Part 7
* * * * *
Isä Johannes oli eilen ollut pitäjän perukalla antamassa muutamalle kuolevalle viimeisen voitelun. Väsynyt hän oh tällä matkalla, oli nukkunut sikeästi yönsä ja makasi aamulla tavallista pitempään... aina kuuden korville.
Heti hänen noustuaan tuli Katri sanomaan, että Topias suitsuttaja oli kotvan aikaa istunut pitäjänpirtissä ja tahtoi puhutella hengellistä isää. Susi-Uho lienee taasen tehnyt tepposiaan... lisäsi hän.
Isä Johannes käski pyytää Topiasta luoksensa.
Topias suitsuttaja kertoi synkkänä, että eilisaamuna, kun hän hankiaisella oli mennyt halmekuopasta nauriita hakemaan, havaitsi hän siellä toisen käyneen ennen häntä ja tehneen suuren loven nauriskasaan. Mihinkä köyhät ihmiset joutuivat, jos sellaista menoa jatkui, se oli helppo arvata... Mutta mitä miehelle oli tehtävä, sillä kyllähän varas tiedettiin?
Johannes mietti käsi otsalla ja huokaillen.
— Kyllä minä olen tässä alkanut ajatella, virkkoi Topias puuskahtaen, — etteiköhän ole paras toimittaa koko mies lain kouriin. Kyllä hän on jo tehnyt selkänahkansa ja korviensa edestä...
Yhä synkempänä mietti Johannes. Hänen täytyi ajatella varsinkin nuorta Tuiroa, joka sai kasvatuksensa sellaisessa ympäristössä.
— Ehkä menisimme yhdessä puhumaan Tasalan isännälle...
— Puhumaan?
— Niin, ja neuvottelemaan.
‒ Mitäpä puheista... kiinni olisi mies pistettävä ja merkittävä... oppisipahan vähän pelkäämään ja häpeämään...
Johannes huokasi ääneensä.
— Menkäämmehän nyt kuulemaan Tasaisenkin mieltä.
He menivät. Ja kuultuaan suitsuttajan kertomuksen tuli Tasalan Tanukin murheelliseksi ja otsa vetääntyi päättäväisiin ryppyihin.
— Eiköhän liene parasta pistää mies lopultakin kiinni ja viedä lakitupaan? arveli Topias suitsuttaja.
Vapaamies Tasainen, pitäjän nimismies, näytti olevan valmis. Mutta hän oli myös kirkonvanhin ja katsoi kysyvästi hengelliseen isään.
— Minä olen arvellut, virkkoi Johannes, että me, kirkonvanhin ja minä, yhdessä kävisimme häntä vielä muistuttamassa ja varoittamassa... varsinkin lapsiliudan tähden. Jollei siltä olisi apua, sitten minusta sielunpaimenena saisi asia mennä laillista latuaan.
Kirkonvanhin mietti kotvan ja kysyi sitten suitsuttajalta:
— Tehdäänkö niin?
Suitsuttava istui synkkänä ja huokasi:
— Apua en siitä usko koituvan.... pahempaa vain... Omasta puolestani vähät välittäisin, vaikka hengen nitistäisi, mutta lapseni ja joukkoni... Hohoi, tätä elämää! Kostoa se mies vain hautoo, kun kuulee, että olen esivallalle kannellut...
Tanu puolestaan arveli, että jos Susi-Uho pistettäisiin kiinni, vaikkapa vain ajakseen, niin koituisi hänen lapsiliudastaan pitäjälle vastusta. Sentähden oli hän puolestaan taipuvainen hengellisen isän tuumaan.
— Olen muuten usein ajatellut hänen vanhinta poikaansa, virkkoi Johannes. — Hän on siinä iässä, että isänsä koulussa voi hänestä tulla tätä pahempi, ja kuitenkin luulen hänessä olevan paljon taipumuksia hyvään. Olen ajatellut, että ottaisin hänet luokseni, jos se kävisi päinsä... tekisipähän mitä käskettäisiin...
