Part 2

— En sitä teille enää sano...

— Mutta minä sanon teille, että rakastan teitä.

Maurice syleili häntä. Hän oli hento nainen, tummasilmäinen, joustava ja hyväilyiltään kiehtova. Kun hän käänsi vähän päätänsä, näki Maurice puoleksi sulkeutuneiden luomien alta katseen, mustan ja kultaisen, jossa kimmelsi ainaisuuden ja hetken koko pakahduttava hekuma.

— Kuinka pieni kappale, mietti Maurice häntä puristaessaan, tuossa onkaan rintaani vasten, ja tuo pieni kappale on minulle enemmän kuin maailmankaikkeus.

Ja kuiskasi:

— Minä rakastan sinua, Edith.

— Tosiaanko? kysyi tämä hänelle ominainen antautuva hymy huulillaan.

— Milloin tulet minulle?

— Kun olen vain sinun.

— Se on mahdotonta.

— Miksikä?

— Sinä olet sidottu.

— Lähdetään yhdessä pois.

— Mistä eläisimme?

— Minun myötäjäisistäni.

— Sitä en tahdo. Eivätkähän ne ole sinun hallussasi.

— Minä hankin ne takaisin.

— Ei, ei.

— Sinä teet työtä.

Hän vaikeni. Melkein suuttuneena lausui rouva Frasne pilkallisesti:

— Ah! Sinä tottelet mieluummin isääsi. Olet kuin hänkin pienen kaupungin suuri mies, jolla on monta lasta.

Mutta hän näki Mauricen kasvoista sellaisen surun, ilmeen, että hän heittäytyi hänen rintaansa vasten.

— Minä rakastan sinua ja kidutan kuitenkin. Mutta, näes, minä tukehdun sinun Chambéryssäsi. Tahtoisin lähteä pois, rakastaa sinua vapaasti, elää. Minua hirvittää valhe. Mutta sinä, sinä et rakasta minua.

— Edith, kuinka voit sanoa semmoista?

— Et, sinä et rakasta minua. Jos todellakin minua rakastaisit, niin minä olisin jo kauan sitten ollut sinun.

Tämän kohtauksen huumaamina alkoivat he hitaasti jatkaa kulkuansa. Näköala avartui askel askeleelta ja Nivoletin alimman pengermäkyljen takaa tuli esiin Bourgetin järvi, jonka sineä samensivat sen pinnalta nousevat harmaankellervät huurut. Mutta he eivät enää katselleet mitään. Tarvitsiko heidän kuunnella muuten kuin omassa sydämessään tätä vuoden häipyvää hehkua, tätä luonnon levotonta leiskettä, tätä syksy-illan intoumusta, joka oli kuin huikea hekuman huuto?

Kartanon edustalla tapasivat he rouva Roquevillardin, joka itse tuli rouva Frasnea vastaan, vaikka lääkäri oli kieltänyt häntä menemästä ulos auringonlaskun jälkeen.

* * * * *

... Myöhemmin illalla herra Roquevillard palatessaan odottamatta viinipuristimosta huomasi pimennossa poikansa ja nuoren rouvan. Viininkorjuupäivinä on kartanoissa paljon kulkemista ja se suoritetaan mieluimmin huomiota herättämättä.

— Hän näki meidät, sanoi Maurice.

— Sen parempi, vastasi rouva.

Kulkiessaan vaunuliiterin, esi-isiensä vanhan asunnon ohi iso-isänsä rakentaman ja hänen oman laajentamansa päärakennuksen kynnystä kohti koetti herra Roquevillard karkoittaa levottomuutta, joka äkkiä häntä ahdisti.

»Olinhan minäkin nuori», todisteli hän itselleen.

