Part 15

— Päättänyt? toisti epäilevän näköisenä herra Bastard surun, kunnioituksen ja oman tärkeytensä tunnon välillä hoippuen.

Tyynesti, nuortuneella äänellään ilmaisi herra Roquevillard samassa parilla sanalla ajatuksensa:

— Te avustatte minua molemmat. Minä pidän puolustuspuheen.

— Te!

— Tekö!

Näistä kahdesta huudahduksesta ilmeni hämmästystä ja ärtyisyyttä. Herra Hamel katsahti vanhaan asetoveriinsa haalistuneilla silmillään, joista elämän liekki kajasti vain väräjävänä, mutta niin puhtaana vielä, kun taas herra Bastard tyytymättömänä päätökseen, joka riisti häneltä huomiota herättävän jutun ja mainetta lisäävän puolustustilaisuuden, unohti asian erikoisuuden ja tällä hetkellä alakynnessä olevan suvun onnettomuudet, ajatellen vain mieskohtaista menestystään, saalista, joka häneltä ilman muuta riistettiin.

Herra Roquevillard puhui kohteliaan, mutta komentamaan tottuneen päällikön tavoin.

— Niin, minä. Minä vaadin poikaani niin tarmokkaasti, että hänet minulle annetaan. Poikaa ei kielletä isältään.

Näin saneltuaan, ikäänkuin lausuttuaan päiväkäskyssä taistelun ohjeet, hän samalla heti koetti varmistaa liittolaisiansa taitavasti, sillä hän osasi sovittaa käskevän tapansa ihmisiä johtavaan taitoon. Kun hän oli varma esimiehen avusta, kohdisti hän ponnistuksensa erikoisesti herra Bastardiin, joka saattoi peräytyä.

— Te tulette saapuville molemmat. Siihen minä rakennan. Kun haluan, Bastard, asettua teidän tilallenne, en tee sitä siksi että vertaisinkaan omaa kykyäni teidän taitoonne. Mutta on seikkoja, jotka minä vain, surullisen erikoisasemani kautta tässä jutussa voin selittää lautamiehille.

— Mitä seikkoja?

— Se on minun salaisuuteni. Te kuulette sen huomenna. Luulen voivani, mainitsematta rouva Frasnen nimeä, saada heidät vakuutetuiksi poikani syyttömyydestä.

— Sillä, että vahinko on korvattu?

— Ei suorastaan.

— Minä en ymmärrä.

— Saattehan kuulla. Mutta jos te huomaatte äänessäni tai sanoissani jotakin heikkoutta, jos puolusteluni aiheuttaa teitä pelkäämään huonoa tulosta, niin luotan täydellisesti teidän suureen oikeudenkäyntitottumukseenne, tavattomaan neuvokkuuteenne. Lautamiesten kasvot ovat teille kuin avonainen kirja. Te tunnette jutun asiakirjat yhtä hyvin, paremmin kuin minä. Te olisitte valmiina. Te täydentäisitte minua. Näin tuettuna tuntisin itseni voimakkaaksi. Suostuttehan?

Syrjäytetty asianajaja siveli partaansa huolellisesti ja peitti harminsa välinpitämättömyyden ilmeeseen.

— Minkä vuoksi, rakas virkaveli? Minun apuni on teille hyödytön. Te ette tarvitse ketään. Te voitte kyllä ottaa niskoillenne koko vastuun. Sallikaa minun katsoa tehtäväni päättyneeksi.

Molemmat herrat olivat keskustellessaan olleet seisaallaan. Herra Hamel, joka istui uunin luona, seurasi heitä hiukan samennein silmin ottamatta osaa keskusteluun. Herra Roquevillard lähestyi nuorempaa virkaveljeänsä, ja laski kätensä hänen olalleen tuttavallisella liikkeellä:

— Minä tiedän, Bastard, pyytäväni teiltä suurta palvelusta. Kun otan kunnian itse puolustaa lastani, niin ymmärrättehän, että aion puolustaa omaa nimeäni: Minä en vähäksy niitä etuja, joita teidän ansionne, teidän pätevyytenne, teidän harvinainen kaunopuheisuutenne merkitsevät. Mutta minun sijassani tekisitte te niinkuin minä. Antakaa minulle tämä todistus ystävyydestä, epäitsekkyydestä ja myöskin arvonannosta. Siten näyttäisitte minulle, mitä arvoa panette minun sanaani. Minä pyydän teitä.

