Part 10

— Te tiedätte, rakas ystävä, että olen pyytänyt virkaveljemme Bastardin avuksemme. Minä olen liian vanha enkä osaa vaikuttaa mielialaan. Hän pitää puolustuspuheen; minä säestän. Me olemme tutkineet asiakirjat ja käyneet tapaamassa poikaanne vankilassa. Yksi vaikeus on tiellä.

— Mikä? kysyi isä huolestuneena.

— Bastard selittää sen teille paremmin kuin minä.

Tämä nyökkäsi kaunista päätään arvokkaasti. Kyllin älykkäänä ymmärtämään, että kaikki koreilu oli tässä huoneessa hyödytöntä, tyytyi hän selostamaan asian selkeästi ja lyhyesti.

— Niin, minä olen tutkinut asiakirjat. Rahain anastuksen olennaisesti tapahtuneeksi osoittavat notarion esittämät todistukset ja poliisikomisarion pöytäkirja. Todistuksia poikaanne vastaan en löydä, mutta näennäisesti raskauttavia epäluuloja. Hänellä oli tieto rahojen sijoituksesta, hän jäi viimeiseksi toimistoon hankittuaan haltuunsa avaimet, hän on voinut saada selville kassakaapin avausmerkin ensimmäisen apulaisen almanakasta, johon se oli merkitty, hänellä ei ollut itsellään paljoakaan rahaa ja hän oli aikeissa viedä mukaansa isäntänsä vaimon. Näillä voi hyvin rakentaa syytteen. Lisätkää matka ulkomaille, vaitiolo, myöhäinen paluu. Varsinkin erään Philippeauxin lausunto on hyvin sapekas. Se nuori herra lienee ollut mustasukkainen suositummalle virkaveljelleen. Minä epäilen häntä onnettomasta rakkaudesta rouva Frasneen. Se oli kohtalokas nainen. Hiukan laiha, mutta kauniit silmät. Minun makuani hän ei vastannut.

Mielenlaadultaan alhaisena ei hän huomannut, että tämmöinen huomautus oli sopimaton ja että syytetyn isän läsnäolo olisi vaatinut häneltä enemmän pidättyväisyyttä. Hän jatkoi hetken kuluttua:

— Viattomuuden vakuuttelu ei riitä. Varkaus on tapahtunut ja valamiehistö etsii syyllistä. Sille täytyy se osoittaa. Olen usein huomannut, että hyökkäys vie varmemmin tulokseen kuin puolustus. Se kääntää huomion pois ja keskittää sen toisaalle. Minä käytän sitä aina menestyksellä. Ja tässä tapauksessa on todellinen syyllinen täysin näytettävissä.

Hän otti lakikirjan pöydältä ja selaili sitä. Molemmat läsnäolijat kuuntelivat keskeyttämättä:

— Ottakaa huomioon, että herra Frasnella ei ole minkäänlaista vaaraa. Häntä suojelee pykälä 380: »_Jos aviomies anastaa jotakin aviovaimonsa tai aviovaimo aviomiehensä vahingoksi... on se käsiteltävä ainoastaan sivilioikeudellisena asiana_.»

— Sen tiedämme, huomautti herra Hamel.

— Perheen kesken ei varasteta. Rouva Frasnen osoittaminen anastajaksi ei siis ole hänen ilmiantamistaan syytteenalaiseksi. Mutta asiassa on vielä parempi puoli. Minun vaistoni ei hevin petä. Mieleeni johtui Frasne-puolisoiden aviokontrahti. Arvelin siitä saattavan löytyä jotakin. Erään Grenoblessa olevan asianajajan välityksellä olen hankkinut siitä jäljennöksen. Ja minä olen löytänyt siitä todistuksen, että rouva Frasne ottaessaan satatuhatta frangia miehensä kassakaapista, on voinut luulla ottavansa omat rahansa takaisin.

— Minä en ymmärrä, sanoi tällä kertaa herra Roquevillard.