Mutta ei hänen nuoruutensakaan ollut horjauttanut häntä lujittamasta rotunsa tulevaisuutta. Tiesikö hänen nuorempi poikansa, jonka määrä oli jatkaa sitä, mitä tarmoa ja kieltäymystä vaatii kunnia olla suvun päämies? Vaikka hänen olemuksensa oli sangen vähän vastaanottoinen hetkien vaikutelmille, uumoili hän kuitenkin kuin pahojen lintujen siipien suhinaa ympärillään, hyljeksityn Fauchoisin toivottomuutta ja syksyisen luonnon haurautta. Äskenhän hän, tiluksiaan katsellessaan, oli arvioinut voimalliseksi Roquevillardin nousun. Ja harkinnut sen oman ylväytensä järkähtämättömäksi jousteeksi. Ja nyt satunnainen keskustelu vanhan vaimon kanssa ja vahingossa nähty suudelma vaikuttivat, että hän, epäilemättä järjettömän ja selittämättömän aavistelun vallassa, tunsi kuinka aika huonontuu ja perheet hajoavat.

II.

YHTEENTÖRMÄYS.

Brestin varusväessä palvelevan poikansa Hubertin lähdettyä olivat Roquevillardit muuttaneet maalta talviasuntoonsa Chambéryhyn. Heidän hallussaan oli erään vanhan talon ensimmäinen kerros Boigne-kadun päässä, Linnan puolella. Lokakuu lähestyi loppuaan ja sekä ali- että ylioikeuden istunnot vaativat asianajajan läsnäoloa.

Eräänä päivänä aamiaisen jälkeen, johon hänen vaimonsa sairauden vuoksi ei voinut ottaa osaa, kutsui herra Roquevillard tytärtänsä Margueritea, poikansa Mauricen ollessa syventyneenä sanomalehtiin.

— Tule mukaani. Tarvitsen sinulta neuvoa.

— Mihin, isä?

Herra Roquevillard vilkaisi Mauriceen, joka ei kuunnellut.

— Työhuoneeni järjestelyssä uuteen kuntoon.

Tämä tilava ja korkea työhuone, kahden leveän kadun kulmauksessa oli neljän akkunan valaisema. Kahdesta näitä ikkunoita näkyi kappale Savoijin historiaa: vanhojen herttuoiden linna, neljännellätoista vuosisadalla muurattu rakennus, jonka kivet jo olivat mustuneet ja jonka rakennustyylin kömpelyyttä ja yksitoikkoisuutta muutamat ulkonevat listat eivät riittäneet peittämään. Mutta tätä vanhaa rappeutunutta rakennusta tukee oikealla Sainte-Chapelle-kappeli, hienopiirteinen suippokaaritapuli, jota linnoitustyylinen kivijalkakerros tukevana vartena kannatti. Vasemmalla vallitsee sitä arkistotorni, murattien ja villin viiniköynnöksen peittämä, jonka huippu hiljattain on maalattu valkoiseksi, joten sitä kerskuvan sävynsä vuoksi teki mieli verrata tupsuun tai töyhtöön. Nämä eri-ikäiset ja eriluonteiset rakennukset, jotka olivat surkastuneet tai vaurastuneet aina kunkin rakennuttajaruhtinaan rahavarojen ja makusuunnan mukaan, ovat säännöttömämpiä, mutta kaunopuheisempia kuin yhden ainoan teettäjän yhdenmukaiset rakennukset. Pitkä sarja historiaa on imeytynyt niihin myötä- ja vastoinkäymisineen. Molempia torneja verhoaa hajallinen rykelmä puita, kahdelle perättäiselle pengermälle istutettuja, jotka näyttävät toisiinsa kietoutuneilta. Alemman penkereen plataanien siimeksessä seisovat Joseph ja Xavier de Maistren kuvapatsaat. Näin viettävät pienellä alalla useat vuosisadat muistojansa. Kolkka on autio kuin hauta, mutta se henkii historiaa.

