Part 8

Mutta Uho yltyi yltymistään ja rynnistellessä näyttivät hänen voimansa vain kasvavan. Yhtäkkiä pyöräytti hän vastustajaansa ja paiskasi tämän jälleen maahan, kovaa tervaskantoa vasten, niin että Topiaan oikea käsivarsi tärähti varattomaksi. Hän päästi tuskan parkauksen.

Painiskellessaan olivat he lähestyneet korkeaa jokiäyrästä. Mustavetinen joki virtaili heidän alapuolellaan syvänä ja leveänä ja oli uurtanut onteloiksi suurten kuusenjuurten alukset, köngöttäväin juurten, joita peitti puolanvartta ja kanervaa kasvava sammalkerros.

Susi-Uhon vastustaja oli lakannut tekemästä tuntuvampaa tenää. Uhon kasvoille tuli kylmäverisen päättäväisyyden ilme. Hän tarttui Topiaan rinnuksiin, tempaisi hänet pystyyn ja raahasi jokiäyrästä kohden, Topiaan hangoitellessa vastaan ja tuijottaessa häneen kiiluvin silmin. Jokiäyräällä sysäsi Uho uhriaan suuren kuusen tyveä vasten ja tuijotti häneen rajulla voitonriemulla. Topias tunsi olevansa hänen vallassaan.

— Katsos tuonne! kähisi Susi-Uho vilaisten jokeen vihaa uhovin silmin. — Etkö katso... tiedät kai ilmankin, että olet surman oma sinne jouduttuasi. Vanno, ettet tule enää tielleni.. et lauvo loukkujani... et kieli etkä kantele... Vanno, kuuletko, niin saat mennä, mistä olet tullutkin... jollet, ei tiesi ole pitkä!

Näitä sanoja, joissa oli värisyttävän jääkylmä tulenhehku, seurasi lyhyt hiljaisuus. Topias ei enää vastustellut, hänen voimansa näyttivät ehtyneen, tyhjentyneen. Mutta hänen huulensa olivat puristuneet yhteen ja hänen lasimaiset silmänsä tuijottivat Susi-Uhon kasvoihin.

Kuuset kohisivat syväsointuisesti heidän yllänsä, ja mustavetinen joki solui syvällä heidän allansa joenputousta kohden.

Tuiro seisoi kappaleen loitompana entisellä paikallaan, ikäänkuin vartiota pitäen.

— Vanno! huusi Susi-Uho lujemmin. — Vanno, tai — toisti hän käheämmin.

Silloin puisti Topias päätänsä, ja samalla kokosi hän voimansa hurjaan epätoivon ponnistukseen. Hänelle ei ollut enää kysymys muusta, hän tahtoi vain riistäytyä irti toisen käsistä. Mutta toinen piteli lujasti kiinni, niin että hän pääsi vain ponnahtamaan pois kuusen juurelta. Rimpuillessaan ja riuhtoessaan joutui hän aivan joen äärimäiselle partaalle, hintelöille kuusenjuurille, joiden yllä oli ohut sammalkerros eikä alla mitään...

Juuret pettivät yhtäkkiä. Susi-Uho ehti hädintuskin heittää otteensa ja hypähtää kovemmalle pohjalle. Topias horjahti... hänen jalkansa oli tarttunut juuriin ja pää edellä putosi hän veteen. Kuului molskahdus... sitten vielä muutamia vedenloiskahduksia... ja sitten seurasi hiljaisuus...

* * * * *

Tyrmeän tyynellä ryhdillä, suupielet kamalasti alaspäin vääristyneinä, tuli Uho joen partaalta Tuiron luo. Siellä älysi hän jousen, Topiaan kallisarvoisen isänperinnön. Hän otti sen, lähestyi jälleen äyrästä ja heitti jousen omistajansa jälkeen.

Uudestaan palattuaan vilkaisi hän syrjäkariin poikaansa.

— Ota linnut, lähdemme.

Tuiro täytti käskyn äänetönnä, kalpein kasvoin, tyrmistyneen jäykin liikkein.

