Part 11
Tuiro pujahti metsään ja hiipi juoksujalkaa metsän sisäitse sitä paikkaa kohden, mihin oli nähnyt Pirkitan menevän. Jälleen palatessaan metsän rintaan näki hän tytön seisovan siellä säikähtyneenä ja korvat herhallaan. Oli varmaan kuullut hänen jalkojensa narskunnan lumelta, näytti jo aikovan pyrhältää pakoon.
— Pirkko! huusi Tuiro hiljaa.
Pirkitta pysähtyi. Nähtyään Tuiron näreiden välissä tuli hän luo ilostuneena, mutta vieläkin säikähdyksestä vavisten.
He löivät kättä, ja Tuiro piti Pirkitan käden omassaan.
— Sinäkö täällä olet? Mitä sinä...?
— Kotiasi katselin ja ajattelin, että siellä sinä olet.
— Odotitko minua? kysyi Pirkitta hilpeästi.
— Mistäpä tiesin, että tulet jo tänään. Mutta olisin katsellut täällä vaikka vuosia, kunnes olisit tullut.
Pirkitta nauroi iloisesti.
— Annahan nyt pois käteni, sanoi hän.
Tuiro ei antanut.
Yhtäkkiä puuskahti hän, vetäisi Pirkitan luokseen, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi rajusti. Pirkittaa peloitti, mutta sittenkin hän nauroi, ja kun Tuiro vähän hellitti, varasi hän hymyillen kyynäsvarrellaan pojan ryntäihin.
— Olithan vähällä minut tappaa, myhäili hän ujolla hellyydellä.
— Niin taidan tehdäkin! sanoi Tuiro synkästi.
— Huh, miten sanot! sanoi Pirkitta ja nauroi, katsoi sitten Tuiron silmiin ja vapisi.
— En sentään! sanoi Tuiro rakkaasti ja puristi häntä hiljemmin vasten poveaan.
‒ Kuinka säikyttelet minua... ensin askelillasi... ja nyt sitten...
‒ Elä pelkää! Minulla on vain ollut niin ikävä.
— Niin minullakin... itketti ihan...
— Eivät laske kai kouluun?
‒ Eivät, olivat niin vihaisia.
‒ En minäkään käy enää koulussa.
— Etkö!
Pirkitta ilostui niin, että pani käsivartensa puoleksi Tuiron olalle, puoleksi hänen kaulalleen.
Silloin valtasi Tuiron taas myrskyn puuska, hän veti rajusti Pirkitan päätä puoleensa ja pusersi äkkipäätä huuliaan hänen nenävarteensa. Isä Johannekselta hän oli kuullut suun antamisesta, mutta näin ensi kerralla ei se ottanut onnistuakseen. Hän yritti uudestaan, ja silloin se sattui paikalleen.
Pirkitta nauroi, painoi silmänsä kiinni ja oli onnellinen.
Tuiro oli hetken vaiti, kuunnellen suloista huminaa veressään. Hänen silmänsä vaipuivat maahan... ja hän huomasi tuohiropeen, joka oli pudonnut pälven reunalle.
— Olitko sinä menossa puolukkaan? kysyi hän.
— Niin... ja katsomaan, onko karpalomaalla jo pälviä.
He lähtivät liikkeelle ja kulkivat yhdessä pälvestä pälveen puolukoita poimien. Mutta vähänväliä täytyi Tuiron tulla Pirkittaa hyväilemään. Hän halasi tyttöä milloin jurosti leikitellen, milloin rajusti puuskahtaen, ja Pirkitta salli sen lapsellisella kainoudella, leikitellen ja naureskellen.
Niin kulkivat he jokiahdetta pitkin karpalosuon rantaan. Mutta siellä näkyi vain paikoittain suokanervia pienistä pälvirenkaista suopetäjän käkkyräin juurilla, ja he palasivat kylään päin.
He sopivat, että Pirkitta tulisi muinakin aamuina hankiaisen aikaan ja Tuiro odottaisi metsän rinnassa.
