Part 2

Tallissa, Josefin luona, hän soitti itse. Hänen käsivartensa olivat liian lyhyet käsittelemään Josefin isoa viulua. Sävelet pulppusivat esiin, toinen toisensa jälkeen, Hanan laulut ja äidin laulut, mutta hän sekoitti ne toisiinsa, ne sulautuivat yhteen, ja hän tuli punaiseksi ja kuumaksi aivan kuin ratsastaessaan »Capricella» isän seurassa.

Kun isä oli kotona, ratsastivat he joka päivä. Poni ei osannut nelistää, mutta se juoksi kuin iso koira, Joán selässään, »Amourin» rinnalla. He ratsastivat virran viertä, puutalojen ohi ja ketojen poikki. Talonpojat tervehtivät, ja isä kutsui heitä nimeltä, ja Joán nyökäytti päätään.

Carol, kylänvouti, joka seisoi punaisen talonsa päädyn luona, otti hatun päästään.

»Mitä kuuluu, Carol?» kysyi isä.

»Huonoa, herra», sanoi Carol ja seisoi hattu kädessä; »koko vatsa on pöhöttynyt».

Carol puhui vaimostaan, joka oli sairas.

»Hakisit lääkärin», sanoi isä.

Carol väänteli hattuaan.

»Mutta virran yli tulohan maksaa kaksikymmentä guldenia, herra», sanoi hän.

»Niin, sen se maksaa. No niin, jos tarvitset jotakin, mikä voi helpottaa, saat käydä hakemassa meiltä.»

He ratsastivat edelleen virran vartta pitkin.

»Isä», sanoi Joán, »miksi Carolilla on niin isot hopeanapit takissaan?»

»Sen vuoksi että hän on romaanialainen», sanoi isä.

Iwo seisoi pihalla, harmaan asuinrivinsä edessä, sikojensa keskellä.

»Nyt ovat sikasi pian parhaimmillaan», sanoi isä.

»Niin, niin ovat», vastasi Iwo.

»Menet kai sitten markkinoille?»

»Virta on liian vuolas, herra», sanoi Iwo ja katseli sikoja, »niitä ei uskalla kuljettaa yli».

»Voihan olla», vastasi isä.

Viinitarhuri Dmeterin äiti seisoi vähän matkan päässä ojanreunalla, kirjavassa paidassaan.

»Kuinka tuo pikku herra kasvaakaan, armollinen herra», sanoi hän.

»Niin», sanoi isä ja katsahti Joániin, joka istui hyvin suoraselkäisenä poninsa selässä, »mutta hänhän onkin jo kahdeksanvuotias».

»Ja hänellä on isän kasvot, herra», sanoi vanhus. »Ei, vieras veri ei koskaan näy siinä suvussa.»

Oli aivan kuin isän kasvot olisivat värähtäneet.

»Niin, ehk'ei», sanoi hän, ja he ajoivat edelleen, ja Dmeterin äiti niiasi.

Tie kulki aivan pitkin virtaa, joka oli väkevä ja musta. He ratsastivat saaren itäkolkkaan, joka oli kapea kuin riutta. Molemmin puolin kuohui virta.

Isä pysähdytti hevosensa ja katseli kauan yli veden.

»Isä», sanoi Joán. »Isä, miksi vesi on niin mustaa?»

»Siksi että virta on syvä», sanoi isä.

Mutta ratsastaessaan edelleen Joán näki Simonin, kulkukauppiaan, joka käveli jalkaisin kantaen isoa laatikkoa selässään, ja Joán huusi — sillä kulkukauppias ja kaikki tämän tavarat, kellot ja liinat ja piiput ja lakit ja ketjut, olivat hauskinta mitä hän tiesi —:

»Isä, isä, tuolla on Simon.»

Simon oli pysähtynyt aivan keskelle ketoa ja kumarsi niin syvään, että hänen pitkä takkinsa vallan viisti ruohoa. Mutta isä ajoi hänen ohitseen.

»Isä, isä», kertasi Joán yhä, »se oli Simon. Se oli Simon Orsówasta.»

