Part 4

»Eläköön, eläköön isänmaattoman kaarti!»

Sotilaat huusivat sen ensiksi — sitten huusi sen tynnyrintekijän poika:

»Eläköön, eläköön isänmaattoman kaarti!»

Joánin jalat eivät oikein tahtoneet löytää maata. Mutta hän kulki eteenpäin.

Sitten juoksi räätälin poika kuin nuoli suoraan häntä vastaan, ja heiluttaen hattuaan, aivan kuin se olisi ollut lippu, hän huusi suoraan päin Joánin kasvoja:

»Eläköön isänmaattoman kaarti!»

Ane oli jäänyt seisomaan: hattu vinossa ja hiussuortuvat törröttävinä hän seisoi siinä kuin vähämielinen, kunnes juoksi päin räätälin poikaa, käsi ojossa, ja huusi:

»Siitä saat, ryökäle!»

Mutta Joán oli tarttunut hänen käteensä:

»Ane, anna olla», ja Ane antoi käden painua ja oli tuntenut, että Joán vapisi kuin ihminen, joka vapisee sydänjuuriaan myöten.

»Eläköön kaarti!»

He vihelsivät ja lauloivat.

»Josse, Josse», sanoi Ane. Hän oli yhtäkkiä käynyt vallan tyyneksi. »Josse, mennään. Mennään.»

Mutta pojat huusivat ja kiljuivat edessä ja takana ja portailla:

»Kas hullua piikaa. Se on hänen imettäjänsä, se on isänmaattoman imettäjä.»

Joán oli uudelleen tarttunut Anen käteen.

»Tule», sanoi hän.

Hän ei tietänyt, että kyynelet vierivät hänen silmistään ja jähmettyivät, sillä niin kylmät olivat hänen poskensa.

»Josse, pikku Josse.»

»Eläköön kaarti!»

Sitten hän alkoi tarkastaa maan kiviä ja omia jalkojaan. Hänen täytyi astua kivien yli. Mutta kuitenkin hän näki — eikä tietänyt kuinka — kaikki ikkunat, everstin ikkunat ja komendantin ikkunat ja Marinkan ikkunat, joissa kaikki kasvot nauroivat.

Ja äkkiä hän käänsi päätään, ja yhdessä silmänräpäyksessä hän näki ikkunan ikkunan vieressä, oven oven vieressä, ja jokaisessa nauravat ihmiskasvot — kuin renkaan —, ja kyttyräselkä kulki niin hitaasti hänen perässään.

Mutta äkkiä Joán seisahtui ja aukaisi suunsa kuin ihminen, joka tahtoo huutaa, eikä huutanut, taikka huusi vain yhden ainoan kerran, mutt’ei saanut ääntä.

Tuolla kulmassa, Simonin kulmassa, tuolla portailla seisoi rouva Simon, paksu rouva Simon ja David ja koko Simonin perhe, juutalais-Simonin lapset... ja huusivat... ja nuorin vihelsi... ja he huusivat:

»Kas tuota, kas tuota, isänmaatonta!»

He huusivat äänekkäimmin.

»Kas tuota, kas tuota isänmaatonta ja hänen kaartiaan!»

Juutalainen Simon, David ja kaikki juulalaislapset!

Oli kuin Joán ei enää olisi nähnyt eikä kuullut. Niin, hän kuuli, että Ane itki hiljaa.

Sitten hän seisoi vaatetusliikkeen portailla.

Molemmat nuoret miehet myymäläpöydän takana hymyilivät toinen toiselleen peilissä, samalla kuin he palvelivat kohteliaasti. Joán kulki heidän kanssaan vaatenaulakoiden välitse, missä valmiita vaatteita riippui pitkinä riveinä.

Ane tarttui hänen käsiinsä.

»Josse, Josse», sanoi hän, »emmekö voi jäädä tänne, kunnes tulee pimeä?»

Mutta Joán tempautui irti.

Puodin ovessa käytiin; valkea upseeri astui sisään.

»Hyvää päivää, kreivi Joán», sanoi hän ja puristi Joánin kättä hoikilla sormillaan.

