Part 17

Mutta oliko perhe ainoastaan suuri aineellinen voima, jonka näkyvänä ilmiönä oli perintötilan jatkuvaisuus ja jonka yhteistunto salli toisten velkoja maksettavaksi toisten työllä? Eikö se ollut vielä muutakin, vähemmän kouraantuntuvaa, mutta pyhempää: katsantokantain kestävää ketjua, kunnian, kunnon, rohkeuden periytyväisyyttä? Minkä vuoksi jatkaa elämää, ellei varusta sille sen arvoisia puitteita, menneisyyden tukea, tilaisuutta turvattuun tulevaisuuteen — sillä elämän jatkaminen on kuolemattomuuden saavuttamista... Ja hän puhui Roquevillardien julkisista teoista, koko hyödyllisestä ja joskus loistavastakin ulkonaisesta toiminnasta. Se ja se kunnan esimies oli kuollut paikallansa kulkutaudin aikana, jota vastaan hän järjesti suojelutoimenpiteitä. Se ja se toinen, oli myöhemmin sekasorron ja epäjärjestyksen aikana hoitanut Chambéryn kaupunkia ja pelastanut sen sotkuiset raha-asiat. Savoijin Senaatin nuhteettomina virkamiehinä, suurten sotien aikana vihollisen kaatamina sotilaina, oli heillä virkapuvun tai univormun alla ollut sama rohkea ja uljas sydän, joka sykki vanhinten esi-isien puseron alla. Viimeinen kaikista, Hubert, oli kuollessaan isänmaan palveluksessa, yksin, kaukana omaisistaan, paahtavassa vihollismaassa, lausunut suvun tunnuksen kirjoittaessaan: »Minä annan elämäni uhrin meidän nimemme kunnian, veljeni pelastuksen puolesta.» Voidaanko sivuuttaa tämmöistä antia, unohtaa uhreja, jotka kautta aikojen olivat merkkeinä perheen alati uudistuneesta kunnosta? Näin heitti hän vaakaan entisten ansioiden painot ja sai sen kallistumaan puolelleen.

Koko vainajien armeija, joka edellispäivänä oli lähtenyt La Vigiestä ja kulkien varjoon peittyneen laakson poikki saapunut St. Cassinin kukkulalla tammen juurella seisovan päällikkönsä luokse, kulki ohi kuin paraatissa.

Kuolleiden ansioihin lisäsi hän elossaolevien. Nyt ei ollut väärän häveliäisyyden eikä ahtaimpaan perhepiiriin kuuluvien seikkojen peittelemisen hetki. Hanoin sairaalassa palveli Félicie. Hänen sisarensa, jotka olivat valinneet köyhyyden hävittääkseen epäilystäkin myöten rahojen anastuksen, palvelivat vielä. Sillä herra Frasnen käsiin toimitettu maksu ei ollut eikä voinut olla syytetyn perheelle eikä tuomareille mikään korvaus saatikka tunnustus, vaan kaiken tiedottomankin ja tahtomattoman osallisuuden ratkaiseva torjuminen.

Hän tuskin pyysi anteeksikaan, että hän itsepintaisesti ja ikäänkuin moitteena kiittämättömyydestä luetteli näin paljon tehtyjä palveluksia. Vastakkaisella puolella lavaa ei oltu häikäilty niitä unohtaa tai, mikä oli vieläkin halpamaisempaa, käyttää niitä aseina syytettyä vastaan. Tahdottiin kyllä päästä väitetyn syyllisen kimppuun menneisyyttäkin myöten, ja yritettiin sitten yhdellä iskulla lyödä lysyyn tämän menneisyyden merkitys, kiellettiin vastoin oikeutta ja kohtuutta syytetyltä tämän menneisyyden suoja. Mutta suvun ansiot puolustivat sitä siihen hetkeen saakka jolloin, sen väärinkäytösten summan päästessä voitolle, se itse aiheuttaa oman kukistuksensa. Uskaltaako kukaan väittää, että väärinkäytösten summa on tässä suvussa ansioita suurempi? Niin, vainajat, hänen vainajansa antavat siveellisen takauksen viimeisestä Roquevillardista, niinkuin he antoivat aineellisen takauksen uhraamalla La Vigien kartanon. Syyllisenäkin olisi kohtuutonta häntä tuomita.

