jos sinä tulet, tahdon hengittää elämää. Tuletko sinä?... Tuletko tänä iltana?
Suuteloiden saattamana lopulliseen huumaukseeni hän lupasi.
Hetken nautti Edith voittoansa äänettömästi, sitten hän kuiskasi:
— Minä olen unohtanut koko menneisyyteni.
Ja johdatti nuorukaisen pois paluun mahdollisuudesta, johdatti kukkulan loistavaan aurinkoon. Miksikä olisivatkaan enää teeskennelleet? He näkivät kirkkaan taivaan tuliloisteessa riemastuttavia maisista poikkeavia muotoja. Heidän edessään oli siinä näköpiirin äärellä, täyttäen koko sen tyhjän alan, jonka Le Granier ja Guet-vuori jättävät mustien röykkiöidensä väliin, Dauphin-alppien keveä pitsivyö — Sept-Laux, Berlange, Grand-Charnier — jonka ensimmäinen lumi oli puuteroinut ja jolle tämä päivänhetki antoi punertavan vivahteen. Lähempänä ja enemmän oikealla Corbeletin ja Lépinen metsäiset rinteet, joiden välillä poimuilee Echellesin laakso, kantoivat kuin punaista taljaa syksyn sytyttämiä pensaitaan ja metsiään. Näiden vuorijonojen edessä kohosi kerroksittain herkullisten kumpujen ketju. Charmettes, Montognole, Saint-Cassin, Vimines, joiden pyöreät piirteet ja huolettomat aaltoilut lepuuttivat silmää. Niiden poimuissa kimmelsi valon kirjailua kummuten siellä täällä esiin varjojen välistä. Terävät kirkontornit, kellervän vihertävät poppelit olivat tämän näyttämökaristeen silmänruokana. Alhaalla uinui Chambéry. Ja aivan lähellä, kukkulan juurella, antoi kullankellervänä ja kuparinpunaisena kimmeltävä viinitarha, kuin riemun kirkahdus, tälle kaikelle äänilajin.
— Näytä minulle Italia, lausui nainen.
Välinpitämättömällä kädenliikkeellä viittasi nuorukainen vasemmalle. Mutta seuraamatta hänen kätensä suuntaa nainen kääntyi häneen päin. Ja nähdessään nuorukaisen huolestuneen ilmeen jäi hämmästyneeksi. Hän oli ymmärtänyt. Hän saattoi, hän, ohikulkevan matkailijan tavoin ihailla tätä luonnon hehkunaa. Hänen toverinsa ei tuntenut samalla tavalla. Eikö se ollut viimeinen ponnistus, jolla hänen maansa koetti häntä pidättää? Tuolla alhaalla oli La Vigie, ja hänen lapsuutensa, hänen kirkkaan ja huolettoman lapsuutensa muistoja lensi sieltä kuin lintuja maasta tullakseen hänen luokseen. Vielä lähempänä, linnan osoittamalla kohdalla, oli koti, joksi me kaikki sitä lapsina kutsuimme, koti, ikäänkuin niitä ei olisi kuin yksi maailmassa.
Hän seurasi Mauricen katseista tätä viimeistä kamppailua jonkinlaisella kateudella, hänellä kun ei itsellään ollut mitään uhraamista. Huokasi sitten ja kosketti nuorukaisen olkapäätä.
— Kuule, sanoi hän, anna minun lähteä yksinäni.
Mutta Maurice ei saattanut sietää tuntemusta, että hänen sisimmän olentonsa salaisin vaistomaisin vastarinta oli arvattu.
— Ei, ei! Etkö siis rakasta minua enää.
— Rakastan kyllä.
Ja nainen hymyili sanomattoman hellää hymyä, jota nuorukainen ei nähnyt. Hänen silmiensä liekki sumentui. Nykyhetken naisena, todellisuutta ja persoonallista elämää vailla olevana, äkkiä kärsimättömäksi tulleena yhdeksänvuotisen äänettömän kärsivällisyyden jälkeen, oli hän päättänyt, maksoi mitä maksoi, käyttää hyväkseen miehensä satunnaista poissaoloa karatakseen avioliittonsa vankilasta. Hänen romanttinen lähtönsä oli pienimpiä yksityiskohtia myöten huolellisesti valmistettu. Maurice oli nykyisessä mielentilassaan kokonaan hänen vallassaan. Mutta mitenkä osoittaisi hän rakastajalleen enemmän rakkautta: kiinnittämälläkö hänet omaan välttämättömään ja vaaralliseen kohtaloonsa, vaiko jättämällä hänet tänne luonnolliseen ympäristöönsä? Ennen rakastumistaan ei hän ollut katsonut asemaansa sietämättömäksi. Maurice oli tietämättään herättänyt hänessä kapinanhengen. Saattaisiko hän enää erota hänestä? Tarjous, jonka hän vastikään teki Mauricelle, murti hänen omaa sydäntänsä, mutta kuitenkin hän toisti sen. Milloinkaan enää ei hän saisi tuntea tätä oman itsensä unohdusta, johon rakkaus joskus saapuu kuin kostealle ruohoaavikolle, jota polttava päivä alkaa kuivata.
