Part 10

Mutta saattoiko Kaarina näin korkeita asioita ymmärtää? Johanneksen mielestä oli tämä lapsukainen tosin ihanainen hengenlahjoiltaan, mutta sittenkin tuntui vaikealta selittää ehdottoman puhtauden ihannetta niin, että hän voisi sen elävästi omia ja sieluunsa sulattaa. Kertomukset pyhästä neitsyestä ja ihmiskunnan pyhistä naisista olivat tosin hyviä esikuvia, ne saattoivat tosin herättää harrastusta seuraamaan ja puhtauteen pyrkimään, mutta oliko tällä harrastuksella riittävä syvyys ja lujuus, kestääkseen silloinkin, kun maallinen rakkaus houkutteli lumollaan? Eikö tarvittu enemmän, jotakin, joka elähytti sielua, sisäistä sytykettä, joka täytti ja valtasi sielun niin, etteivät maalliset lemmenhaaveet voineet päästä siellä voitolle?

Johannes muisti, miten hän nuoruudessaan oli ensin toivotonna taistellut säilyttääkseen ajatuksensa puhtaina, miten sitten oli usein heltynyt aina kyyneliin polvistuttuaan taivahista morsianta palvomaan ja miten rakkaus häneen oli siunaavana taivaan kasteena langennut maallisten himojen näännyttävään helteeseen, ja hän tunsi vieläkin tämän pyhän sadevihmeen sielussaan.

Samoin kuin hänen sieluaan oli rakkaus taivahiseen morsiameen ylentänyt ja vetänyt taivahisiin, samoin oli Kaarinan sielua ylentävä ja vetävä rakkaus taivahiseen, jumalaiseen ylkään!

* * * * *

Seuraavana iltana, jolloin Kaarina tuli Pirkitan kera jälleen oppitunnille, loi isä Johannes häneen pitkän, syvän ja vakavan katseen. Hän ei nähnyt enää edessään lasta, vaan naisen, jonka kera käsi kädessä hän oli alkava jalon kilvoituksen korkeinta ihannetta kohden.

Kaarina näki hänen oudon katseensa ja loi melkein pelästyneenä silmänsä maahan. Mutta heti kohotti hän ne jälleen hengelliseen isään, ja tämän silmissä näki hän niin luottavan, niin melkein kunnioittavan ja samalla lämpimän ilmeen, että hänen sydämensä aivan vavahti ilosta. Hän istahti entistäänkin onnellisempana jakkaralleen, ja hänen sydämensä oli herkempi isä Johanneksen kasvattavalle kylvölle kuin koskaan.

Pirkitta istui omalle jakkaralleen ja Tuiro takan nurkalle, ja isä Johannes alkoi kolmelle oppilaalleen kertoa jumalaisesta yljästä ja hengellisestä morsiamesta. Hellyydestä helähtelevällä ja värähtelevällä äänellä, pannen sanoihin koko sielunsa hehkuvan palon ja liittäen tekstiin muutamia selityksiä, alkoi hän latinankielisestä raamatustaan tulkita suomeksi Salomonin korkeaa veisua...

18

VERIVIHA

Isä Johannes iloitsi siitä, että Pirkitta oli niin hyvin oppinut sietämään Tuiroa, näyttivätpä he aivan olevan hyvät toverukset. Poika rukalla oli siten edes yksi ystävä kylässä... oppisipa vain Katrikin häntä paremmin suvaitsemaan!

