Part 16
— Niin, pikkuruinen, juuri hän asettuu Roquevillardien tilalle jatkamaan perimystä. Vieläpä ilmaiseksi. Tämän katkeruuden-ilmauksen jälkeen jatkoi hän kuvaustaan:
— Hänen asianajajansa alkoi puhua kello yksitoista.
— Mikä asianajaja, isä?
— Eräs herra Porterieux Lyonista. Hän ei saanut ketään Chambéryn lakimiehistä.
— Teidänkö vuoksenne?
— Epäilemättä.
— Ja mitä hän uskalsi sanoa?
— Se on ovela mies, pisteliäs, kylmä ja laskeva. Hän alkoi kuvaamalla Mauricea ilkeämielisellä tavalla: hän on muka noita nykyajan nuoria miehiä, joita ei mikään hillike pidätä, piintyneitä yksilöllisiin oikeuksiinsa, kiihkeitä asettamaan oman minänsä etusijalle, valloittamaan onnensa, vaikkapa tallaamalla jalkoihinsa toisten, vastahakoisia alistumaan järjestettyyn yhteiskuntaan, sanalla sanoen noita henkisiä anarkisteja, jotka ovat valmiit siirtymään aatteiden alalta tekoihin. »Kysykää», lisäsi hän, »hänen tovereiltaan, hänen ystäviltään. He eivät voi kieltää, etteikö hän keskusteluissaan alinomaa mustannut ja moittinut olevia oloja, ja ihannoinut erään saksalaisen ajattelijan turmiollista oppia, että korkeampi ihmisrotu, yli-ihminen, rakentaa onnensa pienten, heikkojen, vähäväkisten kukistukseen ja suruun. Eikä Chambéryssä ole kenellekään salaisuus, ettei hän voinut tulla toimeen isänsä kanssa, jonka valtaa hän ei voinut sietää.»
— Sanoiko hän semmoista? kysyi Marguerite kuohuksissaan.
— Sanoi, minä kerron niinkuin asia oli. Minuakin käytti hän todistuskappaleena. Meidän perhettämme toisena: syytetty ei voinut puolustuksekseen vedota huonoon kasvatukseen, paremman tiedon puutteeseen, kelvottomiin esimerkkeihin tai onnettomaan lapsuuteen, joka helposti voi ainiaaksi tärvellä luonteen. Minä siirryn ennaltaharkittuun ja edukkaaseen rouva Frasnen viettelyyn.
— Edukkaaseen?
— Niin, henkisessä nihilismissään vei Maurice haikailematta sekä vaimon että rahat. Näin tehtyään tai luullen tehneensä luottamuksen väärinkäytön henkisesti todennäköiseksi siirtyi herra Porterieux syytökseen ja niihin seikkoihin, joita hän ei empinyt nimittää asiallisiksi todistuksiksi. Rouva Frasne suostuu lähtemään. Puoliso on poissa, päivä on otollinen, hetki erinomainen. Rakastajalla ei ole omia varoja, hän etsii, hänen täytyy etsiä matkarahoja. Hän tietää Belvadenin kauppaa varten varattujen rahojen olevan kassakaapissa, löytää avonaiselta paikalta avausohjeen, annattaa itselleen avaimet, järjestää niin, että voi jäädä yksin toimistoon. Ottaa rahat ja karkaa lemmittynsä kanssa ulkomaille. Hän on, ja yksin hän voi olla syyllinen.
— Entä rouva Frasne?
— Rouva Frasneko? Syyttäköön häntä, jos uskaltaa syyttää! Hän on vaiennut alustavassa tutkinnossa, hän vaikenee oikeudessa. »Minä lyön vetoa, että hän ei syytä rouva Frasnea», lopetti asianajaja, jolle herra Bastard ehkä varomattomasti on tullut maininneeksi Mauricen jalomielisen päätöksen, »ja tämä vaikeneminen, joka sisältää tunnustuksen, hänet tuomitsee.»
He olivat siirtyneet ruokasalista työhuoneeseen. Marguerite kuuli tästä kärkevästä ja kuitenkin puolueettomasta vastapuolen todistelun kuvauksesta isän suuttumuksen ja pahoittelun kuohun.
— Isä, lausui hän, onko kaikki hukassa? Toivotteko te vielä?
— Toivonpa tietenkin!
— Milloin se loppuu?