Herra Bastard sormeili yhä hermostuneesti kaunista partaansa. Hän punnitsi syitä myötä ja vastaan vuorotellen ammattikunnan perinnäisiä, toverillisia velvollisuuksia ja loukattua turhamielisyyttään, joka ei tahtonut ottaa sopeutuakseen toisarvoiseen paikkaan. Hän oli melkein tyrkyttänyt apuansa, palveluksiansa. Hän odotti, joskaan ei syytetyn vapauttamista, ainakin mieskohtaista menestystä täysilukuisen ja epäilemättä koko tienoon parhaimmistosta ja varsinkin kuuntelunhaluisista naisista kokoonpannun yleisön edessä. Sen sijasta, että tämä valioyleisö ihailisi hänen kunniaansa, ylhäistä ja määräävää, se näkisi hänet istumassa jonkinlaisena sihteerinä herra Roquevillardin rinnalla, tuon vaarallisen kilpailijan, joka oikeudessa oli antanut hänelle niin monta ankaraa iskua. Sopisiko hänen suostua näin nöyryyttävään asemaan? Toisaalta ei hänen läsnäolonsa istunnossa olisi hyödytön. Tunteellisen innonpuuskan vallassa rakensi syytetyn isä varmaankin mielikuvia jollekin päähänpälkähtäneelle todistelulle, joka häntä nyt kiehtoi, jota hän ei edes uskaltanut ilmaista ja jonka hän oli saanut surunsa vaikutuksen alaisena, joka luultavasti oli heikentänyt hänen henkistä voimaansa ja joustavuuttaan. Tämä teennäinen into elähytti häntä nyt, mutta saattoi milloin tahansa raueta ja yhtäkkiä vaihtua mitä surkeimpaan masennukseen. Voiko odottaa, tai edes toivoa sitä tarmokasta, väkevää voimaa, jota tällainen puolustus vaati, näin lyhyen valmistelun jälkeen, mieheltä, jonka kohtalo oli nujertanut, köyhdyttänyt, jolta se vastikään vielä oli riistänyt vanhemman pojan ja joka oli joutunut itse suojelemaan nimensä viimeistä kantajaa häväisevän tuomion uhkaa vastaan? Tätä uutta päätöstä täytyi pitää jonkinlaisena surun seurauksena ja olla valmiina astumaan tilalle viime hetkeen saakka. Se oli varovinta. Huolenpito puolustuksesta, jonka tulee asianajajalle käydä kaiken muun edellä, neuvoi sitä ehdottomasti.

Mutta herra Roquevillardin osoittama outo turvallisuus vaaran edessä sammutti nämä jalot herätteet.

— Ei, selitti herra Bastard, — ikävä kyllä minä en voi tehdä mieliksenne. Joko minä otan puolustuksen huolekseni ja vastaan siitä, taikka astun kokonaan syrjään.

— On kysymys minun pojastani. Oikeus ja kohtuus vaatii, että minä en luovu häntä puolustamasta.

Herra Hamel nousi nojatuolistaan koettamaan sovitella:

— Rakas virkaveli, esimiehenä pyydän teitä hartaasti meitä avustamaan. Minä ymmärrän teidän epäröintinne. Kaikissa muissa oloissa käsittäisin teidän kieltäymisenne. Herra Roquevillardilla voi olla erikoisia syitä haluta itse puhua poikansa puolesta, vaikkakin yleensä uskotaan omaisten puoltamishuoli muille. Onnettomuuden iskujen väsyttämänä saattaa tapahtua, että hänen voimansa pettävät. Siltä varalta on teidän oltava paikalla. Minä esitän sitten päätelmäni.

