Part 3

Ane auttoi häntä saamaan vaatteet ylleen. Joán oli hyvin levoton, mutta silmät olivat pyöreät ja aivan selkoselällään.

»Tahdon lukea», sanoi hän.

Hän luki aina suurista säveltäjistä — punakantisia kirjoja, joita lähetettiin Budapestista.

Mutta hän laski kirjan hajamielisenä käsistään.

»Minä menen yläkertaan», sanoi hän.

»Minne?» sanoi Ane ja nousi. Hän oli peloissaan, sillä Joánin kasvot olivat jähmettyneet.

»Menen yläkertaan», sanoi hän.

Joán koputti hiljaa herra Christopuloksen oveen.

»Sinäkö se olet?» kysyi herra Christopulos, ja yht'äkkiä hän lisäsi — sillä Joánin silmät olivat niin omituiset, aivan kuin ne eivät olisi mitään nähneet, ja hän näytti niin pieneltä vaatteittensa sisässä: »Miten on laitasi, Joán?»

»Kiitos», sanoi Joán.

Hän istuutui lattialle ja nojasi päätään — se oli niin raskas — pianon jalkaan.

»Ettekö soittaisi?» sanoi hän.

»Hyvin kernaasti», sanoi herra Christopulos. Ja hän alkoi soittaa, ja Joán katseli häntä aivan kuin pakottautuen kuuntelemaan.

Mutta ei. Se se vain oli. Se vain aivan kuin särki hänen päässään, särki koko hänen ruumiissaan — vain se:

He olivat kirkuneet hänelle aivan kuin Davidille. He olivat repineet vaatteet hänen yltään, aivan niin kuin he olivat repineet Davidin, Simonin pojan, vaatteet.

Isänmaaton.

Isänmaaton.

Niin — aivan kuin David...

Oli aivan kuin hän ei olisi jaksanut ajatella, kuin hänen päänsä olisi tullut niin isoksi, ettei hän voinut ajatella. Mutta kun hän nojasi otsansa pianon jalkaa vastaan, joka oli kylmä, oli kuin hän olisi muistanut:

Sillä Josef oli sanonut, talli-Josef: Tänne pesiytyy kaikki isänmaaton roskaväki. Sen oli Josef sanonut. Ja neiti. Ja Ane oli sen sanonut. Ja komendantin rouva oli sen sanonut.

_Petit Sans-Patrie._

»Mikä sinun on?» kysyi herra Christopulos, joka taukosi soittamasta. »Mikä sinun on, Joán?»

»Ei mikään», sanoi Joán ja katseli häntä silmillään, jotka eivät nähneet.

»Miksi sinä sitten huokaat?»

Joán keinutteli päätään.

»Onko rintasi kipeä?»

»Ei.»

»Mutta mikä sinun sitten on?»

Herra Christopulos silitteli hänen hiuksiaan. Mutta Joán työnsi käden syrjään, aivan kuin hänen päähänsä olisi koskenut.

Isänmaaton.

Niin, niin oli komendantin rouva sanonut. Ja neiti sanonut. Ja Josef.

Niin se oli — se oli totta.

Mutta miksi — miksi?

He olivat huutaneet sitä.

He olivat kirkuneet hänelle kuin Davidille, Simonin pojalle. He olivat repineet vaatteet hänen yltään niinkuin Simonin pojalta, Davidilta. Mutta Ane oli sanonut syyn, minkä vuoksi he olivat kirkuneet Davidille: Sillä hän on juutalaisen poika, ja se on häpeä. Ja neiti oli sanonut niin ja irvistellyt: »_Ah pjui, le juif_» — hyi, juutalainen. Ja Josef oli sanonut sen tallissa, ja pojat olivat viheltäneet, kaikki Orsówan pojat: juutalainen — juutalainen...

Sillä se oli häpeä.

»Joán, miksi sinä itket?»

»En minä itke.»

Joán ei hievahtanutkaan. Oli kuin hänen silmissään, kyynelten takana, olisi asunut suuri, kauhea tuska.

»Särkeekö sinun rintaasi noin kovin?»

»Särkee, nyt sitä särkee.»