* * * * *
Tästä aamusta alkaen, jona Tuiro oli suudellut Pirkittaa nenävarteen, oli hän kuin toiseksi pojaksi muuttunut. Hän tuskin näytti tietävän mitään Katrin ynseydestä ja kaunasta, väliin hän naureskelikin yksikseen onnellisen näköisenä. Mutta rauhaton hän oli. Päivisin ei hän koskaan pysynyt yhdessä kohti silloinkaan, kun hänellä ei ollut mitään tehtävää. Hän muuttelehti levotonna paikasta toiseen, milloin ulos, milloin sisälle, ja näytti ajatuksissaan elävän jossakin muualla.
Aamuisin, päivän ensi kajossa, oli hän aina jalkeilla ja viipyi poissa kotvan aikaa, väliin aina puolipäivän rintaan.
Isä Johannesta oli tämä kummastuttanut. Eräänä aamuna tuli hän pirttiin ja kysyi poikaa. Katri sanoi tämän lähteneen päivän koitteessa kuten muinakin aamuina.
— Etkö tiedä missä hän kulkee?
— Mistäs minä! Olen nähnyt vain menevän jokiahteen metsään päin...
— Mitähän se siellä...?
— Kukapa hänet... Mutta sieltähän hankikelillä pääsee Sudenluolaankin... muistanee pesänsä...
Olikohan pojan tosiaankin vallannut rakkaus lapsuutensa kotiin...
* * * * *
Tuiro tuli puolipäivän rinnassa. Isä Johannes kutsui hänet papintupaan.
— Missä sinä olet ollut? kysyi isä sävyisän vakavasti.
Tuiro oli vaiti.
— No, missä?
— Tuollapahan vain...
— Oletko ollut kotimökilläsi?
Tuiro oli vaiti, ja Johannes piti sitä myöntämisen merkkinä.
— Mitä sinä siellä...?
Salaisuutensa puolesta ylen levotonna tuijotti Tuiro lattiaan. Kun isä puhui kotitöllistä, välähti hänen mielessään yhtäkkiä ajatus, että siellä pääsisi hän vapauteen ja rauhaan. Ujostelematta kohotti hän katseensa isään ja sanoi:
— Jos palaisinkin sinne...
— Mitä nyt?
‒ Olenhan täällä kuitenkin kaikkien silmätikkuna...
‒ Mutta miten sinä siellä, poika parka... sehän on autio ja kylmä... onko siellä enää kiveä kiven päällä?
— Ennallaan se on, kylmillään vain... kirveet, jouset ja muut työkalut ovat peräpöksässä, johon ne piilotin.
Niin Tuiro oli tehnytkin. Mutta ei hän tiennyt, olivatko ne paikoillaan, arveli vain niin.
— Koetahan nyt kärsiä! sanoi isä Johannes lohdutellen. — Odotetaan... kyllä aika asemasi parantaa täälläkin!
Mutta Tuiron oli vallannut ajatus muuttaa kotitölliinsä. Siellä ei hänen tarvinnut olla niin peloissaan, että heidän salaisuutensa tulisi ilmi, Pirkitan ja hänen, eikä Katri olisi siellä kurkistelemassa hänen jälkeensä. Ja sieltä käsin oli heidän helpompi toteuttaa monta kertaa tuumittu aikeensa... karata!
Sillä eihän heillä ollut muuta keinoa. Pirkitta tosin näytti tyytyvän vain leikittelyyn metsässä, mutta eihän sitä voinut kauan kestää... eikä se Tuirosta ollut mistään kotoisin. Totta oli tehtävä, ja kun Pirkitan veljien ja äidin ei voinut toivoakaan suostuvan, oli karattava. Siitä oli jo monet kerrat puhuttu... Pirkitasta se näytti olevan vain hauskaa leikkipuhetta... vaan siitä oli tehtävä tosi...
Mutta eikö heitä saatettu keksiä, vaikka hän muuttaisi kotitölliinkin? Ja jos keksittäisiin, kävisi karkaaminen vaikeaksi... Ei, oli paras tehdä se heti... suoraa päätä!
