Part 6

Kauan ei seurakunnan tarvinnut odotella. Äsken niin tenhoisan juhlallisesti esiintynyt messupappi astui nyt valkoisessa munkkikaavussaan vaatimattoman yksinkertaisesti, mutta vakavin askelin kuoriaidakkeen ääreen. Sieltä hän katseli ystävällisesti myhäillen seurakuntaansa, jyrkeitä, juroja miehiä, happameen hartauteen vetäytyneitä naiskasvoja ja töllistelevää nuorisoa, jotka kaikki kerääntyivät kuorin edustalle sankaksi joukoksi. Hän seisoi hyvän aikaa äänetönnä, puoleksi silmäillen tätä väkeä, puoleksi omiin mietteihinsä vaipuneena, ikäänkuin etsien sopivaa kohtaa, mistä alottaisi.

— Rakkaat veljet ja sisaret! virkkoi hän sitten hymyillen. — Teillä on kai kaikilla lampaita kotonanne, vai kuinka?

Seurakunta katseli ymmällä, monet epäröidenkin, pappia ja toisiaan. Varovimmat taisivat arvella, että lampaista ruvetaan vaatimaan kymmenyksiä täälläkin, kuten kuuluttiin vaadittavan rannikkopitäjissä, joissa oli Ruotsin oikeus vallalla. Vihdoin jurautti joku yrmeä mies joukon takareunalta:

— Keillä on, keillä ei.

— Useimmilla niitä on, virkkoi Tanu Tasainen.

— Tiedätte siis myös, mikä paimen on. Sano sinä siellä, mikä paimen on? kysyi hän viitaten muutamaan paimenpojan kokoiseen pojanvekaraan.

— Se, jota tukistetaan, vastasi poika topakasti.

Seurakunta päästi hyväntuulisen naurun.

— Kuinka niin? kysyi Johannes.

— Lampaita ei juuri näillä seuduin paimenneta muuta kuin muutamina päivinä keväisin, ehätti suitsuttaja selittämään. Lampaiden oltua ensi päivää ulkona tukistetaan niiden paimenta illalla tultua kotiin, jotta villat paremmin kasvaisivat.

— Niinkö? Se on taikuutta ja synti Jumalan edessä. Mutta eikö paimenen tehtävä ole kaita lampaitaan, valvoa niitä eksymästä metsään ja tuoda ne illalla kotiin? Eikös niin poikaseni?

— Niin!

— No, nyt, rakkaat veljet ja sisaret, vertaa Jeesus Ristus itseään tällaiseen paimeneen, ja seurakuntaa, heikkoja, eksyväisiä ihmisiä, vertaa hän lampaihin. Kuten paimen avaa lamponavetan oven ja päästää lampaansa laitumelle, samoin hän avaa meille oven vaeltaaksemme syntisestä maailmasta taivahiseen yrttitarhaan. Ja ketkä ovat hänen hengellisiä lampaitaan, ne kuulevat hänen äänensä. Hän kutsuu heitä nimeltä seuraamaan ja käy heidän edellänsä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä, mutta eivät ne seuraa vierasta, jonka ääntä eivät tunne, eivät varkaita ja ryöväreitä, jotka tulevat vain tappamaan ja varastamaan.

‒ Se on totta, virkkoi Topias suitsuttaja.-— Kyllä lampaat tuntevat eroittaa hoitajansa ja vieraan. Meidän Saaran lampaat pelkäävät niin vieraita, ettei Susi-Uho saa niitä jousinkaan ammutuksi, vaan laittelee sitä varten erityisiä lammasloukkuja...

Seurakunnan, etenkin miesten, silmissä näkyi vihainen välähdys, ja saarnaajan otsa rypistyi murheellisesti.

‒ Jeesus puhuu varkaista ja ryöväreistä hengellisessä merkityksessä, se on perkeleestä ja hänen sotajoukostaan.