Joán jäi istumaan, tuijottaen kuin ennen.

Mutta komendantin poika ei ollut huutanut Simonille. Mutta komendantin poika oli huutanut hänelle, Joánille: _Sans-Patrie — Sans-Patrie_, isänmaaton, isänmaaton... Ja upseerit — kaikki, jotka pelasivat korttia Marinkan luona — — kaikki he olivat huutaneet hänelle: _Sans-Patrie — Sans-Patrie_... ja olivat nauraneet... nauraneet niinkuin rengit — — niinkuin rengit nauroivat kyttyräselkää, Peteriä, kyttyräselkä-Peteriä, jonka kolme rakastettua oli jättänyt, sen vuoksi että mies oli hulttio.

He olivat huutaneet hänelle niinkuin Davidille, juutalaisen pojalle, ja niinkuin _kyttyräselälle_, Peterille...

»Joán, sinun täytyy mennä maata. Sinullahan on kuumetta. Sinun täytyy mennä maata.»

Joán vavahti.

»Ei, ei», sanoi hän ja pudisti päätään, »en tahdo mennä maata».

»Silloin menemme hiukan kävelemään», sanoi herra Christopulos.

»Voimmehan mennä.»

Ane seisoi eteishallissa portaitten luona.

»Minne hän menee? Minne hän menee?» valitteli hän kuin äsken.

»Me menemme hiukan ulos», sanoi herra Christopulos.

»Mutta, mutta älkää liian kauas», pyysi Ane. »Voi, älkää menkö liian kauas hänen kanssaan, hän ei jaksa.»

»Me vain kävelemme hiukan», sanoi herra Christopulos.

He kävelivät äänettöminä, hovin viertä, edestakaisin. Yht'äkkiä kysyi Joán ja katseli opettajaansa kasvoihin:

»Onko kaikki merkitty kartalle?» Kreikkalainen melkein hätkähti.

»On», sanoi hän, »kaikki on merkitty kartalle».

»Kaikki maat?» kysyi Joán jälleen.

»On, kaikki maat on merkitty kartalle.»

Joán oli jälleen ääneti.

Siis se oli totta. Sillä herra Christopulos oli sanonut — kolme kertaa: »Sitä paikkaa, jossa sinä asut, Joán, ei ole merkitty kartalle.»

Maaton — isänmaaton.

_Sans-Patrie._

Joku kulki heidän ohitseen, ja herra Christopulos nyökäytti päätään.

»Se oli Peter», sanoi hän.

Mutta herra Christopulos tarttui Joánin käsivarteen, sillä poika oli valkea kuin muuri.

»Ei, tule Joán», sanoi hän ja kuljetti Joánin sisään, »sinä tulet kipeäksi».

He aterioivat isossa ruokasalissa, he kahden, ääneti.

»Missä Mademoiselle on?» kysyi Joán.

»Hän on Orsówassa», vastasi herra Christopulos.

Joánin kasvot vavahtivat.

He nousivat jälleen portaita ja astuivat herra Christopuloksen huoneeseen. Joán istuutui entiselle tuolilleen. Alkoi hämärtää, ja huone oli varjoa täynnä. Herra Christopulos nousi ja laski kirjan kädestään.

Sitten Joán sanoi pimeästä:

»Herra Christopulos.»

»Mitä niin?»

Tuokion oli hiljaista, mutta sitten tuli hyvin nopeaan:

»Onko romaanialaisilla isänmaata?»

»On, heillähän on Romaania.»

»Ja serbialaisilla — heillähän on Serbia?»

»Niin, heillä on Serbia.»

Tuli jälleen äänetöntä, kunnes Joán kysyi jälleen — ja herra Christopuloksesta tuntui melkein siltä, kuin poika olisi puhunut unissakulkijan tavoin tai kuin joku, jonka äänen kuulee puhelimessa:

»Ja äidillä oli Tanskansa?»

»Niin, hänellähän oli Tanska. Mutta hänhän matkusti pois.»

Joán istui tuokion. Ja äkkiä hän kysyi nopeasti — niiden omituisten ajatusten valtaamana, jotka olivat nuorempia ja vanhempia kuin hänen ikänsä —:

»Senkö vuoksi hän kuoli?»