Tänään iltapäivällä oli Tuiron käytöksessä jotakin tuiman päättävää. Hän näytti melkein yhtä metsittyneeltä kuin ennen pappilaan tuloaan. Mutta nyt vältti hän katsoa isä Johannesta silmiin.
* * * * *
Aamulla päivän ensi kajossa katosi hän jälleen kylän takalistolle ja hiipi jokiahteen metsää myöten Suitsulan pellonaidan taa.
Pirkittakin saapui kohta.
— Tiedätkös, toimitti hän, — minua eivät kotoa tahtoneet enää päästää. "Mitähän tuolla juoksee", sanoi Topias, "ja hakkaa kenkiään kovaan hankeen, kun sieltä kuitenkaan ei tule paljon mitään..." Äiti toki sanoi, että nuorena mielellään juoksee hankiaista, ja saahan marjapuuronkin pyhäksi... Meidän pitää poimia yhdessä oikein topakasti, että pääsen vastakin... ruvetaan nyt poimimaan, Tuiro!
— En minä!
Tuiro näytti hirveän totiselta ja kalpealta.
— Mitä nyt? kysyi Pirkitta säikähtyneenä, mutta koetti sentään naureskella.
Tuiron silmissä näkyi teräksen väläys.
— Nyt me lähdemme! sanoi hän lyhyeen.
— Mihin?
— He eroittavat meidät muuten. Isä jo kyseli eilen, missä kulen. Laittaudu huomisaamuun valmiiksi, minä odotan täällä, ja me lähdemme!
— Mihin?
— Tiedäthän!
— Eihän siitä ole ollut...
— Etkö tahdo!
Tuiro terhistihe tuiman uhkaavasti suoraksi.
— Kyllä, kyllä...
— Ota sitten mukaasi mitä voit ja tarvitset ja ole huomisaamuna täällä ennen päivän koittoa!
— Kyllä, kyllä...
— Mutta muista, että olet varovainen!
— Kyllä...
— Nyt minä menen.
— Mutta marjat, Tuiro!
— En minä nyt...
‒ Mutta sittenhän en huomisaamuna pääse...
‒ Kuulithan, että täytyy olla täällä ennen päivän koittoa, ennenkuin kotonasi herätään.
— Hyvänen aika!
— Täytyy tulla salaa.
— Kyllä, kyllä... minä tulen, sanoi Pirkitta nyyhkyttäen.
— Hyvästi siksi!
Pirkitta alkoi hätiköiden poimia marjoja, että hänellä olisi jotakin viemistä kotiin, sillä hänestä tuntui, että siitä hänen pääsemisensä huomisaamuna riippui, lähtipä hän salaa tai luvalla. Hänen kyyneleensä kuivivat ykskaks, sillä kun kerran nyt oli todellakin lähdettävä, heräsi hänessä seikkailuhalu, ja hänestä oli hurmaavan hauskaa lähteä, tietämättä mihin mennään ja mitä huomenna tulee eteen.
* * * * *
Mutta Tuiro riensi juoksujalkaa jo melkein kokonaan sulaa päivärinnettä joelle, porraspuita yli ja vanhaan kotimajaansa.
Kuten hän oli otaksunutkin, olivat maasaunan peräpöksässä tallella töllin kaikki tärkeimmät kapineet, jouset, kirveet ja puukot, pataranit, puukupit ja lusikat, jotka hän lähtiessään oli huolellisesti koonnut nurkkaan ja peittänyt vuodepahnoilla. Kiukaan kolkkakiveltä löysi hän tuluksetkin ja nurkkahyllyltä suuren läiskän taulaa. Maasaunan multalaipiolla oli kelkka turvekaton alla, ja hän raahasi sen alas, köytti siihen suurehkon pärevasun ja keräsi vasuun kaiken, mitä suinkin löysi kaluksi käypää. Tämän tehtyään pönkitti hän töllin oven kiinni ja palasi pappilaan paljon aikaisemmin kuin edellisinä aamuina.