Kun Joán kosketti upseerin kättä, vavahtivat hänen hartiansa yht'äkkiä, ja hänen päänsä painui siinä samassa upseerin käsivarrelle — raskaasti, kuin se olisi ollut jokin kuollut kappale.

Mutta upseeri päästi Joánin käden — ehkä hän pelkäsi, että Joán muuten voisi ruveta itkemään — ja sanoi:

»Tahtoisin parin hansikkaita», ja hän tutki kauan hansikkaiden nahkaa.

»Palaatteko venheeseen, kreivi Joán?» kysyi hän, kun kaikki tarpeet oli ostettu kyttyräselälle.

»Palaan», sanoi Joán, ja hänen kätensä tarttuivat äkkiä myymäläpöydän kulmaan yhtä kiinteästi kuin äsken venheen laitaan.

»Silloin menemme yhtä matkaa», sanoi upseeri; »minun tieni vie samallepäin».

He lähtivät.

Joán ei tietänyt kulkevansa valkean upseerin rinnalla, suorana kuin sotilas rivissä, torin poikki. Peter kulki perässä, kaikki uudet vaatteet isoon myttyyn kiedottuina. Ane tuijotti jäykästi Joánin selkään.

Keskellä toria Joán pysähtyi.

»Hyvästi sitten, Peter», sanoi hän selvällä, kuin opetellulla äänellä.

Valkea upseeri oli katsahtanut Joániin. (Ketä hän muistuttaa? välähti äkkiä hänen päässään, ja samassa hän ajatteli nuorta majesteettia: niin, häntä juuri.)

»Lähde siis, hyvästi», sanoi Joán ja tarttui kyttyräselkäisen käteen, jota hän aina oli pelännyt.

»Hyvästi.»

Peter tahtoi sanoa jotakin, mutta Joán oli kääntynyt ja he kulkivat eteenpäin — samalla kuin kyttyräselkä, keskellä toria, äkkiä alkoi heiluttaa myttyään, joko sitten eräänlaisessa epätoivossa taikka ehkä äärettömän riemun vallassa.

Vahtisotilaat olivat suoristuneet ja tervehtivät valkeata upseeria, joka oli pysähtynyt kujassa, antaen katseensa hipaista ikkunasta ikkunaan ulottuvaa töllistelevien päitten ketjua.

»Hyvästi, kreivi Joán», sanoi hän. »Nyt minä matkustan.»

»Minne?»

»Pois.»

Ja vähän ajan perästä sanoi valkea upseeri:

»Isäni on kuollut, joten nyt olen niin rikas, että saatan paeta — —»

»Paeta?» sanoi Joán eikä häntä ollenkaan ymmärtänyt.

»Niin», sanoi luutnantti ja kohotti kasvonsa päin torin nauravaa kasvoketjua, joka oli jännitetty talosta taloon. »Paeta niitä elukoita, jotka sanovat itseään ihmisiksi.»

»Hyvästi, kreivi Joán», sanoi hän ja kätteli vaistomaisesti Joán Ujházya niinkuin olisi kätellyt toveriaan Hänen Majesteettinsa henkivartiokaartissa.

Joán oli sulkenut silmänsä aivan kuin pakottamalla pakottaakseen itsensä ymmärtämään.

»Hyvästi», sanoi hän sitten.

»Jääkää hyvästi.»

Ja vaikka hän ei _tahtonut_ juosta, juoksi hän kuitenkin — kujaa pitkin, ensi askelet:

»Tule, Ane.»

»Tulen, Josse, tulen, Josse.»

He istuivat venheessä.

Mutta äkkiä, aivan kuin maasta kasvaneina törmäsivät kaikki pojat, koko joukko, aallonmurtajalle, ja he päästivät kuorossa pitkän, viiltävän vihellyksen venhettä päin — aivan kuin luodit olisivat viuhuneet veteen.

Joán istui keskellä venhettä. Hänen kasvonsa olivat kohotetut, mutta nyrkkiin puristuneet kädet lepäsivät hänen polvillaan.

»Eläköön hullu imettäjä, eläköön hullu imettäjä!»