Heti, kun mairittelun sijasta vedottiin velvollisuuteen ja käytettiin arvovaltaa pyytelyn asemesta, heitti herra Bastard lopullisesti syrjään epäröinnin ja esiintyen koko mahtipontisuudellaan torjui vanhusta miltei tylysti.

— Ei, ei, mahdotonta. Minä tarjosin täydellisintä apuani. Sitä rajoitetaan. Minulta kysymättä muutetaan puolustussuunnitelma. Minulta salataan todiste, jonka on määrä olla ratkaiseva. Näin ollen minulla ei ole muuta neuvoa kuin luopua, ja minä luovun.

Hänen jäykistynyt olentonsa ilmaisi vain loukattua ylpeyttä. Hän kääntyi herra Roquevillardin puoleen lisätäkseen työläällä myöntyväisyydellä:

— Haluatteko muistiinpanojani puolustuspuhetta varten? Ne säästävät teiltä jonkunverran työtä. Minä tarjoan ne käytettäväksenne.

— Miettikää vielä, virkaveljeni, ystäväni. Älkää jättäkö meitä kesken taistelua.

— Minun päätökseni on tehty.

— Ehdottomastiko?

— Ehdottomasti.

Herra Roquevillardilla oli tässä viimeisessäkin yrityksessä sama ylhäisyyden ja tyyneyden ilme, joka heti alussa oli vieraita hämmästyttänyt. Huolestuneempana kuin hän tämän kieltäymisen seurauksista koetti herra Hamel huolimatta luontaisesta vastenmielisyydestään herra Bastardia kohtaan vieläkin pidätellä:

— Minä pyydän sittenkin hartaasti, älkää riistäkö meiltä apuanne.

— Olen pahoillani, uskokaa se.

— Silloin, lausui syytetyn isä, tehden päätöksensä aivan rauhallisesti, pyydän teiltä asiakirjoja, nimenomaankin ensimmäistä pöytäkirjaa, todisteiden erittelyä ja poissaolijan vangitsemispäätöstä.

Tämä selviö katkeroitti lopullisesti asianajajan, joka ei saattanut suostua pyytelyihin, mutta varsin inhimillisessä epäjohdonmukaisuudessa ei myöskään osannut sulattaa sitä, että hänet syrjäytettiin. Hän hyvästeli molemmat virkaveljensä kasvoilla huonosti salattu tyytymättömyys. Työhuoneensa ulkopuolella, ulko-oven kynnyksellä täytyi hänen isäntänsä melkein väkisin tarttua hänen käteensä kiittääkseen häntä lämpimästi, että hän oli suostunut väistymään syrjään. Mutta tässäkään ystävyydenosoituksessa ei herra Bastard nähnyt muuta kuin mitä suurinta häväisyä. Ja hän riensi kaupungille repelemään yleisessä mielipiteessä Roquevillardien asiaa puhelemalla isän hairahduksesta ja pojan todennäköisestä tuomitsemisesta.

Herra Bastardin lähdettyä ei herra Hamel saattanut peittää huolestumistaan, epäilyksiänsä ja levottomuuttaan, jotka häntä painostivat ja joita ikä vielä lisäsi. Eikö ollut ajattelematonta ehdoin tahdoin työntää syrjään niin etevänä pidetty asianajaja ja eikö tämä ajattelemattomuus saattanut tulla sangen kalliiksi! Tai miksi sitten tämä toimenpide vasta viime hetkellä, jolloin se aiheutti tähänastisiin puolustusvalmisteluihin häiriötä ja sekaannusta? Hän esitti arvostelunsa kohteliaalla mutta varmalla tavalla, ja, kun ne nyt joka tapauksessa tulivat myöhään, heitti ne syrjään ja lisäsi surumielisellä äänellä:

— Ystäväni, te saavuitte äsken, kasvot sisäisen innostuksen kirkastamina. Minä ymmärsin teidät nähdessäni, että ette kuulisi ketään. Mistä te tulitte?