Mutta isä ei katsahtanutkaan Simoniin.

Joán kääntyi moneen kertaan hevosen selässä, samalla kuin Orsówan Simon kulki eteenpäin.

He eivät enää seuranneet virtaa, vaan ratsastivat peltojen poikki, viidakkoon saakka, joka Josefin sanojen mukaan oli kaikkien veijareiden ja salakuljettajien olinpaikka. Kun he saapuivat »linnaan», laskeutui isä hevosen selästä ja sitoi kiinni »Amourin» ja »Capricen». Joán tarttui isän käteen heidän astuessaan raunioihin. Se oli hänen tapansa. Ainoastaan kolme paksua muuria oli jäljellä. Neljännestä ei ollut muuta kuin vuoren tapaisia soraläjiä. Isä astui rapistuneita kiviaskelmia ylös ja nojasi käsivarsillaan muurin reunaan.

»Saanko istua lähelle sinua?» sanoi Joán, ja isä nosti hänet ylös, niin että hän istui muurin reunalla.

Joán istui ja käänteli päätään: tuolla oli Carolin talo, ja tuossa rappeutuneessa talossa asui Josefin mielitietty, ja tuolla kotona olivat herra Christopuloksen ikkunat. Täältä näkyi koko saari ja kaikki talot, aivan »äidin myllyn» sivuitse.

Isä katseli kauan sen hitaasti liikkuvia siipiä.

»Tuolla oli äidin tapana istua», sanoi Joán ja osoitti penkkiä myllyn edessä.

»Niin oli», kuiskasi isä.

Mutta alhaalla, kaikkein alimpana, oli kylä ja sen keskellä kirkko. Portin vieressä oli äidin hauta.

Joán katseli aina äidin hautaa.

»Isä», sanoi hän, »makaatko sinäkin kerran samassa paikassa kuin äiti?»

»Makaan.»

»Makaanko minäkin kerran siellä niinkuin te?»

»Makaat — kerran.»

»Miksi?» kysyi Joán.

Isä tuijotti virran yli.

»Sen vuoksi», sanoi hän, »että siellä makaavat kaikki Ujházyt».

Ja hiukan myöhemmin hän sanoi — eikä itse ehkä tietänyt puhuvansa ääneen:

»Missä ihminen on syntynyt, sinne hänet myös haudataan.»

Joán ei enää kuunnellut. Hänen pojanajatuksensa olivat äkkiä palanneet Simoniin — kun isä ei ollut tervehtinyt Simonia.

Mutta jälleen hän käänsi päätään. Tuolla kauimpana, viidakon takana, olivat salakuljettajien talot. Kaikkien niiden ikkunat olivat niin pienet.

»Miksi emme koskaan ratsasta salakuljettajien talojen sivu?» kysyi Joán.

Isä ei vastannut.

Ja äkkiä pääsi Joánilta:

»Josef sanoo, että salakuljettajat vievät kauneimmat tytöt.»

Isä kääntyi:

»Olenhan sanonut, ettet saa oleskella tallissa.»

»Niin», sanoi Joán nöyrästi.

Mutta kohta sen jälkeen hän sanoi, ehkä päästäkseen Josefista ja salakuljettajien tytöistä:

»Peter Georgewitshin talo on iso.» Ja hän katseli Peter Georgewitshin taloa, joka näkyi leveänä ja suurena, valkeine pilareineen, aivan kirkon kupeella.

»Niin, se on iso.»

»Onko se isompi kuin hovi?» kysyi Joán.

»Ei, hovi on suurin.»

»Vai niin.»

Joán istui tuokion. Sitten hän sanoi:

»Mutta silloin, kun turkkilaiset tulivat, oli linna suurin.»

»Niin, silloin linna oli suurin», vastasi isä.

Mutta Joán kysyi turkkilaisista ja pashasta, joka oli hirtetty, kun hän oli hävinnyt taistelussa ja kun koko hänen väkensä, kaikkien turkkilaisten, täytyi paeta.

»Minne he pakenivat?» kysyi Joán.

»Virran yli.»

»Kuka voitti turkkilaiset?»

»Joán Ujházy voitti heidät.»