— Kello kaksi, neljänkymmenen minuutin kuluttua, alkaa maitre Porterieux jatkaa esitystään.
— Eikö hän vielä ole meitä kylliksi vahingoittanut?
— Ei siltä näytä. Hänellä on vielä viimeinen todistelu esitettävänään.
— Mikä?
— Se uusi tunnustus, joka hänen mielestään sisältyy siihen, että minä olen korvannut nuo satatuhatta frangia. Ennen kello kolmea arvelen oman vuoroni tulevan. Kello neljältä tai puoli viideltä olen lopettanut.
Ja hän lisäsi, näytellen tyyneyttä:
— Charlesin juna tulee kello yksi. Sinun lankosi pitäisi olla täällä.
Vähän myöhemmin soittikin Charles Marcellaz todella.
— Mitä uusia, isäni? kysyi hän sisäänastuessaan. Germaine itki tänä aamuna sanoessaan minulle hyvästiä, ja kaikki kolme pienokaista tekivät hänelle seuraa. Teidän eilinen sähkösanomanne oli niin masentava. Hubert-parka!
— Minä odotin teitä, Charles. Teidän paikkanne on minun rinnallani. Marguerite kertoo teille aseman syödessänne aamiaista. Jättäkää minut nyt muutamaksi minuutiksi. Olkaa valmiina viittä vailla kaksi.
— Minä olen valmis. Ah! minä voin ilmoittaa, että olen järjestänyt niin, että voin nyt suorittaa takaisin puolet Germainen myötäjäisistä. Tuonnempana jäännöksen.
Marcellaz ilmoitti sen nyrpeänaamaisena, niinkuin mies, joka ei ole tottunut hyväntekeväisyyteen, mutta ei sitä tunnusta. Hän oli joutunut, hänkin, yhteiseen juttuun; mutta vaikka häntä asia harmitti, ei hän tappiotaan toitotellut.
— Ei, ystäväni, en minä niitä ota, vastasi herra Roquevillard.
Mutta enemmän liikutettuna tästä avusta kuin vastapuolen kaikista hyökkäyksistä, joita hän valmistautui torjumaan, lisäsi hän:
— Syleilkää minua.
Näin lujittui perheside keskellä onnettomuutta.
Asianajaja eristäytyi neljännestunniksi käydäkseen vielä läpi puolustuksensa pääkohdat. Margueritelle hermostuneen kiihtymyksen vallassa esitetty kuvaus oli ollut hänelle sen suuttumuksen ja häpeän purkaus, joka aamusta alkaen oli hänessä patoutunut, kun hänen täytyi kuulla poikaansa vastaan tehtyjä häväiseviä syytöksiä. Hänen hermonsa rauhoittuivat, hänen sydämensä tykintä tyyntyi niinkuin meri tuulen tauotessa. Kun oikeuteenlähdön aika tuli, huomasi Marguerite hänen kasvojensa ilmeen levollisemmaksi ja hänen katseessaan saman sisäisen kirkkauden, kuin eilen hänen palatessaan La Vigiestä.
— Näkemiin illalla, isä, sanoi hän. Jumala suojelkoon.
Oven kynnykseltä vastasi herra Roquevillard nopeasti:
— Näkemiin illalla, pikkuruinen... Maurice mukana...
* * * * *
Marguerite oli mennyt huoneeseensa siellä rukoillakseen, kun Jeanne Sassenay pyysi saada tavata häntä:
— Neiti Marguerite, pyydän.
Ankarampana ja huolekkaampana Raymond Bercyn käynnin jälkeen vastasi palvelijatar päättävästi kieltäen:
— Neiti on väsynyt. Hän ei ota vastaan ketään.
— Sen pahempi, minä menen sisään yhtäkaikki.
Ja sivuuttaen hämmästyneen palvelijan ennenkuin tämä ehti sulkea tietä riensi Jeanne eteisen läpi, etsi ystävättärensä huoneen, jonka hän tunsi, koputti nopeasti, astui sisään ja heittäysi Margueriten syliin.
— Minä tässä olen. Älkää käskekö minua pois. Se ei ole Mélanien syy.
— Tekö Jeanne? Miksikä tulette?
— Kun te olette yksin ja teillä on ikävyyksiä. Siellä on lauma naisia, jotka ovat menneet istuntoon kuin huvinäytelmään. Niin minä ajattelin että minun paikkani on täällä teidän luonanne. Minä rakastan teitä.
Marguerite hyväili ystävättärensä poskea.