Kun on tottunut johonkin näköalaan, riittää yksi valonheijastus sitä muuttamaan. Herra Roquevillardin ja hänen tyttärensä astuessa tähän huoneeseen yritti aurinko tosin turhaan elähdyttää linnan synkkää seinämää, mutta loi kirkon siroihin goottilaisiin koristeihin ruusuista hohdetta ja yläpuolella puiden, jotka herkempinä jo alkoivat varistaa lehtiänsä, se lisäsi arkistorakennuksen köynnösverhon viehättävyyttä ja sen valkoisen tornin valkeutta.

— Täällä on viihtyisä työskennellä, sanoi Marguerite. Se on toki hyvä! Isä työskentelee niin paljon.

— Minä olisin toivonut, että äitisi olisi ottanut tämän huoneen salikseen. Hän ei ole sitä koskaan tahtonut. Mutta etkö huomaa mitään, tyttöseni?

Marguerite katseli pitkin seiniä, tunsi kirjahyllyillä lakikirjat, vanhojen virkamiesten, esi-isiensä, muotokuvat, joille keskinkertaiset taiteilijat olivat antaneet vielä ankarammat piirteet kuin heidän edustamansa oikeus, parhaan savoijilaisen maisemamaalarin Hugardin maalaaman taulun Zourgetin järvestä ja vihdoin La Vigien tilusten kartan puitteissaan.

— En, en mitään, selitti hän tarkastuksensa päätyttyä.

— Kun katselet vain pitkin seiniä.

Silloin hän huomasi, että isän tukeva suuri tamminen työpöytä oli siirretty syrjään ja tilalle asetettu pienempi ja sirompi valoisimmalle paikalle, josta oli paras näköala.

— Oh! huudahti hän, miksikä isä siirtyy noin syrjään?

— Vastaanottaakseni veljesi.

— Tuleeko Maurice pois Frasnen konttorista?

— Tulee. Hän asettuu tuon akkunan ääreen. Katsos tästä, kuinka syksy riipii plataanien lehtiä. Minä pidän enemmän keväästä. Kun ihminen vanhenee, suosii hän enemmän kevättä. Tuolla tornin luona on eräs Judeasta tuotu puu, joka silloin saa hehkeän punaisen värin, ja kukkivia luumupuita.

Marguerite ei kuunnellut. Hän näytti surulliselta.

— Maurice, niin. Mutta te?

— Tyttöseni, nuorella miehellä tulee olla viihtyisää kotonaan. Etkö sinä voisi vähän täydentää tätä pöytää siinä suhteessa? Hankkia hiukan kukkasia esimerkiksi.

— Nyt ei ole se vuodenaika, isä. Minulla on vain päivänkukkia.

— Ota niitä. Yksi tai pari, ei paljoa, korkeaan maljakkoon. Ne palaavat Pariisista, nämä lakitieteen tohtorit, koru- ja kauneusherkkinä, ja niistä vaatimuksista minä en ymmärrä hölynpölyä. Mutta sinä, joka olet meidän talomme makuneuvos, osaat auttaa meitä kodin järjestämisessä sellaiseksi, että hän viihtyy.

Herra Roquevillard hymyili hiukan teennäistä hymyä ikäänkuin hyväksymistä pyytäen. Sitten hän astui tyttärensä luo ja laski kätensä tämän kauniille kastanjanruskeille hiuksille pelkäämättä niitä hämmentävänsä:

— Sinä jätät pian tämän kodin, Marguerite. Menetkö ilomielin naimisiin?

Vastauksen sijasta neito nojautui isänsä olkaa vasten ja sydän raskaana alkoi itkeä. Hän muistutti herra Roquevillardia, vaikkei kasvoissa ollutkaan yhdennäköisyyttä. Suora ja joustava vartalo, hiukan kyömy nenä, suora leuka antoivat hänelle kuten isällekin turvallisen luotettavuuden ilmeen, johon suuret ruskeat silmät, sangen avonaiset ja sangen puhtaat — äidin silmät — lisäsivät syvää suloa, kun taas hänen isänsä silmät, syvälläolevat ja pienet, välähtivät niin terävästi, että oli vaikea kestää niiden katsetta.