»Joán Ujházy», kertasi poika aivan hiljaa. Hänen kasvonsa olivat vallan valkeat.

»Ja _hirttikö_ hän pashan?» kysyi hän jälleen.

»Hirtti.»

Aurinko oli alhaalla taivaanrannalla. Harmaan saaren yli loivat talot pitkät varjonsa. Joánia vilutti siinä muurin reunalla, ja hän sanoi kuin kerran aikaisemmin:

»Isä, kuinka virta on musta!»

»Niin.»

»Ja se juoksee aivan ylt'ympäri.»

»Niin», sanoi isä ja pui nyrkkejään Ujházyjen muuria päin.

Joán katseli yhä mustaa virtaa suurilla silmillään. Sitten hän sanoi äkkiä:

»Isä, virta on aivan kuin vaate siellä ullakolla.»

»Mikä vaate?»

Mutta Joán ei vastannut. Oli kuin hän äkkiä olisi pelästynyt tai niinkuin häntä olisi suudeltu. Sillä vaate ullakolla tarkoitti niitä isoja kangaspakkoja, jotka levitettiin lattioille ja portaille sinä päivänä kun äiti oli kuollut ja hänet kannettiin ulos — etumaisena oli kulkenut Ignáz, heidän kantaessaan äidin valkeata arkkua.

»Tule», sanoi isä, »nyt palaamme kotiin».

He jättivät linnan. Mutta Joán ajatteli jälleen Orsówan Simonia, johon isä ei ollut katsahtanutkaan.

Heidän saapuessaan kotiin sai Joán nuorimmalta kokilta kaksi sokeripalaa »Capricea» varten. Hän hiipi ikkunoiden alitse talliin, jossa »Caprice» sai sokerin.

»Me näimme Simonin», sanoi Joán.

»Vai niin», sanoi Josef, »onko hän nyt taas liikkeellä kirjavine kamssuineen. No niin, täällä saarella tarvitsevat kyllä tytöt, senkin lutkat, esiliinoja vatsojansa peitoksi.»

Joán seisoi hetkisen.

»Josef», sanoi hän, »miksi isä ei tervehdi Orsówan Simonia?»

»Ei», sanoi Josef, »herra ei häntä tervehdi. Kukaan kunnon kristitty ei tervehdi juutalaisheittiöitä.»

Joán seisoi hetkisen, kunnes hän sanoi matalammalla äänellä:

»Josef, tiedätkö, se joka hirtti pashan, oli myös Joán.»

Pihalta kuului kauhea huuto, ja Josef riensi tallin ovelle. Romaanialaiset kokit tappelivat paimenpoikien kanssa. Serbialaisten nenät vuosivat verta. Kaikki pesutytöt tulivat esiin, hameet sonnustettuina, ja huusivat, ja padasta nouseva höyry täytti pihan.

Romaanialaiset karkasivat niinkuin kissat serbialaisten poikien kimppuun, ja ruteenilaiset pesutytöt ulvoivat.

»Suut kiinni, ruteenilaistammat», huusi Josef.

»Päin vaan, päin vaan», huusi Dmeter ja juoksi auttamaan kokkeja.

»Puskekaa päin, puskekaa päin», huusi Josef, kädet hautautuneina unkarilaisiin housuihinsa, »päin noita serbialais-sikoja!»

Serbialaiset ulisivat, sillä romaanialaiset olivat puraisseet heitä paljaisiin käsivarsiin.

»Puskekaa, puskekaa...»

»Auttakaa, auttakaa!»

Näin kirkuivat piikatyöt.

»_Hiljaa!_ Oletteko hulluja?»

Isän ääni kaikui ikkunasta — kaiken melun yläpuolella.

Ja yht'äkkiä kuului Anen ääni toisesta ikkunasta, puolipimeässä, huutojen halki:

»Josse, Josse!»

»Missä on Joán-herra?» huusi isä.

Oli tullut hiljaista. Kuin varjot hiipivät kaikki pois—pimeään. Mutta Joán juoksi, kauhistuneena, portaita ylös herra Christopuloksen huoneeseen.