‒ Kyllähän minä sen... minä vain...

He tulevat vain tappamaan ja varastamaan, mutta hän on tullut, että kaikille pitää elämä oleman ja yltäkyllä oleman. Sillä, sanoo Ristus, minä olen hyvä paimen, ja hyvä paimen rakastaa niin lampaitaan, että hän antaa henkensäkin niiden edestä. Palkollinen, jonka omat lampaat eivät ole, pakenee ja jättää ne, kun näkee suden tulevan, ja susi raatelee ja haaskaa lampaat. Mutta hyvä paimen, sanoo tietäjä Jesaias, estää lampaansa varkaiden saaliiksi ja petojen ruuaksi joutumasta. Hän kokoaa heidät erämaista ja pimeistä laaksoista, eikä heillä pimeissä laaksoissakaan vaeltaessaan ole mitään pahaa pelättävänä, kun hyvä paimen on mukana, sillä hänen vitsansa ja sauvansa ohjaavat heitä. Kadonneet hän etsii ja eksyneet kokoaa, karitsat hän syliinsä ottaa ja kantaa helmassaan, ja emälampaat hän jälessään johdattaa, heikot hän vahvistaa, haavoitetut sitoo ja sairaat parantaa, nälkäiset ruokkii ja janoiset virvoittaa elämänvedellä. Ja vahvat estää hän heikkoja potkimasta jaloillaan ja puskemasta sarvillaan, siihen asti kuin hän heidät kaikki luoksensa kokoaa. Näin sanoo jumalanmies, tietäjä Jesaias, ja näin pyhissä kirjoissa monin paikoin vertauksilla kuvataan Jeesusta Ristusta, hyvää paimentamme.

Mutta huomatkaa, rakkaat veljet ja sisaret, huomatkaa tarkoin, ettei hän tahdo ainoatakaan lampaistaan hyljätä, vaikka ne laumasta eksyneet ovat. Kaikki lampaansa tahtoo hän etsiä, kaikki tahtoo hän pelastaa harhapoluilta, joille he eksyivät, koska oli sumuinen ja pimeä, kuten Jesaias sanoo, kaikkia, ketään eroittamatta, kutsuu hän luoksensa tulemaan.

— Minuakin! kuului pimeän hämärästä ovensuunurkasta puoleksi riemastunut, puoleksi epäröivä huudahdus, ja kaikki kääntyivät sinne katsomaan.

— Suden-Tuiro! huudahti joku häntä lähimmistä, ja kaikkien kasvoille ilmestyi vihamielinen ilme, näyttipä muutamilla olevan halu käydä poikaan käsiksikin.

— Luikitkos täältä, pakana! ärähti muuan miehistä.

— Aiotko tulla tänne elämöimään, kuten isäsikin? huusi muuan vanha mies.

— Antakaa pojan olla! huusi isä Johannes yli hälinän.

Mutta poika oli jo pujahtanut ulos, ja vähitellen palasi hiljaisuus.

— Miksi te, rakkaat ystävät, häntä herranhuoneessakin vainoatte? Muistakaa, että kaikki te olitte niinkuin eksyväiset lampaat, sanoo herra, vaan nyt olette palanneet sielujenne paimenen ja piispan tykö. Minulla on muitakin lampaita, sanoo hän, jotka eivät ole tässä lammashuoneessa; nekin pitää minun tänne saattaman, sanoo hän, ja he saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lammashuone ja yksi paimen.