»Sinun äitisihän tuli kipeäksi», sanoi herra Christopulos.

»Niin.»

Ja vähän ajan perästä hän sanoi kohottaen päätään:

»Juutalaiset — onko niilläkin isänmaa?»

»Ei», vastasi kreikkalainen, »juutalaisilla ei ole isänmaata».

»Miksi ei?»

Herra Christopulos sanoi:

»Tiedäthän, että Jumala kirosi juutalaiset.»

»Niin», sanoi Joán, hyvin hiljaa ja miltei soinnuttomasti.

»Nyt minä sytytän lampun», sanoi herra Christopulos, jota nuo »niin»-sanat ja kaikki kysymykset äkkiä alkoivat vallan peloittaa. Ja sytyttäessään hän sanoi:

»Joán, mistä sinä oikein jouduit riitaan Orsówan poikien kanssa?»

Mutta Joán ei vastannut.

Jumala kirosi heidät.

Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat, hänen siinä istuessaan.

Jumala kirosi heidät.

»Nyt sinun pitää mennä levolle», sanoi herra Christopulos ja laski kätensä hänen harteilleen.

»Tahdotteko istua vuoteeni vieressä?» pyysi Joán.

»Kyllä, tahdon istua vieressäsi.»

He menivät Joánin huoneeseen. Kiivettyään vuoteeseen vaipui Joán uneen, yht'äkkiä, aivan kuin ihminen iskun saatuaan.

Mutta herättyään aamulla hän nousi hätkähtäen istumaan, ikäänkuin joku olisi sanonut aivan hänen poskensa vieressä, aivan hänen korvaansa:

»Jumalan kiroomat... Tiedäthän, että Jumala kirosi heidät.»

Niin, sen hän tiesi — ja Joán nyökäytti tuskaisena päätään — hän tiesi, että he olivat kirottuja. Juuri heistähän Ane luki ääneen yöllä, isosta raamatusta, kaikista heidän rangaistuksistaan. Ja heitä hän itki, juutalaisia, sen vuoksi että he olivat kirottuja ja että Jumala oli ottanut heidän isänmaansa.

Ottanut heidän isänmaansa!

Niiltä, jotka Jumala kirosi, hän otti isänmaan. Niille, jotka Jumala kirosi, hän ei antanut isänmaata... mutta heille vihellettiin ja heidän jaloilleen astuttiin ja heidän kupeitaan nipisteltiin ja heidän polviaan potkittiin ja heidän rintaansa raavittiin — aivan samoin kuin Orsówan pojat olivat tehneet hänelle.

Jumalan kirooma. Jumalan kirooma.

Ja äkkiä hän nousi ja heittäytyi polvilleen; kyynelet virtasivat hänen silmistään, jotka olivat selällään; hän ryömi vuoteessaan ja pyöri siinä ja rukoili rukoilemistaan eikä osannut mitään rukouksia ja sekoitti toisiinsa kaikki kielet:

»Oi pikku Jumala ja pyhimykset... ja Josef ja Maria ja Stefan... Stefan ja Maria ja Josef... minä en tahdo olla kirottu, en tahdo olla kirottu...»

Ja äkkiä hän nousi vuoteestaan ja laskeutui polvilleen paljaalle lattialle, niinkuin Anen oli tapana, ja rukoili kädet ristissä niinkuin Ane.

Hän rukoili niinkuin Ane, Jumalaa ja Isämeitää, joka olet taivaissa, ja Josefia ja pyhää Iwoa ja Barbaraa, joka istuu kirkossa, ja Jumalaa — että he antaisivat hänelle isänmaan, ja ettei hän olisi kirottu.

Hän itki taas ja rukoili taas:

»Oi, pikku Jumala, pikku Jumala, ja pyhä Neitsyt ja lapsi — etkö voi auttaa minua. Isä meidän ja sinä, joka olet taivaissa... etkö voi auttaa minua, Isä meidän, Isä meidän... etkö voi auttaa minua.»

Vihdoin hän nousi ja pyyhki kyynelensä. Hänen polviaan pakotti, ja hän oli hyvin väsynyt.