»Josse, Josse!» Ane koputti ovea.

Ane aukaisi oven ja tarttui Joánin käsivarteen ja melkein laahasi hänet mukanaan, pitkää käytävää myöten Joánin huoneeseen.

»Ja mikä siinä on, minähän olen kieltänyt ettet saa juosta ja rännätä niin että toinen saa istua henki kurkussa. Sietäisit vitsaa, kun rillaat noitten helvetin penikoitten kanss', jotka ovat Isän Jumalan kirous... Sukat jalasta, olenhan sen sanonut. Kun rouva näkis sen rapakon, jossa me vaellamme täällä... Sukat jalasta, olenhan sen sanonut, mutta rouva pääsi kotiin Isän Jumalan luo, ja se olikin viisainta... sillä tämä on kirouksen maa ja ruton pesä, niinkuin kirjoitettu on. Mutta rouva meni kotiin Jeesuksen rauhaan, ota sukat jalastas.»

Äkkiä hän puhkesi itkuun ja polvistui vuoteen luo.

»Ja meidän toisten pitää jäädä tänne. Ja mitä sitä voi tehdä? Ei yhtään mitään, ja ihminen on luontokappale Jumalan viheriäisen maan päällä eikä voi muuta kuin rukoilla... Josse, pikku Josse, ymmärrätkö mitä minä sanon...»

»Ymmärrän», kuiskasi Joán, »ymmärrän».

Hän itki itsekin, pelosta ja kauhusta, niin että kyynelet valuivat hänen poskilleen.

»Ei, ei, et sinä ymmärrä» — ja Ane itki äänekkäämmin — »hän ei ymmärrä _äidin_ kieltä».

»_Äidin_ kieltä, _äidin_ kieltä», kertasi hän yhä.

Ja hän kertasi vieraita sanoja, sekoittaen yhteen serbiaa ja unkarinkieltä ja romaaniaa ja ruteenilaisten pesijättärien haukkumasanoja. Ja jälleen hän puhui tanskaa, kiroten kaikkia, sekä pakanoita että juutalaisia ja kreikkalaisia, jotka ottivat häneltä Jossen, hänen Jossensa.

»Minkä sille taitaa, minkä sille taitaa, yksinäinen ihminen, joka on jätetty yksin maan päälle.»

Ane puhui kuin kirja, hän, joka ei koskaan puhunut, ja hän sekoitti sanoihinsa raamatun kieltä, raamatun, joka oli ainoa mitä hän luki.

Hän kietoi Joánin peitteisiin ja vaali ja hoivaili häntä ja itki jälleen rouvaa, joka oli taivaassaan.

»Ja me, me jotka olemme täällä vaivassa», sanoi hän.

Joán ei nukkunut. Värähtelevien silmäripsiensä lomitse hän tuijotti Aneen, joka istui lampun ääressä, iso raamattu edessään. Ane pani lasit nenälleen ja otti ne jälleen pois, ja hänen oli vaikea nähdä sanoja, sillä silmiä hämärsi:

»Sentähden niinkuin tulen hehku korren kuluttaa, ja liekki sivaltaa akanat pois: aivan niin pitää heidän juurensa mätänemän, ja heidän vesansa hajoaman pois niinkuin tomu; sillä he katsovat Herran Zebaothin lain ylön, ja pilkkaavat Israelin pyhät sanat.»

Ane luki kovemmalla äänellä ja selaili suurta kirjaa, jossa oli niin monta punaista ja valkeata nauhaa merkkeinä.

»Älä pelkää, palvelijani Jaakob, sanoo Herra, äläkä pelkää, Israel, sillä katso, minä pelastan sinut kaukaisesta maasta ja siemenesi vankeutesi maasta, ja Jaakob on tuleva takaisin ja asuva rauhassa, eikä kenkään ole häntä ahdistava.»

Anen itku oli tyyntynyt, ja hän oli ristinnyt kätensä.

»Oi Herra Jumalani, oi Herra Jumalani», sanoi hän.

Joán nukahti. Mutta hänen ruumiinsa nytkähteli vielä unessakin.

