Part 12

Valita sille ikävääsi ja pyydä ihmisten ilmoille lähtemään... sellainen jurrikka, mitä se välittäisi... "Sitten lähden yksin!" oli hän tiuskaissut ja koetti yksikseen saada uudestaan äänelleen saman kipakan sävyn, joka silloin oli tulla tupsahtanut itsestään. "Mihin?" oli Tuiro kysynyt. "Vaikka kotiin", oli hän vastannut, ja Tuiro oli silloin siepannut jousensa ja mennä murrittanut metsään. "Kotiin", oli hän sanonut, mutta peloitti häntä mennä sinne... ihan ne söisivät... puistatti veljiä ajatellussakin. Lähtisipä vain Tuiro johonkin ihmisten ilmoille, vaikka kuinka kauas... ja kunpa nyt edes tulisi takaisin jousineen, ettei olisi niin hirmuisen ikävä...

Tuiro tuli, heitti kuivan hongankelon olaltaan maahan ja jousensa majan seinänpieleen.

— Etkö saanut mitään otusta? kysäisi Pirkitta ja kohottausi pystyälleen ilostuneena hänen tulostaan.

Mutta Tuiro ei niin herkästi muutellut tuuliaan. Hän vilkaisi ynseästi Pirkittaan.

— Tiedän kyllä, mitä haudot mielessäsi, murahti hän ja alkoi hakata hongankeloa pölkyiksi.

Pirkitta oli hätkähtänyt kuullessaan Tuiron ynseän äänen, mutta sitten alkoi häntäkin mörötteleminen huvittaa. Hän vaipui jälleen seinää vasten kylmäkiskoisen ja huolettoman näköisenä ja huljutteli sormellaan majan nurkitse virtailevaa vesipurosta.

Tuiro hakkasi ja mietti, mietti ja hakkasi hongankeloa. Pirkitta oli parina ensi päivänä näyttänyt yhtä onnelliselta kuin hänkin... mutta alapas sitten ikävöidä ja haikailla... oli hänellä tietysti kotonaan ollut parempi kuin täällä, mutta hyvä oli pappilassakin... pappilassa...

Tuiron sydäntä pisti aina niin kipeästi, kun hän ajatteli pappilaa ja isä Johannesta.

‒ Tiedätkös, puuskahti hän yhtäkkiä nousten pystyyn ja potkaisten pölkkyä jalallaan, ikäänkuin olisi puhunut sille, sinun tähtesi olen pettänyt hänet, jonka rinnalla emme maksa molemmat puolta puuäyrityistä... niin etten enää ikinä viitsi astua hänen silmiensä eteen! Tiedätkös että...

Hän katkaisi yhtäkkiä. Honkien välistä oli hänen silmiinsä vilahtanut mies, joka tuijotti häneen uhkaavassa asennossa. Mies seisoi siellä hammasta purren, valmiina hyökkäämään, puukko kädessään.

Tuiro kääntyi päin ja he mittelivät katsein toisiaan. Topias läähätti hieman seistessään honkien välissä, oli nähtävästi tullut liian vinhaan.

Pirkitta oli noussut ja tullut majan suulle katsomaan, mitä Tuiro tuijotti.

Topiaan silmät välähtivät, ja hän puristi puukkoaan valmiina hyökkäämään.

— Äh... molemmat, rosvo ja letukka... malttakaahan...

Tuiro oli nopeasti tehnyt päätöksensä. Hän tarttui Pirkitan ranteeseen ja veti mukaansa.

— Tule!

— Mihin?

— Pois... on kai tulossa muitakin...

Pirkitta näytti olevan kahden vaiheella.

Topias ei nähtävästi uskaltanut käydä Tuiron kimppuun, vaikka oli kiivaudessaan rientänyt juoksujalkaa tänne. Mutta Pirkitalle uskalsi hän purkaa kiukkuaan.

— Osaatko sieltä, sudenpenikan kynsistä, sinä! Laputa heti kotiin, heti, kuulitko! Muuten...