— La Vigiestä, vastasi herra Roquevillard, joka oli kunnioittavasti kuunnellut vanhuksen moitteet. Vainajat kutsuivat minua. He eivät tahdo tyhjänkerskuria esittämään heidän ansioitansa heidän jälkeläisensä hairahduksen vastapainoksi.

— Vainajat?

— Niin, minun vainajani, ne jotka ovat luoneet meidän sukumme ja sitä ylläpitäneet. He takaavat huomenna meidän kunniamme. Ensimmäisestä minun nimisestäni alkaen vanhimpaan poikaani saakka, niin monta kuin heitä onkin uhrautunut yhteisen asian hyväksi, ja tekö katsoisitte, että näitä uhrauksia ei otettaisi huomioon?

Herra Hamel harkitsi ja nousi ylös:

— Minä uskon siirtyväisyyteen ja ymmärrän sen. Mutta ymmärtävätkö sitä lautamiehet?

— Täytyy ymmärtää, vastasi isäntä sellaisella vakaumuksella, että ukon epäily alkoi horjua.

— Teissä tapahtuu jotakin, sanoi hän, joka vaikuttaa niihin, joille te puhutte ja tunkee heidän lävitseen. Niin, paremmin kuin kukaan muu asianajaja tulette te puolustamaan poikaanne. Teillä on voima ja pätevyys. Minä katson kunniaksi saada huomenna istua teidän rinnallanne. Hyvästi, jätän teidät tekemään työtä.

Vanhus nakkasi nukkavierun päällysnuttunsa laihoille hartioilleen ja läksi tärkeänkiireisenä menemään.

Saatettuaan esimiehensä ovelle kutsui herra Roquevillard tytärtänsä.

Marguerite, joka oli viereisessä huoneessa odottanut, milloin saisi isän tavata, saapui heti.

— Tässä olen.

— Tule, tahtoisin puhua. Margueriten tultua kysyi hän:

— Saitko tavata Mauricea vankilassa?

— Sain, isä. Me itkimme yhdessä.

— Itkitte? Niin, kouristaa minunkin sydäntäni. Mutta minä en itke. Huomenillalla olen vapaa itkemään mielinmäärin. Sitä ennen en anna vierähtää kyyneltäkään.

Vähän oudostuneena herkkyyttä, joka kirkasti ja nuorensi rakkaita kasvoja, joissa hän oli niin monta kertaa seurannut heitä koskeneiden kolausten sarjaa, käytti Marguerite sitä kuitenkin heti hyväkseen suorittaakseen sovitustehtävänsä loppuun:

— Isä, Maurice pyytää takaisin paikkaansa teidän sydämessänne.

— Sitä hän ei ole milloinkaan menettänyt.

— Tiesinhän sen. Annatteko siis hänelle anteeksi?

— Aikoja sitten olen antanut.

— Ah!

— Sinä iltana, jolloin hän palasi, pikkuruinen.

Oletko sinä epäillyt isääsi?

— En. Mutta miksette sitä hänelle sano?

— Hän ei ole sitä kysynyt.

— Hän kysyy nyt, ja hän pyytää teitä järjestämään hänen puolustuksensa niinkuin parhaaksi katsotte, ilman mitään rajoitusta. Hän tietää, että te pidätte huolen hänen kunniastaan.

— Ilman rajoitustako? Se on liian myöhäistä.

— Miksikä liian myöhäistä?

— Kun olen vapauttanut herra Bastardin, hänen asianajajansa.

— Kuka häntä puolustaa?

— Minä.

— Ah! sanoi Marguerite heittäytyen hänen syliinsä. Minä en toivonut sitä enää. Sitähän olin koko ajan halunnut.