— Te olette hyvä.
— Oi, en. Minä vain tunnen suurta ystävyyttä teitä kohtaan... Jo pienestä pitäen ihailin teitä. Ja tahdoin kovasti tulla teidän kaltaiseksenne.
Sitten vaihtoi hän äkkiä keskustelua lausuen salaperäisellä äänellä:
— Ajatelkaa, että he ovat vartavasten pukeutuneet Oikeussaliin menoa varten. Todellakin, aivan kuin päiväkonserttiin.
— Ketkä?
— Nuo naiset.
— Niin, sanoi neiti Roquevillard katkerasti. On kysymys meidän kunniastamme. Onhan siinä näytelmää.
Jeanne Sassenay tarttui hänen käteensä.
— Minä en ole levoton.
Ja opettavaisella äänellä ratkaisi hän koko jutun:
— Mistä rikoksesta oikeastaan teidän veljeänne syytetään? Ettäkö hän on ottanut mukaansa naisen? Sehän ei ole mitään.
Huolimatta huolistansa ei Marguerite voinut olla hymyilemättä, mikä taas rohkaisi hänen vierastaan.
— Ymmärrättehän sen, ettei naista viedä noin vaan niinkuin vaatekappaletta. Joka minua yrittäisi viedä, minä sitä kynsisin, mukiloisin, ja nostaisin kamalan metelin... Jos nimittäin en itse päättäisi lähteä hänen kanssaan.
— Olkaa hiljaa, Jeanne.
— Ah, voiko sitä tietää? Rakkaudesta voi tehdä vaikka mitä. Ei ole leikittelyä lempi.
— Mitä te siitä tiedätte?
— Miksen tietäisi? Minä en ole enää pikkutyttö. Neiti Sassenay oikaisi vinoon mennyttä hattuansa, suori syrjään otsalle valahtaneita vaaleita suortuvia ja koetti olla välinpitämättömän näköinen peittääkseen punastumistaan kysyessään:
— Eihän hän enää rakasta tuota katalaa naista?
— Mauriceko? En usko.
— Tiedättekö varmaan?
— Hän ei puhu siitä koskaan.
— Eihän sitä ole enää täällä nähty?
— Ei.
— Sen parempi. Minä inhoan häntä. Ensiksikään hän ei ole laisinkaan kaunis. Kauniit silmät kyllä; mutta hän käytti niitä vähän liikaa. Ja hymy ja katseet ja eleet ja pään kääntelyt ja kaulan taivuttelut ja olkapäiden nytkähtelyt ja kiikutteleva kävely.
Nousten äkkiä tuoliltaan hän jäljitteli rouva Frasnea tepastellen läpi huoneen liioittelemalla hänen eleitänsä.
— Jeanne, minä pyydän, huudahti Marguerite.
— Ei, ei, minä vakuutan teille, jatkoi nuori tyttö täydessä touhussa, tummat eivät ole valkoveristen veroisia, ei iholta eikä viehkeydeltä. Teillä on kastanjahiuksenne, te yhdistätte kaikkien kauneuden, mutta te ette pidä sillä mitään väliä... Ja sitten minä inhoan häntä vielä...
— Mutta ketä?
— Rouva Frasnea tietenkin, koska se on katala nainen, joka tuottaa onnettomuutta. Teidän veljenne on joutunut siksi kärsimään. Tuo nainen on hänet tehnyt onnettomaksi: ei rakastanut häntä. Se nainen se olisi pitänyt vankilaan panna. No, veljenne kyllä vapautetaan. Tiedättehän: isä ja äiti ovat hänen puolellaan. Isä oli nyrpeillään, mutta minä nuhtelin häntä. Olisin mielelläni ollut näkemässä hänen vapauttamistaan. Te onnittelette häntä minun puolestani. Vapauttaminen on varmaan hyvin kaunista.
Hän laverteli lakkaamatta. Marguerite keskeytti hänet hellästi:
— Tahdotteko rukoilla kanssani, Jeanne.
— Jos haluatte.
Molemmat nuoret neidot laskeutuivat polvilleen rinnakkain. Mutta tuskin olivat he alkaneet rukouksiansa, kun ovelle koputettiin:
— Posti on tullut, sanoi palvelijatar, jättäen muutamia kirjeitä neiti Roquevillardille.
— Sallittehan? kysyi tämä toveriltaan. Oli Hubertin päivä... Ah! kirje häneltä... minä vähin sitä odotin.