— Riippuu tietenkin isästä, virkkoi Tanu kylmästi.
Lopulta päätettiin, että isä Johannes ja kirkonvanhin kävisivät Susi-Uhoa ojentamassa ja varoittamassa. Nämä molemmat eivät voineet suitsuttajan kostonpelkoa ottaa oikein täytenä totena.
Topias teki lähtöä.
— Tule, Topi, mukaan lankosi vieraiksi! hymähti Tanu isäntä.
— En, en, virkkoi tämä säikäyksissään. — Menkää te vain, parempi se on.
Johannes ja Tanu lähtivät Sudenluolalle. Tällä kertaa olikin sinne helppo päästä, sillä hanki kannatti vielä, vaikkakin aamupäivän sateet olivat jo sen pintaa hieman hiuottaneet.
Astuttuaan maasaunaan näkivät he auki jättämästään ovesta virtailevassa valossa, että koko ryysyläisjoukko oli kokoontunut aterialle likaisen pöytälaudan ääreen. Suuressa pahkakupissa oli heillä edessään kasa keitinnauriita, ja tämä kiinnitti niin nimismies Tasaisen mieltä, että hän meni aivan läheltä kurkistamaan, vakuuttautuakseen, olivatko ne tosiaankin keitinnauriita. Vieressä oli puulautasella suolojen kera paahdettuja ruisjauhoja, apposia, joihin nauriin kylkeä hieraistiin ennenkuin haukattiin.
— Vieläkö niitä Uholla on nauriita omasta halmeestaan? kysyi hän.
— Entäs sitten? kivahti Susi-Uho. — Eikö saa rauhassa syödä nauriitaan?
— Omiako ovat...?
— Näyttävätkö sitten teidän nauriiltanne?
— Suitsuttajan halmekuopasta kuuluu toisyönä nauriita varastetun.
— Onko nähty ottaja?
— Eikö lie nähtykin... tietty hän ainakin on...
— Olihan mulla yhtä suuri halme kuin suitsuttajallakin...
— Toiset syövät pelkkiä nauriita...
Tuiro oli noussut pöydästä ja seisoi uhmaavassa tenässä kiukaan luona. Häntä kuohutti niin isän kieräily, että hän leimuavin silmin odotti vain tilaisuutta sanoakseen ärhentelevälle Tasalan ukolle suorat sanat... Miksi kieräillä, olihan heillä oikeus...
Mutta hän ei saanut sopivaa tilaisuutta puuttua puheeseen.
— Uho! sai isä Johannes sanoiksi. — Vanhurskaan, mutta pitkämielisen Jumalan nimessä tulimme sinua varoittamaan ja kehoittamaan, että luopuisit pois pahoilta teiltäsi ja lakkaisit vahingoittamasta lähimäistäsi...
— Mitä pappi täällä taasen tekee? tiuskaisi Uho. — Enkö ole jo kerran sanonut, ettei täällä tarvita —
— Varo, Uho! virkkoi Tanu Tasainen. — Hän on täällä virkansa puolesta, ja minä voin virkani puolesta panna sinut heti kiinni ja viedä lakitupaan...
— Onkos vieraat miehet?
— Tekosistasi kyllä voidaan siksi paljon näyttää toteen, että sinut tuntuvasti ja näkyvästi merkitään.
Susi-Uho oli vaiti, vaani vain tuimin, väijyvin silmin syvältä silmäkuopistaan.
— Uho! virkkoi isä Johannes sävyisästi. — Poikaasi Tuiroa olen usein ajatellut, ja ottaisin hänet mielelläni kasvattaakseni...
— Hä, pappi?
— Hänellä olisi oppiaika parhaallaan...
— Ja sinulla aika kaikota! Vai nyt, kun pojasta alkaa olla apua töissä, pitäisi hänet riistää...
— Hänen parastaan vain tarkoitan.