Ja herra Roquevillard puristi tytärtänsä rintaansa vasten, jo uuden tehtävänsä tenhoissa ja toimellisena:

— Sinä olet aina luottanut minuun, pikkuruinen. Mene hakemaan perheen päiväkirjat, vanhimmatkin.

Tyttärensä lyhyenä poissaoloaikana sai hän juttua koskevat asiakirjat, jotka herra Bastard lupauksensa mukaan lähetti, aukaisi ne, lehteili niitä ja katsoi kelloa:

— Kohta kuusi. Onkohan minulla aikaa?

Ja hän katsoi murheellisena sitä yhä kasvavaa nidoskasaa, jota Marguerite monena sylyksenä latoi hänen eteensä.

— Siinä on kaikki, sanoi tyttö. Niitä on paljon, ja hyvinkin vanhoja.

Viidensadan vuoden työ ja kunto oli noiden kansien välissä. Viimeiseksi antoi Marguerite isälleen pienehkön nidoksen:

— Tässä, selitti hän hiukan punastuen, on minulla meidän historiamme yhteenveto, sen pääpiirteet, varsinkin maalle tehdyt palvelukset. Se on jonkinlainen esitelmä vieraampia varten.

— Oletko sinä aavistanut, että me kerran saattaisimme tarvita sellaista?

— En, isä. Minä olen kirjoittanut sen viime talvena vastalauseeksi sitä häväisyä vastaan, joka meitä kohtasi. Luin ensimmäisiä kohtia siitä äidille sairasvuoteen ääressä, ja hän hyväksyi minun ajatukseni.

— Ja sinä valmistelit Mauricen puolustusta.

— Tälläkö?

— Niin. Nyt jätä minut työskentelemään. Kun hän oli lähtemäisillään, kutsui isän vielä:

— Marguerite, minulla on vielä jotakin sanomista sinulle.

Marguerite palasi nopeasti. Ennen sanoiksi saamistansa katsoi herra Roquevillard tytärtänsä tutkivasti sillä isällisellä katseella, joka antaa ottamisen ja suojelee ahdistamisen asemesta, ja näki kasvojen kalpeuden ohella niiden piirteiden tyyneyden, niiden ilmeen levollisen sulon:

— Minä kohtasin Raymond Bercyn, pikku tyttö, kun palasin. Hän seisoi alhaalla ajoportin edessä liikkumattomana, mutta ilmeisesti liikutettuna ja mietteissään. Hän tervehti minua, astuipa askeleen kohtikin ikäänkuin minua tavoittaakseen, mutta liian myöhään: minä olin jo mennyt ohi.

Marguerite oli aivan tyyni ja vastasi:

— Hän tuli täältä, isä.

— Ah! mitä hän halusi?

— Saada olla vierellänne huomispäivän istunnossa.

— Mikä mielijohde! Ja millä tavalla?

— Poikanasi.

— Poikanako? Hän on siis pyytänyt sinun kättäsi. I

— On.

— Etkä sinä sanonut minulle. Jumala sentään säälii meitä, Marguerite. Meidän onnettomuuksiemme liikamitta on häntä liikuttanut. Raymond käyttäytyi miehekkäästi. Hän ei siirtänyt tuloaan meille kunnes olimme julkisesti kaikesta syytöksestä pestyt. Ja mitäs sinä vastasit?

— Minä kieltäydyin.

Herra Roquevillard levitti käsiänsä hämmästyneenä, veti hellästi tyttärensä lähemmäksi itseään ja katsoi häntä suurten seeskirkkaiden silmien pohjaan:

— Kieltäydyit, minkä tähden? Minä arvaan: sinä ajattelit minua. Sinä uhraat itsesi isällesi. Isäsi ei hyväksy sitä, rakas lapseni. Olenhan sinulle niin usein sanonut: se, että vanhemmat alistavat elämänsä lastensa elämään, on luonnon järjestys, mutta ei päinvastoin.

— Isä, lausui Marguerite, minä rakastan sinua paljon. Sinä tiedät sen. Mutta kuitenkin sinä erehdyt, minä vannon sen.