Tämä itkunpuuska huolestutti herra Roquevillardia:

— Miksi itket? Eikö tämä avio sovellu sinulle? Raymond Bercy on kunnon poika, hyvästä perheestä. Hän on suorittanut lääkärintutkintonsa ja on lopullisesti kiinnitetty meidän kaupunkiimme. Onko sinulla mitään muistuttamista häntä vastaan? Ei sinun vastahakoisesti pidä mennä naimisiin.

Tyttö voitti liikutuksensa ja virkkoi:

— Ei, ei minulla ole mitään moittimista... vaikka...

— Puhu tyttöseni. Puhu turvallisesti.

Marguerite loi isäänsä ihailevan katseen:

— Vaikka hän ei ole sellainen mies kuin isä.

— Sinä olet mieletön.

Tyyntyneenä tyttö selitti vielä:

— En tiedä miksi itken. Minun pitäisi olla onnellinen. Mutta enkö ole onnellinen täällä? Nyt muistuu mieleeni lapsuuteni ilot ja päivänpaiste. Ja ajatus, että lähden pois, tuntuu niin surulliselta.

Isä lohdutti häntä vakaasti:

— Älä katsele taaksepäin, Marguerite. Äitisi ja minä, me voimme sen tehdä. Ajattele sinä tulevaisuuttasi vaimona. Antaudu lujana tälle tulevaisuudelle.

Marguerite koetti hymyillä:

— Minun tulevaisuuteni on minun perheeni.

— Niin, se jonka perustat.

— Te neuvoitte minua usein, isä, yhteisillä talvikävelyillämme, säilyttämään meidän perheemme perimyksiä.

— Mutta perimyksiä, sinä riikinviisas, ei säilytetä kaapissa, naapurimme varakreivi de la Mortellierien tapaan, joka sulkeutuu huoneeseensa korjaamaan vaakunakilpiä ja täydentämään sukutietoja ja kummastelee, että hänen arentimiehensä rohkenevat käyttää saappaita. Niitä ei säilytetä edes vanhassa talossa tai vanhalla tilalla, vaikka säilyttämisellä on merkityksensä. Ne punoutuvat meidän elämäämme, meidän tunteisiimme, antaakseen niille tukea, suurempaa arvoa ja kestävyyttä.

Uudelleen katsoi Marguerite isäänsä suurin, haltioitunein silmin ja huokasi:

— Minä olen liiaksi kiintynyt tähän kotiin.

— Ei, ei, sanoi isä lujasti. Avioliitossa on aina jotakin tietämätöntä, ja minä ymmärrän, että sellainen elämänmuutos ajatteluttaa sinua. Mutta ole uljas ja iloinen meidät jättäessäsi, kun ei sydän eikä harkinta aseta vakavia esteitä. Sinä olet ollut onnellinen meidän kanssamme, se on minun tyydytykseni. Mutta sinä voit ja sinun tulee olla onnellinen ilmankin meitä... Mene tuomaan minulle kukkia ja Maurice.

— Minä menen, isä.

Muutaman hetken kuluttua neito palasi mukanaan koko kimppu kukkasia. Kädenkäänteessä oli hänen veljellensä aiottu pöytä muuttunut silmää hiveleväksi.

— Minulla oli vielä muutamia ruusuja, viimeiset. Katso, maljakko vaihtaa väriään auringossa kuin opaali. Se on oikein kaunista.

Herra Roquevillard vahvisti tyytyväisenä:

— Ei sovi moittia.

Mutta tällä hän leikkisästi tarkoitti tytärtänsä. Tämä nauroi ja riensi pois:

— Nyt minä juoksen sanomaan Mauricelle.

Nuori mies saapuikin viipymättä.

— Oliko isällä jotakin sanomista minulle? kysyi tämä astuessaan sisään, lakki ja keppi kädessä, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire lähteä pois.