Ja tiedättekös mitä, rakkaat ystävät, kerran, kun hänen opetuslapsensa tahtoivat karkoittaa pois isän, joka haki apua perkeleen vaivaamalle tyttärelleen, sanoi Jeesus: ei minua ole lähetetty muiden kuin kadotettujen lammasten luo Israelin huoneeseen, sillä nämähän ennen muita apua tarvitsevat. Ja toisella kertaa sanoi hän vertauksella: jos joku ihminen, jolla on sata lammasta, kadottaa niistä yhden, eikö hän jätä yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen ja lähde etsimään sitä, joka oli kadonnut? Ja löydettyään ottaa hän sen iloiten olallensa ja kotiin tultuaan kutsuu kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: iloitkaat kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kateissa. Samoin iloitaan, sanoo Jeesus, taivaassa yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja niinkuin hyvä paimen ei eksyneitä hylkää, niin ei meidänkään pidä eksynyttä veljeä ja sisarta hylkäämän, vaan meidän on häntä opastettava, kuten lammasemo määkien kutsuu katraasta loitonneita karitsojaan.

Niin, rakkaat veljet ja sisaret, siten Jeesus, hyvä paimen, kadonneet etsii ja eksyneet oikeaan johdattaa. Hän kokoaa ja vie, sanoo tietäjä, kaikki lampaansa parhaille laitumille ja kaitsee heitä Israelin vuorilla vesilähteiden ja ojain luona ja suloisilla nurminiityillä, missä he saavat ihanilla kedoilla käyskennellä ja viileässä varjossa levätä.

Rauhan Jumala, joka on kuolleista jälleen nostattanut tämän suuren lammasten paimenen, meidän herramme Jeesuksen Ristuksen, saattakoon teidät kaikissa hyvissä töissä toimellisiksi, tekemään hänen tahtonsa ja elämään niinkuin hänelle otollinen on, kautta Jeesuksen Ristuksen, jolle olkoon kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen, amen!

* * * * *

Tähän Johannes päätti ja poistui sakaristoon.

Saarnansa alkupuolella oli hän paikoittain kuullut naisten liikutuksesta nyyhkivän ja olipa jokunen miehistäkin hihallaan pyyhkinyt silmäkulmiaan. Mutta sitten tuon Suden-Tuiron välikohtauksen jälkeen oli seurakunta ikäänkuin vastatenässä kuunnellut hänen sanojaan. Hän näki, etteivät nämä siemenet sattuneet hyvään maahan, eivät herättäneet hyvää tahtoa, kenties vain epäröiviä kysymyksiä. Näiden kysymysten näki Johannes kirkonmenojen päätyttyäkin kuvastuvan häneen tähystelevistä silmistä.

* * * * *

Illemmalla tuli Topias suitsuttaja hänen luokseen papintupaan. Häntä oli ajanut etupäässä pelko varomattomain sanojensa johdosta kirkossa... kuka siellä olisi luullut Sudenluolan penikan olevan...

Hän johti kiertäen, kaartaen puheen tänpäiväiseen saarnaan, sanoi seurakuntalaisten tulleen siihen käsitykseen, että kadotetuilla lampailla tarkoitettiin Susi-Uhoa ja hänen pesuettaan, ja monet olivat kyselleet keskenään, miten hengellisen isän neuvot oikeastaan olivat häneen sovitettavat.

— Jeesus sanoo: rakastakaa vihamiehiänne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat.

— Mutta eikö tällöin paha esiinny vain yhä julkeammin?

— Pyhässä sanassa puhutaan tulisista hiilistä, joita siten kootaan hänen päänsä päälle.

— Mutta jos hän ei välitä, jos häneen ei mikään hyvä vaikuta mitään. Jos hän... jos hän käy vaaralliseksi kaikille muille... mikä meitä silloin suojelee hänen tihutöitään vastaan?

— Se kuuluu maalliselle esivallalle, ei sielunpaimenelle.

Topias hätkähti, olihan hän sitä itsekin ajatellut.

— Neuvotteko siis kääntymään sen puoleen?

— En, vastasi Johannes ikäänkuin koettaen saada takaisin sanojaan. — Jeesus ei siihen kehoita, eivätkä apostolit.

— Mitäs sitten on tehtävä?

— Rukoilkaa! Herran käsi on väkevä.