— Vähitellen, hiljoillensa, toisti hän, sinä unohdat minut. Älä vastusta. Kuule minua. Sinä olet niin nuori. Koko elämä on sinun edessäsi. Anna minun mennä.
Mutta Mauricea kiihdytti tämä loukkaava kieltäytyväisyys. Kuka saattoi häntä pidättää? Eikö hänen järkensä — neljänkolmatta vuotiaan järki — ollut hänelle todistanut, että itse kullakin on oikeus onneen?
— Minä en tahdo elämää ilman sinua.
— Minä jään tänne, sanoi nainen vielä, jos pidät sen parempana. Opin kyllä paremmin valehtelemaan, saat nähdä. Rakastaessa on kaikki halpamaisuus luvallista rakkauden tähden.
Nyt oli tämä ehdotus liian myöhään tehty. Tällä kertaa nainen sen tiesi ja odotti hylkäystä. Sen saadessaan heittäytyi hän ystävänsä rintaa vasten ja tämä sanoi taas:
— Minä rakastan sinua kuolemaan saakka.
— Ainoastaanko? Minä paljoa enemmän.
— Se ei ole mahdollista.
— On. Aina rikokseen saakka.
Ja samalla lisäsi hän välinpitämättömästi:
— Tänä iltana minä noudan myötäjäiseni. Maurice muisti isänsä epäilykset.
— Myötäjäisesi?
— Niin. Ne on merkitty minun kontrahtiini. Enkö ole sitä sinulle näyttänyt?
— Sinulla ei ole oikeutta niitä ottaa. Vain tuomion, nojalla ne voidaan sinulle palauttaa.
— Jättäisinkö miehelleni mikä kerta on minun? Ja mistä me eläisimme?
— Tänä iltana, Edith, saan minä jonkun verran rahaa. Sittemmin saan paikan Pariisissa. Eräs tovereistani, jonka isä on suuren yhtiön johtaja, on luvannut hankkia minulle yhtiön asianajajan toimen. Äskettäin muistutin hänelle sattumalta tästä lupauksesta.
Edith ei tahtonut sumentaa tätä valoisaa luottamusta.
— Niin, sinä teet työtä. Me menemme Pariisiini tuonnempana. Mutta tänä iltana me lähdemme Italiaan.
— Minkä vuoksi?
— Eikö se ole häämatkojen pakollinen pyhiinvaellustie?
Hän painoi häveliäästi päänsä alas. Tämä kolmikymmenvuotias nainen, jonka kasvoilla saattoi vaihdella ilmeitä kylmästä harkinnasta lapselliseen viehkeyteen saakka ja jota himoitti puraista elämää niinkuin erinäisiä hedelmiä, joiden näkeminen jo kiihdyttää hampaita, tunsi joustavuudessaan itsensä tällä hetkellä nuoreksi morsiameksi.
Varjo laski jo alangolle. Heidän edessään olevan maiseman eri kohdat kävivät silmäänpistävämmiksi sitä mukaa kuin ne alkoivat purppuroitua. Edithiä ahdistivat kaipuun tavoin nämä hurmaavankauniit lokakuun-illat:
— Huomenna, sanoi hän, huomenna.
Maurice astui askeleen eteenpäin ja kääntäen maiseman kauneudelle päättävästi selkänsä katseli naistansa, joka seisoi nojautuneena kappelin pilaria vastaan. Eikö hän ollut enemmän kuin kotiseutu?
Heistä oli kuin jonkinlainen kosto kaupunkia vastaan, että he kulkivat yhdessä Lémencin kukkulalta aina Reclusin sillalle saakka sillä uhalla, että saattoivat tavata omaan tuttavapiiriinsä kuuluvia henkilöitä.
— — Kello on kohta viisi, sanoi Edith eron hetkellä. Vielä seitsemän tuntia.
Toivo elähytti hänen silmiensä tulta, kun taas Maurice ajatteli vastenmielisesti kauheita tunteja, joina hänen tuli pettää perhettänsä. Edith aavisti tämän ja säälitteli rakastajansa kohtaloa, tehdäkseen ennakolta tyhjäksi pelkäämänsä vaikutelmat:
— Poika-raukka, voitko sinä valehdella kokonaisen illan?