Mutta yhtäkkiä Susi-Uho pysähtyi ja heitti poikaansa aran, välttelevän katseen.

— Näithän, sanoi hän, miten maa lohkesi ja hän putosi. Mutta jos sinulta joku kysyy, ei sinun tarvitse tietää mitään. Vahingossa on pudonnut, voit sanoa.

Mutta poika jäi hätkähtäen seisomaan. Hän muisti, miten isä oli monet kerrat selittänyt, että Topias suitsuttaja, talokas, oli velkapää auttamaan sairasta sisartaan... kun hän ei tehnyt sitä lemmellä eikä häntä viitsinyt ruikaillen rukoilla, täytyi ottaa miten parhaiten sai... nyt oli Topias tahtonut senkin estää ja laukonut loukut...

— Hän tuli tiellenne ja siksi raivasitte hänet pois. Eikös se ollut oikein?

Tämä lapsekas tunnustus ei näyttänyt Susi-Uhon mieltä hyvittävän.

— Mitä sinä siitä ymmärrät! murahti hän. — Oikein se kyllä oli. Mutta pidä suusi, kuten sanoin, — tai...!

He alkoivat jäletysten astua pitkuspuita kohden. Poika kulki äänetönnä ja synkissä mietteissään. Ainoastaan silloin, kun Susi-Uho tuontuostakin kääntyi häneen ja vasarsi hänen päähänsä tuimia sanoja, mukisi hän jotakin käsittämätöntä vastaan.

Mutta Susi-Uho teroitti hänelle vähänväliä yhtä ja samaa:

— Pudonnut hän on, kuulitko! Sen kyllä näkevät kaikki, kun hänet löytävät! Ketä liikuttaa se, että olemme! sen nähneet... ketä jo? Ei ketään... ei niin ketään...

13

LAIN KOURA

Isä Johannes ja Tanu Tasainen, nimismies, olivat olleet Hämeen valtatien varrella nuorta valtionhoitajaa vastassa.

Sillä nuori ritari Sten Sture oli, tuskin pari kuukautta sen jälkeen, kun hänet oli valittu valtakuntaa hoitamaan, ehtinyt ottamaan selkoa niinkin kaukaisten perukoiden kuin Suomen tilasta ja tarpeista. Hän kuului tulleen Turkuun ja tehneen niin ankaraa tiliä, että muuan kehnoista herroista oli säikäyksestä sairastunut ja kuollut, sieltä oli retkeillyt Ulvilan kautta Hämeenlinnaan ja palasi nyt tästä kautta takaisin Turkuun. Ja yksimielisellä myötätunnolla ja mieltymyksellä oli häntä kaikkialla tervehditty, empimättä ja avosylin olivat ne virkamiehet, joilla ei ollut syitä tunnollaan, ottaneet hänet vastaan, piispasta aina halvimpaan neljännesmieheen saakka. Jurot talonpojatkin puristivat hiljaisella hartaudella hänen kättään, emännät niiata lyyhäyttivät päivänpaisteinen hymy huulillaan, ja eukot väkijoukon takaa kohottivat lapsiaan häntä katsomaan. Hänen kulkunsa kautta maan oli kuninkaan kulkua, se oli kuin juhlatuulen humahdus, sillä harvoin täällä näin ylhäisiä vieraita nähtiin. Tämä tuulahdus meni menojaan, mutta jätti nuorekkaiden, keväisten toiveiden oraita kaikkiin mieliin.

Illalla myöhään oli Johannes väsyneenä palannut papintupaansa.

Silloin oli hän Katrilta kuullut, että Topias suitsuttaja oli kateissa. Aamulla oli lähtenyt linnustamaan eikä vieläkään palannut. Iltapäivällä oli oltu häntä etsimässä, mutta ei ollut näkynyt, ei kuulunut.

Väsyksissään oli Johannes mennyt levolle.

Aamulla muisti hän asian heti herättyään ja meni kysymään Katrilta, mutta tätä ei näkynyt, ei kuulunut. Vasta kotvan kuluttua hän palasi läähättäen kotiin ja tuli suoraan päätä papintupaan.