Nuoret olivat ensin alkaneet vaihtaa joskus sanasen keskenään... arastelevan sanasen pitäjänpirtissä oppitunnille mennessään ja sieltä tullessaan. Se oli tapahtunut yhä useammin... ja pian he puhelivat keskenään iloisen reippaasti, mutta samalla salahämyisellä ujoudella. Tuirolle tuli tavaksi mennä porstuan ovelle katsomaan tyttöjen menoa, sitten seurata heitä pihalle, kohta tieveräjälle ja lopulta Tasalan nurkalle. Siinä sanoivat he hyvästit muutamia kertoja, Kaarina poikkesi kotiinsa, Pirkitta jatkoi matkaansa ja Tuiro palasi pappilaan. Seuraavilla kerroilla jäi Tuiro Tasalan aittarakennuksen päähän seisomaan ja katselemaan Pirkitan menoa, ja Pirkittakin kääntyi muutamia kertoja katsomaan taakseen. Kerran kun hän niin kääntyi, jäi hän siihen seisomaan ja katsomaan Tuiroon ikäänkuin ikävöiden, kutsuen. Silloin Tuiro rohkaisi mielensä ja meni hänen luokseen, vaikkakin peloitti, että talosta se nähdään. Siitä pitäen sanoivat he Tasalan nurkalla hyvästit ainoastaan Kaarinalle ja menivät yhdessä milloin kirkon luo, milloin hieman etemmäksikin, lähelle tienmutkaa, johon Suitsulan pihalta saattoi nähdä tielle.

* * * * *

Samana iltana, jona isä Johannes alkoi oppilailleen tulkita Salomonin laulujen laulua, oli Katri ollut Suitsulassa ja palasi sieltä myöhään.

Kiireisesti laittaessaan illallista pöytään heitteli hän Tuiroon entistään vihaisempia katseita.

Tuiro istui allapäin, otsa rypyssä.

— Isä antaa anteeksi, kun ruoka viipyi... nyt se on valmis, meni Katri sanomaan.

Isä tuli pöytään ja Tuiro tuli myös, mutta jurrotellen.

Katri oli jotakin puuhailevinaan takan ääressä.

— No, eikö se Katrikin jouda sieltä syömään? virkkoi isä.

— Enpä minä... vastasi Katri.

Hän sanoi sen hiljaa ja nöyrästi, mutta sittenkin tuntui äänessä olevan jotakin niin varmaa, että isä kääntyi kummissaan katsomaan. Hän näki hyvin, ettei Katrilla ollut mitään erikoista tehtävää.

— Mikset tule syömään?

Katri seisoi hypelöiden esiliinaansa. Tytössä oli jotakin niin jyrkkää, ettei Johannes ollut luullut hänestä mitään sellaista löytyvänkään.

— No, mikset?

— Tuon kanssa! virkkoi Katri vihasta uhkuen.

— Kenen tuon?

— Tuonpa... murhamiehen pojan!

Tuiro hypähti pöydästä kuin nuolen satuttamana.

— Mitä? puuskahti Johannes. — Etkö tiedä, jatkoi hän sävyisästi, että lunastajammekin, Jumalan poika, söi publikaanien ja syntisten seurassa?

Katri lyyhistyi ikäänkuin iskua välttäen, mutta seisoi paikallaan.

— Mistä tämä nyt on saanut alkunsa?

— Pirkitta ei tule enää kouluun, virkkoi Katri umpikuljuisesti.

— Mitä! Miksi ei? kysyi Johannes säikähtäen.

Katri hypelöi äänetönnä esiliinaansa.

— Mikset sano?

— Mikäpä häntä... kaikkien kuullen, sanoi hän voitonriemuisesti Tuiroon silmäten.

Tuiro oli ulkona kuin ammuttu nuoli.

Mutta isä Johannes oli hänen silmissään nähnyt melkein saman ilmeen kuin hänet ensi kertaa tiellä kohdatessaan.

— Tule tänne! sanoi Johannes jälleen Katriin kääntyen ja meni huoneeseensa.

Katri tuli jälestä.

— No, kerro nyt!

— Eihän tuossa niin paljon kertomistakaan, alotti Katri. — Olin Suitsulassa tädin ja serkkujen luona. Sieltä kun palaan, niin yhtäkkiä näen loitolla tulevan vastaan nuoren parin — käsi kädessä tulivat, mitä rakkaimmassa ystävyydessä... ja miten herttaisen hauskasti jutellaan ja lerkehitään... pysähytään väliin, sitten taasen jatketaan vähän taivalta ja leperrellään ja kuherrellaan aivan kuin kihlattu pari... niin ovat toimessaan, etteivät huomaa minua kumpikaan ennenkuin ovat aivan nenän edessä... Silloin säikähtivät... mutta ei pojan kuotus ole sittenkään niinä miehinäänkään, vähän murjotellen vain törkkii tiehensä.