Koko päivän oli hän niin huomaavainen ja niin kerkäs ja kekseliäs tekemään pieniä palveluksia Katrille, että tämä oli vähällä mielistyä poikaan.
Illallista syödessä näytti hän isä Johanneksesta niin oudon miettivältä ja vilkaisi tuontuostakin häneen niin kiitollisin silmin ja ikäänkuin jotakin katuen. Syötyä sanoi hän hartaasti ikäänkuin vieraissa, jossa on pidetty hyvänä:
— Suurkiitosta... ruuasta... ja kaikesta!
Isä Johannes vilkaisi häneen kummissaan.
— Herra siunatkoon! vastasi hän mennen levolle papintupaansa.
— Hyvästi! oli Tuiro vähällä sanoa, mutta malttoi sentään mielensä.
Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteeseensa pitäjänpirtin ovensuunurkkaan. Katri meni levolle karsinanurkkaansa ja nukkui sikeästi.
Aamulla, kun isä Johannes oli noussut jalkeille papintuvassa, tuli Katri hänen luokseen huolestuneen näköisenä.
— Isä, virkkoi hän, — nyt eivät asiat taida olla oikealla tolalla.
— Kuinka niin?
— Tuiro on lähtenyt yöllä, en tiedä mihin. Ja... ja...
— Mitä muuta?
— Suolakuikka on tyhjänä, vaikka se illalla jäi melkein täydeksi. Leipiäkin näyttää vähentyneen leipäorresta.
— Mitä ihmettä?
— Nähtävästi on lähtenyt tiehensä ja ottanut evästä mukaan.
— Omin lupinsa! Tätä en voi käsittää...
Hän vatvoi asiaa puolin ja toisin, mutta käsittää ei hän sitä voinut. Hän vaipui masentuneena pöytänsä ääreen...
Katri palasi melkein voitonriemuisena pitäjänpirttiin.
Mutta kohta palasi hän jälleen papintupaan, kädessään muutamia Turun äyrityisiä. Hän oli mennyt pyyhkimään pöytää ja löytänyt rahat pöydän nurkalta.
Isä Johannes ilostui ikihyväksi. Tuiro ei sittenkään ollut varastanut! Isä ei voinut olla ajattelematta legendaa pyhästä Henrikistä, kuinka tämä otti leivän uunin päältä ja heitti penningit sijalle... Tuiro oli tehnyt vain samallaista omankäden kauppaa hätätilassa... eikä hän ollut poikaan nähden pettynyt...
Nyt hän käsitti Tuiron suurkiitokset, joita illalla oli kummeksinut. Mutta hän ei käsittänyt, miksi poika lähti salaa.
Hänen partaallaan ollessaan Katrin kera eineellä astui pirttiin Topias, uusi suitsuttaja. Hän ei muistanut tervehtiäkään, niin kuohuksissa hän oli. Pirkitta oli kadonnut yöllä, muiden nukkuessa, teille tietymättömille. Aamunkoitteessa oli häntä etsitty ja huudeltu lähimetsistä, mutta kaiku vain vastasi. Hän oli käynyt jo kertomassa asian Tasalan isännälle, mutta oli tullut kysymään myös hengellisen isän neuvoa.
— Suden-Tuirokin on luikkinut tiehensä! puuskahti Katri.
— Tänä yönäkö?
— Yöllä, niin...
Kaikkien kolmen päässä välähti sama ajatus.
— Onko Pirkitta ollut kotoa poissa aamuisin? kysäisi isä Johannes.
— Joka aamu!
— Missä?
— Marjassa muka...
— Tuirokin on mennyt joka aamu metsään jokiahteelle, ehätti Katri sanomaan.
— Perkele!
Tämä sana pääsi huomaamatta kirkonpalvelijan suusta, ja hän seisoi kuin halvauksen iskemänä.
Hänet halvasi silmitön kiukku. Hänen oli mahdoton ajatellakaan, että Pirkitta, hänen sisarensa, oli juossut Suden-Tuiron, henkipaton pojan, heidän isänsä murhaajan pojan mukaan. Mutta poissa hän oli, ryöstetty tietenkin, viety väkisin.