— Olin Suitsulassa. Koko yön on ollut miehiä liikkeellä päresoihduin, mutta eivät ole löytäneet sedästä jälkeäkään.

— Entäs Saara?

— Hän sanoo sitä jo kauan pelänneensä. Mutta ei hän itke... kävelee vain ympärinsä tuvassa aivan kuin olisi muissa maailmoissa... ja kun Pirkko juoksee hänen luoksensa ja painautuu häntä vasten, sivelee hän hänen päätänsä ja silmissä on sellainen kajo kuin häipyisi hän siihen paikkaan. Hyvä isä... jos sedälle on mitä tullut... jos hän ei enää palaakaan!

Johannes nousi ja heitti levättinsä ylleen.

— Mene takaisin Suitsulaan, lausui hän. — Sano Saaralle, että etsimme hänen miestään, ja jää hänen luokseen.

Yhdessä menivät he Tasalan kohdalle. Siitä Katri riensi eteenpäin, mutta Johannes pyörähti nurkkauksesta pihalle.

Sinne oli kerääntynyt joukko väkeä. Se kasvoi yhä, sillä tieltä lappautui miestä ja naista toinen toisensa jälkeen. Johanneksen lähetessä seisoi Tanu heidän keskellään kysellen. Joukkoon avautui kuja, jota myöten hengellinen isä pääsi hänen luokseen.

— Tiedätte siis jo asian, virkkoi hän.

Nimismies puristi vain ohimennen hänen kättään. Otsa oli synkissä rypyissä.

— Eikö kukaan tiedä vihiäkään?

— Hän on voinut eksyä, arveli muuan.

— Topiasko eksyisi metsään! päivitteli toinen.

— Kysykää vain Susi-Uholta! huudahti kolmas.

Tanu Tasaisen otsalle levisi suuttumuksen pilvi.

— Sen olen jo kuullut, tiedättekö mitä muuta?

Kukaan ei tiennyt enempää. Muristiin vain miehestä mieheen, että Susi-Uhon oli Topias metsässä yhyttänyt, ja jos hänelle oli mitä tapahtunut, niin henkipatolla se oli tunnollaan. Mutta Johannes näki Tasalan Tanun katseesta ja kuuli äänestä, että tämän mieltä kaiveli, kun oli niin kauan antanut miekkosen vapaasti elostella, ja katseesta, jonka Tanu heitti häneen, näki hänkin saavansa mielenkaunasta osansa.

Nimismies kehoitti miehiä jakautumaan useampiin joukkoihin ja lähtemään jälleen kadonnutta etsimään. Järjestäessään ja komentaessaan näytti hän aivan unhottaneen papin ja lähti viimeisen joukkueen mukaan.

Johannes seisoi aprikoiden, missä hänen apuaan parhaiten tarvittaisiin. Hän lähti astelemaan joukkojen jälestä tietä, joka meni kirkon ohitse Suitsulan puoleisiin metsiin päin. Kulkiessaan johtui hänen mieleensä mennä Susi-Uholta itseltään asiaa kysymään, ja hän poikkesi tutulle tielle. Taivaltaessaan tuli hän ajatelleeksi, että kenties pahentaisi asiaa ilmaisemalla Susi-Uholle, että tätä epäiltiin, ja päätti olla varuillaan. Mutta Sudenluolaa lähetessään näkikin hän Tanu Tasaisen tulevan jokilaakson toisella puolen samaa tietä miesjoukkonsa keralla. Oli nähtävästi päättänyt tulla ottamaan Susi-Uhon kiinni ennenkuin pääsisi livistämään.

Kun Johannes avasi maasaunan oven, hämmästyi hän aivan nähdessään Uhon istuvan kaikessa rauhassa kirvesvartta vuoleskellen. Hänen kasvonsa olivat tosin uhkamieliset kuten ennenkin, mutta niissä ei huomannut mitään erikoista kiihtymystä.

— Mitä pappi taas täältä hakee? ärähti hän.