... Mutta kun isä oli uudelleen lähtenyt matkalle, soudatti Mademoiselle itsensä virran poikki Orsówaan, ja Joán oli mukana, ja he kävivät kaikkien Mademoisellen ystävättärien luona. Useimmiten he kävivät komendantin rouvan luona, jonka hameet valuivat niin pitkinä lattialle ja jolla oli keltainen tukka ja isot punaiset läikät poskilla. Joán istui ikkunassa, nojaten päätä käsiinsä, ja katseli kaikkia sotilaita, jotka olivat valkeita ja keltaisia ja punaisia ja joilla oli paljon kultaa.

Komendantin poika, joka oli punatukkainen, seisoi hänen vieressään. Hänellä oli terävät kynnet, jotka hän salaa painoi Joánin sääriin.

Rouva ja neiti istuivat heidän takanaan isoissa tuoleissa — mutta päällinen oli repaleinen — ja he nauroivat ja kuiskailivat ja joivat pienistä laseista ja istuivat niin lähellä tulta, että se poltti heitä. Heille tuotiin myös leivoksia, joissa oli paljon korintteja, ja rouva kehoitti Joánia tulemaan lähemmä ja syömään niitä heidän kanssaan.

»_C'est bon ça, c'est bon_» [Kas tämä maistuu hyvältä], sanoi hän ja tunki kakkua Joánin suuhun.

»_Ah, qu'il est beau, le petit Sans-patrie_» [Voi kuinka kaunis tuo pieni isänmaaton on], sanoi rouva ja syleili häntä paljailla käsivarsillaan, joita Joán pelkäsi.

Ja Joán meni takaisin ikkunaan ja katseli sotamiehiä, jotka lakkaamatta marssivat edestakaisin.

»Uh», sanoi komendantin rouva omalle pitkäkoipiselle jälkeläiselleen, »siirrä pois tuo teerenpilkkuinen naamasi».

Ja poika palasi ikkunan ääreen.

Mutta väliin he kävivät Marinkan luona, joka asui torin toisella puolen. Hänen ikkunansa olivat Orsówan suurimmat, ja niihin oli asetettu viheriäkantaisia ananas-hedelmiä ja lasimaljoja ja valkeita pulloja. Mutta sali oli täynnä upseereja, jotka joivat teetä ja joiden kanssa Mademoiselle jutteli. Teetä tarjoili kaksi neitiä, joiden kasvot olivat hyvin valkeat ja joita upseerit suutelivat.

Mutta Marinka oli saanut mustat kulmakarvat ja seisoi itse valkean tarjoilupöydän takana, joka oli täynnä hopeamaljakoita ja pieniä, hopeajaloilla seisovia tynnyreitä, ja kaikki kimalsi.

Mademoiselle meni usein pieneen huoneeseen, jonka ovi oli kiinni, ja Joán kierteli yksinään salissa ja katseli upseereja, jotka pelasivat korttia.

Mutta heidän joukossaan oli eräs, joka ei koskaan puhellut ja joka aina istui samassa nurkassa tarjoilupöydän luona ja suuteli Marinkaa jokaiselle sormelle, aina kun tämä kulki ohi. Joán asettui seisomaan hänen pöytänsä ääreen ja katseli häntä — sen vuoksi ettei hän milloinkaan puhellut.

»Oletteko ollut sodassa?» kysyi Joán.

»Olen», vastasi nuori mies, »olen ollut sodassa».

»Niinkö.»

»Ketä vastaan taistelitte?» kysyi Joán jälleen.

»Turkkilaisia», vastasi upseeri.

»Niinkö.»

Hiukan jälkeenpäin sanoi Joán, puristaen käsillään heleänsinisen puseronsa nahkavyötä:

»Minäkin tahdon tulla sotamieheksi.»

Nuori mies katsahti häneen soikeilla silmillään.

»Mutta sinähän et ole serbialainen.»

Ranskalainen neiti tuli ulos pienestä huoneesta. Hän oli hyvin punainen kasvoiltaan.

»_Dépéche-toi_», sanoi hän. _Dépéche-toi — nous sommes pressés._» [Joudu — meidän on kiire!]