Hän oli kookas vartaloltaan kuten hänen isänsäkin, mutta laihempi ja hintelämpi. Vaikka hän samalla oli sulavampi käytökseltään ja liikkeiltään, ei hänen kasvoissaan ja olennossaan ollut sitä suuruuden leimaa kuin isässä. Tätä luontaista isännyyttä koetti herra Roquevillard tällä hetkellä lieventää tavoittaen sen sijaan tuttavallisen toverillisuuden sävyä.

— Katso kuinka hyvin Marguerite on somistanut sinun pöytäsi.

— Minunko pöytäni?

— Niin, tuon, missä ruusut ovat. Sinä olet siinä linnan ja päivän puolella. Etkö halua suorittaa koeaikaasi loppuun minun luonani?

Päivänsäde hyväili kukkia ja ulkona sekä Arkistotorni että tapuli hekumoivat valossa. Päivä itse tuli liittolaiseksi herra Roquevillardille, joka kosieli poikaansa liikuttavan kömpelösti. Mutta pojat älyävät vasta myöhemmin isien pitkämielisyyden, ja ainoastaan oman isyyden opettamina.

— Siiskö, sanoi Maurice, minun ei enää olisi palattava Frasnen toimistoon?

— Ei, se on tarpeetonta. Sinä tunnet riittävästi perintöoikeuden. Täällä sinun on parempi seurata asiain käytännöllistä menoa ja ruveta käymään oikeudenistunnoissa. Jos niin haluat, voit olla muutaman kuukauden lankosi Charlesin luona, joka sinut perehdyttää lainkäyttöjärjestyksen ihanuuksiin. Hän on meidän eniten käytettyjä asianajajiamme siviiliasioissa. Sitten aloitat oman urasi asianajajana. Jos haluat, on minulla soveltuva juttu sinulle tarjottavana. Se on sangen mielenkiintoinen oikeustapaus. Se koskee erään kaupan sitovuutta.

Milloinkaan ennen hän ei ollut esiintynyt näin arastelevasti ja alentuvasti. Mutta nuorukainen antoi hänen puhua. Hän mietti.

— Minä luulin sovituksi, sanoi hän, että olisin kuusi kuukautta maitre Frasnen toimistossa.

— No, melkein kuusi kuukautta on kulunutkin. Sinä aloitit kesäkuussa ja nyt ollaan jo lokakuun lopulla.

— Mutta minä otin lomaa elokuun alussa. Se on vastikään päättynyt. Ja minä tutkin juuri näinä Päivinä tärkeitä tilitysjuttuja.

— Tilitysjuttusi sinä tapaat taas alioikeudessa, vastasi herra Roquevillard liukkaasti. Ne palautetaan useimmiten sinne. Minulla on tällä syyskaudella joukko poikkeuksellisia juttuja. Sinä autat minua. Mene hakemaan salkkusi Frasnen toimistosta ja asetu tänne.

— Maitre Frasne on matkalla. Eihän voi poistua hänen poissaollessaan.

Maurice etsi estelyitä, mutta isällä ei ollut niistä huolta.

— Hän palaa huomenna. Minä olen muutoin ilmoittanut hänelle asian ennen hänen lähtöänsä.

Maurice kimmastui tästä uutisesta. Hän oli hakenut siihen tilaisuutta.

— Onko isä ilmoittanut sen hänelle minulle mainitsematta? Minä olisin täällä siis aina vain pikkupoika. Minua käsitellään kuin jotakin esinettä. Mutta minä en anna riistää itsenäisyyttäni. Minä olen vapaa ja minä vaadin, että minulta ainakin kysytään, vaikkei tehtäisikään minun tahtoni mukaan.

Tämän purkauksen edessä, jonka hän oli aavistanut ja jonka salaisen syyn hän tiesi, säilytti herra Roquevillard mielenmalttinsa, huolimatta siitä epäkohteliaasta käänteestä, minkä keskustelu sai. Hän tiesi, että rotuvarsoja on vaikein taltuttaa ja samoin lujimpia luonteita.