Neuvotonna, alakuloisena lähti Topias suitsuttuja hänen luotansa. Varmaankin Tuiro kertoi hänen kielimisensä isälleen... ja Susi-Uhossa oli sisua kostamaan...

* * * * *

Isä Johannes vaipui hiljaisiin mietteihin. Nyt jälestäpäin ensimäistä saarnaansa ajatellessaan kiintyi hänen mielensä kahteen nuoreen sanankuulijaansa.

Häntä ilahutti, että Tuiro oli sittenkin tullut kirkkoon, ja pahoitti, että poika oli niin armottomasti ajettu sieltä pois. Hän mietti huolissaan, mitä voisi tehdä pojan hyväksi ja opastukseksi.

Mutta puhtaimmalla ilolla ajatteli hän pikku tyttöstä, joka oli seissut kirkon lattialla Tasalan isännän ja emännän rinnalla. Hänen vieressään oli seissut Suitsulan tytär, ja heidän käsivartensa olivat olleet kiedottuina toistensa ympärille, nähtävästi olivat he hyviä ystäviä. Mutta miten hartaasti Kaarina olikaan silmänsä tähdännyt häneen ja miten niissä oli kimmeltänyt haaveellinen, kostea loiste!

Kaarinaa oli pyydetty hänen yksityisoppilaakseen, ja varmaankin hän oli saava tytöstä hartaan oppilaan.

* * * * *

Kaarina... hän oli hartain haavein kuunnellut hengellisen isän saarnaa...

Hän oli nähnyt päiväpaisteisen laitumen... ahoniityn vesakon keskellä, jokiahteella ylöspäin Lipisevänrannan kylää kohden... ahoniityn, jolla kesäisin kasvoi niin paljon mesimansikoita. Tämä oli ollut laidun... mutta sillä heijaili niin vieno hengellinen utuharso... ikäänkuin mitäkin kyyhkyn untuvaa...

Hän oli olevinaan siellä... pieni, valkoinen karitsa... valkoinen, untuvavillainen karitsa, joka hennoin huulin nypösteli maasta mesimansikoita... ja hän oli tuntevinaan itsensä niin turvattomaksi nähdessään synkän kuusikon jokilaakson takaa... siellähän saattoi olla vaikka mitä mörköjä...

Kuinka hänen sydämensä olikaan ilosta sykähtänyt, kun hän oli kuullut, että hyvä paimen ottaa karitsan syliinsä!

Hän näki hyvän paimenen tulevan... sillä oli samat hahmopiirteet kuin hengellisellä isällä, joka niin helähtelevällä äänellä puhui niin lempeitä sanoja... se oli hengellinen isä itse häipyneenä niin utuisen säteileväksi ja siirtyneenä kuoriaidakkeen äärestä sinne ahoniitylle...

Ja hän kuuli hänen äänensä... ja tunsi hyvän paimenen hellästi ottavan karitsan syliinsä... ja karitsasta tuntui niin suloisen turvalliselta...

Ja Kaarina haaveili siitä koko illan... ja hänen äitinsä hymähti, kun näki hänen silmissään karitsan katseen...

9

PYHÄ NEITSYT

Tasalan Kaarina saapui eräänä iltana Suitsulan Pirkitan keralla Johanneksen luo papintupaan. He olivat tulleet kouluun.

Isä Johannes tunsi melkein pistoksen sydämessään. Olikohan häneen niin vähän luotettu, ettei tyttöä uskallettu lähettää yksin... ja sentähden oli otettu seuralainen...

— Juttelin Pirkitalle, että menen hengellisen isän luo kouluun, toimitti Kaarina. — Ja Pirkitta sanoi, että hänestäkin olisi se niin hauskaa... että hänkin tahtoisi oppia... Ja jos isä suostuisi, rupeaisimme käymään yhdessä... äitikin käski pyytämään...

— Kyllä, käykää vain!