Ja he vihelsivät jälleen, samalla kuin Josef ja Dmeter nostivat aironsa, aivan kuin olisivat ulottuneet lyömään.

»Soutakaa», sanoi Joán.

»Niin, kreivi Joán», sanoi Josef, ja he soutivat. Josef ei milloinkaan ollut nähnyt nuoren herran kasvoja sellaisina.

Joán ei liikahtanutkaan. Hän piti yhä kasvojaan ylöspäin kohotettuina, ja hänen silmänsä olivat niin seposelällään, kuin hän olisi tahtonut tuijottaa itse taivaan sydämeen.

»Soutakaa kylään», käski hän, siirtämättä silmiään.

»Kyllä, kreivi Joán», sanoi Josef.

Huudot häipyivät.

»Minne me menemme?» voivotteli Ane, jonka kasvot pelko ja pakkanen oli kohmettanut, aivan kuin hänellä olisi ollut hammassärky. »Minne me menemme?»

»Sinä menet kotiin», sanoi Joán.

He laskivat maihin kylän siltaan.

»Mene nyt kotiin», sanoi Joán Anelle.

Ane ei uskaltanut vastata.

Joán kulki niin varmoin askelin, pää pystyssä.

Hän kulki poikki torin ja avasi kirkkomaan veräjän. Kirkossa oli pimeä, mutta hän ei huomannut sitä, ja tie oli hänelle tuttu. Yksitellen hän poimi kylmin käsin ja katsoen pyhimyksiä maalattuihin kasvoihin, kukkavihot kuolleilta alttareilta.

Sitten hän meni kotiin.

»Kuinka kauan te viivyittekään», sanoi herra Christopulos, joka tahtoi nähdä, kertoisiko Joán kaiken sen, mitä Ane jo oli kertonut.

»Niin viivyimmekin», sanoi Joán ainoastaan ja istuutui.

Hän ei puhunut enempää. Mutta yht'äkkiä hän kohotti kasvonsa ja loi silmänsä herra Christopulokseen.

»Olemmeko todellakin rikkaita?» sanoi hän.

Herra Christopulos vallan hämmästyi.

»Olette», sanoi hän, »kyllä te olette rikkaita».

»Hyvinkö rikkaita?» kysyi Joán taas.

»Olette, hyvin rikkaita.»

»Vai niin», sanoi Joán eikä puhunut muuta.

* * * * *

Mutta pian tuli kesä. Herra Christopulos matkusti pois, ja syksyllä Joánin piti joutua kouluun, herra Dupierren kotiopistoon Parisissa.

Joán ratsasti isänsä rinnalla. He ratsastivat saaren ympäri. Hämärä alkoi laskea, ja virta tummui. Talonpojat, jotka istuivat piiput suussa päätyjensä edustalla, nousivat tervehtimään, niin että heidän kauhtanansa viistivät maata.

Kylänvouti otti lakin päästään:

»Hyvästi, herra.»

»Hyvästi, Carol.»

Joán tervehti kaikkia.

Mutta vanha Maria tuli aitauksensa ulkopuolelle ja suuteli Joánin kättä.

»Hyvästi, Maria.»

Pari tyttöstä pesi pyykkiä virran rannalla, ja heidän karttunsa paukkuivat. Uloimpana niemellä pyöritti »äidin mylly» purjeilla koristettuja siipiään illan pimenevässä ilmassa.

Joán oli nostanut päätään: akaasiat hänen päänsä päällä tuoksuivat niin suloisesti. Puiden varjossa valuivat hänen kyynelensä hiljaa pitkin poskia.

He ratsastivat linnalle ja sitoivat kiinni hevoset. Joán nousi muurinviereiselle sorakummulle ja antoi silmäinsä harhailla salakuljettajien taloista pitkin tietä yli kylän ja kirkon ja »hovin» myllylle.

»Mitä nyt?» sanoi Joán ja oli kääntänyt päänsä, samalla kuin isä oli kumartunut eteenpäin, muurin yli.

»Hiljaa!» huusi hän. »Hiljaa — eikö täällä nyt ikinä ole rauhallista?» samalla kuin kimeät äänet huusivat yhä:

»Antakaa päihin, antakaa päihin, serbialaista sikaa!» ja joukko romaanialaisia miehiä juoksi täyttä karkua pitkin tietä, ajaen takaa Ignázia, ajaen häntä takaa, kaikki.