— Pikku poika tai suuri, sanoi hän koruttomasti, sinä olet minun poikani ja minä autan sinua tulevaisuutesi raivaamisessa.

Mutta nuorukainen tarrasi esteeseen, jota molemmat tähän saakka olivat karttaneet.

— Miksikä teeskennellä? Minä tiedän hyvin, minkävuoksi te tahdotte minua pois Frasnen toimistosta.

Mieltänsä hillitsevä isä yritti välttää törmäystä.

— Olisiko sinusta sitten niin paha olla minun toimistossani ja voitko niin keveästi hylätä minun ohjaukseni? Mitenkä sinun itsenäisyyttäsi uhkaisi se, että käytät hyväksesi minun neljänkymmenen vuoden aikana hankittua ammattikokemustani? En ymmärrä sinua.

Tuntien pojan horjuvan luuli hän saavuttaneensa voiton koskettamalla herkempiä kieliä.

— Äitisi on sairas. Siskosi jättää meidät pian. Kun sinä olisit täällä, en minä olisi niin yksin.

Hetken toivoi hän jo torjuneensa myrskyn. Epäröityänsä — sillä pohjimmaltaan hän ihaili isäänsä — Maurice tahtoi saada voiton teeskentelystä ja ryhtyi uudelleen jo menettämäänsä rynnäkköön.

— Niin, mutta teidät on käännytetty minua vastaan rouva Frasnen vuoksi. Mitä teille on sanottu? Minä tahdon sen tietää, minulla on oikeus saada se tietää. Ah, maaseudulla on elämä sietämätöntä! Täällä ihmistä vakoillaan, vaanitaan, väijytään, estetään vapaasti toimimasta, ja kaikki, mitä kaupungissa on tekopyhiä kadehtijoita ja hurskasnaamaisia myrkynsekoittajia, ovat vetämässä lokaan jaloimpia tunteita. Mutta en toki oleta, että te, isä, kuuntelisitte niin halpamielisiä parjauksia, jotka haikailematta häpäisevät mitä kunniallisinta naista.

Herra Roquevillard heitti myöskin naamarin pois.

— Minä olen antanut sinun puhua, Maurice. Nyt kuule sinä minua. Minä en kuuntele juoruja enkä kysy sinulta, onko totta vai ei, että esimiehesi poissaollessa monien toimiensa vuoksi sinä olet useammin salongissa kuin toimistossa. Syyt, jotka sinulle ilmoitin, ovat kaikki päteviä. Mutta koska sinä kärtät minua tällä tavalla, en karta tätäkään keskustelua. No niin, myöskin mainitsemasi rouvan tähden pyydän sinua päättämään koeaikasi minun luonani, kuten luonnollista on. Eikä minun ole tarvis kallistaa korvaani parjauksille: minulle riittää, mitä itse olen nähnyt.

— Mitä sitten?

— Se on tarpeetonta, älä kärtä.

— Te olette minua härnännyt, minä tahdon tietää.

— Olkoon. Kun äitisi, sinun pyynnöstäsi, otti vastaan kutsuvieraita, olisi sinun tullut pitää ainakin meidän talomme kunniassa. Nyt tiedät, mihin viittaan.

Mutta kiihtymyksen harhauttamana Maurice uudelleen meni yli laitain yrittäen järkeilyllä selitellä intohimoansa:

— Minun persoonallinen elämäni on moitteeton. En salli, että siihen sekaannutaan. Minä olen täyttänyt vaatimukset kaikissa kohdin, missä saatan olla teille tilivelvollinen.

— Maurice!

— Minä olen suorittanut tutkintoni loistavasti. Minä olen palannut Pariisista kuuden vuoden jälkeen ilman penninkään velkaa. Mistä minua voi nuhdella? Minuahan ette voi moittia edes mistään noista halvoista Quartier Latin-suhteista, jotka ovat ylioppilaspiireissä yleisiä.

— Minä en ole sinua moittinut. Mutta lapsikulta...

— Minä en ole mikään lapsi.