Johannes tervehti saamatta vastausta ja istahti oven suuhun jakkaralle, jota hänelle ei tarjottu.

— Miten on vaimosi laita, Uho? kysyi hän.

— Mitä sitten, takkiainen! Sinut kai pitää niin lennättää, ettet enää takertele...

Ovi aukeni ja sisään astui Tuiro, jonka Johannes oli tullessaan nähnyt seisovan hieman loitommalla rinteellä nuorempain veljiensä luona. Hän katsoi oudostellen pappiin ja jäi oven suuhun seisomaan. Johannes oli katsonut Uhoon silmiään kääntämättä, ja hänestä näyttivät miehen kasvot levottomammilta pojan saavuttua.

— Mitäs siinä töllötät, mene kakaroita katsomaan! ärähti Uho pojalleen.

— Leikkiväthän nuo rinteellä, vastasi poika hievahtamatta.

Silloin vasta katsoi Johannes Tuiroon, ja hänestä näyttivät pojan kasvot entistään kalpeammilta.

— Oletteko eilen nähnyt Topiasta, suitsuttajaa? kysyi hän Uhoon kääntyen aivan kuin tavallista asiaa.

Mutta kysymys tuli niin odottamatta, että Uho hätkähtäen kyyristyi kokoon. Sitten syöksyi hän puuskahtaen pystyyn, ja näytti olevan valmis käymään isä Johanneksen kimppuun.

Samassa kajahteli ulkoa kiihkeitä ääniä ja miehiä ilmestyi ovelle. Uho painautui takaisin jakkaralleen aivan kuin kivettynein kasvoin, ja hänen käsiensä saattoi tuskin huomata värähtelevän, kun hän varmoin, hitain iskuin alkoi lyödä juuri vuolemaansa kirvesvartta kiinni terään. Poika näki siinä merkin ja sieppasi jousen seinältä.

— Tuossa hän on! huusi muuan miehistä ikäänkuin ei muusta olisi kysymystäkään kuin pahantekijän saamisesta käsiin.

Mutta nimismies Tasainen, joka oli tullut etunenässä sisään kysyi Uholta:

— Oletko eilen nähnyt Suitsulan Topiasta metsässä?

Uho tirkisti vaanien silmäluontensa raosta.

— Mitä sitten? Samaa juuri uteli pappikin... mutta olenko minä hänen paimenensa... olenko muka syypää johonkin?

Samassa tarttui hän lujasti kirvesvarren ponteen ja kiukku leimahti hänen kasvoillaan.

— Ulos majastani! Hornan tuuttiin! Mitä tänne tölmäätte... aivan kuin varasta etsien!

— Kuka tiesi, ketä etsimmekään! huusi muuan miehistä.

Uho heilutti kirvestään ja näytti olevan valmis lyömään. Tuiro oli jousensa kera urhakasti asettunut hänen rinnalleen.

— Onko hän nähnyt vai ei? kysäisi Tanu Tasainen yhtäkkiä häneltä.

— On, isä ja minä! vastasi poika nakaten niskojaan. — Eikä siihen ole lupaa kysyttykään.

Uho vävähti aivan kuin aikoisi lyödä poikaa, mutta jäi sitten kivikuvana seisomaan.

— Topias on kateissa... ja sinä olet hänet tavannut! sanoi Tanu Tasainen lävistäen Uhon katseellaan.

— Sanokaa missä! ivaili Uho. — Kenties joku teistä oli vieraana miehenä...

Tuiro näytti levottomalta, hän näytti tahtovan puhua ja etsi isänsä katsetta.

— Miksi teet tyhjäksi? Olet tavannut hänet, sano siis, missä hän on!

Susi-Uho koetti nauraa hohottaa.

— Missä? kysäisi Tanu Tuiroon kääntyen.

— Joessa, vastasi Tuiro vitkastelematta.

— ‘Mitä sinulla on pojan kanssa puhumista! puuskahti Uho käheästi. — Voin minäkin sanoa, mitä on sanottavaa. Suitsuttajaako etsitte? Menkää sitten pitkin joen vartta ja etsikää, sinne hän on pudonnut, siellä kai viruu jossakin!