Tytöt ilostuivat, ja Pirkitta aivan hyrskähti nauruun... hilpeydessään malttoi hän tuskin istua jakkarallaan...

Isä Johannes alkoi opastaa tyttösiä kirjalle, johon samalla liittyi ruotsinkielen opetus, sillä eihän suomeksi ollut juuri mitään kirjoitettua. Paljoa ei ollut ruotsiksikaan, mutta isä Johannes katsoi sittenkin tämän kielen oppimisen tyttölapsiin läheisemmäksi kuin latinan, sillä siitähän saattoi heille olla enemmän iloa ja hyötyä joutuessaan herrasväen seurapiiriin.

Oppituntien päätteeksi oli hän ajatellut kertoa oppilailleen jotakin kasvattavaa hengelliseltä alalta. Ja sopivinta hänestä oli aloittaa pyhästä neitsyestä.

Hän kehoitti oppilaitaan vielä istumaan ja kuuntelemaan.

Ja hän puhui:

— Tärkeintä, lapseni, millä ihminen saattaa varustautua elämänsä varalle, on oppia tuntemaan jaloja esikuvia, joihin katseensa luoden ja heidän esimerkkiään seuraten voi rientää hyvällä tiellä eteenpäin. Ja mikä on jalompi — sanoo kirkkoisä Ambrosius — kuin Jumalan äiti, mikä ihanampi kuin hän, joka on valittu taivaan kuningattareksi, kuka puhtaampi kuin hän, joka on synnyttänyt lapsen ilman ruumiillista sikiämistä? Kerronpa siis teille esikuvaksenne hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Ensiksi sananen hänen vanhemmistaan. Jaakopin evankeliumissa kerrotaan, että Juudanmaalla oli rikas ja kunnioitettu mies, Joachim nimeltään. Auliisti jakoi hän köyhille yltäkylläisyydestään ja hurskautensa tähden sai hän ensiksi viedä lahjansa Jumalan temppeliin syntiensä sovitukseksi. Mutta eräänä päivänä työnsi hänet syrjään Ruben ja sanoi, ettei hän ollut ensimäinen, koskei hänellä ollut yhtään lasta. Tämä koski syvästi hurskaaseen mieheen, ja muistaessaan sukunsa itseensä sammuvan joutui hän katkeran surun valtoihin. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli, että Jumala oli Abrahamillekin suonut pojan vielä vanhoilla päivillään, ja niin tahtoi hän rukoilla herralta pelastusta häpeästään. Ja menemättä sanomaan jäähyväisiä emännälleen lähti hän erämaahan paastoamaan neljäksikymmeneksi päiväksi.

Joachimin kotona oli Anna, hänen emäntänsä, turhaan odottanut hänen palaamistaan temppelistä. Hän ei tiennyt, mihin hänen miehensä oli mennyt, ja luuli hänet iäksi kadottaneensa. Suruissaan puhkesi hän valittamaan: "Itkeä täytyy minun leskeyttäni ja itkeä täytyy minun lapsettomuuttani." Mutta suruissaan etsi hänkin apua herralta, pukeutui morsiuspukuunsa, virutti päänsä ja meni yrttitarhaan. "Kuule rukoukseni", huokasi hän, "sinä, joka olet siunannut Saaran kohdun ja antanut hänelle pojan!" Rukous ei häntä lohduttanut, surukseen kuuli hän laakeripuussa varpusen poikasten visertelevän, ja kukkaset tuoksuivat suloista hedelmällisyyttään. Hän puhkesi valittamaan: "Olen syntynyt Israelin pahennukseksi eikä minua voi verrata taivaan lintuihin eikä kukkasiin yrttitarhassa. Minä yksin pien hedelmätön, vaikka maa ja vesi kantavat hedelmän aikanaan ja ylistävät herraa!"