Pirkitta tempasi kätensä irti Tuirolta ja loittani pari askelta jännityksellä tähystellen ja tuumien.

Metsästä oli alkanut kuulua askelia ja hälinää, monia askelia eri tahoilta aivan kuin karhunpesettä kiertäessä. Tuiro oli terhistäytynyt yläpystyyn, hänen päänsä heittyi takakenoon, rinta kohosi, sieraimet laajentuivat niinkuin korskuvan sotaorosen.

— Äh, kuuletkos! kähisi Topias. — Hoi, miehet, tännepäin! huusi hän kurkun täydeltä.

Kun samassa tulivat honkien välistä kierrosketjun ensimäiset miehet näkyviin, juoksi Pirkitta äkkipäätä heitä vastaan kirkuen:

— Ottakaa minut kotiin... oi, ottakaa! Hän pakoitti minut mukaansa, vei väkisin!

Muu melu melkein tukehutti hänen äänensä kuulumattomiin. Mutta aivan kuin ilosta itkien, saadessaan vihdoin pelastuksen, riensi hän miesten luo.

Tuirolta pääsi katkera nauru. Mutta samassa tähysteli hän ympärilleen, minne päin lähtisi... sillä antautua hän ei tahtonut... jos hän vielä menisi kylään, menisi hän itsestään... Miesketju näkyi piirittävän majan kaikilta maapuolilta, järvellä taasen oli jää hyyhmänä, valmis menemään kasaan ensimäisellä tuulen henkäyksellä...

Samassa huomasi hän Topiaan juoksevan itseään kohden puukko sojossa. Tämä ei ollut tahtonut suoda muille iloa ottaa kiinni pahantekijän, ja hän rohkaisi mielensä, kun apu oli niin lähellä. Mutta hän juoksi kuin kalliota vasten. Sieppaus ja nyrjäys vain, ja puukko oli Tuiron kädessä ja lennähti metsään. Samassa tunsi Tuiro Topiaan käsivarret ympärillään. Tämä ei ollut hento tämäkään, mutta Tuiro riuhtaisihe kuin haavoitettu karju ja oli vapaa. Samassa pisti hän omat käsivartensa Topiaan kainaloihin. Veri nousi hänen päähänsä, hänen silmänsä aivan kuin sumenivat, hän tuskin eroitti mitään, mutta kuuli ahdistajainsa huutoja aivan läheltään. Silloin pyörähti hän rajusti heittäen Topiaan ympäri ja lingoten hänet lähimpiä ääniä kohden. Topias retkahti paria miestä vasten, joiden kädet olivat jo ojolla tarttuakseen Tuiroon, mutta he saivatkin Topiaan.

Tämä kaikki oli tapahtunut hengenvedossa. Samassa oli Tuiro vilaissut jälleen tummana uhottavaa jäätä, hänen mielessään välähti kuin salaman leimauksena, että jos jää ensinkään kannatti, niin tarvitsi hän ainakin seipään mukanaan. Hän sieppasi lähimmän minkä sai ja hyppäsi aivan hänen ympärilleen kiertyvän miesketjun käsien läpi sulaan rantaporeeseen. Muutamia rivakoita juoksuaskelia sulaa vettä... sitten muutamia hänen allaan särkyvissä jääkappaleissa... ja vihdoin oli jää siksi lujaa, että hän tökäten seipäänsä sorapohjaan saattoi hypähtää sen varassa jään reunalle. Hän juoksi muutamia askelia jäälautan ylitse. Sitten tuli tumma paikka, jääsohjua vain, kirkkaita, irtonaisia jääpuikkoja, jotka näkymätön käsi oli latonut vieretysten pystyyn... siihen heitti hän seipäänsä porraspuuksi ja hypälsi keveän ketterästi sitä myöten toiselle jäälautalle. Sitten taas eteenpäin... samoin heikon paikan ylitse ja taas eteenpäin...

Topias oli selvinnyt jalkeille ja juoksi kiukusta puhkuen rannalle, jossa toiset ihmeissään katselivat.

— Ottakaa kiinni! huusi hän rämisevällä äänellä.