»Hiljaa!» huusi isä jälleen, ja miehet kohottivat päätään ja painoivat ne jälleen alas, aivan kuin olisivat saaneet selkäänsä venähdyksen, ja hiipivät ääneti tiehensä, perätysten, muurin kuvetta pitkin, jolla isä seisoi.

»Isä», sanoi Joán, »Ignázin kasvot olivat veriset».

»Niin», vastasi isä ja puristi kätensä nyrkkiin, »täällä me revimme silmät toinen toisemme päästä, kunnes kaikki olemme sokeat».

Hän kääntyi:

»Tule, lähdetään kotiin.»

He nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat äänettöminä, kunnes isä sanoi, aivan kuin olisi päässyt pitkän ja salaisen ajatusketjun päähän:

»Mutta nythän sinä lähdet täältä.»

Joán ei vastannut. Hänen kurkkunsa vavahteli ja nyki korkean kauluksen suojassa.

Isä puhui jälleen ja sanoi, katsoen hevosen pään yli:

»Ja Ranskassa ollaan ystävällisiä ulkomaalaisille.»

Joán piteli kiinteästi ohjaksia ja sanoi hiljaa:

»Isä, minne sinä matkustat — tänä talvena?» Oli aivan kuin isä ei olisi kuullut. Hän oli vaiti tuokion verran. Mutta sitten hän sanoi:

»Nyt minä jään; nyt olen palannut — palannut tänne», sanoi hän.

Joán ei milloinkaan ollut kuullut isänäänen vavahtavan niin, ja hän tahtoi tarttua isän käsivarteen, mutta ei voinut, ja hänen kätensä painui alas.

Mutta yht'äkkiä, samalla kuin verivirta tulvahti hänen poskilleen, hän sanoi — ja ääni kuului siltä, kuin hän olisi puristanut esiin sanat:

»Isä, miksi meillä ei ole isänmaata?»

Isä oli vastannut:

»Ujházyt eivät ole sellaista saaneet.»

He eivät puhuneet enää. Portailla pilareitten välissä he erosivat.

Joán meni huoneeseen. Kuu oli purjehtinut esiin, ja sen valo tulvi kamariin. Joán seisoi selin ikkunaan. Vanha vejleläinen piironki ja munkebjergiläinen taulu seinällä ja valkea lamppu ja »Hämärä» ja Anen raamatunlause vuoteen yläpuolella — kaikki näkyi niin selvästi, kuun valossa, selvästi niinkuin se, mikä on hyvin etäällä, taikka niinkuin usein se, jonka näkee kyynelten lomitse.

Joán katseli jokaista esinettä ja jokaista kuvaa. Kuinka korkeat olivatkaan Partenonin pylväät! _Siellä_ oli herra Christopulos nyt — omassa maassaan.

Joán kääntyi ikkunaan päin.

Kuinka kirkasta olikaan valo! Vain poppelien varjot lankesivat pihan poikki, rakennusta päin aivan kuin tummat, ojennetut käsivarret.

Joán meni vuoteeseen, mutta ei saanut unta. Tukkimiestenkö ääni kuului? Niin, nyt he laskivat alas virtaa, kun oli kuutamo. Kuinka piironki suureni, kun kuu paistoi — aivan kuin se olisi tullut toista vertaa suuremmaksi. Kun äiti eli, oli jokaisessa laatikossa pieniä kuihtuneita kukkaskiehkuroita, pieniä kuihtuneita kukkaskiehkuroita hänen vaatteittensa välissä... Hän itki niin usein, istuessaan myllynsiipien alla ja katsoessaan tukkilauttojen menoa — lauttojen, jotka liukuivat pitkin virtaa...

Ovi aukeni hyvin hiljaa.

Tulija oli Ane.

Hän hiipi sukkasillaan, ovesta, joka oli raollaan, lattian poikki.

Mutta Joán — eikä hän itse tietänyt minkä vuoksi — oli ummistanut silmänsä.