Silloin ilmestyi enkeli ja ilmoitti Annalle, että hän oli synnyttävä lapsen, joka oli tuleva tunnetuksi ympäri maailman. Ja Anna vastasi luvaten, että hän oli pyhittävä lapsensa Jumalalle kaikiksi elinpäivikseen. Enkelin kadottua saapuivat sanansaattajat ilmoittamaan, että hänen miehensä Joachim oli tulossa.. Sillä hänkin oli erämaassa saanut ilmoituksen, että hänen rukouksensa oli tullut kuulluksi. Ja kun hän saapui, riensi Anna häntä vastaan, lankesi hänen kaulaansa ja sanoi: "Nyt tiedän, että Jumala on ylenpalttisesti siunannut minut! Sillä, katso, leski ei ole enää leski, ja minä, joka olin lapseton, olen synnyttävä lapsen!" Ja molemmat riemuitsivat ja ylistivät Jumalaa.

Kun aika oli täytetty, synnytti Anna tyttären. Hän kiitti Jumalaa ja sanoi: "Minun sieluni on korotettu tänä päivänä!" Ja hän antoi lapselle rintaa ja nimesi hänet Mariaksi.

Mutta Maria kasvoi ja oli ihanampi muita lapsia. Kun hän oli täyttänyt kuusi kuukautta pani hänen äitinsä hänet maahan, koettaakseen osasiko lapsi seista jaloillaan. Mutta lapsi ei ainoastaan seissut, vaan käveli seitsemän askelta eteenpäin ja palasi sitten Annan syliin. Silloin nosti Anna hänet maasta ja sanoi: "Elävän Jumalan nimessä ei Maria saa astua maan pinnalle ennenkuin hänet viedään herrantemppeliin." Ja Anna laittoi makuukammioonsa pyhän suojan, jossa ei ollut mitään alhaista ja epäpuhdasta, ja kutsui lastansa viihdyttämään hebrealaisten puhtaita ja viattomia tyttäriä. Heidän seurassaan vietti Maria ensimäiset elinvuotensa.

Kun hän oli täyttänyt kolme vuotta, oli vanhempain täytettävä lupauksensa ja vietävä lapsi temppeliin. Maria jätti ainaiseksi kotinsa vanhempiensa ja leikkisiskojensa seuraamana, ja hebrealaisten tyttäret kantoivat soihtuja hänen edellään, ettei hän kääntyisi temppelistä pois. Mutta kun he olivat tulleet temppelin luo, tepsutteli lapsi itsestään sisälle pienillä jaloillaan niin suloisesti, että Israelin lapset ihastuivat, ja pappi otti hänet vastaan siunaten, suuteli häntä ja pani hänet alttarin kolmannelle portaalle istumaan. Ja hänen vanhempansa menivät kotiaan, ihmetellen ja kiittäen Jumalaa, kun ei lapsi ollut palannut heidän jälestään.

Mutta Maria kasvoi herran temppelissä kuin kujertava kyyhkyläinen ja sai ravinnokseen mannaa enkelien kädestä. Hän oli valkoinen kuin lumi, hänen kasvonsa loistivat kuin kirkas lyhty, jonka lävitse sielu palavana kynttilänä säteili. Kun hän oppi puhumaan, ei hän puhunut turhia eikä koskaan pahaa kenestäkään. Hän nauroi harvoin, mutta kun hän joskus hymyili, niin suun hymy yhtyi silmien säteilyyn, niin että oli suloista häntä nähdä. Lempeydessään oli hänen helppo surra surevaisten ja itkeä itkeväisten kanssa, mutta iloltakin voi hän iloitsevaisten keralla. Iloa herätti hän pelkällä näöllään, sillä niin kaunis ja kirkas hän oli, että häntä tuskin kärsi katsoa. Koskaan — sanoo isä Ambrosius — ei nähty tylyä ilmettä hänen kasvoillaan, ei koskaan huikentelevaisuutta hänen esiintymisessään, koskaan eivät hänen eleensä ja liikkeensä olleet muullaiset kuin miellyttävät eikä hänen äänensä muuta kuin sävyisä, koskaan ei hän ollut muullainen kuin nöyrä ja suloinen. Ja niin antoi ruumiin muoto, eleet ja liikkeet kuvan hänen sielunsa puhtaudesta.