Hän heitti kiukusta palavan katseen pappiin ja juoksi yhtäkkiä tiehensä, unhottaen tulleensa kysymään neuvoa ja hyvästiä sanomatta.
Isä Johannes pukeutui mustaan levättänsä ja lähti Tasalaan.
Sanoma Pirkitan katoamisesta oli jo levinnyt, ja Tasalan pirttiin oli kerääntynyt kylän väkeä, osaksi lähteäkseen etsimään, osaksi kuullakseen asian tarkimmittain.
Topiaalta oli juuri saatu tietää, että Tuirokin oli kadonnut ja että tämä, papin lellipoika, oli jo monina monituisina aamuina houkutellut ja pakoittanut tytön luokseen metsään, ja lopulta sitten vei...
Isä Johanneksen tervehdykseen tuskin vastattiin. Ensi kertaa näki hän seurakuntalaistensa silmäilevän häntä vihamielisesti.
Tanu Tasainen istui honkarahilla pöydän edessä.
— Isä istuu! sanoi hän. Mutta Johannes oli huomaavinaan ilkkuvan katseen hänen silmissään.
Tanu kyseli kaikilta, tiesivätkö he mitään, mikä johtaisi karkurien jälille. Kukaan ei ollut heitä nähnyt, kukaan ei tiennyt mitään.
— Pitäisi käydä katsomassa Sudenluolasta... virkkoi muuan.
— Tokkopa ne sinne... mutta menköön joku katsomaan, virkkoi Tanu.
Lähti parisen miestä. Mutta vaikkei kukaan uskonut, että karkurit olisivat jääneet niin lähelle, väikkyi mielissä kuitenkin mahdollisuus, että kenties heidät sieltä löydetään, ja jokainen tahtoi olla mukana ottamassa tytönryöstäjää kiinni... tai edes näkemässä...
Ja pirtti tyhjentyi ykskaks.
Näettekös nyt, hengellinen isä... virkkoi Tanu melkein sellaisella äänellä kuin isäukko ajattelemattomalle pojalleen.
— Ruvetapas elättämään kyykäärmeen sikiötä povellaan tietää sen, mitä siitä saa palkakseen...
Isä Johannes ei virkkanut mitään. Hänen ajatuksensa olivat ahkerassa työssä, hän koetti saada selville syyt pojan tekoon. Ja pian tuli hän siihen iloiseen vakaumukseen, ettei ollut pettynyt uskossaan, että Tuirossa piili jotakin syvää. Ainoastaan syvä mieli saattoi niin kokonaan kiintyä tyttöön. Ja sitten... mikä tarmo! Tuirolle oli karkaaminen, tytön ryöstäminen, ainoa mahdollisuus, ja hän käytti sitä! Se oli väärin inhimillisten lakien mukaan, ja mikäli hän käsitti, jumalaistenkin. Mutta sittenkin isä Johannes tunsi mieleensä hiipivän melkein ihailun tunteen. Hänestä tuntui, ettei hänessä olisi ollut miestä sellaiseen.
— Jumala yksin voi tuomita! virkkoi hän vihdoin.
— Hänet tuomitsee laki, jos hänet saadaan käsiin.
— Mikä laki?
— Rauhanlait.
— Naisrauha...?
— Niin, naisrauhan hän on rikkonut.
— Rauhattomaksi siis...?
— Täysrauhattomaksi... henkipatoksi, kuten isänsäkin.
Nimismies Tasaisen äänestä uhkui lain lahjomaton henki, joka kouristi isä Johanneksen lempeää sydäntä. Hän nousi murheellisena ja lähti. Mennessään ei hän voinut olla ajattelematta sitä ihannetta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt, ehdottoman puhtauden ihannetta. Kun hän katsoi Tuiroa tämän ihanteensa korkeudesta, niin mihin pohjattomaan kuiluun pojan olisikaan täytynyt näyttää vaipuneen! Ja kuitenkaan ei hän voinut Tuiroa tuomita, tunsipa melkein kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan ja itsensä niin köykäiseksi hänen rinnallaan. Ja sittenkin heidän välillään oli sovittamaton juopa... se oli laki, joka Tuiroa painoi lyijynraskaana... ja kouristi isä Johanneksen sydäntä...