— Et siis minun vuokseni?

— En, isä.

Siitä puhtaasta hohteesta, jonka silmien sädekehä loi kalpeille kasvoille, ymmärsi isä tyttärensä sielun. Eikö hänen olisi pitänyt ymmärtää se jo edellisellä kerralla? Jumala otti häneltä hänen lapsensa toisen toisensa jälkeen. Mikä kieltäymisen ja uhrautumisen kuume heitä pakotti ja poltti? Eikö näissä jatkuvissa uhrauksissa täytynyt nähdä syyllisen lunastusta? Hän muisti sen vielä hämäränä sarastavan kesäaamun, jolloin hän Marseillen laiturilla seisten oli nähnyt sen laivan lähtevän, joka vei Félicien Kiinaan. Ja hän puristi lujemmin Margueritea väräjävälle sydämelleen.

— Sinäkin, sanoi hän yksinkertaisesti. Marguerite kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja kuiskasi suudellen:

— Ei nyt vielä, isä.

— Mutta minun jälkeeni?

— Niin.

— Hän piti tytärtänsä vielä hetken sylissään niinkuin pikkutyttöä, niinkuin ennen muinoin, jolloin häntä oli pideltävä varovasti. Hän heltyi tuntiessaan tyttönsä näin likellä itseänsä ja epäröi vastaanottaa lykkäystä, jonka lapsenrakkaus aiheutti. Mutta edessään näki hän työhuoneen peilistä kuvansa Marguerite sylissään. Ja äkkiä kiinnitti hänen huomiotansa kuinka paljon hän vuoden kuluessa oli muuttunut.

»Huomenna», ajatteli hän, »kun olen pelastanut Mauricen, on minun tehtäväni päättynyt. Sen jälkeen en enää ole pitkäikäinen.»

Ja kumartuen rakkaita kasvoja kohti suuteli hän niitä suostumisensa merkiksi. Sitten hän palaten hetken päätehtävään irroitti Margueriten hellästi ja määräsi työohjelman:

— Anna tarjota päivällinen kello kahdeksan. Minulla on lähes kahden tunnin työ edessäni, tahdon tarkistaa muistissani jutun yksityiskohdat. Kello yhdeksän menen levolle noustakseni ylös kolmelta aamulla. Kello kolmesta yhdeksään, jolloin ylioikeuden istunto alkaa, valmistan puolustuspuheeni.

— Hyvä on, isä. Lyonista on tullut kirje Germainelta. Hänen sydämensä on meidän mukanamme.

— Sinä luet sen minulle syödessämme.

— Charles tulee tänne huomenna kello yhden junalla. Hän ei voi päästä aikaisemmin.

— Minä odotin häntä.

— Minä menen, isä.

Oven sulkeuduttua Margueriten jälkeen otti hän ripeästi pöydältä Hubertin valokuvan ja katseli vanhemman poikansa muotoa.

»Anna anteeksi», sanoivat hänen ajatuksensa, »että ajattelen yksinomaan veljeäsi. Älä usko, että sinut unohdan. Näet, en ole vapaa. Huomenna muistelen ja itken sinua. Huomenna kuulun sinulle. Tänä iltana minä kuulun koko suvullemme.»

Hän asetti verkalleen kuvan jälleen eteensä. Ja alistaen surunsa hetken tehtävän alle hän ryhtyi työhön.

VII.

JEANNE SASSENAY.

Isänsä pyynnöstä oli Marguerite Roquevillard ollut todistajana oikeudessa, mikäli asia koski sitä rahaa, jonka hän oli saanut kapiotansa varten ja antanut veljellensä Mauricelle tämän Italiaan lähdön iltana, ja summaa, jonka hän oli lähettänyt Ortaan, sekä sitten palannut kotia kiireesti ikäänkuin hänen jalomielisyytensä kertomisen olisi täytynyt tuottaa hänelle häpeää. Heikolla tavalla oli hän voinut auttaa syytetyn puolustamista, ja hän pahoitteli sitä, että oli osoittanut niin suurta heikkoutta ja vastannut niin pelokkaasti oikeuden puheenjohtajan kysymyksiin. Hän harmitteli ujouttaan, joka hänestä itsestään näytti raukkamaisuudelta, ja pelkäsi epäröimisellään vahingoittaneensa todistuksensa selkeyttä.