Virralla oli pimeätä, ennenkuin he saapuivat kotiin.

Joán hiipi talliin. Hän kiipesi kaurahinkalolle »Amourin» pilttuun eteen.

»Josef», sanoi hän.

»Mitä?»

»Onko Marinkalla mies?»

»Hänellä on jumal’auta monta miestä», sanoi Josef ja sylkäisi terävien hampaittensa välitse.

Joán istui hetkisen. Ja seuraten lapsen merkillistä ajatuskulkua hän sanoi:

»Mutta Marinka on ollut meillä.»

»Niin, se on totta», sanoi Josef, »sillä tännehän ne pesiytyvät kaikki naikkoset ja kaikki ne lutkat, joiden täytyy karata omalta maaltaan».

»Kuinka niin?» sanoi Joán.

»Niin se vain on», sanoi Josef ja istuutui kaurahinkalolle.

»Dépéche-toi... Allons, nous sommes pressés...»

* * * * *

Mademoiselle oli vihainen. Oli tullut hyvin myöhä, ja hän melkein juoksi torin poikki ehtiäkseen kotiin ennen täyttä pimeätä.

»Joudu, joudu», sanoi hän ja töykkäsi Joánia ohimoon.

Mutta äkkiä juoksi iso poikaparvi heitä vastaan, monta poikaa, satoja poikia, he juoksivat päin ja huusivat, ja heidän edellään juoksi David, Simonin poika, ja hänen vaatteensa olivat kaikki riekaleina.

»Juutalainen, juutalainen!» huusivat he.

»Juutalainen, juutalainen!» huusivat he ja vihelsivät kouraansa.

Mutta David kääntyi, aivan Joánin kohdalla, ja heristi nyrkkiin puristettuja käsiään kaikkia heitä päin, kaikkia satoja päin.

»Juutalainen, juutalainen, selkään sille, juutalaiselle!»

»Selkään sille, juutalaiselle!» huusivat he.

Ja äkkiä he lauloivat kuin mitäkin loppukertoa, pojat:

»Selkään, selkään, selkään, juutalaiselle!»

Ja David juoksi jälleen, kädet ojossa, ja tarrautui neitiin, joka huusi, ja pojat ulvoivat:

»Tänne tomaatit, selkään juutalaiselle! Tänne tomaatit! Selkään juutalaiselle!»

David oli kompastunut, ja tomaatit lensivät; ne rusentuivat rikki hänen paljasta ruumistaan vastaan, hänen kasvojaan ja hiuksiaan vastaan, joten näytti kuin veri olisi vuotanut.

»Selkään sille, selkään, selkään, juutalaiselle!»

»Tule, tule», sanoi neiti ja kompastui jälleen, joukon sysiessä ja painaessa ja tyrkkiessä — pojat tunkivat hänen päälleen.

»Tule, tule!»

»Selkään sille, selkään, lyökää juutalaista!»

David makasi maassa, hänen kätensä olivat ojossa ja sormet harallaan. »Potkikaa häntä, potkikaa häntä, sitä juutalais-aasia!»

He potkivat häntä, he astuivat hänen päälleen, he tallasivat häntä.

»Tule, tule», huusi Mademoiselle.

Mutta äkkiä Joán tunkeutui esiin — poikien säärien välitse, heidän kohotettujen käsivarsiansa välitse, Davidin luo.

»Juokse, juokse!» huusi hän.

»Juokse!» huusi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi, kasvot ja nyrkkiin puristetut kädet ja sääret:

»Juokse!»

Ja David luikerteli kuin ankerias, kuin käärme, heidän sääriensä välitse, maata pitkin, ja pojat vihelsivät ja huusivat, ja Mademoiselle alkoi juosta Marinkan portaille päin, ja hän, tuo valkea upseeri, joka milloinkaan ei puhellut, nosti Joánin käsivarsilleen ja kantoi hänet sisään:

»_Il est fou. Il est fou, le Sans-patrie_» [Hän on hullu, tuo isänmaaton], huusi Mademoiselle, joka oli raivoissaan, sen vuoksi että koko hänen pukunsa oli nuhjaantunut.