— Hän tunnustaa! Tunnustaa surmanneensa Topiaan! Jokeen heittäneensä! huusivat miehet.

Mutta Uho huusi kaikkien ylitse:

— Valehtelette, ryökäleet! En ole mitään tehnyt! Pudonnut hän on, vahingossa pudonnut. Eikä ole meidän syymme, vaikka näimme sen... kaukaa näimme —

Miesjoukon melu kävi nyt niin kovaksi, että se voitti hänen äänensä.

— Tyrmään hänet! Kahleihin! Pyövelille! Hirteen! lenteli vasamasateena hänen ylitseen.

Nähdessään miesten aikovan käydä käsiksi pudotti hän kirveensä maahan, paiskautui miesjoukkoon ja löi ja sivalteli rynnistäen ovea kohden. Mutta hänen hurjistuneetkaan voimansa eivät riittäneet. Hänet painettiin maahan ja köysittiin.

— Kirottu lurjus! ähkyi hän katsoen kiiluvin silmin poikaansa.

— Viekää hänet! huusi Tanu Tasainen miehille, ja Susi-Uho raastettiin maasaunastaan.

* * * * *

Isä Johannes oli yksin jäänyt sinne Tuiron luo.

Tuiro oli seissut neuvotonna jousineen, tietämättä mihin ryhtyä. Pojan kasvot olivat kalpeat kuin lumi, ja hän hengitti läähättäen.

— Ajattele, poika! sanoi Johannes. — Ei sinun tarvitse todistaa isääsi vastaan, jollet tahdo.

Tuiro seisoi synkkänä.

— Miksi hän valehteli! murisi hän ikäänkuin yksikseen.

— Miksi hän valehteli... kun hänellä oli oikeus!

Viimeiset sanat sanoi hän kiukusta kirskahtaen ja syöksyi samassa ovea kohden jousineen. Mutta Johannes ehti tarttua hänen käsipuoleensa.

— Mihin aiot, poika? Et voi häntä auttaa, pane ase pois! Tahdotko itsekin syöksyä onnettomuuteen?

— Tieltä pois! huusi Tuiro. — Mitä te kaikki tahdotte! Eikö suitsuttajan pitänyt antaa apua äidille! Mutta hän tahtoi ottaa pois linnut, laukoi loukut ja kantoi kieliä. Muuten ei olisi tehty hänelle mitään. Ja nyt —!

Hän riuhtautui irti.

Mutta samassa laukesi jousi ja nuoli töksähti syvälle maapermantoon.

Näytti kuin Tuiron vastustusintokin olisi samalla lauennut. Johannes otti häneltä jousen ja heitti sen syrjään. Hän seisoi synkkänä ja näytti miettivän..

— Isäsi on surmannut Topiaan, sanoi Johannes.

— Niin!

— Missä hän on?

— Maa lohkesi ja hän putosi jokeen.

— Otellessa...?

— Niin!

— Ja etkö tiedä, että murha on kuolemansynti?

— Se oli rehellinen taistelu, ja isällä oli oikeus puolellaan! uhmasi Tuiro.

Isä Johannes sanoi värähtelevällä äänellä:

— Topiaan pirtissä itkee leskeksi jäänyt vaimo, ja hänen lapsillaan ei ole enää isää, joka omistaan huolehtisi. Sanotko vielä, että isälläsi oli oikeus puolellaan?

Tuiro vaikeni värähtelevin sieraimin.

— En tahdo syyttää isääsi edessäsi, poika, jatkoi Johannes — Mutta sinun ei ole siltä syntiä tehtävä, vaikka hän on syntiä tehnyt.

Tuiro oli yhä vaiti.

Mutta silloin tölmähtivät ulkoa pienemmät veikot majaan.

— Ne ovat ottaneet isän ja vievät pois! huusi edellimäinen pojista.