* * * * *

Näin kertoi isä Johannes oppilailleen pyhän neitsyen lapsuudesta, kertoi kertomuksen temppelineitsyestä, joka oli ollut vuosisatojen ihanne ja vienyt monet neitoset luostariin... Ja sitten luki hän monet sivut isien kirjoista, joissa omistettiin kaikki ajateltavat hyveet tälle tyttölasten ihannoidulle esikuvalle, aina kynsien, hampaiden ja sierainten puhtauteen saakka... Näitä viimeisiä kohtia ei hän kuitenkaan lukenut, sillä hänestä tuntui häiritsevältä ajatella nenän puhtautta taivahisen morsiamensa yhteydessä ja kiusalliselta puhua siitä haaveksivalle pikku neidolle, joka istui hänen edessään...

Hän oli puhuessaan koko ajan katsellut Kaarinan suloisia kasvoja, oli liikutetuin mielin nähnyt, miten niillä kuvastui yhä kohoava hartaus, miten ne olivat ikäänkuin kietoutuneet utuiseen huntuun ja miten silmiin oli tullut harras säteily, ikäänkuin kimmeltävä kajastus jostakin kaukaa ja korkealta. Kaarina näytti niin elähtyvän kertomukseen, niin hartaasti omivan mieleensä ihanan esikuvan hyveitä, että Johannes oli vähällä unhottaa eroituksen pyhimystarun ja todellisuuden välillä ja luuli melkein näkemänsä taivahisen morsiamensa edessään...

Seuraavalla kerralla lupasi hän kertoa, miten Maria joutui pois temppelistä ja tuli jumalanpojan äidiksi.

Ja tytöt lähtivät kotiansa.

* * * * *

Kaarina mietti miettimistään hengellisen isän kertomusta pyhästä neitsyt lapsukaisesta ja koetti elähtyä hänen esikuvaansa...

Temppeliä ajatellessaan tuli hänen mieleensä muitta mutkitta kotipitäjän kirkko... Ihanalta tuntui hänestä ensin mennä sinne valkeissa vaatteissa... Ja isä Johannes nostaisi hänet alttarille istumaan... Sitten muisti hän yhtäkkiä, että häntä oli puhdeaikaan kovasti peloittanut kulkea yksin kirkon sivuitsekin... ja aivan kammottavalta tuntui hänestä jäädä sinne yksin yöksikin... Mutta ehkäpä hengellinen isäkin jäisi silloin sinne... ja tulivathan sinne enkelit tuomaan mannaa... Kylmäkin siellä oli talvella... mutta voisivathan he olla sakaristossa, jota lämmitettiin... hengellinen isä ja temppelineitsyt...

Ei tämä temppelineitsyenä olo sellaisenaan oikein häntä viehättänyt. Mutta nöyrästi tahtoi hän seurata esikuvaansa... ja sitä hartaammin koetti hän omia tämän hyveet... ja ajanoloon alkoi tuntua niin pyhän juhlalliselta ajatus mennä kirkkoon eikä tulla pois... jäädä sinne ainaiseksi... pyhittäytyä taivahista isää palvelemaan...

* * * * *

Neitsyt Maria tuli temppelistä pois... siitä kertoi hengellinen isä seuraavalla kerralla. Ja sitten seurasi elämänvaiheita, joissa Kaarina ei voinut kuvitella seuraavansa esikuvaansa... ja hänestä tuntui, ettei niitä hänen seurattavikseen tarkoitettukaan...