Mutta niiltä, jotka Jumala kirosi, hän otti isänmaan.

... Oli aika mennä kouluun, ja hän kokosi kirjansa.

»Kuinka nopeaan sinä nukahditkaan eilen illalla», sanoi herra Christopulos, kun Joán astui sisään.

»Niin», sanoi Joán ja istuutui pöydän ääreen.

Herra Christopulos pyöritti maapalloa solakoilla käsillään ja kertoi valtameristä, joiden syvyyksiä kukaan ei tuntenut, ja maapallosta, jonka sisus oli täynnä tulta, ja navoista, joiden suuret meret jäätyivät.

»Ja Jumala on kaikki luonut?» sanoi Joán hiljaa.

»Niin», sanoi herra Christopulos ja katseli maapallon yli, »suuri Jumala loi kaiken maailman».

Joán istui tuokion, ja herra Christopulos puhui edelleen. Sitten Joán sanoi äkkiä, katsoen kreikkalaiseen:

»Voiko Jumala kaikkea?»

»Voi.»

»Voiko hän antaa meille kaikki?» sanoi Joán ja katseli yhä kreikkalaista.

Herra Christopulos ei vastannut. Mutta Joán sanoi:

»Ane sanoo hänen voivan, kun vain rukoilemme.»

Herra Christopulos katseli häntä — oli kuin Joánin silmissä olisi kuvastunut kärsimys taikka liian suuri ponnistus.

»Kyllä, Joán», sanoi hän, »suuri Jumala voi kaikki».

Oli kuin Joán olisi rauhoittunut. Mutta lukiessaan ja kirjoittaessaan ja taivuttaessaan kaikkia verbejä hän ajatteli vain, että hän siis rukoilisi, rukoilisi lakkaamatta Jumalaa ja pyhimyksiä ja pyhää Neitsyttä ja Barbaraa, joka istui kirkossa, ja pyhää Annaa, jota Ignáz rukoili, ja Josefia. Mutta Mademoisellella oli rukousnauha, joka oli lippaassa hänen hajuvesipullojansa joukossa. Mademoiselle rukoili niin usein, heidän palattuaan kotiin Orsówasta, ja itki ja rukoili joka ikisen helmen kohdalla. Mutta sen jälkeen hän oli iloinen taas ja nauroi romaanialaisten kokkien kanssa. Joán tahtoi lainata Mademoisellen nauhan ja rukoilla joka ikisen helmen kohdalla, kuten Mademoiselle teki palatessaan kotiin Orsówasta.

Sillä hän tahtoi, tahtoi saada isänmaan — niinkuin serbialaisilla ja romaanialaisilla ja Hansilla, jolla oli Siebenbürgen, ja äidillä Tanska eikä voinut olla kirottu.

Ja hän rukoili aamuin ja illoin, Anen ollessa polvillaan hänen vuoteensa ääressä:

»Isä meidän, joka olet taivaissa.»

»Sano se uudelleen», sanoi Joán ja tarttui hänen ristissä oleviin käsiinsä.

»Isä meidän, joka olet taivaissa.»

»Isä meidän, joka olet taivaissa», kertasi Joán ja äänsi vaivalloisesti puolittain unohtamansa tanskalaiset sanat.

»Pyhitetty olkoon sinun nimesi», sanoi Ane.

»Olkoon sinun nimesi», kuiskasi Joán.

»Iankaikkisesti, amen», lopetti Ane.

Joán makasi ääneti. Sitten hän käänsi päätään.

»Ane», sanoi hän, »rukoilevatko juutalaiset?» Ane seisoi hetken. Sitten hän sanoi:

»Se ei auta heitä.»

»Miksikä ei?» sanoi Joán ja katseli häntä silmiin.

»Sillä Jumala on kironnut heidät iankaikkisiksi ajoiksi.»

Joán heräsi lyhyestä unestaan, ja lamppu oli sammutettu. Vain pieni yölamppu paloi. Joán nousi istumaan vuoteessaan, kokoonkyyristyneenä, nojaten päätään polviinsa; oli kuin koko hänen olemuksensa olisi valittanut ja huohottanut, niin että hän vapisi:

Se ei auttanut heitä. Ja hän kohotti päätään, joka nytkähteli paidankaulamuksessa:

Se ei auttanut heitä, se ei auttanut heitä.