— Kyllä tiedämme parhaamme ilman pappeja ja pippejä! Eikös niin, Tuiro? kysäisi isä poikaansa kääntyen.
Tuiro seisoi allapäin.
— No, tahdotko mennä papin piskiksi?
— E-en, vastasi Tuiro hiljaa.
— Minkäpäs sille... virkkoi Tanu Johannekselle. Isän tahto on määräävä.
Johannes nyökäytti myöntävästi päätään ja kysyi sitten katkeamattomalla kärsivällisyydellä:
— Mitenkäs vaimosi voi, Uho?
— Eipä taida papista olla parannusta hänen voinnilleen, ärähti Susi-Uho.
— Ennallaan on äiti, virkkoi Tuiro allasilmin.
Tanu teki lähtöä.
— Huomaa kyllä, sanoi hän lujasti, ettet kadu entisiä tekosiasi, eikä silloin ole toivoa paremmasta vastedeskään. Mutta muista, että jos jatkat elkiäsi, ei sinua seuraavalla kerralla säälitellä lastesikaan tähden, vaan kaikista tihutöistäsi tulet saamaan hirveän rangaistuksen.
— Ja vielä hirveämpi on oleva Jumalan vanhurskas rangaistus! lisäsi Johannes.
Tällöin, lähtiessään, tuli Johannes vielä vilaisseeksi Tuiroon, ja hän huomasi pojan seisovan tuiman uhmaavassa asennossa, ensi kerran tänään. Panikohan poika uhman uhkaa vastaan? Kenties nämä susiluolalaiset olivat sitä luontoa, ettei uhka heitä lannistanut...?
Mietiskellen asteli hän Tasalan isännän rinnalla yhä pahemmin upottelevaa hankea ja vasta tielle päästyään puuttui taivaltoverinsa kera keskusteluun.
11
PIETARI TEINI
Kukkivan pihlajan lehdeksissä lehahteli hiljaa suvinen tuuli, levittäen lemuavaa tuoksua pappilan päiväpaisteisen nurmipihan nurkkaukseen, missä isä Johannes istui turvepenkillä kotipihlajan lehdeksien alla. Hän oli äsken palannut kirkosta, jossa oli pitänyt messun ja pienen saarnankin, heittänyt kuumottavan, mustan levättinsä papintupaansa ja istahtanut avopäin ja valkokaapuisillaan tähän viileään katvepaikkaan. Hän oli kiintynyt ilomielin silmäilemään suurta valkoista päiväperhoa, perhosten kuningatarta, joka liipotteli sinikelloissa piha-aidan varrella ja liehutteli leveitä, puoleksi läpinäkyviä valkosiipiään, niin että niiden mustat pilkut ja takasiipien kaksi punaista, tummareunaista silmätäplää vilkkuivat silmää kiehtovana värileikkinä.
Yhtäkkiä liepsahti perhonen näkymättömiin aidan taa ja isä Johannes kohotti katseensa silmäilemään nurmipihan yli. Silloin vilahtaa tieltä veräjän takaa silmiin nuorukainen, jonka tuttu kuva ikäänkuin kotituulahduksen rintaan leyhäyttää. Veräjälle kääntyy hän tieltä, pudottaa muutaman veräjäpuun ja raosta pihaan puikahtaa.
— Petrus, totisesti! huudahtaa isä Johannes, nousee ja melkein juoksujalkaa vastaan rientää. Lämpimään, isälliseen syliin sulkee hän rakkaan vieraan ja sitten vasta katsoo, miten poika on paljon kasvanut, että melkein mieheltä näytti, ja päivettynyt ihan tummanruskeaksi. Mutta tutut olivat piirteet, ja entinen tiedonjanoinen tuike pilkahti silmästä.
— No, ettäs tulit maalaispappia katsomaan! Ja tuomaan nuorekkaan tuulahduksen suuresta maailmasta tänne salon soppeen, ja tutun hengähdyksen Turun korolta!.! Emmehän ole nähneet sitten Turusta lähdettyäni! Että ihanko tulit vartavasten minua tervehtimään? ilahteli isä Johannes.