— Te tulette ymmärtämään. Se on häikäisevän selvää. Kontrahdissa säätää hänen miehensä hänelle sadantuhannen frangin lahjoituksen.

— Jos vaimo jää leskeksi?

— Ei, heti. Mutta tietenkin se on peruutettavissa avioeron tapahtuessa, ja mies pidätti itselleen sen hallinnon. Siis pesäero ja sen järjestely. Mutta rouva Frasne on lakia tuntemattomana arvatenkin olettanut olevansa tämän summan omistaja ja lähtiessään yhteisestä kodista oikeutettu ottamaan sen mukaansa. Se on päätön päätelmä, mutta juuri sen vuoksi on se naisen päätelmä. Tämä selvittää myöskin, minkä vuoksi varas, vaikka samassa käärössä oli satakaksikymmentätuhatta frangia, on ottanut vain täsmälleen satatuhatta. Se ei ole varkautta, se on vain omansa ottamista. Rouva Frasne on luullut olevansa oikeutettu näin tekemään.

— Niin, vahvisti herra Roquevillard näin sitovan todistelun innostamana, kontrahti selittää kaikki.

— Ja vapauttaminen on varma, vastaansanomaton, vakuutti herra Bastard vilkastuen ja alkaen huitoa pitkillä käsivarsillaan. Mikä valamiehistö vastustaa sellaista todistelua? Harvoin minulla on oikeudessa ollut näin monta valttia pelissä.

— Te ette aina puolustakaan syyttömiä, huomautti esimies.

— Syyttömiä tai syyllisiä, todistus ratkaisee.

Tässä meillä se on.

Syytetyn isä, joka halusi täydellistä kunnianpuhdistusta, alkoi nyt puhua:

— Kontrahdin löytö on todellakin puolustukselle erittäin suotuisa seikka. Teidän kaunopuheisuudellanne, Bastard, tulee se tekemään mitä parhaan palveluksen ja me voimme toivoa lopullista menestystä. Mutta on vielä eräs kohta, jonka minä hartaasti pyydän teitä esittämään puolustuspuheessanne. Maurice ei ole lähtenyt matkaan rouva Frasnen kanssa ilman rahoja. Hänellä oli mukanaan yli viisituhatta frangia, jotka hän suurimmaksi osaksi oli ottanut lainaksi molemmilta sisariltaan, isänsä sedältä Etienneltä ja tädiltään rouva Camille Roquevillardilta, — nämä todistavat sen tarvittaessa. Ortan kaupungissa, jossa hän oleskeli, sai hän kahdeksantuhannen frangin shekin, Société de Creditpankin Chambéryn haarakonttorin antaman, jonka kirjoista se on nähtävissä. Nämä tiedonannot ovat välttämättömiä kahdelta näkökannalta. Ensinnäkin ne ennakolta vastaavat uuteen syytökseen, jonka vastapuoli, luopumalla anastusta koskevasta pykälästä 408, saattaisi tehdä 380. pykälän _loppuosan_ nojalla. Aviopuolisoiden välinen anastus ei ole rikoslain alainen, se on selvä, mutta rikoslaki lisää: »_Kaikki muut henkilöt, jotka ovat kätkeneet tai hyödykseen käyttäneet kaiken tai osan anastetusta omaisuudesta, ovat rangaistavat syyllisinä varkauteen_.» On tärkeää, että tässä suhteessa ei jää mitään epätietoisuutta. Tekeehän tämä pykälä ymmärrettäväksi, että minä katson vielä erinomaisen tärkeäksi poikani kunnian puhdistamisen sellaisesta epäluulostakin, että hän missään määrässä olisi ottanut osaa elantoon, jota hän ei olisi täysin maksanut.

— Se on hyvä, hyväksyi herra Hamel.

— Se on hyvä, toisti herra Bastard välinpitämättömällä äänellä.