Sitten tulivat kertomukset jumalaisesta ihmisenpojasta, hänen elämästään, sanoistaan ja teoistaan. Ja silloin kirkastui kirkastumistaan, elpyi yhä elävämmäksi kuva hyvästä paimenesta, jonka hän taannoisena sunnuntaina oli ollut näkevinään ahoniityllä jokiahteella... Kaarina näki hänen väikkyvän ilmielävänä sielunsa silmiin isä Johanneksen pään ylitse... hänen näköisenään, mutta häipyneenä säteilevän utuiseksi olennoksi... Hän näki hänen lempeät silmänsä ja kuuli hänen lempeästi helähtelevän äänensä...

Mutta neitsyt Marian jumalainen äitiys oli mennyt hänen ohitsensa, loitonnut johonkin kauas... Hän itse pysyi karitsana... temppelineitsyenä... hän muuttui siksi Mariaksi, Martan sisareksi, joka oli paremman osan valinnut, istui hyvän paimenen jalkain juuressa ja kuunteli hänen lempeää ääntänsä... ja hänen sydämensä oli kuin kanteloinen, joka yhä herkemmin värähteli tämän äänen kosketellessa...

* * * * *

Niin vieri talvi kevään korvalle. Päivät lämpenivät ja kirkastuivat. Lumi suli huohottaen mailta, pälvet paistoivat jo puiden juurilla, mäkitöyrästen päivärinteillä ja seinävarsilla.

10

VAROITUS

Yöllä on kylmänyt... huhtikuun yönä... on jäätänyt kevätpäivän vettämän hangen. Ja aamulla on hankiainen.

Sudenluolasta lähtee mies, repaleinen mies, vetäen jukosta kelkkaa, jossa on tyhjä pärevasu. Perästä kulkee poika ja työntää kelkkaa pitkistä takakaplaista.

Puoliyöstä ei ole vielä kauan... tuskin vielä kevätaamu alkaa sarastaa... mutta jo lähtevät liikkeelle Sudenluolan asukkaat...

Äänettöminä, hiiren hiiskauksetta tekevät he taivalta... eivät kule hankisimpia paikkoja... päiviä etsivät, vaikka kelkka ottaa kiinni sulaan maahan... päiviä myöten kierrättelevät Suitsulan viimekesäisen halmeen reunalle... nauriskuopalle...

Hiljaa ottaa Susi-Uho pois kuopan suulta pehut ja laudat... laskeutuu kuoppaan...

— Kas niin! jupisee hän. Arvasinhan sen... kuoppa nauriita puolillaan... mutta elähän, antaisikos köyhälle, sairaalle sisarelleen... olisi synti ja vahinko, jollei ottaisi kitupiikiltä... miekkosella on syytä kiittää Jumalaansa, kun häneltä otetaan, mitä hänen paatunut sydämensä ei ymmärrä antaa... teemme hänelle hyvän työn vain... oikein vain teemme...

Näin jupisee hän, vierittelee kasasta nauriita pieneen vasuun, jonka Tuiro ottaa vastaan kuopan suulla ja kaataa nauriit suurempaan. Niin tehdään monta monituista kertaa, kunnes suurempi vasu on täynnä...

Sitten kuopan suu kiinni ja taipaleelle... päiviä myöten kierrätellen... hikiotsin kelkkaa kiskoen...

— Hangella kulkisi paremmin, virkkaa Tuiro.

— Jälet näkyvät siellä...

— Antaisi näkyä!

— Seuraisivat niitä...

— Antaisi seurata... oikeudellahan otamme!

— Pidä suusi, poika! Sitä sinä et ymmärrä...

Poika vaikenee tyytymättömän näköisenä. Häntä miellyttäisi paremmin taivaltaa tasaista, kovaa hankea, jossa kelkka niin hyvin liukuu. Miksi hiipiä, kun on kerran oikeus...

Päiviä kierrättelevät he joen varrelle maasaunansa lähelle ... siellä kaatavat nauriit pälveen ja kokoavat peitteeksi havukasan...