Mutta kuinka voisi hän olla syyllinen? Minkä ihmeen kautta niin monien kunniallisten ihmisten jälkeläinen olisi äkkiä muuttunut rikolliseksi? Mitä todistuksia on lopullisesti hänen rikoksestaan esitetty? Mitä painavat niiden siveellisten todennäköisyyksien rinnalla, joita hänen perheensä keskuudesta tulee kuin tulvavirran vettä, nuo kurjat todennäköisyydet, jotka sattuma on synnyttänyt ja joita yritetään tarkoituksellisella tulkinnalla suurentaa? Toimiston avaimet: ne olivat kulkeneet kädestä käteen. Avsussalaisuus: kuinkapa syytetty olisi sitä osannut etsiä, tai sattumalta löydettyään arvannut merkkien merkityksen. Siinäkään tapauksessa, että apulainen Philippeaux oli kirjoittanut ne pöytäalmanakkaansa? Varojen puute? Hän oli suorittanut ilman poikkeusta kaikki kustannukset, päämenot ja satunnaiset, jotka aiheutuivat hänen matkastaan, joko niillä rahoilla, jotka hänellä oli mukanaan tai niillä, jotka hän oli saanut Ortaan. Hankitut jäljennökset hotellilaskuista osoittavat sen. Mitä olisi hän siis tehnyt noilla anastetuilla sadallatuhannella frangilla, koska hän oli suorittanut kaikki menonsa perheeltään saamillaan rahoilla? Ja jos hän oli sijoittanut ne jonnekin, niinkuin tällä on viittailtu, minkä vuoksi oli hän palannut ilmoittautumaan vangiksi heti kun sai tiedon yksipuolisesta tuomiosta, joka hänestä oli langetettu?

Syytöksestä ei jää pystyyn mitään, ei mitään muuta kuin kosto, joka ei ole edes kyennyt vastustamaan keinottelun kiusausta. Eriskummallinen juttu, jossa varkauden uhri vie väitetyltä varkaalta riistetyn saaliin!

Ja herra Roquevillard päätti puolustuspuheensa seuraavin sanoin:

»Minä olen lopettanut, herrat lautamiehet. Kaikkien vainajiemme nimessä, joiden sarja on luonut meidän yhä elinvoimaisen kunniamme, sen maan nimessä, joka vähitellen oli hankittu ja saatettu viljelykseen sukupolvien keskeytymättömällä ponnistuksella, mutta nyt annettu pois vapaana uhrauksena tämän kunnian järkähtämättömäksi vakuudeksi, vaadin teiltä lastani. Antakaa hänet minulle takaisin, ei säälin vaan oikeuden nimessä, ei armosta, vaan yksimielisesti. Koko hänen sukunsa ja minä itse vastaamme hänen syyttömyydestään....»

Hän istuutui. Hän oli puhunut vain tunnin. Sen jälkeen kuin hänen tyyni, sointuva, mutta koko ajan hillitty äänensä oli lakannut kuulumasta ja kaikumasta, niinkuin vakava hymni, jatkui muutamia hetkiä hiljaisuutta, uskonnollista, juhlallista kirkon hiljaisuutta. Suuttumuksen ja katkeruuden purkauksen sijasta, jota oli luultu voitavan odottaa tarmostaan kuululta vanhalta asianajajalta vastineena herra Portereauxin ilkeämielisiin solvauksiin, varrotun skandaalin asemesta, jossa rakastaja ajaisi asian rakastajattaren syyksi, oli yleisö kuullut tämän ylevän puolustuksen, joka halveksi näykkimistä, luotti siveellisen voimansa arvoon, oli ihmeellisen liikuttava koruttomissa ja suorissa piirteissään, niinkuin liikkumaton ja tyyni kuvapatsas, joka puhdistaa pyyteet ja tempaa mukaansa sielut. Eikä rouva Frasnen nimeä oltu mainittu.