Isä Johannes kätteli heistä toisia, silitti toisten päätä, käski olla hiljaa ja rukoilla. Ja pian istuivat he mikä penkillä, mikä jakkaralla, isä Johanneksen heitä lohdutellessa ja rauhoitellessa.

— Onko sinulla näille mitään syötävää? kysyi hän sitten Tuiroon kääntyen.

— On.

Ja poika kävi näppärästi hommaan, tuoden leipää ja keitetyn linnunkappaleen kunkin pojanvekaran käteen.

— Minä menen nyt, sanoi Johannes. — Hoida äitiäsi ja veikkojasi. Huomenna tulen katsomaan, miten tulette toimeen. Herran haltuun!

Tuiro ei vastannut mitään, tarttui vain papin ojennettuun käteen.

* * * * *

Palatessaan pappilaan näki Johannes jokivartta lähestyvän synkän saaton. Se kantoi Topias suitsuttajan ruumista.

14

SUDENLUOLAN HÄVITYS

Topias suitsuttaja oli voideltu ja kätketty maan poveen.

Ja isä Johannes teki päivittäin retken ohi kirkon. Ensin kävi hän Suitsulassa, ja lohdullisemmin mielin katsoivat leski ja orvot hänen jälkeensä. Mutta melkein heti hengellisen isän mentyä vaipui Saara jälleen sanattomaan suruunsa.

Isä Johannes jatkoi matkaansa jokilaakson yli maasaunaan lesken ja orpojen luo sinnekin. Sillä jokainen tiesi, ettei Susi-Uho enää palaa Sudenluolaan.

Tuiro oli ihmeen hyvin voinut pitää huolta sisaruksistaan ja äidistään. Äiti oli paremmassa siivossa kuin ennen. Oma naurishalme oli parahiksi joutunut täydelle terälle, ja siitä saatiin nauriita hyväksi aikaa joukolle. Tuiro sai lintuja särpimiksi, ja isä Johannes toi päivittäin parisen leipää.

Tänään kulki isä Johannes tavallista raskaammin askelin porraspuita joen ylitse. Hänellä oli tuotavana synkkä viesti Tuirolle.

Mutta kun hän astui maasaunaan, ei Tuiro ollut siellä. Hän kävi katsomassa mielipuolta vaimoa ja näki hänestä hyvin huolehditun. Vappu parka naureskeli vain ja leikitteli pienellä puupulikalla, jonka Tuiro oli vuollut hänelle leikkikaluksi.

Ulkoilmaan palattuaan tapasi hän pari pojista, jotka kertoivat, että Tuiro oli vähän matkan päässä jokiahteella nauriskuoppaa kaivamassa. Johannes meni sinne ja löysi pojan sieltä pienen naurishalmeen laidalta. Nauriit olivat kasvaneet mainiosti savimaassa, metsän väkipohjalla. Poika oli kaivanut kuopan rinteeseen ja laittoi parhaillaan laipiota hajotuista puun kelleksistä, luodakseen sitten päällyksen umpeen.

Tuiro vastasi ynseästi isä Johanneksen tervehdykseen eikä hänelle näyttänyt kuunaan käyvän jokapäiväinen vieraansa tervetulleeksi... mahtoi vain tuntua häiritsevän hänen vapauttaan...

— Minulla on sinulle puhuttavaa, Tuiro, virkkoi Johannes.

Poika viskasi kelleksen sylistään niskaspuille kuopan päälle ja jäi odottamaan.

— Isästäsi, jatkoi Johannes.

Poika hätkähti.

— Hän ei palaa kotiin.

Poika haukkasi ilmaa ikäänkuin se yhtäkkiä olisi häneltä loppunut.

— Hänen täytyy kuolla.

Tuiron pää painui riipuksiin ja hänen kätensä liikahtivat eteenpäin ikäänkuin pyrkisivät ristiin.

— Hänet mestataan.

Tuiro astui muutaman askeleen ja nojasi puun runkoon.

— Jos tahdot vielä kerran hänet nähdä, niin voit tulla mukaan. Menen huomenna hänen luoksensa.

Tuiro mietti.

— En, sanoi hän hiljaa, mutta päättävästi.