Vapisevin käsin avasi hän kuoren, joka tuli Sudanista. Kuoleman tuolta puolen tuli nuori upseeri perhedraamaan osalliseksi. Harvat vaikutelmat ovat niin valtavat kuin elonmerkki niiltä, joita ei enää ole. Margueritelta, jonka tuima kohtaloon-alistuminen oli tähän saakka näyttänyt tyyneydeltä, pääsi lukiessa pitkä huokaus. Arkatuntoisena ja liikutettuna ei Jeanne uskaltanut häntä lohduttaa. Mutta Marguerite oikaisihe itsestään. Nyt ei ollut itkun ja heltymisen hetki. Eikö isä ollut esimerkillään näyttänyt, mikä ryhti on pidettävä?
— Hubert, lausui hän.
Hän näytti miettivän, mitä tehdä.
— Pitää... täytyy lähteä oikeussaliin. Heti kohta.
— Minkätähden?
— Ah, koska Hubertkin on ajatellut meitä.
— Hubert?
— Niin. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan. Kirjeensä alussa koettaa hän sitä meiltä salata, pitää meitä hilpeällä mielellä. Ja sitten, ja sitten hän kirjoittaa... Kas, hyvä Jumala, minun silmäni eivät näe. Tuossa... »Jos minun kuitenkin tulisi jäädä tänne ainaiseksi, tarjoisin elämäni uhrin meidän nimemme kunnian, Mauricen pelastuksen puolesta...» Näettehän. Hän käskee minun mennä sinne.
Jeanne hyrskyi kyynelissä. Mutta Marguerite pani jo kiireisenä päähänsä hattua ja huntua.
— Olen varma, että isä tarvitsee tätä kirjettä. Minä en voi epäröidä.
Kuolleiden ja elävien välillä oli tässä perheessä salaperäinen yhdysside, joka yhdisti heitä kautta ajallisen ja iäisen.
— Minä saatan teitä, sanoi hänen ystävättärensä, hänkin jo täysin valmiina.
— Niin, tulkaa. Teidän kanssanne olen rohkeampi.
Ja molemmat nuoret neidot kiiruhtivat ulos, kulkivat pitkin linnan sivustaa, jonka poreinen seinämä lämmitteli talviauringon valossa, oikaisivat pitkin katuja, jotka lyhensivät matkaa ja olivat muutamien minuuttien kuluttua perillä.
— Ylioikeuden istuntosali, herra? tiedusti Marguerite nöyrästi ovenvartijalta.
— Tuolla, rouva, alimmassa kerroksessa. Mutta salissa on istunto. Sinne ei voi päästä nyt.
Jeanne Sassenay selitti kuitenkin vakuuttavasti:
— Meidän täytyy kuitenkin päästä. Meillä on kirje, asiakirja annettavana syytetyn asianajajalle. Tärkeä asiakirja.
— Mahdotonta, hyvät naiset. Asianajajat puhuvat. Se on liian myöhäistä. Ketä te olette?
Mauricen sisar nosti huntuansa:
— Neiti Roquevillard.
— Ah, hyvä... Seuratkaa minua.
Tämän nimen vaikutuksesta saattoi hän heidät aina todistajahuoneen ovelle saakka.
— Teidän on vain avattava ovi, neiti. Asianajajain lava on edessänne, vähän vasemmalla. Sitten tulette ulos tätä tietä. Tai löydätte ehkä jonkun vapaan paikan.
Ja viisas ja varova palvelusmies lisäsi poistuessaan:
— Älkää missään tapauksessa sanoko, että minä olen päästänyt.
Marguerite, joka oli etumaisena, tarttui ripaan. Hän kuuli puhuttavan. Ääni ei ollut hänen isänsä ääni. Tuon oven takana ratkaistiin tällä hetkellä Mauricen, Roquevillardien kohtalo. Hän oli tuomassa viimeistä varavoimaa Hubertin puolesta.
VIII.
VAINAJIEN ÄÄNI.
He astuivat sisään. Kello oli vähän yli puoli kolme: maitre Porterieux päätti myrkyllistä ja julkeaa puhettaan. Parvekkeilla ja salissa oli yleisöä tungokseen saakka, vallasväkeä ja rahvasta sekaisin tuoreeltaan ahmimassa niitä paloja, joita asianajaja kokeneena ja julmana myrkynsekoittajana heille viilteli Roquevillardien tykyttävästä sydämestä. Molemmat nuoret naiset, jotka ovesta tultuaan epäröivät eteenpäinmenoa, herättivät huomiota.