Joán ei puhunut venheessä. Valkea upseeri oli saattanut heitä ja kietonut Joánin isoon peitteeseen. Hän makasi sen alla ja vapisi yhä. Kotirannassa seisoivat Josef ja herra Christopulos ja Ignáz, ja he huusivat pimeään, virran yli, venhettä päin.

Mutta Mademoiselle sanoi vain:

»Mehän tulemme.»

Ja siinä samassa hän vuodatti odottajien ylitse bulevardien haukkumasanojen tulvan.

* * * * *

Viikko oli kai kulunut.

Kun he iltapäivällä tulivat venheellä Orsówaan ja lähestyivät aallonmurtajaa, jolla pojat loikoivat onkivavat käsissään, huusi pari heistä:

»Tuossahan ne tulevat... Tuossahan ne tulevat, saarelaiset.»

Tynnyrintekijän pitkä poika hypähti pystyyn:

»Niin, jumaliste, tuossahan ne tulevat, saaren rakkarit.»

Ja hän juoksi toisten etunenässä kiviportaille, jonne kaikki pojat olivat kokoontuneet rykelmään, Joánin noustessa askelmia. Tynnyrintekijän poika tuli töytänneeksi Joánia harteisiin, ja räätälin poika potkaisi häntä sääreen. Joán kulki vain eteenpäin, neidin perässä, puristaen käsillään nahkavyötään. Hänen silmänsä olivat puoliummessa.

Kun Joán oli vähän matkan päässä, alkoi räätälin poika viheltää kouraansa ja muut kirkuivat. Mutta tynnyrintekijän pojan latteat kasvot olivat kuin kaltatut, ja hän huusi:

»Mikä hän oikein on olevinaan, mikä piru hän oikein on olevinaan, tuo umpisilmä.»

He jatkoivat kirkumistaan, kunnes Joán kääntyi kulmasta.

Siitä päivästä asti pojat pitivät varalla venhettä, ja kun he sen näkivät, alkoivat he vihellellä:

»Tuolla ne tulevat, tuolla hän tulee...»

Ja he viskasivat soraa ja kiviä venhettä päin.

Mademoiselle oli kalpea paksun puuterikerroksensa alla, mutta Joán seisoi suorana keskellä venhettä.

»Laskekaa rantaan», sanoi hän ja kulki kirkuvan poikalauman ohi, silmät puoliummessa.

Pojat huusivat heidän takanaan. Mademoisellen polvet ihan tutisivat. Hän vallan juoksi torin poikki.

»Rakkariprinssi, rakkariprinssi!» huusivat pojat torin poikki.

»_Viens, viens_», [Tule, tule!] huusi Mademoiselle Joánille.

»Saarelainen, saarelainen...»

»_Viens, viens!_»

»Rakkariprinssi, rakkari...»

»_Viens, parbleu, viens Sans-patrie!_» huusi neiti ja juoksi Marinkan portaita pitkin, missä komendantin punainen poika oli kiivennyt kaiteelle.

»Iskekää päihin, iskekää päihin — tuota isänmaatonta!»

Komendantinvesan kimeä ääni kaikui yli torin: »Päihin, päihin, päihin tuota isänmaatonta.» Ja niinkuin sana olisi löytynyt ja nimi annettu ja häpeä leimattu, huusivat he kaikki kirkuen Joánille:

»Päihin, päihin, päihin tuota isänmaatonta!»

Etumaisena oli tynnyrintekijän poika.

»Saatkos nyt silmäsi auki?» huusi hän ja iski tynnyrintekijännyrkkinsä Joánin niskaan.

»Taivuttakaa hänen selkänsä», kirkui komendantin poika. »Isänmaaton prinssi!»

»Isänmaaton, isänmaaton!»

He ryntäsivät ylös portaita ja hyppäsivät kaiteen yli ja vihelsivät ja kiljuivat. Tynnyrintekijän poika makasi Joánin päällä, joka oli kompastunut. Marinka juoksi ikkunaan.

»Auttakaa, auttakaa, auttakaa Joán-herraa!»