Pian palasi joukko Sudenluolalta. Se oli monin kerroin lisääntynyt, sillä tullen mennen oli siihen liittynyt kyläläisiä tukuittain. Mutta Sudenluolasta ei kadonneita ollut löydetty eikä kukaan tiennyt heistä mitään.
Päätettiin etsiä metsistä ympärinsä ja kysellä Killalan kylästä, oliko heidän nähty menevän merenrannikolle päin. Iltapäivällä palasivat tyhjin toimin niin etsijät kuin kyselijätkin.
— Täytyy kai odottaa, virkkoi Tanu. — Eiköhän heidät muutamain päivien perästä aja nälkäkin kotiin.
— Odottaa! kivahti Topias. — Ei, vaikka...
Ja vihasta ja kostonjanosta hehkuen puristi hän puukkotuppeaan.
— Tee mitä, jos voit!
Muut jäivät odottelemaan, kuulostelemaan. Mutta Suitsutan veljekset etsivät vihan kuumeessa pitkin päiviä ja öilläkin päresoihduin. Kun he eivät mitään parempaa tietäneet, veti heitä vaistonsa jokilaaksoon ja Sudenluolan ympäristöön. Siellä nuuskivat he jokaisen puun juuren, löytääkseen kadonneista jälkeä.
* * * * *
Sinne, kotitöllilleen, oli Tuiro hiipinyt kuutamoisessa yössä pappilan pirtistä lähdettyään. Hiipiessään oli hän aprikoinut, että kelkka tekisi näkyvät jälet keväthankiaisellakin, ja hän ryhtyi varokeinoihin. Hän vei sen joen yli päivärinteen puolelle, jossa maa oli jo sulana melkein kauttaaltaan. Sulaa maata myöten veti hän sen alaspäin niiden pitkuspuiden luo, joita he isä vainajan kera olivat kulkeneet joen yli eräretkillään. Siellä raahasi hän kelkan jälleen joen yli, jätti sen sinne ja palasi määrätylle yhtymäpaikalle.
Hyvän aikaa sai hän odottaa. Mutta vihdoin Pirkitta tuli vilkuen ja pälyen ja toimitti hätiköiden:
— Tavallisessa arkipuvussani minä vain... en uskaltanut mennä kirkkohametta aitasta ottamaan... ja mitenkähän minä nyt... kun kai mennään kauas vierailun ihmisiin... äidin saalin vain sain siepatuksi hartioille.
— Tulehan!
— Mihin?
— Tule!
— Mutta...?
— Etkö tule!
Ääni oli niin luja, että Pirkitta vaikeni sävyisästi.
Kun he aluksi kulkivat Sudenluolalta vievää polkua, valtasi Pirkitan kammo. Hänen jalkansa aivan kuin puutuivat, ja hän pysähtyi:
— Sinnekö?
— Tule!
— En minä voi... en jaksa...
— No...
Tuiro tarttui melkein sydämystyneenä hänen ranteeseensa.
Kohta poikkesivat he metsään, ja pimeässä metsässä, johon ikikuusten lehvien alta tuskin ainoakaan tähti tuikahti, oli Pirkitasta hirvittävän kamalaa. Hän pysähtyi vavisten ja kysyi:
— Mihin ihmeelle me menemme?
— Tulehan nyt!
Tuiro veti hänet mukaansa.
Pitkuspuista mentyä ylitse alkoi Tuiro toisella kädellä vetää jukosta kelkkaansa ja toiselta talutti Pirkittaa kädestä. He kiersivät kovaa hankea kaukaisittain Sudenluolan ympäri metsäiselle mäelle.. Siellä Tuiro käski Pirkitan istua kelkkaan, kapineiden päälle pärevasuun, ja alkoi vetää kelkkaa pitkin jokiahteen yläreunaa ylimaahan päin. Ja kuunnellessaan kelkanjalasten kevyttä ratinaa hangella ja Tuiron jalkojen raikasta narsketta ja katsellessaan tummansinisellä taivaalla tuikkivia tähtiä, alkoi Pirkitan silmä pian loistaa hilpeästä riemusta.