Sillä Jumala oli kironnut heidät — iankaikkisiksi ajoiksi.

Äkkiä hän nousi vuoteeltaan ja sytytti lampun vapisevin käsin, ja asetti kuvun paikoilleen ja tarttui isoon raamattuun ja avasi sen ja luki sitä niiltä kohdin, missä Anen merkit olivat, punaiset ja valkeat merkit.

Hän luki eikä ymmärtänyt sitä ja luki ääneen kuten Ane, ja sanat soivat tutuilta — kaikki Jumalan kiroukset ja kuinka Jumala oli riistänyt juutalaisilta heidän isänmaansa...

Joán meni takaisin. Raamattu oli auki, kaikkine punaisine ja valkeine merkkeineen.

Mutta yht'äkkiä hän sanoi, kovalla äänellä ja kimeästi ja epätoivoisena, huoneen tyhjyyteen:

»Äiti, äiti, voi äiti...»

Ja nyyhkytti nojaten päätään kylmään seinään.

... Muutamia päiviä myöhemmin sanoi herra Christopulos oppitunnin aikana:

»Minä lähden Orsówaan. Tuletko mukaan?»

Joán painoi äkkiä päänsä alas ja hänen kasvonsa värähtivät.

»Tulen», sanoi hän. »Tulen, kiitos.»

»Me lähdemme kello kahdelta.»

»Kiitos», toisti Joán.

Joán oli hyvin tyyni, niin hiljainen ja tyyni kuin silloin, kun hän oli Budapestissa lääkärin luona, jonka piti leikata hänen silmänsä. Hän istui venheessä ja kuuli jokaisen aironvedon. Nyt hän näki ankkuripoijun, ja nyt aallonmurtajan.

»Onko sinun vilu, Joán?» kysyi herra Christopulos.

»Ei», sanoi Joán.

Nyt hän näki pojat, jotka makasivat maassa onkivavat käsissään.

»Sinä olet niin kalpea, Joán.»

»Niin.»

Mutta pojat eivät nousseet pystyyn, he makasivat yhä, onkivavat käsissään.

»Istu hiljaa, Joán.»

»Niin.»

Tuolla oli tynnyrintekijän poika.

»Mitä sinä tahdot, Joán?»

»Minä vain tässä vähän käännyin.»

Nyt he soutivat ohi ja laskivat rantaan.

»Tuletko, Joán?»

»Tulen.»

Joán nousi venheestä ja seisoi portaiden askelmalla.

Nyt se tuli. Räätälin poika sen huusi, ja se osui Joánia selkään kuin viskattu kivi — samalla kuin äänekäs nauru kajahti häntä vastaan.

Joán oli äkkiä painanut sormiensa päät vastakkain, mutta sitten hän puristi molemmat kätensä nyrkkiin.

»Mitä nuo pojat oikein huutavat?» kysyi herra Christopulos, joka ei ymmärtänyt serbiaa.

»En tiedä», sanoi Joán, ja he kulkivat edelleen.

He pääsivät torin poikki. Eikä kukaan huutanut enää.

Mutta katukäytävällä, Marinkan talon ulkopuolella, tuli pari pikkutyttöä, joilla oli kukkasia hiuksissaan. Ja yht'äkkiä toinen sysäsi toista:

»Kas tuossa, kas tuossa, se on hän, isänmaaton.»

Joán kulki aivan pitkin seinän viertä.

Upseereja kulki ohi, ja rouvia kulki ohi. He taivuttivat päänsä yhteen.

»Minkähän vuoksi ihmiset katsovat meihin noin?» sanoi herra Christopulos ja nauroi.

»En tiedä», vastasi Joán. Hän ei nostanut silmiään maasta.

... Kuukaudet kuluivat. Joka iltapäivä herra Christopulos näki Joánin menevän pihan poikki kädessä kukkakimppu, jonka hän oli poiminut kasvihuoneesta.