— Nuo tulevat itselleen miehiä etsimään, selitti asianajaja Coulanges, joka maitre Pailletin kanssa istui parvekkeen ensimmäisellä rivillä muutamien vallasnaisten seurassa ja lakimiehenä oikeussalissa piti velvollisuutenaan osoittaa älykkäisyyttä.
— Ah! totta tosiaan, huudahti yksi naisista aivan närkästyneenä. Katsokaahan vain tuota julkeata.
Sillä välin kuin Marguerite lähestyi isäänsä ja ojensi Hubertin kirjeen, otti hänen toverinsa Jeanne tyynen rohkeasti härnätäkseen koko kaupunkia: kääntyi mielenosoituksellisesti häpeäpenkillä istuvaa Maurice Roquevillardia kohti ja teki hänelle kädellään tervehdysviittauksen samalla mitä suloisimmin hymyillen.
Hän sai heti palkan rohkeudestaan nähdessään mikä kiitollisuus kirkasti nuoren miehen kasvoja, jotka olivat laihtuneet, jäykistyneet ja ikäänkuin solvauksia ja häväisyjä vastaan tunnottomiksi jähmettyneet. Tämä nopea välikohtaus oli jo huomattu koko salissa. Marguerite, joka oli kumartunut isänsä puoleen, ei ollut sitä havainnut. Hänkin tervehti veljeänsä, mutta huomaamattomammin, ja kuiskasi ystävättärensä korvaan:
— Lähtekäämme.
— Ei, minä jään, vastasi tämä innostuneena olemaan läsnä.
Herra Roquevillard viittasi lyhyellä kädenliikkeellä tyhjiin paikkoihin todistajain penkillä. Aurinko paistoi ikkunain läpi jättäen varjoon valamiehet, jotka istuivat senpuolisella seinämällä, mutta valaisten erikoisesti tuomarit, yleisen syyttäjän, asianajajat ja syytetyn, ikäänkuin olisi teatterin näyttämöä valaistu näytännön aikana. Niinpä maitre Porterieux seisoi täydessä valaistuksessa. Hän toisti loppuponnessaan keskitetyssä muodossa koko todistelunsa. Hän esitti uudelleen kaikki kokoamansa olettamukset selvinä todistuksina, ja tulkitsi vielä kerran syytetyn vaikenemisen rouva Frasnen suhteen ja sadantuhannen frangin korvauksen suorittamisen herra Frasnelle eittämättömiksi tunnustuksiksi. Lopuksi vaati hän voimallisesti, välttämättömänä velvollisuutena, ankaraa ja polttomerkin-lyöpää tuomiota tuolle nuorelle miehelle, joka harjoitti hyötyisää rakkautta eikä uutena, käytännöllisen aikakauden lemmenseikkailijana häikäillyt viedä puolison kassaa vaimon kunnian mukana. Hän istuutui, ja hänen kaikilla närkästyksen ja suuttumuksen eleillä esitetty puheensa herätti epämääräistä ja salaperäistä, aaltojen kohinaa muistuttavaa murinaa, joka nousee väkijoukon huulille kenenkään tietämättä mistä. Hänen syytöspuheensa oli ollut kuin myrkytettyjen nuolien lentoa, joita lakkaamatta lingottiin samaan suuntaan. Saattoipa sanoa, että hän pojan läpi tähtäsi isään, joka oli korvausta maksamalla itsensä häväissyt, ja tahtoi painaa jälkeläisen mukana lokaan koko suvun. Hän oli käynyt uhrinsa kimppuun kiivaammin kuin oli tarpeellista, leppymättömänä vihollisena, joka raastaa vielä ruumiita. Notario oli todellakin hyvin valinnut asianajajansa; hän ei olisi voinut toivoa yhteen suuhun mahtuvan enempää myrkkyä ja sappea. Eri kohdilla oli herra Roquevillard kääntynyt poikansa tai vävynsä puoleen rauhoittaen heitä mielentyyneydellä, jota hän itse osoitti keskellä myrskyä.
— Puheenvuoro on yleisellä syyttäjällä, lausui oikeuden puheenjohtaja nyreällä äänellä, joka tuntui ilmaisevan: »Minkä vuoksi esittää kannetta kahteen kertaan?»