Kun tähdet alkoivat sammua ja päivä koittaa, painautuivat he vielä syvemmälle metsään, mutta jatkoivat yhä kulkuaan joen suuntaa ylimaahan päin. Puolipäivän rinnassa noustuaan muutamalle mäentöyräälle näkivät he loitompaa jäitään hautovan Lipisevänjärven, josta joki alkoi juoksunsa. Järven takimaisessa päässä näkyi kylän taloja, mutta tännimäinen pää oli sankkojen metsien ja halmemaiden ympäröimä. Sillä järven tännimäiset rannat olivat Metsäkulman kirkonkylän takamaita, siellä oli ainoastaan heidän metsiään, kaskiaan ja kalasaunojaan.
Myötämaata veti Tuiro kelkkaansa lumessa, joka jo upotti melkein kelkankaplaiden korkeudelta. Hän vältti lähestyä tietä, joka vei kirkonkylästä Lipisevän jäälle ja jäätä myöten Lipisevänrannan kylään. Hän kulki ohi ensimäisten kalasaunojen ja pysähtyi vasta etäisimmän luo, joka oli suurten honkien juurella rantatörmällä. Siellä tiesi hän kauimmin saavansa olla rauhassa, sillä se oli Tasalan kalasauna, tehty jo ammoisina aikoina kovista honkapuista, ja ani harvoin sitä nykyään käytettiin.
Sen eteen Tuiro pysäytti kelkkansa.
— Tähän me jäämme!
— Tähän!
— Tämä on majamme.
— Tuoko!
Hyvä se onkin, ei ole sellaista kalasaunaa toista näillä tienoin. Monet yöt ovat siinä ennen venevanhaan kalamiehet viettäneet nuotionsa ääressä.
Eihän tuossa ole kuin kolme seinääkään!
Ei tarvitakaan. Tälle avoimelle puolelle kun tekee nuotion, niin siitä lämmin hohkaa honkaseiniä ja kattokouruja vasten, että on majassa helle kuin saunan löyly.
— Niinkö?
— Pian näet!
Siinä oli vieressä muutamia pölkkyjä. Tuiro etsi läheltä tervaskannon, veisti lastuja, iski tulta, ja pian loimottivat nuotion punertavat liekit, niin että Pirkitta aivan hyppelehti riemuissaan.
— Menehän majaan!
Pirkitta meni varovasti nuotion ja seinänpielen välitse.
— Kas, nyt jo niin lämmin, että... aivan joutaa pois villasaali!
Pirkitta katseli nuotion ylitse ja aarnihonkien välitse järven jäälle.
— Kolkkoa täällä sentään on.
— Juhlallista! Ajatteles, kun jäiden lähdettyä näet siitä honkien välitse sinisen, päivässä välkehtivän järven, jossa sorsat uivat ja kalat polskivat ja laineet lipisevät rantakiviä vasten. Ja nämä hongat, eivätkö ne ole kuin kirkon pilarit, ja tuolla ylhäällä on havukatto, niin tiheä, etteipä vain taivas läpi pilkahda.
— Niin, sanoi Pirkitta ihastuksesta loistavin silmin. — Ja sittehän saamme kalojakin ja saamme panna suoraan pataan! Onkos meillä pataa? kysäisi hän säikähtäen.
— On pata, on! sanoi Tuiro vetäen sen pärekopasta esiin.
— Padassahan juuri istuit tullessasi!
— Kuinka hauskaa! Meidän patamme! Keitetään heti sillä... onkos meillä mitä keittämistä?
— Eiköhän... kun aika joutuu.
— Minun on niin nälkä!
— Jos odotat, niin lähden katsomaan metsällistä...
— Elä! Hui...
— No, mitä nyt...?