— Ota itse, jos saat...

Topias hyppäsi veteen, mutta luotuaan katseen vesimustalle jäälle palasi kiroten takaisin.

— Ota lintu lennosta! huudahti joku puoleksi harmissaan, puoleksi ihaillen.

— Menihän mikä meni... virkkoi toinen raapien korvallistaan.

— Kirottu! Hän ei saa... karjaisi Topias.

Samassa ehti Tanu Tasainenkin rannalle. Hän tuijotti Tuiron jälkeen silmät selällään, pää etunojassa.

— Katsos vietävää! huudahti hän äkkiä kynsäisten karmakasti korvallistaan. — Noin minäkin tekisin... hänen sijassaan!

Ja hänen silmänsä tuikkivat, hänen huulensa vääntyivät ylävään hymyyn, ja hänen sydämessään pursui ihastunut nauru, niin että rinta hytkähteli.

— Kyllä Vetehinen hänet korjaa! huusi joku.

Mutta ei korjannut. Ka, nyt putosi! Solahti jäiden rakoon ... mutta tuskin vyötäröään myöten hutkahti veteen, kun jo taasen kimmahti jäälle seipäänsä avulla. Loittani taasen... taasen solahti jäähän... mutta katseli vain kuin pääskynen pyrstösulkiaan... jalat vain upposivat... ja samassa oli polvillaan jäällä, nousi ja jatkoi juoksuaan, väliin ripein askelin, väliin heittäen seipäänsä jäälle ja kivuten sitä myöten.

Tanu Tasainen oli kokonaan kiintynyt jännitettynä katselemaan, kun yhtäkkiä tarrattiin kiinni hänen pyssyynsä.

— Antakaa tänne! ähkyi Topias.

— Tiedä huutia!

— Minä ammun! huusi Topias.

— Ammu omallasi! vastasi Tanu yli olkainsa.

Olihan Topias sitä ajatellut, mutta ei hänen nuolensa olisi enää noin kauas lentänyt. Silloin oli hän äkkiä älynnyt Tanun tuliluikun ja kiivaudessaan tarrasi kiinni.

Miehet vilkaisivat pelonsekaisella kunnioituksella Tanun ruutipyssyä, jollaista muilla ei vielä ollut koko kylässä, ja soimaten Topiaaseen. Mutta kauan ei siihen huomio joutanut kiintymään. Toiset miehistä istuutuivat rantakiville, toiset seisoivat, mutta kaikki katselivat pitkin silmäripsin Turoa, joka jo näytti alkavan olla lähempänä toisenpuolista rantaa.

Pitäisi kiertää vastaan, virkkoi joku.

— Niin, vastaan! huudahti Topias.

Ei, veikkoset! Kun sinne ehdimme, on Tuiro jo peninkulman päässä.

— Antaa hänen mennä! sanoi Tanu Tasainen. — Samahan se meille on, harhaileeko hän rauhatonna tuomiten vai itsestään. Mutta kylään ei hän saa enää tulla, ei siellä oleskella.

Katseltuaan, kunnes Tuiro lähestyi järven takarantaa, tekivät miehet lähtöä Pirkitan keralla. He silmäilivät Pirkittaa kuten häväistyä olentoa, mutta samalla häntä säälitettiin kuten pedon uhria.

— Pidäkin kiirettä, tyttö, virkkoi Tanu. — On epätietoista, joudutko enää saamaan äidiltäsi anteeksi ja viimeisen siunauksen.

Pirkitta kalpeni.

* * * * *

Iltapäivällä taivas kirkastui. Ja Tuiro istui päiväpaisteisella rantakalliolla metsäniemen kainalossa ja kuivaili vaatteitaan.

Kaivelihan se sydäntä ajatellessa, että Pirkitta oli niin hänet heittänyt. Mutta ei se tehnyt kovin kipeää. Oli kuin kylmä puolikylpy jäissä olisi huuhtonut lemmenhoureet hänen päästään.