— Eipä ollut muutakaan määrää... teiniretkillä olen!
Isä Johannes silmäili sorean verevää, hyvin puettua nuorukaista. Ei hän juuri näyttänyt "resuteiniltä", miksi kansa kerjääviä Turun piispankoululaisia nimesi.
— Minä olen luullut...
— Mitä niin, isä Johannes?
— Että teinimatkoja tekevät vain köyhät pojat, teiniapua anoen.
— Saattaahan sitä muutenkin katsella... palavasta halustani minä vain läksin... tuntui, etten olisi teini enkä mikään, jollei olisi taivalluksistani kerrottavaa, kuten toisillakin pojilla. Suuntasin taivalluksen tännepäin, kun isän luo mieli palasti!
— Ilo oli, ettäs tulit!
Samassa tuli Katri käskemään puoliselle. Haukattuaan palasivat ystävykset jälleen pihlajan katveeseen.
— Koetin ehättää, selitti Pietari teini, — kirkkoon messua kuulemaan, mutta myöhästyinpäs vain. Kai saarnasittekin?
— Tietysti.
— Tiedättekös, minullakin on niin kova halu saarnaamaan! Viime pyhänä jo yritin...
— Niinkö? Mistä sitten...?
— Taitavista ja tyhmistä neitseistä...
— Ja heidän menostaan ylkää vastaan!
— Niin! virkkoi Pietari hilpeän hämillään.
Johannes myhäili. Hän tiesi omasta kokemuksestaan ja oli sitten monta kertaa nähnyt, miten juuri se vertaus nuorisoa erityisesti viehätti...
— Eikös se ole luvatonta? arveli hän.
— Niinkö saarnaaminen?
— Niin, teinien!
— Se nyt oli vain eräässä talossa tien varrella... kotihartautta... muutamia neitosia ja akkoja oli naapuristakin...
Johanneksen täytyi naurahtaa jälleen ajatellessaan tätä pulskaa poikasta neitosille saarnaamassa... jumalaisesta yljästä ja hengellisestä morsiamesta...
— Nuorihan tuota vielä olet saarnaamaan, tuumi hän.
— Nuori! huudahti Pietari. — Onko se vika? Hoitaahan Sten Sturekin jo koko valtakuntaa, vaikka on vasta yhdeksäntoista...
— Tosiaan! Onko hänet jo virallisesti tunnustettu ja valittu?
— Kyllä kai... tai juuri näinä päivinä valitaan... ja kyllä hänestä maan päämies tulee... Turussa ovat kaikki hänen puolellaan, aina linnanisännästä alkaen.
— Onko piispakin?
— Sanovat olevan hänenkin sydämessään, vaikka vähän vipuaa... sanovat Ruotsin puolella muutamain herrojen, arkkipiispan varsinkin, teristelevän vastaan, ja Arvi piispa on mielinkielin...
— Tarkoinpas sinä tiedätkin! virkkoi Johannes ihmeissään.
— Me teinithän häntä kannatammekin kaikista innokkaimmin! Keväällä muuan poika jo karkasi sotimaan hänen puolestaan... olisimme lähteneet kaikkikin, jos oikea sota olisi ollut edessä. Jos meillä olisi valta, olisimme jo aikoja huutaneet hänet kuninkaaksikin!
— Aika aikaa kutakin! hymähti Johannes.
— Pienimmät pojatkin ovat niin innoissaan, että vanhaa paavileikkiä leikkiessään panevat nuoren Sten Sturen paavin sijaan!
— Paavin viralta!
— Hyvin joutaakin! Kuuluu olevan tanskalaisten puolella ja suosivan Trollein puoluetta...
— So, so... puhu kunnioituksella pyhästä isästä, kun kerran papiksi aiot!