— En minä uskalla jäädä...
Tuiro tähysteli honkiin. Kas, tuollapas nakerteleekin orava, pöyristelee häntäänsä ja veikistelee! Ylhäällä oli, veitikka, ensi nuoli suhahti ohi. Mutta toinen sattui, alas tipahti pöyryhäntä, siihen molempain nenän eteen. Oravan nylkemisajaksi vain pata tulelle, vesi lämpiämään, ja sitten orava pataani Ja oravan kiehuessa, poristessa ja suloisesti metsälliselle lemutessa alkoi Tuiro lappaa tavaroita kopasta.
— Tässä leipää, tässä suolaa, aluksi...
— Ai, keittoon suolaa!
— Niin, ja Lipisevänrannalta saan kai huomenna sinulle maitoakin...
— Onko sulla rahaa?
— On sitä sitäkin... kaksi markkaa ja äyrityisiä koko kopare.
— Mistä sinä olet saanut?
— Isä Johannekselta...
Hänen sydäntään vihlaisi kipeästi. Nyt siellä kai koko kylä pitää hälinää... ja mitähän isä Johannes ajattelee, kun sellaisen kolttosen...
Mutta ei ollut aikaa vaipua sureksimaan. Hän kantoi pari hyvää sylyystä metsän hyötyneulaisia männynlehviä ja lateli ne taitavasti majan nurkkaan, niin että ainoastaan pehmeimpiä kärkilehviä oli päälläpäin. Päälle levitti hän äitivainajansa aikoinaan kutoman karvapeitteen.
— Siinä on sinulle vuode!
Entäs sinulle? kysyi Pirkitta lehahtaen punaiseksi.
Laitetaan, sanoi Tuiro reippaasti, haki metsästä vielä muutamia lehviä ja heitti ne toiseen peränurkkaan.
Orava oli sillävälin kiehunut kypsäksi, ja verisellä nälällä kävi Pirkitta sen kimppuun. Tuiro söi suolaa ja leipää ja näpsehti vain näön vuoksi oravaa. Vasta Pirkitan saatua kyllikseen pisteli hän tähteet poskeensa.
Tuiro hakkasi kuivasta kelohongasta yöksi nuotiopuita. Ja kun päivä oli jo painunut illoilleen, vaipuivat he väsyneinä unen viihdyttävään syliin.
* * * * *
Kului viikkokausi, toistakin. Suitsulan veljekset jatkoivat uupumatta etsiskelyään ja kyselivät merenrannikolta päin melkein Turkuun saakka.
Veljesten äiti, Saara muori, oli kääntynyt niin kovin sairaaksi, että odotettiin hengenlähtöä. Häntä oli riuduttanut niin suru miesvainajansa kauhean kuoleman johdosta, ettei hän kestänyt tätä viimeistä suruniskua.
Topias oli hakenut Katrin pappilasta sairaan luo ja jatkoi veljensä kera etsiskelyjään ja kuulustelujaan, mutta turhaan.
Pyhänä oli sitten kirkossa väkeä Lipisevänrannan kylästäkin. Muuan isäntä sieltä tiesi kertoa, että Tuiro oli käynyt hakemassa maitoa ja eväitä kylän reunimaisesta, yksinäisestä talosta.
Silloin ajateltiin heti kalasaunoja.
* * * * *
Jylhäin honkien juurelta istui Pirkitta rantamajassa, Tasalan kalasaunassa, riittyneen nuotion ääressä. Honkien välitse ullotti jää tummana, lähellä lähtöään. Päivä oli pilvinen, melkein sataa tihuutti, ja maa norui märkänä sulaneesta lumesta, valuipa muuan vesipuronen majan nurkitsekin maapermantoa myöten.
Pirkitta istui puupölkyllä, sormet ristissä polven ympärillä, ja nojasi päätään majan honkaseinään. Hän istui raukeana ja kyllästyneenä, alakuloinen, ikävystynyt ilme kasvoiltaan.
Hänen mielessään väikkyi heidän äskeinen kohtauksensa.