‒ Mutta en käsitä... tästäkö kaikki...

‒ Eikö siinä sitten riitä! Mokomakin... hävytön on aina hävytön...

‒ No, mutta kerrohan loppuun. Pirkitta...?

— Menin tietysti häntä viemään kotiinsa. Siellä kun kuulivat, olivat niin vihaisia, Pirkon veljet näet, että vähällä olivat lyödä tyttöä. Sanoivat, että jos Pirkitta vielä menee Suden-Tuiron seuraan... murhamiehen pojan, heidän isänsä murhaajan... ei hän enää saa talossa silmiään näyttää. Täti ei ollut niin vihainen, mutta suruissaan hän oli, ja hänkin sanoi, että saahan Pirkitta vastedes olla poissa täältä.

Äänessä, jolla Katri kertoi, oli sellainen vihan hehku, että Johannesta aivan pöyristytti ajatellessaan Topias vainajan poikain vihastusta. Ihmeellinen elämä! Mikä pohja tässä, jos missään, olikaan vihalle, verivihalle! Mutta olihan se sittenkin taivahisen isän tahtoa vastaan, ja olihan Tuiro syytön!

— Katri! sanoi isä Johannes lempeän surullisella äänellä. — Eihän Tuiro ole tarkoittanut mitään pahaa, ei kai tehnytkään. Elä siis häntä vihaa, onhan hän vielä saman äidin lapsikin.

— Siksipä juuri, nyyhkytti Katri, — en voi sietää häntä nähdäkään, kun äiti on ollut siellä, ja on _sille_ synnyttänyt lapsia...

— Mutta lapseni, eihän Tuiro sille mitä voi.

Katri nyyhkytti vain ja pyyhki kyyneliään esiliinaansa.

— Jumalan tahto kyllä on, että meidän on rakastettava lähimäisiämme ja annettava heille anteeksi. Mutta eihän siihen voi toinen toista pakoittaa. Elä kuitenkaan esiinny häntä kohtaan tylysti ja nurjasti, ei hänellä ole hyvä muutenkaan.

Katri poistui nyyhkyttäen.

Isä Johannes seurasi häntä pirttiin kutsumaan Tuiroa puheilleen. Hän aikoi tätä hellävaroen kehoittaa ottamaan varteen asemansa ja sen vihamielisyyden, joka isävainajan tähden kohdistui häneenkin, ja käyttäytymään erittäin nöyrästi, niin että ynseys lopulta sulaisi.

Mutta Tuiro ei ollut pirtissä.

Isä Johannes meni pihalle ja tähysteli ympärinsä kevätillan hämärässä. Kun poikaa ei näkynyt, alkoi hän pelätä, etteiköhän tämä vain ollut ryhtynyt mihinkään päättömiin, ja huusi häntä kerran, huusi toisenkin. Vihdoin poika ilmestyi nurkan takaa.

— Tule sisälle luokseni!

Hän meni papintupaan ja Tuiro seurasi jälestä.

Nyt olisi isä Johanneksen ollut annettava lempeät neuvonsa.

Mutta kun hän katsoi oven suuhun ja näki puolipimeässä vain pojan hahmon synkän häämötyksen, silloin ei hän voinut sanoa mitään, laski vain kätensä pojan päälaelle ja sanoi hyväillen:

— Poika parka!

Tuiro purskahti itkuun. Mutta se päättyi pian, ja Johanneksesta kuului, kuin olisi poika haukannut poikki lopun.