Pietari vilkaisi kysyvästi, oliko isä Johannes tosissaan, ja vaikeni sitten.
— Eikös sinun teiniaikasi Turun piispankoulussa ala jo päättyä? kysyi Johannes.
— Vuosikausi on vielä jälellä. Ensi talvena ruvetaan lukemaan logiikkaakin, ja se kai on hauskempaa kuin ainainen latina, prosodia, retoriikka ja matematiikka...
— Ja sitten pappisuralle?
— Ei, isä on luvannut, että pääsen vielä Saksanmaalle.
— Lukuja jatkamaan?
— Niin.
— Mikä onni! huokasi Johannes.
— Niin, kuinka palavasti halajankin sinne suureen maailmaan! Piennä poikana, kun kuulin muutamalta saksankestiltä, kuinka Kolumbus on purjehtinut yli avaran valtameren ja löytänyt suuren, tuntemattoman maan, alkoi minun haluni palaa vaeltamaan ympäri maailmaa. Kaikilta kesteiltä ja laivureilta, jotka tapasin, kyselin sitten, mitä he olivat kuulleet hänen matkoistaan... ja unelmoin purjehtivan! aavoilla ulapoilla ja löytäväni uusia maita...
— Ihaninta on etsiä jumalaista valtakuntaa, virkkoi Johannes mietteissään.
— Niin, syventyi Pietari unelmoimaan. — Mutta minusta tuntuu, että taivahinen autuuskin on lähempänä siellä suurissa valtamaissa. Italiassa, etelän ihantolassa, kuuluu elämä olevan suloinen kuin unelma. Siellä elää suuria taideniekkoja — niin kertoi muuan kesti, joka oli siellä matkustellut ja elänyt —, jotka maalaavat kauniimpia kuvia kuin kauneimmatkaan elävät ihmiset. Maalaavat madonnan niin, että vasta niitä kuvia nähtyään voi hänet käsittää täydessä suloudessaan. Maalaavat viimeisen tuomion, niin että ilmielävänä näkee taivahisen isän kunniassaan, pyhät ympärillään, ja kiirastulen ja helvetin tulisen järven. Niiden kuvia kuuluu olevan Saksassakin, ainakin saksankesti niin tiesi, ja ehkäpä saan siellä nähdä...
— Niin, virkahti Johannes.
— Ja vanhoista kätköistä, sanoo lehtorimme, kuuluvat oppineet siellä kaivaneen esiin jaloja kreikkalaisia kirjoja, joista ikäänkuin uhoo uusi, elävä henki. Kenties siellä opin kielen, että saan lukea niitäkin!
— Ja uuden testamentin kirjoja alkukielellä! ihasteli Johannes.
— Niin, virkkoi Pietari teini vaipuen haaveksiviin mietteihin.
* * * * *
— Kuinka tässä tuoksuu! virkahti hän kuin heräten.
Hän loi katseen, hyväilevän katseen kukkivaan pihlajaan. Kasvoille tuli lämmin ilme ja silmiin unelmoiva loiste.
— Eikös minun kotipihlajani ole suloinen? kysyi Johannes.
— Niin, ja se muistutti minulle meidän kotipihlajaamme.
— Särkilahden kartanossako?
— Ei, vaan Turussa. Taivassalosta se kyllä on kotoisin, kotitilaltamme. Olin aivan pieni poika, kun eräänä kesänä äidin kanssa löysimme sieltä pellonpientareita niin ihmeen sorean pienen pihlajan. Syksyllä kalvoimme sen hellävaroen äidin kanssa maasta, toimme rattailla Turkuun ja istutimme kaupunkitalomme ikkunan poskeen, kaalipellon reunaan. Se oli äidin lemmikki, hän suojeli sitä kuin silmä teräänsä, sitä kasteltiinkin hellesäillä... ja huimasti se on kasvanut, se alkaa olla jo suuri puu! Niin, äidin lemmikki se on, ja sen tähden...