Hän kuuli Anen kulkevan takaisin lattian poikki, ja hän avasi silmänsä.

Ane oli istuutunut lattialle, nojaten selkäänsä piironkiin. Painunein hartioin, liikkumattomana, keskellä kuunvaloa, hän oli kuin särkynyt savikuva.

2.

Luxembourgin puisto oli herra Dupierren oppilaitoksen puutarhana.

Joán meni sinne päivällislomalla ja istuutui puiden alle. Siellä oli vielä hiljaista, ja kyyhkyset kuhertelivat kuningattarien kivikruunuilla, samalla kuin valkopukuiset lapset laskivat lammikkojen reunalta laivansa purjehtimaan auringonvalossa ja hoitajattaret istuivat, suorina, liikkumattomin kasvoin, ylt'ympäri varjossa. Mutta vähitellen tulla törmäsivät ylioppilaat sisään, laumoissa, ja he puhelivat ja juttelivat ja puhuivat eri kieliä — ja sitten tulivat englantilaisen koulun oppilaat, ja akatemioiden. He olivat univormuissa.

Joán istui yksinään. Mutta ihmisten kasvot hän oli tullut tuntemaan istuessaan täällä jok'ainoa päivä.

Ryhmät hajaantuivat, ja ihmiset kulkivat kaksittain ja puhelivat puitten varjossa.

Nuo kaksi olivat kreikkalaisia, niin, Joán oli kuullut, että he puhuivat herra Christopuloksen kieltä. Nyt hän oli kuollut, herra Cristopulos. Hän oli usein sanonut, silloin kotona:

»Joán, kreikkalaisveri on maailman punaisinta.»

Nyt hänet oli surmattu tuolla Makedoniassa ja hän oli vuodattanut verensä...

Kotona oli niin monta kuollut — myöskin Josef, tallimies, oli kuollut. Kukahan saisi hänen rahansa, joita hän aina kokosi, nyt kun hän milloinkaan ei joutunut kotiin, mennäkseen naimisiin Unkarissa?

Tuolla menivät molemmat japanilaiset. Mutta prinssi Chira ei ollut heidän kanssaan. Hm, kaikki japanilaiset käyttivät silmälaseja. Herra Lemaistre sanoi, että he tahtoivat peittää silmiään.

Ylt’ympärillä juteltiin. Silittäjättäret Rue de l'Abbé de l'Epéeltä kulkivat ohi kuin valkea parvi. Heillä oli vuokkoja rinnassa. Kuinka ne huiskivat ja keinuivat tyttöjen kulkiessa. Kotona olivat vuokot jo lakastuneet viiniköynnösten alla.

»Joán.»

Joán Ujházy käänsi kasvonsa. Huudahtaja oli Harald Nissen.

»Lippu on saapunut. Se on tässä.»

Harald Nissen heilutti kääröä kädessään.

»Tule kotiin», sanoi hän, »niin ripustamme sen seinälle».

»Tulen, kohta», sanoi Joán, mutta Harald juoksi eteenpäin, heiluttaen valkeata kantamustaan ja huutaen kaikille, jotka hän tunsi — ja Harald Nissen tunsi satoja —:

»Nyt on lippu tullut — nyt on lippu tullut!»

»_Oui, oui, le drapeau de la Norvège_.» [Niin, niin, Norjan lippu.]

Pari kolme ylioppilasta tuli vastaan, ja he kuulivat sen. He huusivat ja nauroivat:

»Hei, hei, näytähän sitä.»

Ja muutkin nauroivat:

»Niin, katsotaan sitä.»

»Nähdä saatte», huusi Harald. Pesijättäret olivat juosseet lähemmä ja muutamat ylioppilaat, monta ylioppilasta.

»Me tahdomme nähdä sen», huusivat he.

»Nähdä saatte», huusi Harald, »nähdä saatte —»

Hän oli riuhtaissut lipun kääreestään ja hypähti ylös penkille. Lippua hän piteli edessään, molemmin käsin, ja heilutti sitä heidän päittensä päällä auringossa.

»Se on Norjan lippu!» huusi hän ja kohotti päätään, jonka tukka oli oljenkarvainen. »Tässä on Norjan lippu.»