Ja herra Roquevillard, jonka kasvot olivat selittelystä kiihtyneet, mutta kirkastuivat hyvän lopputuloksen toivosta, lausui lopuksi:

— Nyt meillä on aseet ja voitto on varma.

Esimies loi häneen surulliset, muinoin siniset, mutta nyt iän haalistuttamat silmänsä:

— Ystäväni, oletteko siis unohtaneet vaikeuden, josta teille mainitsin keskustelumme alussa?

Herra Roquevillard huolestui uudelleen.

— Minkä vaikeuden?

Herra Bastard otti heti takaisin ensimmäisen paikan, jota hän ei mielellään luovuttanut:

— Katsokaa. Meidän kaunis suunnitelmamme, jonka voitto minun nähdäkseni on ehdoton, menee myttyyn poikanne vastustuksen vuoksi?

— Poikaniko?

— Niin. Me olimme vankilassa selittämässä hänelle, miten aioimme hänet pelastaa. Tiedättekö, mitä hän meille vastasi?

— Ah! minä pelkään aavistavani.

— Että hän jyrkästi kielsi puolustajaansa mainitsemasta rouva Frasnen nimeä ja uhkasi, jos niin tapahtuisi, itse heti ilmoittautua syylliseksi.

— Minä pelkäsin sitä, sanoi herra Roquevillard puoliääneen.

— Turhaan sain selittää hänelle, että tämä ritarillisuus oli naurettavaa, että hän ei ilmiantaisi ketään, koska rouva Frasnelle ei siitä olisi minkäänlaisia seuraamuksia ja että hänen rakastajattarensa teon selitti jo hänen kokemattomuutensa raha-asioissa ja väärä käsitys, jonka hän oli voinut saada aviokontrahdistaan. Kaikki oli hyödytöntä. Minä kohtasin itsepäistä vastarintaa.

— Ilmoittiko hän teille mitään syitä?

— Yhden ainoan: kunnian.

— Siinä onkin.

— Ei, se ei ole kuin tunne. Eikä meidän ole oikeudessa asettuminen tunteen, vaan lain kannalle.

Esimies, joka ei hyväksynyt tätä katsantokantaa, esitti kysymyksen toisessa muodossa.

— Hän pitää silmällä ennen kaikkea rouva Frasnen kunniaa. Oman kunniansa pelastamiseksi hänen täytyy näyttää, että hän ei ole anastanut tuota rahasummaa eikä muutenkaan käyttänyt hyväkseen anastettuja varoja. Hän voi todistaa edellisen seikan esittämällä rouva Frasnen kontrahdin ja jälkimmäisen kirjallisella todistuksella Milanon Internationale-pankista, jossa rouva Frasnen varat olivat talletettuina. Mutta hän kieltäytyy jyrkästi tästä menettelystä.

— Tekö sen hänelle sanoitte, te?

— Minä sanoin hänelle sen ja että hän joutuu sangen pahaan asemaan tullessaan ilman varustuksia valamiehistön eteen.

— Mitä hän teille vastasi?

— Että hän ei milloinkaan antaisi syyttää rouva Frasnea mistään ja että hän kieltää puolustajaansa lausumasta edes hänen nimeänsäkään. Hän oli aivan taipumaton: »Mutta kuinka sitten mielestänne teitä on puolustettava?» kysyi häneltä Maitre Bastard. — Kuinka voidaan minua uskoa syylliseksi? vastasi hän ylpeästi. Katsottakoon mistä minä tulen ja kuka minä olen: sen pitää riittää.

— Mikä lapsi! toisti herra Bastard tyytyväisenä sivellen kaunista partaansa. Perheen kunniallisuus on epäilemättä voimakas todistus, jota olinkin aikonut oikeudessa käyttää. Mutta se on vain jonkunlainen sivutodiste. Se ei koske asian ydintä. Ei vanhemmilla todistella. Yhtä hyvin voisi todistella vainajilla!

— He todistavat meidän puolestamme, vastasi herra Hamel melkein juhlallisesti.