— Niin, kuten tahdot, virkkoi Johannes, koettaen parhaansa mukaan ymmärtää pojan tunteita.

— Milloin se tapahtuu? kysyi Tuiro hitaasti lähestyen kuoppaansa.

— Huomenna.

Tuiro tarttui uuteen kellekseen, tempasi sen ylös kuin hengenhädässä ja heitti kuopan niskaspuille.

— Niin kai pitää käydä... yhdelle niinkuin toisellekin sanoi hän ikäänkuin kiukuissaan.

— Mitä tarkoitat?

— Topias on kuollut — ja — ja nyt kai on oikein, että isäkin...

Isä Johannes koetti häntä ymmärtää. Hän sanoi sen värähtävällä äänellä, ilman uhmaa, mutta myös vaikeroimatta. Kenties ei hän vieläkään katsonut isänsä olleen väärässä, hänestä vain vaati oikeus, että oli kuoltava molempain.

— Mitä tapahtuu, tapahtuu maallisen oikeuden mukaan, sanoi Johannes. — Elä unhota rukoilla pienten veljiesi keralla!

— Tehkää te se, ennenkuin menette.

— Kyllä. Ja kun huomenna menen isäsi luo, vienkö terveisiä sinulta?

Poika mietti tuokion. Sitten kohotti hän katseensa hengellisen isän lempeihin silmiin.

— Annatteko kättä hänelle? kysyi hän.

— Kyllä.

Tuiro ojensi silloin hänelle kätensä ja puristi sitä.

— Antakaa sitten hänelle kättä minunkin puolestani.

— Kyllä teen sen, lapseni, sanoi isä Johannes laskien kätensä hänen päähänsä.

Tuiro loi silmänsä maahan, mutta isä Johannes ennätti vilahdukselta nähdä niiden kyynelkosteuden.

He erosivat, ja Tuiro jäi jatkamaan työtänsä.

* * * * *

Seuraavana iltana poikkesi isä Johannes jälleen hänen luoksensa.

Tuiron katse harhaili rauhattomasti häntä vastaan, ja riutuneista kasvoista ja raukean hiutuvista silmistä saattoi nähdä, ettei hän ollut saanut lepoa sitten eilisen.

Johannes ojensi hänelle kätensä.

— Tässä, hän lähetti sinulle terveisiä.

Hän ei tahtonut sanoa, että isä oli ainoastaan kiroillut ja sadatellut poikaansa, joka oli antanut hänet ilmi.

— Hän on siis nyt kuollut?

— Niin.

Tuiro näytti herpoavan kuin jännityksestään lauennut jousi, mutta hänen silmiinsä ja kasvoihinsa tuli tyynempi ilme.

— Nyt minun on parempi olla, sanoi hän.

— Kuinka niin?

— Olen sitten eilisen ajatellut vain sitä, vastasi hän.

— Saatte pian valmistautua täältä lähtemään.

— Mihin niin? kysäisi poika säikähtäen.

— Kuinkas te täällä tulisitte toimeen?

— Mihinkäs me sitten...

— Mikä minkin luo kylään. Tasalan isäntä on antanut minulle toimeksi viedä sanan, milloin täällä tarvitaan.

— Sanokaa sitten, ettei tarvita!

— Sitä en voi. Tarvitsevathan veljesikin kasvatusta.

— Kyllä minä...

— Sinä! Itsekin tarvitset...

— Entäs äiti?

— Kylä pitää huolen hänestäkin.

— Miten?

— Jonkun luokse viedään.

— Sysittäväksi!

Tuiro sanoi sen melkein parahtaen ja näytti valmiilta henkeen ja vereen puoltamaan äitiään.

— Koeta nyt ymmärtää, että parempi hänen on ihmisten ilmoilla. Ja koetan toimittaa, että hän saa hyvän hoidon.

Isä Johannes sanoi jäähyväiset ja lähti.