Ylioppilaat, naiset ja tytöt nauroivat ja huusivat:

»Eläköön Norjan lippu — _vive la Norvège!_»

»Niin, eläköön, eläköön», huusi Harald melkein kirkumalla, ja neljä nuorta miestä riuhtaisi hänet penkiltä ja nosti hänet harteilleen ja kantoi hänet kastanjapuiden alle, samalla kuin he lauloivat ja koko parvi nauroi.

»_Vive le drapeau de la Norvège!_»

Mutta Harald hypähti alas ja juoksi eteenpäin lippu kädessään.

Joán oli noussut ja tuijottanut hulmuavaan lippuun. Sitten hän painoi päänsä ja kulki — suoraan paria ihmistä päin.

»Oletteko sokea?» kysyi toinen.

Mutta Joán ei kuullut ja kulki vain eteenpäin. Hän kääntyi käytäville, joilla ei ollut kulkijoita — vain muutamat työmiehet istuivat penkeillä ja puhalsivat paperossiensa sinistä sauhua siniseen ilmaan. Vaaleanvihreillä ruohonurmilla olivat puutarhurit jättäneet työnsä, ja pari palmua odotti valkoisissa jättiläissammioissaan joutuakseen istutetuiksi keväiseen multaan.

Ainoastaan eräs puutarhuri kulki vielä, mittaillen, ja kierteli muuatta palmuryhmää — väliin lähempää, väliin taas loitommalta, punniten silmillään puitten valoja ja varjoja. Hän tervehti Joánia. Joán oli oppinut rakastamaan kaikkia puita. Ne seisoivat niin hiljaa. Ne ottivat vastaan aurinkoa ja ottivat vastaan räntää ja olivat hiljaisia. Joán keskusteli niiden vaalijoiden kanssa ja tunsi heidät kaikki.

»Kuinka kaunista täällä on», sanoi Joán.

»On», sanoi nuori mies, »täällä on kaunista. Mutta puistot ovat vielä paljon kauniimmat Lontoossa. Niin, Englantiin olisi pitänyt jäädä. Siellä ansaitsin viikossa kaksin verroin...»

»Miksi ette siis jäänyt Englantiin?»

Nuori puutarhuri seisoi tuokion.

»En tiedä, mistä se johtuu», sanoi hän, ja hymyili yht’äkkiä valoisaan ilmaan. »Mutta ranskalainen viihtyy ainoastaan Ranskassa.»

He olivat vaiti tuokion. Sitten Joán sanoi: »Nyt tulee noiden palmujen vuoro.»

»Niin tulee. Nekin ovat kauniita, ja kuitenkin mitä puita ne ovat..? Ei, vain Algeriassa on palmuja.»

»Oletteko ollut Algeriassakin?» sanoi Joán.

»Ettenkö olisi» — ja nuori mies puhui äkkiä kuin piiskalla viuhtaisten, ylpeänä kuin kaikki parisilaiset, jotka ovat nähneet jonkin vieraan maan —: »olen oleskellut siellä kahdeksan kuukautta».

»Sepä oli pitkä aika.»

Puutarhuri seisoi ja katseli palmujaan.

»Mutta», sanoi hän, »tällaisia puita ei saisi siirtää siitä maaperästä, johonka ne kuuluvat. Kaikkien tulisi jäädä sinne, mistä ovat kotoisin.»

»Se on totta», sanoi Joán, ja jokin hänen äänessään sai nuoren puutarhurin kääntämään äkkiä silmänsä häneen:

»Mitä puita kasvaa herran isänmaassa?»

»Minun maani», sanoi Joán, »minun maani on niin kaukana täältä».

Ja puutarhuri tervehti häntä jälleen.

»Hyvästi, monsieur», sanoi hän.

Joán astui ulos portista, kulki kadun poikki ja nousi oppilaitoksen portaita. Luokkahuoneet olivat tyhjät, ja kiviportaat uhoivat vielä kylmää talven pitkän pakkasen jälkeen.

Seurusteluhuoneen ovi oli avoinna, ja hän näki Josef Aponyin istuvan erään naisen edessä, jonka harmaa laahus viisti lattiata.