Hän katkaisi yhtäkkiä vaipuen mietteihinsä, ja hänen silmiinsä tuli kostea loiste.
— Sentähden äitini kerran pikastui niin, etten ole milloinkaan nähnyt hänen niin pikastuvan. Ja tämän ainoan kerran pikastui hän minuun, lisäsi hän värähtävällä äänellä.
Isä Johannes katseli nuorukaisen mietteihin vaipuneita kasvoja eikä kiirehtinyt häntä kysymyksillään.
— Äidin kotipihlajassa oli niin soreita haaravesoja... yksi varsinkin oli sorea ja sivakka... En tiedä, miten saatoin olla niin ajattelematon... olin silloin innostunut onkimaan ahvenia joen partaalta ja tahdoin toisten poikain edessä ylpeillä soreimmasta onkivavasta... minä vitaisin puukollani äidin pihlajasta soreimman, sivakimman haaravesan...
Taasenkin hän pysähtyi tuokioksi ja jatkoi sitten:
— Tietysti äiti sen heti huomasi, eihän hän kauan lemmikkiään katsomatta jättänyt. Kova onni satutti niin, että juuri silloin menin kaalimaahamme. Ja silloin äiti pikastuksissaan sanoi minulle sanan, joka... se tuntuu sydämessäni hautautuneen paksun, paksun untuvavaipan alle... mutta ei tämä pikastuksen sana minuun niin koskenut — olinhan isältä tottunut sellaisia saamaan — kuin mitä sitten seurasi. Sillä... äiti... armas äiti... _hän_ tuli pyytämään _minulta_ anteeksi...
Hän nyyhkytti ja silmät olivat kyyneliä täynnä.
— Minä olin niin onneton, että tahdoin vaipua maan alle, ja sanoin, etteihän _minulla_ ollut _hänelle_ mitään anteeksi annettavaa... Silloin äiti itki niin tuskallisesti... ja minä vaivuin itkien hänen syliinsä... ja annoin muka anteeksi... koska hän niin tahtoi...
Hän oli vaiti pitkän aikaa ja lisäsi sitten tyynemmin:
— Sen ainoan kerran olen nähnyt äidin pikastuvan... ja sen ainoan kerran pakoitti hän minut antamaan muka anteeksi hänelle... eikä mikään elämässäni ole ollut niin tuskallista!
* * * * *
Pietari teini viipyi parisen päivää isä Johanneksen vieraana, ja paljon heillä oli juteltavaa pitkästä ajasta. Kolmantena aamuna lähti Pietari taivallustaan jatkamaan.
Isä Johannes katseli pappilan veräjältä nuoren ystävänsä jälkeen ja mietiskeli mielessään, ettei poika näyttänyt tulevan isäänsä. Sillä Särkilahden herra Niilo Pietarinpoika, joka aikoinaan oli ollut Turun pormestarinakin, oli kaupungin vähäväkisten mieleen jättänyt aivan peloittavan muiston rajuudestaan. Oikeudentuntoiseksi häntä sanottiin, mutta oli ylen ankara... niin tuittupäinen, että vikapää sai varoa raajojaan, sillä puuskahtaessaan saattoi "Kiukku-Niku" kolhaista ensimäisellä aseella, mikä käsiin sattui...
Kenties karski luonto oli pojassa saanut kyyhkynuntuvaa lempeältä äidiltä, Kaarina Kirveeltä, jota niin monet kaupungin köyhät kiitollisin mielin muistivat hyväntekijänään. Kenties oli...
Mieltynein katsein silmäili isä Johannes Tasalan vapaatalon taa peittyvän nuoren ystävänsä jälkeen. Milloinhan he taasen tulisivat kohtaamaan toisensa?
12
OTTELU METSÄSSÄ
Suitsulassa oli valvottu pitkä puhde takkavalkean ääressä. Mutta kun sysimusta syysyö ulkona alkoi muuttua harmaan hevosen väriseksi, lähti Topias ukko metsälle, linnunpyydyksiään kokemaan.