— On olemassa joku syyllinen, älkäämme unohtako sitä. Tahdottiinpa tai ei, valamiehistö ryhtyy sitä etsimään. Ellei se ole rakastaja, on se rakastajatar. Ellei se ole rakastajatar, on se rakastaja. Meillä on todistus, että se on rakastajatar, mutta me emme suostukaan sitä esittämään! Se on mielipuolisuutta. Minä ilmoitin pojallenne, rakas virkaveli, että niillä ehdoilla en voinut suostua häntä puolustamaan ja olen tullut toistamaan sitä teille. Te tiedätte, millä innolla minä siihen olisin antautunut, ja että olisin pannut siihen kaiken huoleni. Mutta mitä voisin tehdä, kun riistetään aseet pois? Olen syvästi pahoillani tästä päätöksestä, mutta minun on mahdotonta esiintyä oikeudessa näin sidottuna.

Syytetyn onneton isä ojensi hänelle kätensä:

— Minä menetän arvokkaan avun, ehkäpä pelastuksen. Mutta puolustusta ei sovi kahlehtia.

Huolimatta molemminpuolisesta soputunteisuuden puutteesta tunsi kumpikin asianajaja samaa liikutusta.

— Menkää te häntä tapaamaan, sanoi vielä herra Bastard noustessaan. Kenties saavutatte te, mitä me emme saavuttaneet.

— Ei, en minä luule.

— Jos saatte hänet suostumaan, jään käytettäväksenne. Ja voitte odottaa minun panevan parastani. Suokaa anteeksi, kello on lähes kuusi. Minulla on kokous.

Herra Roquevillard saattoi häntä ovelle saakka ja kynnyksellä vielä kiitteli:

— Me olemme joskus olleet eri mieltä, virkaveli. Minä en milloinkaan unohda, että elämäni vaikeimmassa tilassa olisitte uhrautuvasti käyttänyt taitoanne minun hyväkseni.

— Mitä vielä, vastasi kuuluisa asianajaja, jota hänen oma hyväntuulisuutensa hämmästytti, minä ajattelin siitä itse enemmän hyötyä. Se oli niin kiitollinen juttu. Taivuttakaa poikanne. Minä palaan.

Tullessaan takaisin työhuoneeseensa tapasi herra Roquevillard herra Hamelin uunin luona hajamielisyydestä tulta kohentelemassa. Hän istuutui vanhusta vastapäätä ja molemmat olivat pitkän aikaa mietteissään ääneti:

— Minun ääneni ei milloinkaan ole kantanut kovin kauaksi, sanoi vihdoin esimies jatkaen sisäisiä päätelmiänsä, ja ikä on sen uuvuttanut. Minä olen osannut vain selittää, en koskaan liikuttaa. Minä tulen kuitenkin paikalle ja sanon muutamia sanoja syytetyn perheestä ja syytetystä itsestään. Mutta toinen, varsinainen puolustuspuheen pitäjä, on tarpeen. Minä voin vain avustaa teitä, ystäväni.

Hän ei lausunut mielipidettään Mauricen menettelystä, ja ehkei hän sitä itselleenkään selittänyt. Hän tunsi naista kohtaan tuota miltei halveksumiseen ulottuvaa epäluottamusta, jota usein tapaa ankaran ja pidättyväisen elämän lopulla. Minkään rouva Frasnen kunnia ei hänestä näyttänyt ansaitsevan niin suurta huolenpitoa. Hänestä kerrottiin seuraava omituinen piirre: tervehdittyään kerran erästä huonomaineista naista, joka siitä oli turhamielisyydessään kerskunut, sillä hän levitti ympärilleen kunnioitusta, sai hän sen tietää ja siitä pitäen lakkasi hän tuntemasta ketään kaupungin kaduilla.

— Aavistaakohan, kysyi itseltään ääneen herra Roquevillard, joka ymmärsi lapsensa paremmin, arvaakohan valamiehistö tämän vaikenemisen jalomielisyyden? Se ei ole luultavaa.