Harald Nissen seisoi seuraavan kerroksen porrasaskelmalla.

»Minne sinä jäit?» kysyi hän. »Meidän täytyy ripustaa lippu seinälle. Sen tulee riippua vuoteeni yläpuolella.»

»Sitä se ei saa», sanoi Joán.

»Kuka sen kieltäisi?»

Joán juoksi oppilaitten huoneitten ohitse.

»Herra Dupierre.»

»Pyh», sanoi Harald, »tuohon se pannaan».

Hän tempasi auki erään oven.

»Holstein, Holstein», huusi hän, »nyt ripustamme lipun seinälle!»

»Minkä lipun?» sanoi Holstein, joka ilmestyi oveen. Hän teki liikkeitä ikäänkuin olisi aina oikonut jäseniään.

»Norjan.»

»Onko se puhdas?»

»Pidä suusi!» Harald Nissen oli makuuhuoneessaan kiivennyt vuoteelleen.

»Tähän se on ripustettava», sanoi hän ja levitti molemmin käsivarsin lippukankaan valkealle seinälle.

»Sinullahan ei ole nauloja», kiusoitteli Holstein, joka koetteli pysytellä tasapainossa vuoteen päätypylväällä. Mutta nauloja oli Joán tuonut.

»Tässä on», sanoi hän ja puhui niin hiljaa.

»Kiitos.»

»Auta minua», sanoi Harald, joka takoi naulojaan lippuvaatteeseen. »Pidä sitä.»

Joán nousi vuoteelle. Hän tarttui lippuun lujasti molemmin kourin.

»Lippu on kaunis», sanoi Holstein pylväältään, jolla hän keinui.

»Lippuko?» sanoi Harald ja vasaroi. »Se on kaunein koko maailmassa.»

»Kas noin, nyt se on seinällä.» Harald juoksi alas ja katseli levitettyä vaatetta.

»Meidän kaikilla runoilijoillamme on lippu vuoteensa yläpuolella.»

»No niin, teidän runoilijoillanne», sanoi Holstein ja keikautti itsensä yht'äkkiä pylväältä vuoteelle, jonne hän putosi niin että mätkähti, jääden makaamaan selälleen. »Ne ovat jumaliste liian omituisia minulle.»

»Norjan runoilijat ovat maailman suurimmat», sanoi Harald ja takoi korkojaan vuoteeseen, jolla hän istui.

»Hm», sanoi Holstein, joka makasi oikoisenaan, »me tanskalaiset, Joán, emme sentään kerskaile noin suuriäänisesti...»

Kiivaasti, osittain sen tiedottoman mustasukkaisuuden takia, jota he kaikki tunsivat suhteessaan Joániin, huusi Harald:

»Eihän Joán ole tanskalainen.»

»Hänen äitinsä oli ainakin», vastasi Holstein.

»Eihän ihmisellä ole puolinaista isänmaata», sanoi Harald ja oikaisihe vuoteeseen, kuten Holstein.

Joán ei ollut puhunut eikä liikahtanut — hän istui siinä, Haraldin vuoteen jalkopäässä, ja vieraan lippuvaatteen heijastus osui hänen kasvoihinsa tummana punerruksena.

Sitten hän sanoi, aivan kuin ei olisi kuullut, mistä viimeiseksi oli puhuttu:

»Mutta miksi he eivät asu isänmaassaan?»

»Kutka?» sanoi Harald.

»Runoilijat.»

Harald huipensi huuliaan kuten aina, puhuessaan isästään, suuresta maalarista:

»Isä sanoo, että paras taide syntyy silloin, kun ihminen kaipaa. Senvuoksi kaikki me, jotka jotakin merkitsemme, asumme ulkomailla.»

Joán painoi ristiin liitetyt kätensä polviaan vastaan, ja Holstein, joka äkkiä käänsi päätään (kun hän oli valveilla, käänteli hän lakkaamatta päätään, väliin oikealle ja väliin vasemmalle, aivan kuin hänen olisi pitänyt nähdä sata ja kaksikymmentä seikkaa minuutissa) sanoi:

»Kuinka Joánin kädet ovat kauniit!»