Mutta nyt oli hänen ryhdyttävä johonkin. Hän ei tosin tiennyt, että hänet lain mukaan tuomittaisiin isänsä teille, mutta sittenkään ei hän voinut ajatella menemistä kylään. Kyläläiset tietysti olisivat nyt hänen kimpussaan kuin härsytetyt koirat. Ja mihin hän sinne menisikään? Isä Johannes... mikä kipeä pisto rinnassa... isä Johannes kenties ottaisi hänet vielä vastaan, ja sitä ajatellessaan heltyi hän aivan vesiin. Mutta hän ei saattanut mennä sinne. Mitä kaikkea kylä, mitä koko pitäjäs puhuisikaan lempeästä isästä, jos tämä vielä ottaisi hänet luoksensa. Ei Tuiro sinne saattanut mennä, olihan isällä muutenkin ollut kylliksi kiusaa hänestä.

Kaikkeen maailmaan siis! Metsiin! Mihinkäs muuanne... ja siellä paras olikin...

Mutta ensin tahtoi hän käydä isän luona... pyytämässä anteeksi... kaiken...

Hän lähti astumaan. Päivä oli iltavinossa ja teki jo laskuaan hänen pitkää järven rantaa kierrättäessään. Oli jo puoliyö, kun hän lähestyi kirkonkylää ja pappilaa.

Ovet olivat siellä auki yötä päivää. Hän hiipi pitäjänpirttiin ja kuunteli Katrin hengitystä karsinanurkasta. Hengitys sieltä kuului, mutta niin outo... Katri veti henkeä pitkään, jotta nenä tuhisi... tämä hengitys oli lyhyt ja töksähtelevä kuin vanhan heikkorintaisen akan... mahtoikohan Katri nukkua niin herkästi ja levottomasti... Tuiro ei uskaltanut koputtaakaan papintuvan ovelle, vaan hiipi hiljaa sisään ja veti oven varovasti kiinni jälkeensä. Ovensuussa seisten herätti hän isän yskimällä.

— Kuka se on?

— Minä...

— Iske valkeaa!

Tuiro otti tulukset uunin kolkalta ja pani tulta kynttilään. Sitten polvistui hän isän eteen.

— Rakas isä! Antakaa anteeksi... minulle teki niin kipeää... tulin pyytämään anteeksi ja sanomaan hyvästit...

Hän tavoitteli isän kättä ja isä ojensi sen hänelle.

— Nouse, sanoi hän tyynellä äänellä. — Olen antanut anteeksi, ymmärsin, ettet voinut tehdä muuten... Jumala sinua siunatkoon!

Tuiron silmät kostuivat, niistä vierivät sulat vedet, jotka sulattivat koko mielen.

‒ Saisit kyllä jäädä luokseni muuten, mutta ethän voi.

‒ Niin, kyläläisten tähden... olen sen kyllä ymmärtänyt...

‒ Vähät kyläläisistä! Mutta lain tähden... se tuomitsee sinut...

Tuiro oli terhistänyt päänsä pystyyn.

— Mihin? kysyi hän.

— Metsiin... kuten isäsikin...

— Miksi? kysyi Tuiro uhmaten.

— Olet ryöstänyt naisen... rikkonut naisrauhan.

— Mutta Pirkittahan lähti itsestään!

— Tuskinpa sitä uskotaan... eikä taida paljon tulla kysymykseenkään...

— Se on totta! huudahti Tuiro säihkyvin silmin ja näytti olevan valmis lähtemään kenen eteen tahansa väitettään puolustamaan.

— Tiedän kyllä sen... Pirkitta tunnusti sen äitinsä kuolinvuoteen ääressä.

— Onko Saara kuollut?

— Niin, kuollut. Kuoli illalla pimeän tullen. Hän antoi lapselleen anteeksi ja siunasi...

Kaikki uhma oli Tuirosta kadonnut.

— Pirkitan veljet...? kysyi hän hiljaa.

— Tuoni on pyyhkinyt pois kaiken kaunan.

Tuiro seisoi kauan allapäin.

— Minun täytyy lähteä, huokasi hän sitten.