Mitä oli oikeussalissa tapahtunut ennen hänen sisäänkutsumistaan ja hänen poistumisensa jälkeen? Hän ei tiennyt siitä mitään, mutta tunsi lyhyestä kosketuksestaan oikeuden kanssa kammoa, jota hän ei kyennyt voittamaan. Suljettuna yhteen toisten todistajien kanssa oli hän kuullut vahtimestarin kutsuvan näitä esiin yksitellen ja nähnyt heidän häviävän, viimeksi isänsä sedän Etiennen ja tätinsä Thérèsen. Yksin jäätyään oli hänet vuorostaan saatettu oikeuden eteen. Vavisten kuin ensikerran esiintyvä, joka työnnetään näyttämölle, oli hän astuessaan sisään huomannut edessään, alhaalla ja lavoilla, permannolla ja parvekkeilla, satoja katseita, jotka häntä tähystelivät, loukkasivat ja repelöivät. Koko Chambéry oli saapuvilla säälimättä pälyämässä nuoren naisen pelkoa, ahnaasti odottamassa tuossa tuokiossa tapahtuvaa suvun murskaamista. Vihdoin oli hän joutunut kolmen punaviittaisen tuomarin eteen, joiden oikealla puolella olivat lautamiesten penkit. Hän oli luullut pyörtyvänsä lausuessaan nimensä, kun hänen isänsä ääni oli kaikunut hänen korvissaan. Tämä lämminsointuinen ääni, jonka hän hyvin tunsi, oli häntä vahvistanut hetkellisesti niinkuin sydänlääke. Asianajaja seisoi Mauricen edessä, jota hän suojasi niin tyynenä, että se häntä hämmästytti ja väkisinkin rauhoitti. Hän saneli selkeässä muodossa tehtävän kysymyksen. Vastattuaan tuskin kuuluvasti, oli hän pelastautunut niinkuin otusparka, joka piiloutuu pensaikkoon.

»Isä ei ole tyytyväinen minuun», moitti hän itseänsä. »Mikä tavaton valta hänellä on itsensä yli! Kuinka hän itsensä hallitsee ja kuinka häntä pelätään! Kahdesti nousi hän ylös ja minä tunsin kummallakin kerralla salissa syvemmän hiljaisuuden. Hänen silmänsä iskivät tulta. Hän näytti nuorelta. Hän on meidän voimamme.»

Puoli yhden aikaan saapui herra Roquevillard syömään aamiaista.

— Tarjotkaa meille nopeasti, Mélanie, sanoi hän ovella. Minulla on kiire.

Hänellä oli taisteluilmeensä, ryppy otsalla, silmä kovana, mahdottomana karttaa, vaikeana kestää, ja kasvojen lihakset pingoitettuina. Yöllinen työskentely, suru, levottomuus olivat vanhentaneet piirteitä. Jäyhä tahdonlujuus työnsi kuitenkin tällä hetkellä syrjään iän, väsymyksen ja huolten yhteispainon.

— No, isä? kysyi Marguerite kiihkeästi. Isä rauhoitti häntä.

— Istuntoa jatketaan kahden tunnin kuluttua.

— Eikö se ole päättynyt?

— Ei, ei.

— Mitä on tapahtunut?

— Sinä et siis ole nähnyt mitään, pikkuruinen?

— Oi, en isä, minä läksin pois. Sanokaa minulle kaikki. Nähkää: minä vapisen vielä.

— Ei ole syytä vavista, Marguerite. Ole luottavainen.

Pöydässä söi hän nopeasti ja ilman ruokahalua ja selosti istunnon tähänastisen kulun.