19

JUMALAINEN YLKÄ

Pirkitan jäätyä pois ei Tuirokaan ollut saapunut oppitunneille papintupaan. Isä Johannes arveli, että poika kenties luuli häiritsevänsä Tasalan tytärtäkin läsnäolollaan ja vilkaisi aina oppitunnin alkaessa ovelta pirttiin, kutsuakseen Tuiron kuulemaan. Mutta Tuiroa ei siellä näkynyt, hän oli aivan kuin pakosalla.

Niin oli Kaarina käynyt monet illat yksin hengellisen isän koulua, ja he olivat lukeneet Salomonin korkean veisun lävitse.

Isä Johannes uskoi vilpittömästi, että tämä lemmenlaulujen lemmenlaulu vertauskuvallisesti esitti jumalaisen yljän ja ihmissielun hengellistä rakkaussuhdetta. Hurmaantuneella ihastuksella oli hän lukemattomat kerrat lukenut näitä jumalaisen eläviä vertauskuvia, jotka hengellisessä ilmapiirissä niin ihmeellisesti tyydyttivät maallistakin lemmenjanoa, ja uskossaan tähän jumalaiseen vertauskuvallisuuteen oli hän tunnonpistoksitta antautunut hekumoimaan tässä itämaisessa lemmenhurmassa. Ja oikeastaan hänen luja uskonsa taivahiseen rakkauteen ja vertauskuvallinen käsityksensä runoelmasta viillyttikin sanoista uhkuvan aistillisen lemmenhehkun, henkevöitti ja kirkasti sen, niin ettei se herättänyt hänessä suorastaan aistillista intohimoa, vaan henkistä taivasunelmien hurmausta.

Kaarinan mielessä tämä hehkuvan aistillinen lemmenlaulu herätti ensimäiset ujot, immelliset lemmenvaistot ja haaveet, joille isä Johanneksen vertauskuvalliset selitykset vain antoivat jumalaisen ihanteellisuuden kimmellyksen, niin että hän hurskaalla hartaudella koetti omia runoelman kuherruskuvat sydämensä ja sielunsa sisimpään, imeä ne hermojensa hienoimpiinkin säikeihin ja hartaalla alttiudella antautua samoja unelmia unelmoimaan, samoja tunteita tuntemaan.

Suloinen luonnonlapsi ei voinut tällaisia unelmia unelmoida, tällaisia tunteita tuntea ilman näkyvää, ilmielävää kohdetta. Eikä hänen tarvinnut sellaista kaukaa hakea, hän unelmoi lemmenunelmansa hengelliselle isälle, joka hänelle niin hellästi helähtelevällä äänellä suloista unelmarunoa luki ja jonka hän ennenkin oli unelmoinut paimenekseen ja kuninkaakseen.

Niin, isä Johannes... unelmien sädeharsoin hunnutettuna ja unelmien siivin liidätettynä johonkin kauas ja korkealle... hän se oli nuorukaisten seassa kuin omenapuu metsäpuiden seassa. Tämä hänen ystävänsä se oli valkoinen ja punainen, kauniimpi kymmeniä tuhansia. Hänen päänsä oli kalliimpi puhtainta kultaa, hänen kiharansa riippuivat kuin palmun lehdet ja olivat mustat kuin kaarne. Hänen silmänsä olivat kuin mettisen silmät purojen partaalla, niinkuin kalliit helmet kultasormuksen kannassa. Hänen poskensa olivat kuin yrttitarhat, hänen huulensa kuin liljat, joista tiukkui mirrhamipisaroita. Hänen suunsa oli sula makeus ja koko hänen olentonsa suloa täynnä... Ja hellin äänin puhui hän niin suloisia sanoja ja sanoi: Kuinka ihana on sinun rakkautesi, sisareni, morsiameni! Rakkautesi on suloisempi kuin viini ja voiteesi lemu voittaa kaikki yrtit. Nouse, armaani, nouse, ihanaiseni, ja tule!