— Se on mahdotonta, vahvisti jyrkästi herra Hamel. Teidän poikanne asia on menetetty, sillä tässä ei ole paikka pelastaa sitä toista henkilöä. Mutta eikö meillä ole oikeutta puolustaa häntä hänen omasta kannastaan huolimatta?

— Mutta kuinka?

— Rikosasiain oikeudessa on puolustus pakollinen, te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä. Syytetyn valitseman asianajajan puutteessa määrää tuomari hänelle avustajan. Jos herra Bastard määrätään siihen viran puolesta — ja riittää, jos minä esimiehenä siitä tuomarille huomautan — niin hänellä on rajoittamaton puolustuksen vapaus, sillä uhalla, että puolustettava sitten puhuu muuta.

— Mutta tämäpä jälkimäinen tekisi epäsuotuisan vaikutuksen valamiehistöön.

— Minä en näe muuta keinoa. Paitsi jos...

Mutta vanhus vaikeni. Herra Roquevillardin uudistetutkaan kysymykset eivät saaneet häntä vaiteliaisuudestaan luopumaan.

— Asia on menetetty, lausui vihdoin isäntä.

Silloin herra Hamel nousi:

— Te uskotte Jumalaan, niinkuin minäkin, ystäväni. Kääntykää hänen puoleensa, hän antaa neuvon. Teidän poikanne on syytön; hänet on vapautettava. Hänen todellinen syynsä ei ole maallisen oikeuden tuomittavissa. Se koskee vain häntä itseään ja valitettavasti hänen omaisiaan.

Kun hän oli poismenossa jo ovelle kääntyneenä, palasi hän takaisin ja ojensi äkkiä molemmat käsivartensa virkaveljeänsä kohti. Tämä poikkeuksellinen liike paljasti herkkyyden taustan, jota niin monia vuosia oli peitetty teennäisen kylmyyden alle. Se oli yllättävä ja suloinen, niinkuin verevyyden ja puhtauden ilme vanhan vaimon kasvoilla, taikka ne kukat, jotka versovat vielä lumenkin alla. Molemmat miehet syleilivät toisiaan liikutettuina.

— Te ette meitä unhota, te, sanoi herra Roquevillard, kiitoksia.

— Minä muistan, vastasi vanhus.

Ja siepaten olkapäilleen palttoonsa, jonka tyhjät hihat heilahtelivat, riensi hän ulos niin ripein; askelin, että isännän oli vaikea seurata häntä ulko-ovelle saakka.

Yksin jäätyään istahti herra Roquevillard työpöytänsä ääreen, jossa niin monta aineellista ja henkistä pulmaa oli ratkaistu, ja mietti, pää käsien varassa, mitenkä voisi pelastaa poikansa, joka tuhotessaan itsensä tuhoisi koko sukunsa. Vähemmän ehdottomana, suvaitsevampana ja kykenevämpänä ymmärtämään elämää ja ihmisiä kuin herra Hamel, joka oli sulkeutunut jäykkiin vakaumuksiinsa ikäänkuin torniin, tunsi hän syytetyn päätöksessä sitä vastuunalaisuuden tinkimätöntä vaatimusta, joka oli polvesta polveen luonut ja säilyttänyt Roquevillardien voiman. Maurice käytti nyt samoja avuja tämän voiman tuhoamiseen. Yksityistä onneaan rakentaakseen oli hän vahingoittanut sukunsa koko entisyyttä ja tulevaisuutta, mutta tässä rikkomuksessaankin vielä osoitti hän sukunsa perinnäisominaisuuksia. Ja katsoen, ettei poika ollut ainakaan raukkamainen ja halpamielinen, mietti isä, että jos se nuorukainen kerran palaa paikallensa kotilieden luo ja yhteiskuntaan, niin ei hän anna perimysten herpaantua, vaan käyttää oikeaan tarkoitukseensa tätä kuntoansa, jotka nyt oli kohdistettu väärään suuntaan. Kaikin mokomin piti varoa kajoamasta tuohon tunteeseen, jota hän ei suostunut kieltämään.