Siltä varalta, että metsässä kenties keksisi oravan tai näädän, otti hän isiltä perityn jousensakin olalleen. Sen selkäkaari oli tehty meltoraudasta, ettei katkeaisi, ja kaaren sisäpuoli teräksestä, että olisi mitä jäntevin. Varsi oli silattu peuranluisilla levyillä, jotka olivat leikkauksin kirjaillut, ja jänne oli otson jänteistä. Nuolet ja vasamat pisteli hän puupohjaiseen ja nahkaseinäiseen viineen ja heitti sen selkäänsä, josta tarvittaessa voi olan yli nuolen temmata. Ja niin hän lähti käydä kääkittämään.
Pitkältä hänellä ei ollut metsään, ja kuusikossa jokilaakson töyrämillä oli varsinkin taannoisina vuosina ollut ukkometsoa, koppeloa, teertä ja pyytä kuhinanaan. Viime aikoina olivat vähin harventuneet, mutta aina silloin tällöin nytkin metsän siivekäs loksahti loukkuun, pemahti permeen.
Jännityksellä, silmät sirrallaan, lähestyi hän ensimäisiä pyydyksiään... eroitti jo kaukaa, jos loukku oli vireissä, seisoisin koholla... eroitti sen jo kaukaa kantojen, sammalmättäiden ja ryteikköjen yli. Kaukaa eroitti hän, että kolmas loukku oli laukeissa... silloin sävähti linnustajan sydän ja hän alkoi pitkin silmäripsin tähystellä, mitä oli selkosimen ja aluspuun välissä. Alkoi kuumottaa pienoinen höyhentukko loukun vierestä... ja ikäänkuin höyhenellä hiveli se sydämen syrjää... pyy pahainen se tosin vain oli, mutta metsämiehen ilo oli sama kuin metsostakin... Otus pois vaan ja loukku jälleen vireeseen.
Seuraavat pyydykset olivat vireissä järjestään, vireissä loukut, koskemattomina ansat karjanurilla, koholla sadinkin seitsemine selkäpuineen suuren kuusen juurella.
Vihdoin taasen eroitti hän kaukaa muutaman loukun lauenneena lähellä jokivartta. Lähestyessään näki hän höyheniäkin ympärille pelmunneina. Lintua ei näkynyt vielä... mahtoi olla takapuolella selkosimen suojassa...
Mutta ei... luokse tultuaankaan ei Topias nähnyt muuta kuin lauenneen loukun ja höyheniä tukulta... Kuinka ihmeellä oli noin paljon höyheniä ja sittenkin lintu tiposen tiessään! Väliin jätti se pyrstösulkiaan loukun väliin, jos ehti lauetessa läpi piipahtaa... mutta milloin sai niin kovin riuhtoa, että noin paljon höyheniä pemisteli, silloin jo siinä pysyi, siihen kepertyi...
Eiköhän vain ollut vieras silmä keksinyt, vieras käsi korjannut?
Topias tirkisteli tarkoin loukun selkosinta ja aluspuuta... Eikös vain ollut siinä hyytynyttä vertakin... ja oikein tarkoin tähystellesäään oli hän näkevinään karjanpolulla loukun vieressä sijan, jossa lintu oli maannut... Otettu oli, vieras käsi oli korjannut, ei siitä päässyt puuhun, ei pajuun... ja koirasteeri oli ollut, sen näki höyhenistä...
Niin kovin kuohutti ukon sisua, että virittämättä hän loukunkin unhotti.
Vähän matkan päässä oli kapeahkon jokiputouksen yli pitkuspuut, pari paksua puuta rinnatusten. Susi-Uho ne siihen oli laittanut... siitä hän kulki yli tälle puolen... Tästä lähtien alkoi karjanurilla olla hänenkin pyydyksiään... tuossa, tuossa juuri oli hänen hyvinkin parin vaaksan korkuinen loukkunsa... vaikka ikivanha Tapion metsälaki sääsi, ettei loukku lampaiden tähden saanut olla vaaksaa korkeampi virikevarvusta selkosimeen. Lampaitakos se varoi, vartavasten lampaille loukkuja laittoikin, metsärosvo!