Kerran kreikkalainen avasi ikkunansa:

»Minne sinä menet, Joán?»

»Kirkkomaalle.»

Joán kulki peltoja pitkin kylään. Hän melkein juoksi kirkkomaan poikki, kirkkoon. Oli puolipimeätä sisällä, jossa kaikki monet pyhimykset istuivat alttareillaan.

Joán hiipi äänettömästi ja laski kukkakimpun Pyhän Annan jalkojen juureen. Kaikilla alttareilla oli kukkia. Muutamat olivat hiukan lakastuneita. Joán oli tuonut ne kaikki.

Joán oli painanut päänsä rukoustuoliin. Hän ei enää rukoillut ääneen. Hän vain kuiskasi rukouksensa.

Kun Joán tuli kotiin, soitti hän herra Christopuloksen kanssa. Hän oli löytänyt vanhan viulun niistä huoneista, joiden uutimet olivat olleet alhaalla äidin kuolemasta asti.

Herra Christopulos soitti hänen kanssaan tuntimääriä.

Herra Christopulos katseli Joánia. Hän soitti seisaaltaan, mutta pää painuneena.

»Voisi luulla, että sinä kannat surua sydämessäsi», sanoi herra Christopulos.

Joán ei vastannut. Kun hän soitti, värähtelivät aina hänen huulensa.

Kun Joán meni kasvihuoneisiin, kulki hän puuvajan ohitse.

Sisällä oli niin hiljaista, eikä sahan ääntä kuulunut. Kerran Joán hiipi sisään.

»Peter», huusi hän, »Peter, oletko täällä?» Kukaan ei vastannut.

»Peter», sanoi Joán, jota alkoi peloittaa; oli kuin höylänlastukossa jokin olisi vaikeroinut ja piipittänyt — aivan kuin koira eikä ihminen.

»Peter», kuiskasi Joán, ja nimi takertui hänen kurkkuunsa.

Sillä siinä _oli_ Peter, joka makasi kaivautuneena lastuihin, pää lastujen alla, niin ettei ollut näkyvissä muuta kuin kyttyräinen selkä...

»Peter», toisti Joán.

Mutta lastut liikahtelivat yhä kyttyräselän nyyhkytyksistä.

Joán oli kääntynyt ja meni. Kirkkoon aiotut kukat olivat pudonneet hänen kädestään.

Hän meni talliin, jossa Josef seisoi ja suki »Amouria».

Mutta se ei enää maksanut vaivaa, kun kerta herra ei ollut milloinkaan kotona, sanoi Josef. »Piru täällä olkoon. Missähän herra tätä nykyä on?»

»Isä on Lontoossa», sanoi Joán.

»Lontoossa?» sanoi Josef. »Se on kaukana.» Ja vähän ajan perästä hän lisäsi, sukiessaan hevosta:

»Niin, maailma on suuri, ja sentään joudumme kaikki hautaan.»

Joán istui kaurahinkalolla.

»Josef», sanoi hän, »mikä Peteriä vaivaa?»

»Luultavasti sama kuin tavallisesti», sanoi Josef ja suki edelleen. »Nyt se on Iwona.»

»Iwona on kaunis», sanoi Joán.

»Niin on», sanoi Josef, »jumaliste kaunis» — ja hän kuljetti hitaasti sukaa omaa unkarilaista säärtään pitkin — »jos hänet oikein on nähnyt».

Hän suki jälleen »Amourin» välkkyvää ruumista ja sanoi:

»Mutta väärin olisi syyttää ketään naista siitä, ettei hän pidä hyvänä moista pelättiä, jonka Jumala on sillä tavoin merkinnyt.»

Joán astui alas kaurahinkalolta.

»Herra Joánkaan ei enää koskaan ratsasta», sanoi Josef. Hän oli vaistomaisesti sanonut »herra» katsoessaan Joánia kasvoihin.

Mutta Joán oli jo kulkenut pihan poikki ja portaita ylös niihin huoneisiin, joiden ikkunaverhot aina olivat alhaalla.

Kerran, kun Joán istui kirjojensa ääressä, koputettiin oveen.

»Sisään», huusi hän.