Isä Johannes etsi rahoja antaakseen hänelle. Hän ei tahtonut ottaa, mutta kun isä selitti niiden olevan lopun palkasta ja tarpeen etsiessä uutta olinpaikkaa ja päästessä alkuun, otti hän ne.

— Mene hiljaa pirtin läpi, siellä nukkuu muuan vanha vaimo kylästä, sillä Katri on pitämässä kuolinvartiota, virkkoi isä.

Hän siunasi kasvattiaan, ja Tuiro hiipi hiljaa yöhön.

23

ARMON LAAKSOON

Isä Johanneksella oli viime päivinä ollut paljon papillisia matkoja pitäjällä, olipa täytynyt olla taipaleella öilläkin. Sillä hänen oli ollut siunattava maamiesten kevättoimia johtamalla juhlasaattoja ympäri peltoja ja lukemalla latinankielisiä rukouksia, ja nämä maaemosen lyylitykset ja salasanaiset toukoloitsut olivat maamiesten mielestä tärkeimmät kaikista papillisista menoista.

Kaarinalla oli hänelläkin ollut kevätaskareita ulkosalla, niin ettei hän ollut käynyt isä Johanneksen koulua hyvään aikaan.

Anna äidistä näytti, ettei hänen tyttärensä ahertanut toimissaan rinnantasalta kuten muut. Hänen olennossaan oli aina jotakin niin juhlallista, ylevää, kaihoilevaa. Hän näytti olevan ikäänkuin askareidensa yläpuolella, vaikka tekikin niitä toimella ja ahkeruudella. Hän näytti näkevän työnsä ylitse jotakin, joka oli hänestä korkeampaa ja tärkeämpää ja veti ajatukset puoleensa.

Äiti näki tyttärensä tänä keväänä kehkenneen immeksi ja tunsi ikävän henkäyksen rinnassaan, kun ajatteli, että tytölle kenties pian tulisi sulhasia ja hän jättäisi äitinsä.

* * * * *

Isä Johannes odotti hieman arastellen. Sillä tänä iltana piti Kaarinan tulla jälleen hänen luoksensa eikä hän ollut oikein selvillä millainen heidän suhteensa olisi viimeisen oppitunnin jälkeen.

Kaarina astui vienon arvokkaasti papintupaan. Hänessä oli niin juhlallista, niin ylävähköä tervehtiessään, että isä Johannes aivan säpsähti ja tunsi kutistuvansa niin pieneksi. Hän ei tuntenut itseään ainoastaan yljän ystäväksi, vaan melkeinpä ylkäpoikaseksi, sulhasrengiksi. Hänestä tuntui melkein, että hänen edessään seisoi toisen morsian, jolta hän oli saanut rukkaset...

Kaarina istahti tuolilleen niin sulavan arvokkaasti ja ylävästi, kuin se ei enää kuuluisi hänelle.

Isä Johannes alkoi puhua. Koska tänään oli Birgittajuhlan päivä, kertoi hän pyhästä Birgitasta. Näin hän kertoi:

— Birgitta oli ylhäisen aatelismiehen ja hurskaan äidin tytär. Hänen isällään oli suuri vaikutusvalta, ja heidän linnassaan oli koko Uplannin elämän keskus. Siellä elettiin loistavaa elämää ja kulistiin kullassa, ja loimottavan takkavalkean ääressä ompeli lapsonen kultakoristuksia silkkikankaalle, ja linnassa oli oma kappalainen lukemassa pyhiä tarinoita ja rukouksia naisille, jotka rouvan tuvan takkavalkean ääressä askartelivat. Ja hänen isällään oli niin paljon maita, että yksistään Birgitan perinnöksi oli tuleva kolmetoista taloa, myllyjä ja sahoja.