Ja päivät päästään kulki Kaarina lemmenunelmissa ja huumehaaveissa. Hänen sielunsa silmissä väikkyi vain jumalaisen yljän kuva, hänen sydämessään soi taivahisen lemmen soidin, ja hänen korvissaan helkkyi hellä kutsu: — Nouse, armaani, nouse, ihanaiseni, ja tule!

* * * * *

He olivat lukeneet läpi korkean veisun, ja isä Johannes oli lukenut vanhasta ja uudesta testamentista monia muitakin hellän liikuttavia vertauksia ja vertauskuvallisesti selitettyjä kertomuksia jumalaisesta yljästä ja hänen suhteestaan sieluun. Tänä iltana päätti hän opetuksena tällä Davidin virren mahtavalla näyllä:

— Taivahisen yljän silmät ovat kuin tulen liekki, ja hän ratsastaa valkoisella orhilla ja on kuningasten kuningas ja herrain herra, ja hänellä on jumalainen kirkkaus ja taivahinen valkeus.

Ja hänellä on linna korkealla vuorella ja sen muurissa on kolme porttia kaikilla ilmansuunnilla, ja muuri on jaspiksesta ja linna puhtaasta kullasta, kirkkaan lasin kaltainen, ja portit ovat jalokivistä ja kadut puhtaasta kullasta, niinkuin läpinäkyvä lasi.

Iloitse, morsian, sillä hän kutsuu sinua, taivaassa hän sinua kutsuu ja näkee sinut maassa.

Sinä olet hänen armaansa, sillä hän on mielistynyt sinuun, hän rakastaa sinua kuin nuorukainen neitsyttä ja iloitsee sinusta kuin ylkä morsiamestaan. Hän kihlaa sinut omakseen ja vie sinut Sioniin.

Hän pesee sinut elämän vedellä ja voitelee sulotuoksuisella öljyllä, hän vaatettaa sinut kaunein liinavaattein, silkein ja korukirjailluin kankain, antaa sinulle kultakoristeet, rannerenkaat käteesi ja kultakäädyt kaulaasi, otsallesi kultarivan ja otsalehdet, korvarenkaat korviisi ja kunnianruunun päähän.

Niin kaunistaa hän sinut kullalla ja hopealla ja sinä syöt sämpyläleipää ja mannaa ja sinä juot hunajata ja iloöljyä.

Hän tahtoo sinua houkutella, viedä sinut ihanaan lehtoon ja suloiseen yrttitarhaan ja puhuu sinulle suloisesti. Hän antaa sinulle suuta ja hyväilee sinua hellin käsin, ja hän antaa sinulle viinimäkensä ja ruusuiset laaksonsa ja siellä saat sinä iäti nuorena lauleskella.

"Minä kihlaan sinut omakseni iankaikkisesti", sanoo herra. "Minä kihlaan sinut omakseni vanhurskaudessa ja pyhyydessä, armossa ja laupeudessa. Minä kihlaan sinut omakseni uskossa, ja sinun pitää minut tunteman", sanoo hän.

Ja yljän ystävä, joka kuulee häntä, iloitsee yljän äänestä sangen suuresti, ja niin on minun iloni täytetty. Hänen tulee kasvaa, mutta minun pitää vähenemän. Mikä ylhäältä tulee, se on ylempi maallista, joka puhuu maasta. Joka taivaasta tulee, hän on ylin.

* * * * *

Kaarinan nuori sydän oli pakahtumaisillaan ja hänen päätänsä huimasi. Kun isä Johanneksen ääni oli lakannut helähtelemästä, tunsi hän niin suurta hellyyttä, ettei enää kauemmin jaksanut sitä salata povessaan. Hartaasti lankesi hän polvilleen, syleili isä Johanneksen polvia ja suuteli hänen valkoisen kaapunsa lievettä ja huudahti hiljaa, ujoa hellyyttä värähtävällä äänellä:

— Rakas!

— Ei, lapseni, polvistu ainoastaan pyhän neitsyen ja jumalaisen yljän edessä!

Isä Johannes nosti hellä varoen hänet maasta, mutta hervotonna vaipui hento, suloinen olento hänen käsivarsilleen.