Prokuraattori, herra Vallerois, joka oli saapunut paikalle uteliaisuudesta, oli asettunut istumaan yleisen syyttäjän, herra Barren taakse, joka tällä kertaa edusti valtiota. Hän kumartui eteenpäin sanoakseen jotakin virkaveljelleen. Mutta tämä näytti karttavan pyytämättömiä ohjeita ja tyytyi lausumaan, että kun juttu oli pantu vireille siviilitietä ja jo ollut yksipuolisen tuomion alaisena, vetosi hän vain herrojen lautamiesten arvostelukykyyn.
— Puheenvuoro on puolustajalla, lausui oikeuden puheenjohtaja vilkkaammalla äänellä, joka osoitti hänen tyytyväisyyttänsä tarpeettoman venytyksen välttämiseen.
Maitre Hamel, joka istui herra Roquevillardin rinnalla, kysyi virkaveljeltään:
— Oletteko valmis?
— Totta kai. Kuinka niin?
— Puhukaa te sitten ensin. Jos on tarpeellista, minä täydennän.
Herra Roquevillard ymmärsi, että vanhus, vielä oudoksuen hyökkäystä, joka hänen vanhojen käsitystensä mukaan meni sivu säädyllisyyden, säästi voimiansa sen tapauksen varalle, että puolustus jäisi heikoksi tai vaillinaiseksi.
— Hyvä on, hyväksyi hän.
Näiden neuvottelujen aikana oli keskustelu vähitellen jälleen alkanut yleisön keskuudessa tuolla täällä ja levinnyt niinkuin pöly ratsujoukon ohimentyä.
— Roquevillardit totesi asianajaja Coulanges, joka piti herra Frasnen puolta, eivät koskaan toivu noista haavoista.
— No, no, huomautti maitre Paillet, aina hyväntuulisena, odottakaa isän vastinetta, ja varokoon maitre Porterieux nahkaansa.
Eräs kansanmies, joka oli tämän kuullut ja oli harras oikeudessa kävijä, vahvisti tätä mielipidettä naapurilleen vilkkaammin sanoin:
— Totisesti se on topakka ukko.
Ja maitre Paillet nauramaan ja lisäämään:
— Katsotaan, osaako se purra ja vieläkö hammas on kovana.
— Hän on hyvin väsyneen näköinen, lausui eräs nainen säälivänä.
— Tarkoititte masentuneen, oikaisi herra Coulanges. Kaksi ukkoa ei vastaa yhtä miestä.
Ja hänen teikaroiva olentonsa lisäsi: »varsinkaan naisten parissa», samalla kuin hän näytti alhaalla kahta asianajajaa, jotka vaihtoivat huomioitansa lähellä maitre Bastardia, joka sormet parrassa vartoili puolustusta nähdäkseen sen menevän myttyyn.
Herra Roquevillard otti päästään poimulakkinsa ja nousi. Hän katsoi vuorotellen, kiirehtimättä, tytärtänsä ja poikaansa ja näki heidän toivonsa ja luottamuksensa. Heti syntyi syvä, odotusta väräjävä, henkeä pidättävä, sydämiä seisottava hiljaisuus. Vain nousemalla ylös tämä harmaa-, melkein valkeatukkainen mies, tämä vanhus, joka yksinänsä edusti pitkää kunniallisten ja ansiokkaiden miespolvien sarjaa, yli kuudenkymmenen vuoden aikana osoitettua kuntoa, taitoa ja rohkeutta omassa elämässään, oli vaikuttavana vastalauseena niitä solvauksia ja herjauksia vastaan, joilla vastapuoli pitkin koko kannepuhettansa oli luullut kumonneensa hänen sukunsa kunnian: olihan viittailtu siihen, että La Vigien hinta oli maksettu korvaukseksi rahasta, jota varas ei ollut kokonaan kuluttanut? Semmoista vastalausetta eivät kaikki maailman Bastardit olisi kyenneet näin selvästi ilmaisemaan jo ennen sanankaan lausumista.