Harald hymähti pilkallisesti:

»Piru tietäköön, mikä ei sinusta olisi kaunista Joánissa?»

»Höpsit», sanoi Holstein.

Mutta Harald sanoi hitaammin:

»Sitäpaitsi sanoo isäkin, että Joánilla on ihmeelliset kädet. Hän painaa ne yhteen, sanoo isä, yhtäkkiä, aivan kuin häneen koskisi.»

Holstein käänsi nopeaan kasvonsa.

»Se on jumaliste totta», ja jälleen kääntäen kasvonsa ja ojentaen ilmaan omat käpälänsä, jotka olivat valkeat, mutta liian kömpelöt, sanoi hän:

»Meillä kaikilla, jotka olemme kotoisin maataloista, on talonpoikaiskädet.»

Hän makasi tuokion, ja äkkiä palaten runoilijoihin — ajatukset lensivät aina hänen aivoissaan edestakaisin, aivan kuin heinäsirkat — hän sanoi:

»No niin, he eivät asu Kristianiassa, sillä se on mahdoton pesä.»

»Lorua, ethän ole koskaan ollut siellä...»

»En, Jumalan kiitos.»

Joán sanoi ja tuijotti eteensä:

»Talvisinhan koko maa on valkea.»

Holstein makasi tuokion ja keinutteli suoria sääriään, joiden housut sopivat kuin valetut. Sitten hän sanoi:

»No niin, jokainen pitää kai enimmän omasta maastaan.»

»Niin tietysti», sanoi Harald sellaisella äänellä, kuin olisi tehnyt rauhan.

Kaikki olivat vaiti. Harald ja Erik makasivat ja tuijottivat kattoon. Korkeitten katupuitten kajo täytti huoneen vihertävällä hämärällä, jossa vain lipun värit loistivat, ja kasvot näkyivät aivan valkeina.

Harald sanoi hiljaa:

»Mutta missään ei ole niin paljon lippuja kuin Bergenissä toukokuun seitsemäntenätoista päivänä.»

Erikin silmät näyttivät suuremmilta ja vuokonsinisiltä valkeissa kasvoissa, jotka olivat kohotetut ylöspäin, kun hän sanoi:

»Mutta kaunista on myös suvisin kotona, kun olemme purjehtimassa ja laivapoika ottaa alas lipun kohta kun aurinko on laskenut, ja me paljastamme päämme, sillä 'kreivi' tahtoo niin... Taasinge on suoraan edessä, ja on aivan hiljaista, kun lippu laskeutuu... Se on ihastuttavaa...»

Erik vaikeni, ja huoneessa oli jälleen hiljaista. Joán oli painanut päänsä.

Äkkiä kaikui kimeä kellonsoitto rakennuksen halki, ja huudahtaen: »Kas niin!» ponnahti Harald vuoteesta.

»Nyt meillä on laiskanläksy saksankielessä», sanoi hän.

»Milloin?» kysyi Holstein, joka vielä makasi vuoteella.

»Neljännestä vaille yhdeksän — ja myös kirjoitusta», sanoi Harald, joka oli ovessa. Mutta siinä hän kääntyi:

»Se on hyvällä paikalla», sanoi hän ja huiskutti kättään lipulle, ennenkuin juoksi tiehensä.

»Menetkö soittamaan?» kysyi Holstein, joka seisoi ja oikoi sääriään.

»Vasta huomenna», sanoi Joán.

Holstein seisoi molemmat kädet taskuissa.

»Niin, jos me jokainen liputtaisimme vuoteemme päällystän, kukin rievullamme, syntyisi siitä aika kirjava teltta.»

»Revoir», sanoi hän.

Ja meni.

Joán seisoi keskellä tyhjää huonetta. Ja yht'äkkiä hän kohotti molemmat käsivartensa hiljaisessa huoneessa, ja ne valahtivat jälleen alas.

Hän astui ulos käytävään. Prinssi Chiran huoneen ovi oli avoin. Nojaten päätään seinään istui nuori intialainen ja tuijotti liikkumattomin silmin vihreihin puihin.