Mutta kun hän oli seitsemänvuotias, näki hän alttarin vuoteensa vieressä, ja alttarilla istui valkoinen neitsyt säteilevissä vaatteissa ja sanoi hänelle: "Oi, Birgitta, tule!" Kun hän meni neitsyen luo, piteli neitsyt ruunua kädessään ja sanoi hänelle: "Tahdotko tämän ruunun?" Hän sanoi sen tahtovansa, ja neitsyt pani ruunun hänen päähänsä, niin että hän tunsi selvästi ruunun pyöröreunan päätänsä painavan. Ja näky katosi hänen silmiensä edestä, vaan ei häipynyt hänen mielestään.

Muutama vuosi myöhemmin valvoi hän eräänä iltana vuoteellaan, pimeässä huoneessaan. Yhtäkkiä näki hän vuoteensa jalkopäässä kirkkaan valon ja valokehässä alttarin ja ristiinnaulitun vapahtajan ilmielävänä. Hän näki jumalanpojan häväistynä ja syljettynä, näki ruoskaniskut hänen käsivarsissaan ja veripisarat, jotka vierivät orjantappuraruunun alta hänen poskilleen. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hän kysyi: "Oi, rakas herrani, kuka on tehnyt sinulle tämän?" Silloin avasi taivahinen ylkä tuskasta sinertyneet huulensa ja vastasi hiljaa: "Kaikki ne, jotka unhottavat minut ja hyljeksivät minun rakkauttani." Näky katosi ja oli pimeä, mutta Birgitta ei voinut nukkua, vaan nousi paitasillaan ja paljain jaloin kylmälle lattialle ja lankesi ristiinnaulitun kuvan eteen, joka oli hänen vuoteensa jalkopohjissa.

Birgitta alkoi jo lapsukaisena ikävöidä luostariin (Kaarina säpsähti tämän sanan kuullessaan, ja Johannes lisäsi epävarmasti värähtävällä äänellä:) puhtaan elämän pyhättöön. Mutta jo kolmentoistavuotiaana naitettiin hänet kahdeksantoistavuotiaalle nuorukaiselle, Ulvi Gudmarinpojalle, vaikka hän olisi tahtonut ennen kuolla kuin astua morsiustuoliin. Hänen miehensä oli hilpeä ritari, joka rakasti keihäsleikkejä ja maallisia iloja. Birgitan pyynnöstä opetteli hän rukouksiakin neitsyt Marialle, vaan meni rukoiltuaan maallisiin iloihin. Mutta miehensä ollessa poissa Birgitta kuritti lihaansa, katui syntejään ja rukoili.

Hän joutui suurten seuroihin ja kuningasten kartanoihin, mutta hovin turmelus ei häntä viihdyttänyt. Vaikka hänellä oli paljon lapsia, etsi hän toivioretkeltä sitä hiljaisuutta ja hengellistä lohtua, jota maailma ei voinut hänelle tarjota. Vaikkei hänellä ollut puutetta hevosista, kulki hän jalkaisin pyhän Olavin haudalle Trondhjemiin, ja myöhään kylmänä iltana meni hän kalastajan venheeseen nukkumaan, sillä hän ei tahtonut häiritä asukasten unta mataloissa majoissa rannalla. Kun hänen lapsensa olivat kasvaneet suuremmiksi, lähti hän miehensä kera toiselle toivioretkelle etelään, pyhän Jaakopin haudalle, ja siellä he viipyivät kaksi vuotta. Mutta palausmatkalla hänen miehensä sairastui ja kuoli kotimaahan päästyään. Birgitta sai häneltä kultasormuksen, jota kuoleva pyysi kantamaan heidän avioliittonsa muistoksi.