Hän katseli Kaarinan kasvoja. Niillä hehkui hohtava, palava puna, silmät katsoivat häneen niin suurina, ihmeellisen ihanan, kostean sädesumun hunnuttamina.

Hän katseli käsivarsillaan lepääviä kasvoja kuin unessa, hiljaisen, herpaisevan rauhanhengen henkäillessä läpi koko olemuksen. Hän katseli näitä kasvoja hellällä rakkaudella, siveli hyväillen kultaisia untuvakutreja ja painoi hiljaisen suudelman untuvanvienolle otsalle.

‒ Tahdotko olla taivahisen yljän morsian? kysyi hän hiljaa.

Kaarina kuuli vain äänen, joka kysyi, ja tämän armaan äänen pyytäessä hän olisi suostunut kaikkeen.

‒ Tahdon, vastasi hän vienosti.

— Iäti?

— Iäti!

‒ Jumala ja pyhä neitsyt sinua siunatkoon!

Kuin unissaan poistui Kaarina papintuvasta. Hänestä tuntui, kuin hänen ympärillään tuoksuisi ja viheriöisi, kyyhkyset kujertaisi ja satakielet livertäisi. Hänen ympärillään tuntui olevan ihmeellinen hämärä, jonka keskellä päivänsateet väreilivät kultaisina rihmoina, ja hän käveli valveilla ja kuitenkin unissaan.

Kun hän illalla meni levolle ja nukkui, oli hän kuitenkin valveilla. Vaikka oli yö, ympäröi häntä kuitenkin päivänpaiste, jossa leijaili ihmeellinen kullanvälkkeinen hämärä.

Yö oli hänelle kuin välkkyvä päivä ja päivä kuin välkkyvä yö. Valvoessaan hän unelmoi, ja hänen nukkuessaan valvoi hänen sielunsa.

Kun hän vaipui uneen, oli kuin hän olisi herännyt valveille. Unihaavein katseli hän jumalaista ylkäänsä niinkuin sulhoaan katselee morsian, joka on juopunut lemmen hurmaavasta viinistä.

20

TAIVAAN MORSIAN

Taivaan kultakyyhkyläinen, sanantuoja suloinen, suvi tuulen untuvainen, valosiipi, sädesulka... lentää, liitää... kukkakuusessa kujertaa...

Kutsuu, viittoo... sanoin kutsuu, siivin viittoo... kutsuu, kiehtoo... yljän luo... taivaan morsian... yljän luo...

* * * * *

Ihana on yljän linna... yljän linna... ihana... säteistä seinät, valosta portit... katto taivaan sinestä... yljän linna on ihana...

Portit paistaa, polut hohtaa... tiet kirkkaina kimmeltää... kadut kantavat kävellä... kadut kirkkaasta vedestä...

Yljän orhi on valkoinen, ja ylkä on valkoinen kuin lumi... valkoisella orhilla hän ratsastaa... yljän suitset on säteistä...

Ylkä ratsastaa... vieno on yljän käsi... hän kutsuu ja viittoo... vieno on yljän käsi, vieno ja valkoinen, kun hän kutsuu ja viittoo... hän viittoo, hän viittoo...

— Nouse, armaani, ja tule!

Yljän ääni on suloinen... suloinen... hellä ja suloinen... hän kutsuu ja tervehtii... hellä ja suloinen, kun hän tervehtii.

Vieno on yljän käsi... hellä ja vieno, kun hän tervehtii.

Avoin on yljän syli... yljän syli... hellä ja lämmin... avoin ja lämmin... hellä on yljän sydän ja vienosti hän painaa povelleen...

Vienosti ja hellästi hän painaa povelleen.

Sinun, armaani, sinun minä olen.

* * * * *

Hän vie, hän vie, ja minä seuraan... me kuljemme hymyillen... me kuljemme käsi kädessä...

Hän vie minut yrttitarhaansa... avaa sädeportin ja vie...