Salin kello löi kolme. Hitaasti oikaisten itsensä täyteen mittaansa ja kääntäen päätänsä oikealle seisoi asianajaja keskellä leveää valojuovaa, jonka aurinko loi saliin, ikävä kyllä jo kuitenkin liian kalvaana. Korkea paljas otsa, kauniit selkeät piirteet, joita ikä oli uurtanut, mutta joiden uljuus yhtäkaikki oli säilynyt, lyhyet käyräkärkiset viikset tekivät hänen kasvonsa siksi taistelijan ja päällikön kasvoiksi, joihin ei katsottu saamatta niistä voiman ja elämäninnon vaikutelmaa. Mutta tuli, joka loisti hänen silmiensä pohjasta, muinoin niin tuima ja käskevä tuli, ilmaisi voittamisinnon asemesta sisäistä kirkkautta.
— Masentunutko! katsokaa häntä, vastasi nainen, jota herra Coulanges kosiskeli.
— Hän ei ole kuitenkaan entisensä, huomautti maitre Paillet.
Herkkinä ja levottomuudesta väristen Marguerite ja herra Hamel tunsivat päinvastoin jälleen sen yli-inhimillisen innoituksen, joka hänessä oli hänen palatessaan oudolta käynniltään La Vigiestä. Hän aloitti matalanpuolisella äänellä, mikä aiheutti herra Bastardin tyytyväisenä huomauttamaan:
— Hän on jo menettänyt kauniin äänensä.
Sitten, äkkiä, niinkuin esirippu olisi ratkennut, ääni kirkastui, soi yhtymistä, vetoamista vainajiin, jotka eilen illan suussa olivat kukkulan lumisilla kaltailla hänen haamu-armeijansa. Hän kynti elävää, ahdistavaa, myrskynraskasta hiljaisuutta ympärillään kuin laiva merta.
— Jos mieli arvostella syytettyä täytyy hänet tuntea, ja jotta voisi tuntea hänet, täytyy tietää hänen alkuperänsä. Sillä ihmisten erilainen kohtalo on syntyä siinä ja siinä maanpaikassa, siitä ja siitä suvusta ja olla ennakkosalliman alainen, jonka teho ja määrä heidän tulee tahtonsa voimalla löytää.»... Teidän, jotka kuulutte kunniallisten ihmisten riveihin ja jotka olette perustaneet perheen, tulee, ennenkuin langetatte tuomionne, kuulla erään perheen historia...»
Näille alangon ja vuoriston maalaisille, jotka olivat lautakuntana ja jotka eivät luonnostaan eikä harkinnasta voineet olla tunteettomia tälle todellisen ihmisyyden kertomukselle, jonka totuus ja esimerkki kajasti heidän mielessään, esitti hän Roquevillardien pitkän sarjan, ensimmäisen kantaisän, joka laski vanhan talon ensimmäisen peruskiven ja juurrutti syntymämaahansa elämänsä puun, sukupolvien jatkuvat, toinen toiseensa liittyvät ponnistukset, raiviomaan vaatiman hien, sitkeyden maan uppiniskaisuutta, aikojen ankaruutta, vaurioita ja katovuosia vastaan, vaatimattomuuden, joka tyytyy vähään, ja säästäväisyyden, joka omakohtaisen nautinnon kustannuksella valmistaa tulevaisuutta, säästäväisyyden, joka, samalla kuin se on kieltäymystä, on jatkuvaisuuden uskon työtä. Niinpä edusti La Vigien sievoinen maatila, jonka vuodentulon antoivat viinitarhat, metsät, pellot ja puutarhat, suoraa linjaa, niinkuin kohoaa poppeli kohti korkeutta, kulkeneen suvun työtä, taloudellisuutta ja kestävyyttä. Sillä viljelty maa muistuttaa ihmiskasvoja, ja katsellessa tiluksiamme me katsomme esivanhempiamme silmiin. Mutta mihinkä oli päättynyt Roquevillardien yhteisen työn tulos? Heidän kantatilansa kuului nyttemmin heidän vastapuolelleen, joka oli saanut sen ilmaiseksi. Olivatko Roquevillardit uurastaneet viisisataa vuotta tehdäkseen tämän lahjoituksen? Ei, sitkeydellä ja vaivalla rakennetulla perintötilallaan olivat he suorittaneet viimeisen jäsenensä vapaaksioston. Kuka siis oli nyljetty ja kuka oli nylkyri? Sataatuhatta jollakin tavoin kadottamaansa frangia vastaan sai ja vastaanotti herra Frasne maatilan, jonka arvo oli lähes kaksinkertainen. Kuka oli rikastunut? Kuka köyhtynyt? Vainajien nimessä, jotka maksoivat osuutensa, oli syytetty vapautettava.