Kun ovi aukeni, seisoi Peter siinä. Hän oli riisunut saappaansa, ja liian pitkät käsivarret riippuivat hervottomina pitkin kupeita, aina polviin saakka.

»Mitä tahdot, Peter?» kysyi Joán.

Peter astui kaksi askelta sukkajaloin.

»Minä tahdoin... tahdoin sanoa herra Joánille, kun kerta herra itse ei ole kotona... tahdoin sanoa, että...»

Peter nosti silmänsä — hän puhui niin omituisesti, ääni tuli kuin fonografista —:

»Sanoa, että nyt minun täytyy lähteä pois.»

»Tahtooko Peter lähteä pois?»

Kyttyräselkä seisoi yhä entisessä asennossaan, mutta näytti kuin vinot hartiat olisivat vaipuneet alemmaksi.

»Niin, nyt minun täytyy lähteä.»

Hän puhui yhä samalla äänellä, ja poskilla paloi pari läikkää.

»Minne sinä sitten lähdet?» sanoi Joán, joka oli astunut kolme askelta, ja kysyi hyvin hiljaa: »Minne?»

Peter oli kääntänyt päätään kuin eläin kuullessaan äkillisen äänen, jota ei ole odottanut.

»Niin», sanoi Joán, »minne sinä sitten lähdet?»

Kyttyräinen Peter' seisoi hetkisen hiljaa:

»Kotiin. Kotiin, kotimaahan.»

Joán oli kokonaan sulkenut silmänsä — tuokion ajaksi.

»Minä lähden pois», sanoi Peter tuijottaen ilmaan.

Mutta yhtäkkiä Peter oli heittäytynyt maahan ja jälleen noussut puolittain ja istui kyyrysillään leuka teräviin polviin nojattuna ja kädet kampaamattomissa hiuksissa ja nyyhkytti nyyhkyttämistään, aivan kuin olisi korissut.

Ja nyyhkytysten lomitse virtasi hänen sanatulvansa:

»Voi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua.»

Joán ei itse tietänyt mitä sanoi:

»Nouse pois — nouse pois, Peter puunhakkaaja, Peter puunhakkaaja, nousehan siitä!»

Hän tahtoi mennä Peterin luo ja auttaa häntä nousemaan, mutta äkkiä, tuntien hyvin nuorten ihmisten lailla pelkoa tai vastenmielisyyttä kaikkia viallisia kohtaan, hän jäi seisomaan ja sanoi pelästyneellä äänellä:

»Nouse pois, nouse pois!»

Villiytyneenä, mutta tottuneena tottelemaan, Peter nousi lattialta.

»Niin, niin», sanoi hän raskaasti, ja nuo pitkät käsivarret putosivat pitkin kupeita, velttoina kuin ennenkin.

Ja yht'äkkiä muistaen, minkä vuoksi oikeastaan oli tullut, hän alkoi valittaa — köyhien aivan kuin ammattimaista valitusta.

Voi, hänellä ei ollut mitään, voi, pikku herra, ja hän oli kuin alaston maan päällä... herra, kuin alaston maan päällä... »Mutta jos pikku herra suvaitsisi olla niin armelias ja hyvä, niin hyvä ja armelias, ja antaisi minulle takiksi ja puseroksi — puseroksi matkalle...»

Mutta aivan kuin tuo viimeinen sana olisi pakottanut kaikki entiset ajatukset kiertämään takaisin, hän alkoi nyyhkyttää kuten ennenkin, ja silmät pullistuivat hänen päästään, ikäänkuin hänen sydämensä lyönnit olisivat pakottaneet ne ulos aukoistaan:

»Oi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua!»

Hän tarttui viallisen käsillään Joánia kyynärpäähän, ja Joán sai vaivoin sanotuksi:

»Me kyllä autamme sinua, me kyllä autamme sinua.»

Ja kun Peter yhä itki, sanoi hän lohduttaakseen häntä, seisoen kuitenkin yhä vielä kolmen askelen päässä:

»Kuulehan, kuulehan, me ostamme sinulle kaiken Orsówasta.»