Ruusut kukkivat, ruusut ja liljat... ruusuja ja säteitä... säteitä ja liljoja... orvokkeja ja säteitä... tuoksuvia säteitä ... orvokit säteilevät... säteilevät pensaat ja puut...

Kukkanurmessa ovat polut, ihanat kuin henkäilevä veden pinta... joen pinta kukkaparrasten välissä... ja me käyskentelemme käsi kädessä...

Ja linnut livertävät... livertävät... säteet livertävät... kukkanurmessa on kirkkaat lähteet, suihkuvat lähteet... lähteet livertävät ja kukkanurmi visertää... visertävät pensaat ja puut...

Nurmella kimmeltävät kastehelmet... taivaan kaste kimmeltää... ja visertää...

* * * * *

Minä vaivun armaani syliin... vieno on hänen sylinsä... vieno ja hellän lämmin... minä lepään hänen sylissään... hänen sylissään minä lepään...

Hän katsoo minua silmiin... hellästi katsoo hän silmiin... ja vieno ja valkoinen on hänen kätensä... hellä ja vieno, kun hän hivelee hiuksiani...

Hän hivelee hellästi hiuksiani, ja hän suutelee minua otsalle.

Ja hän katsoo minua silmiin...

Ihana olet sinä, armaani, ja sinun minä olen...

21

PYHÄ HENKI

Kun hän aamulla heräsi valveille, oli kuin hän olisi vaipunut uneen.

Niinkuin läpi huntujen, niinkuin untuvahuntujen, hohtavain untuvain läpi näki hän kotipirtin... Oli kuin olisi pyhä... oli kuin pyhä henki olisi tuulahtanut kautta maailman ja henkäilisi kaikkialla... leijailisi, liitelisi kotipirtin lämpimässä, henkäilisi pyhäisenä tuntuna pöydästä, penkeistä ja jakkaroista, takan rinnasta ja uunin suusta, seinistä, lattiasta ja katosta. Oli kuin pyhä henki olisi hänet pyhittänyt, niinkuin ei hän olisi enää entinen Kaarina, vaan uusi ihminen, taivaan morsian, jonka rinnassa oli jotakin niin ihanan suloista ja silmissä lämmin hehku, joka niin suloisesti sulatti ja hiuti, kietoi hänen silmiinsä ikäänkuin auerutua päivässä päilyvän veden pinnalta. Pirtissä oli niin pyhäinen tuntu. Häntä vain häiritsi taikinakorvo rahilla pöydän edessä. Miksi enää leivottaisiin... hänestä tuntui, ettei hän enää leipää tarvinnut... ettei leipää tarvinnut enää kukaan... että oli tullut uusi taivas ja uusi maa... Pyhä henki oli humahtanut kaikkiin ihmisiin, täyttänyt heidät kuten hänetkin ja tehnyt kaikista uusia ihmisiä, jotka eivät tarvinneet syödä eikä juoda...

Pirtin akkunasta näki hän vilahdukselta, että Matti renki toi rankakuormaa puuvajaan, ja hänestä tuntui kummalta, miksi niitä tuotiin... olihan uusi taivas ja uusi maa, missä ei enää tarvinnut lämmittää, olihan pyhä henki tehnyt kaikki uusiksi ihmisiksi, joiden ei enää ollut nälkä eikä vilu... Hänen täytyi hymyillä Matti rengille, kun tämä oli niin lapsellisen tuhma, että vedätti puita kuten ennenkin, vaikkei niitä enää tarvittu...

Äiti tuli tupaan. Hän liikuskeli askareissaan kuten ennenkin... mutta Kaarina näki hänet kuin läpi huntujen, ja äidillä näytti itselläänkin olevan untuvahuntu kasvoillaan ja silmissä ihmeellinen kimmellys. Hän hämmensi ja vatkasi taikinakorvoa, jossa taikina leikkisästi oli noussut reunojen partaalle kuten ennenkin... ja Kaarinasta tuntui, että äiti tekee leikkiä, vatkatessaan taikinaa kuten ennenkin... tekee leikkiä ja pilaa vanhoista askareistaan ja tavoistaan... ja häntä huvitti se, ja hän hymyili äidille merkiksi, että hän ymmärsi... ja kun äiti sanoi, että hän saisi panna uunin lämpiämään ja käydä leipomaan, hymyili hän iloisesti, ja hänestä oli hauskaa tehdä sellaista leikkiä...