»Paitsi jos...» toisti herra Roquevillard, johon nämä esimiehen salaperäiset sanat olivat kalahtaneet. Mitä mahtoi hän tarkoittaa?

Hän kohotti päänsä pystyyn ja nojautuen tuolinsa selkämystään katseli eteensä. Hänen katseensa pysähtyi seinällä olevaan La Vigien karttaan, joka lampun valopiirin ulkopuolelle jääden oli puoliksi varjossa. Hän katseli maatilaansa kuin entispolvien edustajaa, kuin neuvonantajaa ja samalla muistui hänen mieleensä herra Bastardin säälimätön todistelu:

»On varastettu. On siis olemassa varas. Kuka? Jompikumpi: joko tuo mies taikka tuo nainen. Mutta mies järjestää niin, että nainen ei voi tulla kysymykseenkään. Varas on siis mies... Mitä vastata tähän valamiesten halpahintaiseen suoraviivaiseen järjenjuoksuun?»

Ja katsellessaan kartan hämäriä piirteitä hän luuli äkkiä näkevänsä hyvän ajatuksen pilkahtavan kuin valon yöstä:

»Jos tuota varkautta ei olisi olemassa, ei olisi syyllistäkään. Valamiehistön olisi pakko vapauttaa. Mitenkä tehdä varkaus olemattomaksi?»

Ja La Vigie puhui hänelle.

Vähää myöhemmin koputti Marguerite varovasti ovelle.

— Astu sisään, sanoi isä, minä olen yksin.

— No isä, mitä te olette päättäneet?

Herra Roquevillard selitti hänelle uuden tuomitsemisen vaaran, johon Mauricen itsepäisyys heidät saattoi, ja lausui lopuksi:

— Maitre Bastard jättää meidät. Hän kieltäytyy ottamasta huolekseen puolustusta.

— Mutta, kysyi Marguerite pelästyneenä, kuka häntä sitten puolustaa? Ja kuinka tulee häntä puolustaa?

— Älä ole levoton vielä, pikkuruinen. Minulla on kukaties yksi keino.

— Mikä?

— Tuonnempana selitän. Anna minun miettiä sitä. Se merkitsee suurta uhrausta.

— Tehkää se sitten pian, isä.

Nuoren neidon silmät säteilivät niin kirkkaasti, että koko hänen puhdas ja jalo sielunsa heijastui niistä.

— Rakas tyttö, lausui isä ylpeänä.

Tämä hymyili haurasta hymyä, — sellainen hymy on ominaista niille, jotka ovat jo pitkiä aikoja eläneet onnettomuudessa.

— Isä, minä olin aina ajatellut, että te esiintyisitte hänen puolustajanaan.

II.

PERHENEUVOTTELU.

— Olenko minä liikaa? kysyi Marguerite.

Hän oli pysähtynyt työhuoneen kynnykselle havaitessaan huoneessa lukuisan seuran.

— Olin tulossa sinua etsimään, sanoi isä. Sinun paikkasi on meidän keskellämme.

Eräs kookas, kuiva ja umpimielinen vanhus nojasi muuria vastaan, jossa loimusi kirkas tuli, ja lausui mahtipontisesti:

— Minun aikanani eivät naiset ottaneet osaa neuvotteluihin.

— Eipä se nainen ole kuitenkaan perhettä häväissyt, kivahti nasevasti nojatuolissa istuva, lihavahko, jo vanhanpuoleinen mustiin puettu rouva.