Äkkiä, lohduttamishalun vallassa, hän sanoi:

»Me ostamme sinulle puseron ja ostamme sinulle takin — tänään, Orsówassa — soudamme sinne ja ostamme sinulle kaikki. Nyt iltapäivällä, Orsówassa.»

Peter seisoi yhä pää painuksissa.

»Iltapäivällä», sanoi Joán, »lähdemme Orsówaan».

Kyttyräselkäinen oli mennyt. Hän ei ollut sanonut juuri mitään. Hän oli vain hetken verran nojannut ovipieleen.

Mutta Joán huusi Josefia ja Dmeteriä ja antoi määräyksen venheestä, yhtäkkiä jollakin tavoin innostuneena voidessaan järjestää ja hommata niinkuin aikuiset.

»Minne menet?» sanoi Ane, joka tuli juosten alas eteishalliin.

»Me menemme Orsówaan», sanoi Joán.

»Kutka — mitä on tapahtunut? Miksi?» Ane näki Joánin ottavan päällysvaatteet. Äkkiä Joán sanoi:

»Peter ja minä.»

»Siinä tapauksessa minä tahdon tulla mukaan. Tahdon tulla mukaan. Sinä et saa mennä yksin.»

»Minä tahdon mukaan», sanoi hän ja juoksi ylös portaita, Joánin mennessä pihalle. Peter oli jo siellä. Hänellä oli yllään likainen turkki, joka oli nuoralla solmittu vyötäisiltä. Hän oli kuin sahajauhoilla täytetty säkki seisoessaan siinä.

»Virta on voimakas, herra Joán», sanoi Josef, joka odotti venheessä.

»Olkaa varovainen, herra», sanoi Dmeter ja auttoi Joánia.

Ane tuli juosten tietä pitkin. Hän oli pyntätty kuin mennäkseen ripille Vejlen kirkkoon.

»Tuleeko tuokin mukaan?» kysyi Josef.

»Tulee», vastasi Joán.

He astuivat kaikki venheeseen. Virta oli niin voimakas, että se oli viedä venheen muassaan.

Ane istui kädet ristissä mustine hansikkaineen. Tuuli oli puhaltanut hänen hattunsa vinoon. Peter ei liikahtanutkaan. Leveät kasvot sukeltautuivat esiin turkin likaisesta villasta, liikkumattomina kuin kuolleen kasvot.

Aallonmurtajalla istui vain kaksi vanhaa miestä, jotka katselivat omia teräviä polviaan. Mutta linnoituksen vartiomiehet kääntyivät ympäri ja katselivat heitä. Joán kulki kyttyräselän vieressä, heidän takanaan tuli Ane. Tuuli oli pörröttänyt hänen tukkansa, niin että se piipotti tupsuina otsalla vejleläis-hatun alla.

Peter nilkutti Joánin perässä, parin askelen päässä. Hän käveli niin merkillisesti, kuin hölkkyvä nauta, jota vedetään köydestä.

Kujassa ei ollut ketään.

Mutta yht’äkkiä syöksyi räätälin poika esiin kadunpuolisesta ovesta ja jäi seisomaan Joánin ja Peterin eteen, suu ammollaan, ja juoksi jälleen toria kohti ja vartiota päin:

»Hei, hei, nyt se tulee, isänmaaton!»

Räätälin poika huusi:

»Hohoi, hohoi, hän on lähtenyt ryntäämään väkineen!»

Pari kersanttia ilmestyi vahtikojun ikkunaan alkaen nauraa, ja sotilaat juoksivat ulos, kädet taskuissa, ja nauroivat. Toinen kersantti oli avannut ikkunan ja nauroi niin, että makasi pitkin pituuttaan ikkunalaudalla:

»Hän ryntää, hän ryntää kaarteineen!»

Ja sotilaat, jotka nauroivat niin että pitelivät sivujaan, toistivat huutaen esimiehensä sanoja:

»Kas saarelaiskaartia, kas saarelaiskaartia!»

Tynnyrin tekijän poika oli tullut portaille ja huusi kimeällä äänellä yli katukäytävän:

»Kas, kas, se on se hullu piika — kas, kas, hullu ja kyttyräselkä!»