Kiukkuisesti sieppasi Topias kalikan heittäen virikevarpuun, jotta loukku laueta losahti.
Vähän matkan päässä oli toinen samankorkuinen... laukeihin vain sekin... laukeihin kaikki lammasloukut järjestään!
Niin jatkoi Topias jokivartta kulkuaan, miltei enemmän tähystellen toisen luvattoman korkeita loukkuja kuin omia pyydyksiään... niin kulki yhä etemmäksi synkkään kuusikkoon. Ja mustavetinen joki valui vierellä mutaiseen maahan uurtamassaan syvässä uomassa.
* * * * *
Jälleen muuatta pyydystään, vipuansaa, lähetessään huomasi hän siellä väkeä... huomasi miehen ja pojan... partaallaan hänen vipuansaansa kokemassa!
Siihen seisaalleen, paikoilleen metsämies tyrmistyi, näki kuin sumun läpi, miten toinen taivutti suoraksi pystyyn ponnahtaneen vipuselkosimen, puukollaan vitaisi poikki permen perustimen ja korjasi koppelon... koppelo oli, koska oli niin suuri ja harmaa... Silloin hypähti hän yksistä jalkojen teistä miestä kohden ja karjaisi kuin pakahtuvasta kurkusta:
— Jätä paikalla lintu siihen ja korjaa luusi!
Susi-Uho seisoi kuin puusta pudonneena, koppelo kädessään.
Samassa keksi Topias pojan kädessä koirasteeren, karkasi luo ja sieppasi linnun tiuskaisten:
— Tänne sekin... minun loukustani olette ottaneet...
— Onko siinä puumerkkisi? tiuskahti Susi-Uho kähisten kuten ilves valmiina iskemään.
— Yhtä hyvin on minun tämä kuin tuokin! huusi Topias.
— Toisten pyydykset rassaat, sissi, ja omasi laitat lampaita varten... mutta lauotut ne nyt ovat! lisäsi hän voitonriemulla.
— Oletko loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho.
— Laukonut olen, ja jos vasta virität yhtä korkeilla lukoilla, hajoitan ja hakkaan ne tilsiksi.
— Minun loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho.
Samassa pudotti hän linnun kädestään ja kirves sojossa karkasi Topiasta kohden.
Topiaan takaa kuului Tuiron parkaus.
Mutta Topias oli varuillaan ja tarrasi kiinni kirveen varteen.
Syntyi käsikähmä. Kirves putosi maahan, ja miehet ottelivat sylirysyssä.
— Ota kirves ja lyö! huusi Susi-Uho pojalleen.
Mutta Tuiro ei hievahtanutkaan.
Sitä uhemmin nujuutti Uho vastustajaansa. He ponnistelivat voimiensa takaa, alkoivat pian läähättää kuin sarvistaan toisiinsa takertuneet hirvet, silmät kiiluivat ja hampaat karskahtelivat. Ja hammastensa lomitse ähkyi Uho:
— Kyllä minä annan sinulle linnut, senkin... loukkuni laukonut... minun loukkuni laukonut, senkin... ja kielimässä juokset... kantelemassa Tasaiselle... ja papille... kyllä minä opetan sinut keilimään... ja kantelemaan... senkin...
Uho oli vahvempi ja kepersi pian Topiaan alleen. Hän haparoi puukkoaan tupestaan. Mutta silloin voi hän pidellä vastustajaansa ainoastaan toisella kädellään, ja Topias pääsi ponnahtamaan pystyyn.
Uho oli saanut puukkonsa ja yritti sillä iskeä, mutta Topias sai jälleen käsivarresta kiinni, ja painiskellessa putosi puukkokin maahan.