Yhtäkkiä kajahti huuto:

— Eläköön Roquevillardit!

Se oli Fauchois, joka näin purki sydäntänsä. Ja yleisö voitettuna, tenhoissaan haltioituneena puhkesi kättentaputuksiin.

Sillä välin kuin oikeuden puheenjohtaja hillitsi tätä mielenosoitusta, joka ajoi pakoon hermostuneen herra Bastardin, kumartui herra Vallerois uudelleen herra Barren puoleen. Ja tämä pyysi puheenvuoroa sen jälkeen kuin herra Hamel oli kieltäytynyt sitä käyttämästä, haluten käyttää vastineoikeuttaan, vaikka ei ollut käyttänyt kanneoikeuttaan.

— Minä olen kuullut, niinkuin tekin, lausui hän kääntyen lautamiesten puoleen, maitre Roquevillardin puolustuspuheen. Ei, syyllinen ei ole tuo nuori mies, josta te muutaman hetken kuluttua annatte tuomionne. Syyllinen ei ole täällä. Ja koska syytetty on ollut niin jalomielinen, ettei ole häntä maininnut, en minäkään hänen nimeänsä teille mainitse. Mutta minä leimaan ansionsa mukaisesti sen ovelan keinottelun syyttäjän puolelta, joka riistää itseltään myötätunnon käyttämällä hyväkseen yksityisiä onnettomuuksiansa kartuttaakseen omaisuuksiaan. Rientäkää vapauttamaan Maurice Roquevillard, antamaan hänet takaisin isällensä, joka on meidän säätymme kunnia. Jos hän yksityiselämässään lieneekin ollut moitittava, ei häntä toki sovi pitää vangittuna varkaudesta...

Päivä laski, jättäen koko salin illan hämärään. Lautakunta vetäytyi harkitsemaan, mutta palasi heti ilmoittamaan yksimielisen vapauttamistuomionsa.

— Hyvä! huudahti Jeanne Sassenay kovalla äänellä.

— Isä, lausui hellästi Marguerite, äiti olisi iloinen. Ja mieltään muuttanut yleisö teki poistuessaan huomautuksiansa. Herra Latache, joka kulki erään ryhmän mukana, pudisti päätään miettiväisestä:

— Se on paha juttu herra Frasnelle. Yleisen syyttäjän häväisyn jälkeen hänellä tuskin on muuta neuvoa kuin myydä toimistonsa ja muuttaa muualle.

— Hän myy taas pois La Vigien, arveli herra Paillet.

Nainen, jota asianajaja Coulanges saatteli, yhtyi siihen enemmän ärsyttääkseen kosiskelijaansa, jota hän piti pilanansa:

— Ja pikku Sassenay ostaa sen. Hänellä on suuret myötäjäiset. Huomasitteko millä ilmeellä hän kääntyi vapautetun, nuoren Roquevillardin puoleen? Hän menee hänen kanssaan naimisiin.

— Niin voi kyllä käydä, totesi herra Coulanges synkkänä: noilla Roquevillardeilla on aina ollut hyvä onni.

IX.

ELINVOIMA.

Oikeuden puheenjohtaja joudutti hyväntahtoisesti vapauttamisen muodollisuuksia. Sillävälin kuin yleisö poistuttuaan salista kokoontui torille oikeuspalatsin edustalle odottamaan syytetyn ja hänen puolustajansa ulostuloa tervehtiäkseen heitä yhtä innokkaasti kuin se heidän ahdingossaan oli käyttäytynyt säälimättömästi, odotti herra Roquevillard poikaansa sisäpihalla. Hän oli yksin, sillä hän oli pyytänyt Charles Marcellazia saattamaan herra Hamelia. Taistelun päätyttyä tunsi hän itsensä väsyneeksi ja kuluneeksi ja vaipui mietteisiinsä. Pelokas ääni lausui:

— Isä.