Mutta tämä oli vain periaatteellista keskustelua, sillä molemmat tekivät välirauhan herttaisesti tervehtiäkseen nuorta tyttöä. Tämä tervehti vuorotellen isänsä setää, Etienne Roquevillardia, joka oli vielä vanhempi kuin maitre Hamel, mutta kantoi kahdeksaakymmentä vuottaan köykistymättä niiden painon alla, tätiänsä rouva Camille Roquevillardia, sitten serkkuansa Léonia, tämän poikaa, joka oli tehtailijana Pontcharrassa, Dauphinéssa ja vihdoin Charles Marcellazia, joka oli tänä aamuna saapunut Lyonista.

Ulkona näytti raskas lumen peittämä taivas laskeutuvan Linnan ylle ikäänkuin sen musertaakseen. Lehdettömät puut ojensivat sitä kohti oksiansa, ja kosketti se tornia kuin rukoillen. Ainoastaan Arkistotornin muratti säilytti ikikeväisen sävynsä. Neljästä akkunastaan huolimatta tuntui huone alakuloiselta. Kirjastosta, muotokuvista, Hugardin maisemasta huokui surullisuuden vaikutelmaa. Pyöreällä sohvapöydällä olevat lakitieteellisen aikakauskirjan viimeiset niteet eivät olleet sidottuja, kuten edellisvuosien. Suuri pöytä täynnä asiakirjoja, joista yksi oli auki, todisti työn jatkuvan raskaimmista huolista huolimatta, ja rouva Valentine Roquevillardin valokuvan eteen asetettu veres kimppu päivänkukkia todisti naiskäden jatkuvaa huoltoa.

Asianajaja pyysi vieraitaan istumaan. Pää kumarassa näytti hän miettivän. Hän oli paljon vanhentunut yhdessä vuodessa. Tukka ja karkeat lyhyeksi leikatut viikset olivat harmaat. Suupieliin oli ilmestynyt kaksi uurretta ja laihtuneessa kaulassa oli edessä laaja syvennys. Poskilihasten velttous ja harmahtava väri täydensi heikkenemisen merkkien sarjaa, jonka Marguerite oli sydämenahdistusta tuntien todennut. Mikä ero tämän pöytänsä ääressä istuvan mietteisiin vaipuneen miehen ja sen välillä, joka viime vuoden viininkorjuun aikana, voimakkaana ja hilpeänä seisoi kukkulan laella!

Mutta kun hän jälleen oikaisi itsensä, oli hän siinä samassa kuitenkin entinen. Kulmakarvojen kaarten alta välkähti hänen silmistään vanhastaan käskevä, vaikeasti kestettävä katse, joka nolostuttavan huolellisesti tarkasti jokaikisen kasvoja. Jo ennenkuin hän oli lausunut sanaakaan, oli hän jo paljaalla olennollaan todistanut että hän oli päämies ja ettei häntä helposti kukisteta.

— Minä olen kutsunut teidät koolle senvuoksi, että perhe on joutunut erään vaaran alaiseksi. Meillä on kaikilla sama nimi, paitsi Charles Marcellazilla, joka on pojan asemassa, hän kun edustaa tytärtäni Germainea. Félicie ja Hubert ovat liian kaukana. Heidän mieltään ei siksi ole voitu kysyä. Mutta heidän elämänsä todistaa niin suurta kieltäymystä, että heidän läsnäolonsa ei olisi tarpeellinenkaan. Minä tunnen ennakolta heidän suostumuksensa.

— Onko teillä hyviä kuulumisia kapteenilta? kysyi rouva Camille Roquevillard, johon hänen lankonsa pojan univormu oli aina vaikuttanut edullisesti ja joka ei voinut ajatella muuta kuin yhtä henkilöä kerrallaan.

Marguerite vastasi:

— Ihan tuoreita tietoja ei ole, mutta viimeiset tiedot eivät olleet hyviä. Hän on saanut kuumeen.

— Oikeuden istuntokausi, jatkoi herra Roquevillard, alkaa 6 p:nä joulukuuta, kolmen viikon kuluttua. Mauricen juttu tulee esille istuntokauden alussa.