Mutta muutamia päiviä myöhemmin, kun hän rukoili kappelissa, valtasi hänet taivahinen hurmaus, hän näki loistavan pilven ja pilvestä kuuli hän äänen sanovan: "Nainen, kuule minua!" Säikähtyneenä hän pakeni huoneeseensa, ripitti itsensä ja otti ehtoollisen. Mutta kun hän muutaman päivän kuluttua taasen rukoili kappelissa, näki hän uudestaan loistavan pilven ja kuuli saman äänen: "Nainen, kuule minua!" Hän pelästyi uudelleen, pakeni kammioonsa, ripitti itsensä ja otti ehtoollisen. Mutta kolmannen kerran kappelissa rukoillessaan valtasi hänet jälleen jumalainen hurmaus, hän näki Ristuksen loistavassa pilvessä ja kuuli äänen sanovan: "Nainen, kuule minua! Älä pelkää, sillä minä olen sinun jumalainen ylkäsi ja sinä olet minun morsiameni ja välittäjäni ihmisten tykönä. Sinä olet näkymättömiä näkevä ja saava minun henkeni iäti." Silloin heitti Birgitta pois miehensä muistosormuksen ja kuuli jumalaisen yljän ääntä. Sillä ylkä oli niin suloinen sisältä ja niin sankarillinen ulkoa, että häntä halutti asua hänen luonansa.

Hän ei mennyt mihinkään vanhaan nunnaluostariin, sillä hänet oli suurempiin kutsuttu. Hän näki jumalaisia näkyjä ja r ennusti tulevaisia asioita, ja Jumala itse saneli hänelle näyssä uuden luostarin säännöt. Palavalla innolla toimi hän tämän pyhän asian eduksi, mutta hän tuli vanhaksi ja harmaaksi ennenkuin pyhä isä Roomassa vahvisti uuden luostarin säännöt. Vähän aikaa sen jälkeen ilmestyi Ristus taasen morsiamelleen ja kutsui hänet luoksensa taivahisiin asunnoihin. Ja kun aika oli täytetty, julistettiin hänet pyhäksi ja välittäjäksi Jumalan ja ihmisten välillä.

Kohta hänen päästyään yljän luo avattiin Vadstenassa ensimäinen pyhän Birgitan luostari rauhan tyyssijaksi Ristuksen morsiamille ja pyhän neitsyen seuraajille, ja hänen tyttärensä Katarina tuli sinne hurskasten sisarten äidiksi. Sen jälkeen on pyhän Birgitan luostareita perustettu paljon ja moniin maihin ja niitä on myös se, joka sijaitsee Naantalin pienessä kaupungissa ja jota _Vallis gratiæ_, Armonlaaksoksi, nimitetään.

* * * * *

Tänään ei Kaarina kuunnellut unelmoiden ja isä Johanneksen silmiin katsoen. Kun isä mainitsi Birgitan mielessä jo nuorena heränneen kaipauksen luostariin, syttyi silloin kirkas valo Kaarinan silmissä. Ja kun isä kertoi, miten Ristus kutsui morsiantaan sanoen: "Nainen, kuule minua!" kuuli Kaarina jumalaisen yljän äänen, kuuli itselleen kaikuvan hänen odotetun kutsunsa. Hän kuuli isä Johanneksen äänen, mutta se oli ainoastaan lennättävää, säestävää soittoa ajatukselle, joka jo kauan oli uinunut hänen sielussaan, mutta jonka nyt oli sytyttänyt loimottavaan paloon sana: luostariin!

Hän nousi hitaasti, ikäänkuin epäröiden, ja poistui.

Huomenna aamupäivällä saapui hän isä Johanneksen luo. Hän sanoi jo kauan odottaneensa kutsua ja nyt oli hän sen saanut. Hänen oli päästävä luostariin.

Se tuli kuin salaman isku... sellaista ei isä Johannes ollut unelmissaankaan aavistanut, ja ensi tuokiossa tuntuivat kaikki luostarit hänestä olevan hornan vankitorneja, jotka olivat rakennetut hänen heikoille hartioilleen, niin että hän oli vaipumaisillaan maahan.

Mutta hän malttoi pian mielensä ja nöyrtyi. Eikö se ollut juuri luostarielämän ihanne, jota hän oli Kaarinalle teroittanut? Se oli niin syöpynyt hänen mieleensä, että hän oli saarnannut sitä salon immelle, ajattelematta tai edes aavistamatta seurauksia. Kenties oli niin Jumalan tahto, kenties hänet siten tahdottiin opettaa uhraamaan kaikkensa herralle, ajattelematta itseään. Ja kun herra Kaarinaa kutsui, täytyi totella.