* * * * *

Vähitellen havaitsi hän monista seikoista, että toiset tekivät töitään täysissä tosissaan. Aluksi tuntui se hänestä kummalliselta, eikä hän voinut sitä käsittää. Mutta vähitellen alkoi hän aavistaa, että muut olivat ennallaan, ainoastaan hänessä oli tapahtunut muutos. Hänessä teki se ajatus kipeää, mutta kun hän pääsi varmuuteen, että niin oli laita aikoi hän vähitellen tottua siihen ajatukseen, että ylkä oli tällä kertaa kutsunut vain hänet ja vuodattanut häneen pyhän henkensä. Hänestä tuntui silloin niin yksinäiseltä... ei ikävältä, vaan niin suloisen ja ylevän yksinäiseltä... ja muut näyttivät hänestä niin vierailta... isä ja äitikin... isä ja äitikin...

Mutta isä Johanneksella, hengellisellä isällä täytyy olla pyhä henki... ei ollut aivan selvää, oliko se ollut jo ennen, vai oliko hänkin saanut sen vasta nyt... Oli kai täytynyt olla ennenkin mutta sittenkin tuntui Kaarinasta, että isä Johanneksessakin oli täytynyt tapahtua muutos...

Isä Johannesta ajatellessa täytti lämmin ilo hänen mielensä... ei hän kaivannut häntä, sillä hän tunsi, että isä Johannes papintuvassaankin oli täällä hänen lähellään... Mutta olisi hän mielellään tahtonut nähdä isä Johanneksen... ja hymyillä hänelle merkiksi siitä, kuinka onnellinen hän oli...

Ja isä Johannesta ajatellessa häämöitti hänen sielunsa silmiin jotakin, joka oli ilmojen sinessä hänen takanaan, jotakin, joka oli niin häipyvän häilyvää ja päivänsäteisen läpinäkyvää. Tässä olennossa ei ollut inhimillisen vivahdustakaan muuta kuin häivähdys isä Johanneksen silmien lämpimästä loisteesta, hänen kasvojensa henkevästä kajosta ja huulista, joilta niin lämpimällä äänellä helkkyi helliä, kultaisia sanoja...

Isä Johanneksen ylitse, kaukaa ja korkealta ilmojen kirkkaasta sinestä, näki Kaarina jumalaisen yljän.

22

TUIRO JA PIRKITTA.

Tuiro oli aamuisin jalkeilla päivän ensi kajossa, hiipi hiljaa pappilan pirtin päitse kylän takalistolle ja metsäiselle jokiahteelle. Hankiaisella rapsutteli hän metsää myöten Suitsulan luo, kurkisteli ja vaaniskeli metsän reunassa, pellonaidan takana, tähysteli taloon pitkin, ikävöivin katsein. Jos näki Saara muorin, Topiaan tai hänen nuoremman veljensä pihalta liikkuvan, jos kuuli sieltä risahduksenkaan, niin heti hangelle pitkäkseen heittäysi, painausi aitovarteen tai näreen tattaran taa. Kun ei enää ketään näkynyt, nosti päätään ja tähysteli näreiden suojasta taloon.

Vihdoin eräänä aamuna, kohta päivän valettua, näki hän Pirkitan. Tyttö tuli ulos pihasta, nietokselle navettarakennuksen päähän, ja Tuiro kuuli hänen jalkojensa narskahtelun hangella. Hän tuli hankiaista myöten viistoon pellon poikki metsän reunaa kohden. Tuohirove hänellä näkyi olevan kädessään.