Mutta upseerit pyörittivät häntä ympäri ja nauroivat.

»Päihin, päihin, serbialaiset!» huusivat he ja nauroivat nauramistaan:

»Päihin häntä, tuota isänmaatonta!»

Joán jäi makaamaan kompastelevien poikien alle, ja he löivät häntä ja tallasivat häntä ja löivät häntä.

Everstinrouva oli kiskaissut auki ikkunansa ja viittaili paljaine käsivarsilleen.

»_Sans-patrie, pauvre Sans-patrie_», huusi hän torin poikki.

»Hävetkää, hävetkää», huusi Marinka ja juoksi ulos ovesta portaille.

»Joán-herra, Joán-herra!» huusi hän ja löi nyrkeillään tappelevia poikia.

»Isänmaaton, isänmaaton!»

Mutta yht'äkkiä Joán oli riuhtaissut itsensä irti tynnyrintekijänpojan alta ja hypähtänyt pystyyn ja kiilautunut kiljuvan joukon lomitse, ja seisoi ylimmällä askelmalla. Veri valui hänen paljastuneesta rinnastaan vyölle ja käsivarsia pitkin.

Sitten Marinka tarttui häneen ja nosti hänet molemmille käsivarsilleen, jotka vapisivat, ja kantoi hänet sisään.

Kun Joán heräsi, istui valkea upseeri hänen vuoteensa ääressä.

»Makaa hiljaa», sanoi hän, »makaa hiljaa».

Joán puri huulensa yhteen.

»Minä tahdon kotiin», sanoi hän ja alkoi äkkiä nyyhkyttää, aivan kuin hänen pojanruumiinsa olisi ollut särkymäisillään.

»Niin, sinä pääset kotiin», sanoi valkea upseeri.

Mademoiselle oli mennyt levolle eikä tahtonut lähteä. Marinka ja valkea luutnantti ajoivat Joánin kanssa venheelle. Joán makasi pohjalla, peitteihin kiedottuna, ja Dmeter ja Ignáz soutivat. Kun he tulivat kotiin, kantoivat he paareilla Joánin hoviin.

Ane palasi rouvan haudalta.

»Mitä Herran nimessä onkaan tapahtunut? Mitä on tapahtunut? Oi Herra Jeesus, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi. Josse, Josse, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi...»

Ja hän heittäytyi vuoteelle, ulvoen kuin koira ruumiin ääressä.

Joán ei puhunut, hän vain hieroi kuumalla kädellään vasenta kylkeään, jota kirveli viileän liinan peitossa, aivan kuin hänen jyskyttävää sydäntänsä olisi polttanut.

»Antakaa hänen maata», sanoi herra Christopulos. »Hänen täytyy saada maata rauhassa.»

Yöllä oli Joánilla kuumetta. Hän nukahti ja heräsi jälleen. Ane istui lampun ääressä, iso raamattu edessään. Hän luki niin kovalla äänellä, että profeettain sadatukset sekaantuivat kuumesairaan unennäkyihin.

»Ja pitää häijy löyhkä hyvän hajun edestä oleman, ja nuora vyön edestä, ja paljas pää kähäräin hiusten edestä, ja ahdas säkki avaran hameen edestä. Nämät kaikki sinun kauneutes sijaan.

Sinun miehes kaatuvat miekan kautta, ja sinun väkeväs sodassa...»

»Mikä sinun on, Josse? Josse, koskeeko?»

»Ei, ei paljoa.»

Ane painoi päänsä Joánin tyynylle.

»Minua helpottaa, kun itken», sanoi Joán ja kietoi käsivartensa Anen kaulaan.

Kun Joán jälleen heräsi, oli aamupäivä. Ane istui yhä vuoteen vieressä. Joán makasi hiljaa, silmät suurina ja tuijottavina. Mutta sitten hän kävi levottomaksi.

»Ane, minä tahdon nousta», sanoi hän ja tahtoi nousta vuoteestaan.

»Mutta ethän sinä voi, Josse, sinun täytyy maata hiljaa.»

»Ei, minä tahdon nousta.»