— No, se on vain muotoseikka, sanoi Léon, joka ylpeänä siitä, että kahdeksankolmattavuotiaana johti verrattain suurta tehdasta, tahtoi esiintyä käytännöllisen järjen edustajana ja tarttua kunkin asian tulokseen. Vapautushan on varma.

— Ei ollenkaan, lausui asianajaja niin jyrkästi, että toinen mykistyi. Hänen tyttärensä vavahti. Kaikki katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, levottomina:

— Kuinka ei?

— Vaikka hän ei ole syyllinen.

— Joka on rouva Frasne. Viimeksisanotun oli lausunut Charles Marcellaz siten mainiten vihollisen nimen.

— Se kelvoton! lisäsi leski kääntäen katseensa kattoon ja mielessään pahoitellen, että tämä nimi mainittiin Margueriten kuullen. Hän jakoi naiset yksinkertaisesti kahteen luokkaan: kunniallisiin ja kunniattomiin, mutta hän ei tiedustellut niiden pikkulasten syntyperää, joista hän piti huolta. Päinvastoin kuin niin monien nykyajan aatteellisten ja emansipeerattujen naisten oli hänen katsomuskantansa ahdas, mutta ei hänen ihmisrakkautensa ja hyvyytensä.

— Vapautus ei ole varma, toisti perheen päämies, niiden ehtojen vuoksi, jotka poikani asettaa puolustukseen nähden. Minä olen useita kertoja käynyt hänen luonaan vankilassa. Hän on taipumaton. Hän ei suostu puolusteluun muulla ehdolla kuin että hänen puolustajansa ei mainitse rouva Frasnen nimeä.

Keskenään yksimielisenä huudahtelivat Léon ja Charles:

— Se on mahdotonta. Hän on hullu.

— Se on kavallusta.

— Siihen ei pidä suostua.

— Jättäkää hänet oman onnensa nojaan!

Tämän halpamielisen neuvon antoi Léon-serkku. Asianajaja mitteli häntä katseella, jossa suuttumus ja nuhde pian muuttui suruksi. Perhe alkoi rappeutua, koska yksi sen jäsenistä hylkäsi kaiken vastuunyhteyden. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana vanha setä lausui:

— Minun mielestäni Maurice on oikeassa. Tämän odottamattoman arvostelun jälkeen jatkoi herra Roquevillard selitystään:

— Tämän jalomielisyyden saattaisi jokin porvarillinen valamiehistö ymmärtää. Mutta tavallinen maalaislautakunta ei sitä käsitä. Kaikista selittelyistä jää heidän mieleensä vain yksi kohta: sadantuhannen frangin katoaminen — mikä summa jo heitä hirvittää. Heihin tuntuvat herkemmin omaisuutta kuin henkilöitä vastaan tehdyt rikokset. Tämän summan, niin he harkitsevat, on voinut anastaa vain joko _se mies_ taikka _se nainen_. Jos se olisi nainen, sanoisi mies sen meille ja me vapauttaisimme hänet. Epätietoisessakin tapauksessa me vapauttaisimme. Mutta hän ei uskalla syyttää sitä naista; siis on hän itse syyllinen. Heillä ei, nähkääs, ole meidän käsitystämme kunniasta.

— Kunniasta! kunniasta! toisti kahteen kertaan Léon, jota asianajajan liian ilmeinen ylenkatse oli ärsyttänyt. Tässä on kysymys ennen kaikkea häväisevän tuomion välttämisestä. Minä annan arvoa vain lain määrittelemälle kunnialle.

Vanhin Roquevillardeista silmäsi nyt vuorostaan nuorta miestä ylpeästi.

— Minä säälin teitä, lausui hän äänellä, joka hampaattomuuden vuoksi oli hiukan sihisevä.

Osoittamatta iälle kuuluvaa kunnioitusta kysyi tehtailija:

— Minkä vuoksi?

— Kun te ette ymmärrä erinäisiä sanoja.