— Sinäkö olet?

Sen sijaan että yksinkertaisesti olisivat kapsahtaneet toistensa kaulaan jäivät he paikalleen kuin jähmettyneinä. Joku puutteellisuus ensimmäisessä eleessä riittää joskus erottamaan, luomaan esteitä. Isä luki poikansa kasvoista ihailua, kiitollisuutta, lapsenrakkautta; poika isänsä olennosta rakkautta, hyvyyttä, mutta myöskin väsymyksen ja iän selviä oireita. Ja he vaikenivat alakuloisesti, vaistomaisesti.

Ulkoa kuului eläköönhuutoja.

— Tule, sanoi herra Roquevillard kiireesti.

Ja hän vei Mauricen porttia kohti, joka pihan toiselta puolen johtaa onneksi autiona olevaan yleiseen puutarhaan. Ripein askelin riensivät he sen läpi, kulkivat yli rautasillan, joka vie mutaisen virtaavan Layssen poikki, ja saapuivat hautausmaalle sanaakaan vaihtamatta.

Chambéryn hautausmaata kaupungin länsipuolella sen laajan tasangon laidassa, joka ulottuu aina Bourgatin järveen, vallitsee Lémencin vuorikallio ja toisella puolen tasapengermäinen Nivolet. Varjo oli jo laskeutunut vihitylle maalle. Se nousi vähitellen ylös rinteitä. Mutta iltaruskon kajastus loi vuoren valkoiselle huipulle kuin verentulvahduksen. Kylmät ja tyynet kauniit talvi-illat ovat marmoripatsaisessa alastomuudessaan jumalaisen puhtaat.

Maurice erotti edessään kukkulan kappelin ohuet pylväät, joiden luona rakkaus hänen sydämessään oli hänet temmannut. Viimeinen säde eristi niiden piirteitä. Sitten näyttivät ne tunkeutuvan sisään, sulautuvan itse kappeliin.

»Kuinka siitä on kauan», ajatteli hän.

Kuuran peittämät, peitsenkärjen muotoiset kypressit, vakavina niinkuin paikkaa vartioimaan asetetut vahtisotilaat, antoivat heidän kulkea. Siinä oli aina avoinna oleva kaksoiskäytävä, joka alkaa köyhien hautauspaikan jälkeen, missä hautakumpuja tuskin saattoi huomata pienistä kohopaikoista lumen alla.

— Isä, minä ymmärrän, minne me menemme, lausui Maurice ajatellen äitiänsä.

— Me menemme sukumme hautakammiolle, selitti herra Roquevillard, kiittämään vainajia, jotka ovat sinut pelastaneet.

— Isä, tehän minut pelastitte.

— Minä puhuin heidän nimessään.

Kun he vaelluksellansa laajan hautausmaan läpi saapuivat määräpaikkaansa, huomasivat he tumman olennon polvillaan hautakivellä nimiä täynnä olevan seinämän edessä.

— Isä, se on tuolla. Siellä on joku.

— Marguerite. Hän on ehtinyt meitä ennen.

Nuori neito kuuli askeleita lumella ja käänsi päätään. Hän punastui tuntiessaan tulijat ja nousi ikäänkuin poistuakseen häiritsemästä heidän kohtaustaan.

— Minä tulin äidin luo, sanoi hän.

— Jää tänne, määräsi hellästi isä.

Ilta nousi ylös Nivoletin pengermiä. Vain ylinten kerrostumain lumi oli vielä valossa, joka kimmelsi laella kuin kulta- ja purppuravuo. Kunnes varjo peitti laenkin.

Heidän edessään olevassa seinämässä seisoi yksi ainoa nimi, heidän nimensä, mutta etunimiä ja päivämääriä suuri joukko. Sitä verhosi elävä muratti, vihreänä kuin kevään merkki.