— Jokainen on lapsi isänsä edessä. Etkö sinä käsitä, että juuri senvuoksi, että perheen työ, arvo ja perimykset, jotka luovat järjestyksen ja kurin, ovat suojelleet sinun nuoruutesi, tämä, sinua vanhempi nainen, jonka nimeä minä en ensimmäisenä lausunut, on mitä arveluttavin sinulle? Tiedätkö edes kuka hän on?

— Älkää puhuko hänestä! huudahti Maurice.

— Minä puhun kuitenkin, vastasi herra Roquevillard äänellä, joka äkkiä muuttui määrääväksi. Olenko minä perheen pää? Ja millä oikeudella käsket sinä minun vaieta? Vai pelkäätkö minun esittävän arvottomia syitä? Silloin tuntisit minua huonosti.

— Rouva Frasne on kunniallinen nainen, toisti nuorukainen.

— Niin, niitä kunniallisia naisia, joilla on tarvis aikansa kuluksi leikitellä tulella, jotka salongeissa lakkaamatta havittelevat kaikkia miehiä, vanhuksiin saakka. Niitä nykyajan kunniallisia naisia, jotka ovat lukeneet kaikki, lukuunottamatta Raamattua, ymmärtäneet kaikki, paitsi velvollisuutensa, suvainneet kaikkea, paitsi hyvettä, ja jotka varaavat itselleen kaikki vapaudet, mutta hylkäävät vapauden tehdä hyvää, mitä heiltä ei milloinkaan ole kielletty. Ovatko he kuitenkin kunniallisia? Siitä ei tiedetä mitään. Usko ei heitä pidätä eikä häveliäisyys, ja mitä taas kunniaan tulee, on se uskontoa vain miehille. Se kuohuttaa mieltä: nuoruudessa voi tyytyä sanoihin, mutta usko minua, kun se on katoamassa, niin vaatii ihminen realiteettia. Tämän naisen, joka on jo ikämiehen nuori vaimo, pitäisi muistaa ainakin, että hän saa mieheltään asunnon ja ruoan, sillä hänellä ei itsellään ollut penniäkään.

— Se ei ole totta: hänellä on satatuhatta frangia myötäjäisiä.

— Kuka sinulle on sen sanonut?

— Hän itse..

— Vai niin. Mutta minun vanha ystäväni Clairval, joka heidät esitti meille seuraajansa virkaanastujaisissa, kertoi minulle asian. Hän ei puhu joutavia. Että hän, kun on valittavana kurjuus tai ainainen taloudellinen ahdinko tai mies, vaikkapa saitaluontoinenkin, kuitenkin valitsee vielä miehen, siinä on koko hänen viisautensa.

Aivan vapisten tästä herjauksesta, joka koski hänen valvattiansa, astui Maurice askeleen eteenpäin.

— Riittää, isä, pyydän. Älkää syyttäkö häntä halpamaisuudesta, älkää epäilkö hänen luonnettaan: vakuutan, että olette väärässä. Minä en halua kuulla häntä enempää parjattavan, vaan lähden tieheni.

— Minä kiellän sinua astumasta jalallasi Frasnen toimistoon.

— Varokaa, etten minä kieltäydy astumasta tänne.

Tämän uhkauksen lausuessaan oli hän jo oven kynnyksellä.

— Maurice! kutsui herra Roquevillard muuttuneella äänellä, joka oli enemmän pyytävä kuin käskevä.

Mutta poika vain joudutti askeleitaan: eteinen oli tyhjä, nuorukainen meni alas portaita. Suureen valoisaan työhuoneeseen yksin jäänyt katseli pientä pöytää, niissä aurinko hyväili ruusuja, kaikkia niitä hyvän vastaanoton valmisteluita, joita vanhat muotokuvat olivat hyväksyen seuranneet, ja menneisyyden maisemaa ikkunasta ja tunsi itsensä hylätyksi kuin armeijan päällikkö tappion iltana.