— Sinä et varmaankaan ole ymmärtänyt paljoa lautamiesten asettamisen, valanteon, jääväysten ja todistajain kutsumisen muodollisuuksista?

— Minä olin teitä lähellä salissa, isä. Nimeäni huudettaessa nousin ylös ja minut saatettiin huoneeseen, jossa tapasin Etienne-sedän ja Thérèse-tädin.

— Todistajahuone. Sitten alkoivat todistukset, kun ensin oli luettu kannekirja, poliisikomisarion laatima tarkastuspöytäkirja, jossa todettiin sadantuhannen frangin varkaus, ja sitten Mauricen kuulustelua koskeva pöytäkirja, josta näkyi, että hän oli vakuuttanut viattomuuttaan suostumatta kuitenkaan syyttämään ketään tutkinnonpitäjän kehoituksesta huolimatta. Kantajan todistajista oli Frasnen toimiston ensimmäinen apulainen osoittautunut kiihkeimmäksi häntä vastaan. Se on tuo Philippeaux, joka näyttää vihaavan meitä, en tiedä minkä vuoksi, sillä hänen todistuksessaan ilmenee suoranainen ilmianto- ja häväisyvimma; pyrkimys esittää langettavina todistuksina omia olettamuksiansa tai ilkimielistä tulkintaansa.

— Mitä olettamuksia?

— Tieto rahain sijoituksesta kassakaappiin, mahdollinen, vaikka ei toteennäytetty avaussalaisuuden löytö pöytäalmanakasta, yksinjäänti toimistoon avaimet hallussaan varkausiltana, omien varojen puute, lähtö ulkomaille, mahdottomuus ajatella ketään muuta rikollista j.n.e. Toiset apulaiset toistivat hänen todistustaan niinkuin ulkoa-opittua läksyä, vaikkei yhtä yksityiskohtaisesti ja varmasti. Vihdoin todisti rouva Frasnen vanha palvelijatar, jota ilmeisesti oli ennakolta neuvottu, että isännän poissaollessa ei hänen emäntänsä ollut milloinkaan mennyt toimiston puolelle. Mitä se todistaa? Olisiko rouva Frasne kutsunut kokoon palvelijansa olemaan läsnä rahojen anastuksessa?... Mutta enhän saa syyttää häntä.

— Mauricehan ei vastusta sitä enää.

— En tee sitä kuitenkaan. Me olemme maksaneet hänen osuutensa: pitäköön ja pysyköön iäksi loitolla... Minä olin ilmoittanut todistajiksi vastaajan puolelta paitsi sinua, setä Etiennen ja kälyni Thérèsen, osoittaakseni, että Maurice ei ollut lähtenyt ilman varoja, sen Luottopankin virkamiehen, joka viime lokakuun lopulla oli kirjoittanut sinulle kahdeksantuhannen frangin maksumääräyksen Milanon Kansainväliseen Pankkiin veljesi nimelle ja vihdoin maitre Doudanin, notarion.

— Minkä vuoksi viimeksimainitun?

— Jotta hän selittäisi mistä ne satatuhatta frangia, jotka hänen välityksellään toimitin herra Frasnelle, todellisuudessa tulivat ja kuka itse asiassa on La Vigien ostaja. Oikeuden puheenjohtaja suostui, neuvoteltuaan notariaattiosaston esimiehen herra Latachen kanssa, vapauttamaan hänet ammattisalaisuusvelvollisuudesta, ja oli sangen tarpeen, että hän paljasti lautamiehille herra Frasnen hyötyisän keinottelun.

— Siis herra Frasne, kysyi Marguerite, on ostanut La Vigien itselleen asettuakseen sinne meidän tilallemme?

— Etkö tiennyt sitä?

— En voinut sitä uskoa. On paljon semmoista, mitä ei saata käsittää. Viime vuonna viininkorjuujuhlassa näytti hän jo mielivän taloa: hän nuuski kaikkialla.