— Kuule, sanoi herra Roquevillard, jonka kasvoilla oli sama kirkkaus kuin oikeussalissa. On yö ja tämä on kuolleiden kenttä. Kuitenkaan et missään maan paikassa kuule voimakkaampia elämän sanoja. Katso, ennenkuin pimeys sen peittää, on tässä sinun ympärilläsi piiri, jonka tulee sinun sydämessäsi olla etusijalla. Sinun sukusi on täällä levolla.

Maurice vuorostaan laskeutui polvilleen ja muistaen häntä, joka oli lähtenyt saamatta hänelle hyvästiä sanoa, muistaen toista, joka oli hänen vuokseen uhrannut elämänsä, hän peitti kasvonsa käsillään. Mutta hänen isänsä kosketti häntä olkapäähän ja sanoi vakaalla äänellä:

— Lapseni, minä olen nyt vanhus. Sinä tulet pian astumaan minun paikalleni. Sinun on kuultava minua nyt, kun minulla on velvollisuus puhua sinulle. Tämä täällä on kuva siitä, mikä on pysyvää. Vainajien palvelus on kuolemattoman määrämme merkki. Mitä on ihmisen elämä, mitä olisi minun elämäni, elleivät menneisyys ja tulevaisuus antaisi sille todellista sisällystä? Sinä olit sen unohtanut, kun tavoittelit yksilöllistä elämääsi. Ei ole yksilöllisen elämän kauneutta eikä ole suuruutta muuta kuin palveluksessa. On palveltava perhettä, isänmaata, Jumalaa, taidetta, tiedettä, jotakin ihannetta. Hävetköön se, joka palvelee vain itseänsä! Sinä löysit meissä turvasi, mutta myöskin riippuvaisuutesi. Miehen kunnia on alistumisensa omaksuminen.

Ylös nousten näki Maurice hämärässä häämöttävän Lémencin kukkulan.

»Entä rakkaus?» ajatteli hän alakuloisena.

Isä arvasi hänen ajatuksensa:

— Niin pieni seikka, ystäväni, erottaa joskus kunniallisen ihmisen kunniattomasta. Rakkaus poistaa sen eron. Perhe sen pystyttää. Kuitenkaan en, Maurice, en tälläkään hetkellä puhu pahaa rakkaudesta, jos osaat sen ymmärtää. Se on meidän kaipuumme kaikkeen siihen, mitä meille tapahtuu. Säilytä se kaipuu sydämessäsi. Se kuuluu sinulle. Sinä löydät sen jälleen hyvien töiden, luonnon edessä, antautuessasi tehtävääsi ilman pelkoa ja heikkoutta. Älä eksytä sitä. Älä eksytä enää. Ennenkuin rakastat naista, ajattele äitiäsi, ajattele sisariasi, ajattele onnea, joka ehkä on sinulle varattu, että saat tyttären ja voit sitä kasvattaa. Sinun syntyessäsi, niinkuin veljesi ja sisartesi syntyessä, minä riemuitsin. Kaikin voimini olen sinua suojellut. Minun kuollessani, sen voin sinulle sanoa, tulet sinä tuntemaan ikäänkuin muuri murtuisi ja sinä havaitset seisovasi päin kasvoja elämän kanssa. Silloin sinä ymmärrät minut paremmin.

— Isä, lausui Maurice liikutuksen vallassa, anna minulle anteeksi, minä koetan ansaita sinun kunnioituksesi.

— Lapseni! vastasi yksinkertaisesti herra Roquevillard.

Ja Marguerite nähdessään heidän vihdoinkin toisiaan syleilevän muisti äidin toivomuksen.

Tummenevalla taivaalla alkoi La Vigien suunnalla ensimmäinen tähti tuikehtia. Herra Roquevillard, joka painoi povellensa takaisinsaatua, viimeistä, ainoata poikaansa, näki siinä toivon tunnusmerkin. Ja pimenneellä hautausmaalla, jonne hän oli tullut vastaamaan vainajiensa eiliseen käyntiin, tunsi perheen päämies luottamusta elämään, vaikka aavistikin itse pian lähtevänsä.