»Oma poikako», mietti hän, »noin nousee isäänsä vastaan? Minä puhuin hänelle alussa rauhallisesti; mutta hän kiihtyi heti... Kuinka voimakas tuo nainen on, ja kuinka minä tahtoisin hänet nujertaa... Maurice tulee takaisin, hän ei voi olla palaamatta. Jos niiksi tulee, menen minä häntä hakemaan... Minä olen ollut liian kaukana, kenties. Minä haavoitin häntä mielettömästi. Hän on rakastunut, poikaraukka; hän uskoo mitä se nainen hänelle kertoo. Viehkeällä äänellään, tulisilla katseillaan ja kaikkinaisilla eleillään hän on saanut pojan kiehdotuksi ja leikkii hänen kanssaan. Hm, ei olisi pitänyt heitä uhmailla. Muka teeskentelyä ja seuraelämän valheita vihaten nämä naiset ovat vaarallisempia kuin entisaikaan... Maurice on epäilemättä rientänyt hänen luokseen. Se yllyttää häntä minua vastaan, hänen isäänsä vastaan, sinun isääsi vastaan, Maurice, jonka rakkaus tahtoo pysyttää sinut oikealla tiellä ..»

Herra Roquevillard ei ollut kuitenkaan liikojen huokailujen mies. Miettien, mitä olisi tehtävä, meni hän vaimonsa kamariin. Siellä oli hänen tapansa käydä kysymässä neuvoa vaikeissa tapauksissa. Mutta oviverhot oli vedetty eteen, rouva Roquevillard nukkui. Hivuttava riutumus oli häntä ikää myöten yhä enemmän uuvuttanut ja kasvojen hermopolte oli tällä hetkellä saanut hänet laskeutumaan levolle. Monta kertaa oli herra Roquevillard viime vuosien kuluessa samalla tavoin avannut hänen ovensa, tiedustaakseen hänen tyyntä arvosteluaan, hänen selvänäköisyyttään, mutta oli saanut äänettömästi poistua, palata omille apulähteilleen. Nyt kun hänen puolisonsa oli riutumassa, tunsi hän omienkin voimiensa vähenevän. Oli kysymys heidän pojastaan: äiti on taitavampi ja vaikutusvoimaisempi, ehkäpä hän olisi saanut vaaran torjutuksi.

»Minä olen yksin», mietti herra Roquevillard suruissaan sairaan vuoteen ääressä.

Ja hän poistui hiljaa, varpaisillaan. Salissa tapasi hän Margueriten, joka oli kirjoittamassa, ja tämä rakas näky elähdytti häntä jälleen.

»Tuossahan on joka minua auttaa», ajatteli hän. »Ei ole sydämellisempää sisarta.»

Hän lähestyi tytärtään ja koetti peittää levottomuuttaan, kun tämä hymyillen käänsi päätään.

— Mitä sinä teet, pikkuruinen? Lyön vetoa, että kirjoitat kapiotilauksiasi johonkin pukuliikkeeseen.

— Isä, ei sinne päinkään.

— Ilmoitat koulutovereillesi kihlauksestasi?

— Yhtä väärin arvattu.

— Sitten muistutat sulhastasi, että hän tulisi tänä iltana meille.

— Hän tulee muutenkin.

Tyttö näytti nidettä, johon oli kirjoittanut. Herra Roquevillard tunsi _perhekirjan_. Niinkuin vanhastaan oli ollut tapana, pitivät Roquevillardit semmoista muistikirjaa, johon meidän esivanhempamme merkitsivät perintötilan hoitoa koskevien tietojen ohella yksityiselämän tärkeimmät tapahtumat, kuten avioliitot, kuolemantapaukset, syntymät, kunnianosoitukset, virat j.n.e. ja jotka ikäänkuin testamentin arvovalloin loihtien esiin menneisyyttä antavat luottamusta tulevaisuuteen sille, joka kunnioittaa isiänsä ja tahtoo olla heidän arvoisensa jälkeläinen.