— Tapahtukoon hänen tahtonsa! sanoi hän kyynelsilmin ja värisevällä äänellä.

Kaarina sanoi, ettei hän voinut saada vähintäkään rauhaa, ennenkuin ajatus oli ilmaistu hänen vanhemmilleen. Hänellä ei ollut voimaa eikä rohkeutta sitä tehdä, ja hän pyysi isä Johannesta suorittamaan tämän vaikean tehtävän.

Isä Johannes laittautui kuin hautajaisiin, ja juhlallisin, raskain askelin hän asteli Kaarinan kera Tasalaan.

Tanu Tasainen sanoi ensin, että hänen oli mahdoton ajatellakaan ainoan lapsensa hautautumista luostarimuurien sisälle, ja Anna äiti nyyhkytti ja puhkesi itkuun. Mutta kun isä Johannes puhui lohduttavia sanoja, puhui herran kutsusta ja ihmeellisestä kaitselmuksesta ja paljosta muusta, alkoivat he vähitellen tyyntyä. Ajatusaikaa he vain tahtoivat, pitkältä ajatusaikaa ja Kaarinalle aikaa tarkastella mieltään, ainakin syksyyn saakka. Aikapahan näyttäisi, oliko se herran tahto.

Kesä tuli, kesä täynnä kukkia ja linnunlaulua. Mutta synkän varjon peittäminä näkivät Tasalan vanhukset sen kesän kukat ja surullisesti soi lintujen laulu heidän korvissaan. Sillä niinkuin heidän kukoistavan tyttärensä varjo, niinkuin hunnutettu nunna, joka on jo mielensä taivahisiin vihkinyt, käyskenteli Kaarina kotipihoillaan ja teki askareitaan kuten käymätiellä taivaasta käsin, eikä niinkuin se, joka tekee kotoisia töitään.

Kesä kului loppuun, eikä Kaarina sen enemmän lähestynyt maallisia.

Vapaamies Tanu Tasaisella oli asioita Turkuun, ja samalla tiellä meni hän tyttärineen Naantaliin. Luostarin abbedissa Margareta Jönsintytär teki Kaarinalle muutamia kysymyksiä ja näytti saamiinsa vastauksiin tyytyväiseltä. Mutta sitten sanoi hän, että Kaarinan oli tultava uudestaan kolmen kuukauden kuluttua.

He saapuivat kahdeksantena joulupyhänä uudestaan, ja abbedissa otti heidät vastaan monasteriumin ruokasalissa ja teki jälleen muutamia kysymyksiä. Niin oli Kaarinan käytävä hänen puheillaan vielä kerran kevättalvella ja kerran kesällä, ja joka kerralla abbedissa tutkisteli hänen aikomuksensa totisuutta.

Ja syksyllä, vuoden kuluttua heidän ensi käynnistään luostarissa, oli Kaarinan mentävä ikiteilleen. Sillä lujana oli hän koeaikansa kiirastulen kestänyt.

Ja Anna äiti valmisti tyttärensä matkalle niinkuin valmistetaan viimeiselle matkalle, ja sanoi hänelle hyvästit niinkuin ikuiset hyvästit sanotaan. Nämä jäähyväiset olivat surulliset kuin hautajaiset, mutta niissä oli sama iäisyysuskon lohdutus kuten hautajaisissakin, ja Anna äidin kyyneliin taittui ikäänkuin kirkas säde taivaasta. Sillä kun nyt kerran täytyi käydä näin, ei hän nähnyt rakkaassa tyttäressään ainoastaan luostarin noviisia, vaan melkeinpä itse pyhän neitsyen.

* * * * *

Naantalissa laati vapaamies Tanu Tasainen, alias Daniel Danielinpoika, lahjakirjan, luovuttaen luostarille tyttärensä myötäjäisiksi suurehkon niittypalstan Killalan kylän lähellä, ja niin oli asia järjestyksessä. Mutta vielä saivat he odottaa muutamia päiviä, ennenkuin piispa ehti tulla morsianta yljälle vihkimään.