* * * * *

Muutaman päivän perästä saapui isä Johannes Tasalan Tanun ja parin kylän isännän keralla. Maasaunaan saavuttuaan virkkoi Tanu seisapisteessä:

— Laittautukaa valmiiksi ja tulkaa mukaan. Teille on huolehdittu elatuspaikat kylässä.

Toinen isännistä virkkoi Tanulle, että oli paras mennä ulos. Täällä oli liian tukehuttavaa.

— Laittautukaa pian, odotamme ulkona! lisäsi Tanu.

He menivät istumaan pölkylle maasaunan eteen. Kohta alkoi sisältä lappautua mukula toisensa jälkeen, köytettyinä mikä mihinkin ryysyihin ja useimmilla myttynen kainalossaan.

Kun kaikki muut olivat tulleet tanhualle, kurkisti Tanu pisteporstuan ovesta, mihin vanhin poika jäi.

Tuiro seisoi maasaunan avoimella ovella.

— No, etkö jo joudu sinäkin?

— Minä jään tänne!

— Mitä? Tule pian, sillä tultava sinun on.

— Mihin sitten?

— Saat tulla meille. Jos tahdot, kasvatan sinusta sotamiehen.

Se ei näyttänyt Tuirosta olevan hulluinta. Mutta kuitenkin painoi hän empivästi päänsä riipuksiin.

— Entäs äiti?

— Hänet ottavat veljensä lapset ja leski hoitoonsa.

— Suitsut... puuskahti Tuiro sävähtäen, mutta loppu sanasta jäi kuulumattomiin.

— Hänellä on paras hoito sukulaisissaan. Joudu nyt vain.

— En minä tule, sanoi Tuiro värähtävällä äänellä.

Isä Johanneksen mielessä kypsyi äkillinen päätös. Hän oli ensin aikonut antaa Tuironkin joutua kylälle, kun kerran oli päässyt huonosta esikuvastaan. Mutta nyt puhui hän hiljaa jotakin Tanulle, ja tämä nyökäytti hyväksyvästi päätään.

— Olen ajatellut, että jos tahdot, saat tulla minun luokseni.

Tuiro ilostui, mutta vaipui taasen huolissaan tuumimaan.

— Tahdotko tulla?

— Kyllä... mutta äiti...

— Kuulithan, että hän pääsee sukulaisiinsa. Olen aivan varma, että Saara hoitaa häntä huolellisemmin kuin kukaan muu. Hänellä on siellä paljon parempi kuin täällä.

Tuiro näytti alistuvan, vaikka epäröiden.

— Miten te hänet viettekään? kysyi hän alakuloisesti.

— Tosiaan! virkkoi isä Johannes katsoen isäntiin.

Nämä olivat unhottaneet sitä ajatellakaan.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin Tuiro jättää hoitamaan äitiään. Ja kun syysilta alkoi jo pimetä, niin että olisi ollut hankalaa enää tänään tulla sairasta noutamaan, päätettiin se jättää huomiseen.

Huomenna saapui isä Johannes noutamaan Tuiroa ja pari isäntää sairasta kantamaan. Mutta silloin saivat he tietää, ettei Vappu parka enää maallista hoitoa eikä kotia tarvinnut.

Tuiro oli jättänyt hänet illalla nukkumaan, ja aamulla nukkui hän pitkään. Kun Tuiro oli vihdoin mennyt koskettamaan äitinsä kättä ja kasvoja, olivat ne kylmät.

— Nyt minä lähden mielelläni, sanoi Tuiro hengelliselle isälle.

Mutta miehet, jotka olivat tulleet Vappu parkaa noutamaan, saivat vielä kerran palata tyhjin toimin. He palasivat ruumiskirstua tekemään.

15

PAPIN RENKI

Tuirosta oli tullut papin renki.

Sillä renkinä häntä pitäjäläiset pitivät, ja aivan liian hyvässä asemassa hän oli heidän mielestään pappilan renkinäkin.

Mutta isä Johannes piti häntä oikeastaan paremmin kuin pitäjäläiset omia poikiaan. Kohteli niin sydämellisesti, valvoi hänen kasvatustaan ja kaikenpuolista parastaan.